Sotaherra
Gaius Julius Caesar, Gallian
sota. Suomentanut Hannes Korpi-Anttila, johdannon kirjoittanut Edwin
Linkomies. WSOY 1961, 242s.
Yli
kuusikymmentä vuotta sitten luokkamme opiskeli eli käänsi ”Caesarin neljättä
kirjaa”, kuten lukemattomat kohtalotoverinsa sitä ennen ja sen jälkeen.
Kyseessä oli
yksi ”Gallian sodan” seitsemästä kirjasta. Antiikin Galliasta ja Germaniasta
opittiin siinä jotakin fragmentaarista, mutta tärkeintä oli oppia latinaa, jota
sitten onkin elämässään tarvinnut käytännöllisesti katsoen joka päivä.
”Gallian
sodasta” (De bello Gallico) on ilman muuta sotaherran itsestään esittämä kuva,
ettei nyt suorastaan kiiltokuva ja voisi tuskin muuta ollakaan.
Edwin Linkomies
torjuu esipuheessa ajatuksen, että kyseessä olisi pelkkä Caesarin propaganda ja
on tietenkin oikeassa. Ei noin seikkaperäistä kuvausta paitsi tapahtumista,
myös Gallian ja Germanian kansoista ja luonnonsuhteista kai olisi kannattanut
pelkän propagandan takia kirjoittaa.
Kuitenkin kirjan
sankari on tietenkin sen kirjoittaja. Muut komentajat saattavat tehdä virheitä
ja sortua inhimillisiin heikkouksiin, mutta lapidaarisesti itseään kolmannessa
persoonassa kuvaava Caesar ei koskaan. Joskus taisi kyllä olla lähellä.
Caesar
muistuttaa myöhempää sotaherraa, Aleksandr Suvorovia siinä, että hän
kuvauksensa mukaan toimii aina nopeasti ja päättäväisesti, antamatta
viholliselle aikaa vahvistua ja kykenee näkemään tilanteiden olennaiset
piirteet yhdellä silmäyksellä.
Caesar myös
kiinnittää erittäin suurta huomiota imagoonsa ja roomalaisten maineeseen.
Koskaan ei vihollisen saa antaa kuvitella, että pelkää eikä petosta saa jättää
kostamatta. Väärä hellämielisyys on tuhon tie, mutta sitä on myös väärässä
paikasa osoitettu tarpeeton ankaruus, jolla karkoitetaan potentiaaliset
liittolaiset.
Aikakauden
arvopohja näyttää olevan jossakin määrin toisenlainen kuin nykyään, mitä ei
kannata pöyristellä, jos nyt ei ihaillakaan. Sodassa on petoksella ja valheella
saavutettavissa usein ratkaisevia etuja ja propaganda, joka jo ennakolta murtaa
vastustajan moraalin, saattoi silloinkin olla se ratkaiseva ase.
Sota oli tuohon
aikaan julmaa ja ratsuväki raakaa. Nimenomaan ratsuväen tehtävänä oli muonan ja
rehun hankkiminen ja perääntyvän vihollisen takaa-ajo ja tuhoaminen.
Legioonat
saatettiin panna myös viljaa leikkaamaan, kuten ne joka päivä saattoivat joutua
rakentamaan ja purkamaan linnoitetun leirin. Roomalainen legioona oli
tavattoman ahkera.
Huolto oli
kaiken toiminnan kulmakivi, kuten se on nykyäänkin. On luultavaa, että Caesar,
kuten muutkin antiikin auktorit useoin liioittelevat kuvaamiensa tapahtumien
osallistujien määrää.
Kymmeniin- ja
jopa satoihin tuhansiin nousevan joukon huoltaminen synkässä korvessa on ollut
kai silloin yhtä mahdotonta kuin nykyäänkin, tarkoitan lähinnä Napoleonin
aikoja.
Napoleonin ja
Caesarin tilanne suurten joukkojen johtajana olikin suuressa määrin
samanlainen. Marssinopeudet ja kommunikaatio olivat samalla tasolla vielä
parituhatta vuotta myöhemminkin.
Tykit ja
musketit olivat Napoleonin käytössä, mutta samaan aikaan käytettiin vielä myös
jousta ja nuolia. Ja vielä Hitlerinkin oli usein ensi sijassa luotettava
hevosiin, vaikka rautatiet ja autot jo antoivat asioille uusia ulottuvuuksia.
Niitä voitiin myös sabotoida.
Sodan raakuus
oli tuohon aikaan arkipäivää, eikä siviiliväestöä erityisesti säästetty, ellei
siihen ollut syytä. Taistelut kuvataan usein suurina tuhoamisoperaatioina,
joista henkiin jää vain ehkäpä vajaa kymmenes hävinnen osapuolen miehistä tai ei
sitäkään.
Valan pyhyys oli
keskeisen tärkeä asia aikana, jolloin kontrolli muuten oli vaikeaa tai
mahdotonta. Toinen tapa hoitaa asiaa olivat panttivangit, joita otettiin aina
ja joiden kohtaloa ei erikseen mainita silloin, kun vala rikotaan. Luultavasti
se oli samanlainen kuin Neuvosto-Venäjällä, jossa saatettiin lehtien palstoilla
kertoa, että petollisen ”sotilasasiantuntijan” (entisen tsaarin upseerin) perhe
oli teloitettu.
Gallian sodassa
Caesar joukkoineen liikkui laajasti, Italian rajoilta aina Britanniaan ja
Germaniaan, joissa molemmissa hän kävi kaksi kertaa suuren sotajoukon kera.
Nämä olivat valtavia logistisia operaatioita.
Reinin yli
rakennettiin silta kymmenessä päivässä, mikä ei nykytekniikalla taitaisi
onnistuakaan. Mahtoiko onnistua silloinkaan. Britanniaan menoa varten
rakennettiin kuudensadan suuren laivan laivasto ja sotalaivoja niiden suojaksi,
takilan tarvikkeita tuotiin kanaalin raanoilla Hispaniasta saakka… Ehkä kyseessä
oli merikuljetus.
Gallit olivat
olleet kuuluisia urheudestaan ja vapaudestaan ja vanha suola janotti myös sen
jälkeen kun ne olivat alistuneet Rooman suojelukseen. Suuria kapinoitahan
saatiin aikaan ja roomalaiset olivat jo useaan otteeseen lähellä kukistumista,
mistä Caesarin nerous heidät aina pelasti.
Roomalaiset pyrkivät hallitsemaan
hajottamalla ja käyttivät myös germaaneja apunaan galleja vastaan.
Kansoilla oli omituisia tapoja ja esimerkiksi Germaniassa saatettiin elää
lähes ilman maanviljelystä, lihan ja maidon voimalla. Näinhän vuoristolissakin
on tehty.
Joku heimo saattoi arvostaa tasa-arvoa niin paljon, että se käytännössä
noudatti tasajakoa. Maata vilhelevillä germaaneilla saattoi olla tapana jopa
jakaa maat aina sillloin tällöin uudelleen, ettei tapahtuisi rikkauden
kasaantumista. Systeemihän tunnetaan myöhemmiltä ajoilta myös Venäjältä (tšornyj
peredel) eikä vain sieltä.
Omituisimpia olivat jotkut avioliittotavat, joissa sama nainen oli
yhteinen kahdelletoista miehelle, yleensä veljeksille. Uskomattomalta kuulostaa
jo se, ttä olisi myös ollut isien ja poikien yhteisiä vaimoja.
Westermarck-efekti olisi kai silloin puuttunut.
Tuohon aikaan Eurooppaa kattoivat vielä suurimmaksi osaksi valtavat
metsät, jotka olivat tuhansien peninkulmien mittaisia. Kukaan ei kuulemma vielä
ollut kulkenut niitä päästä päähän. Ilmeisesti kyseessä olivat melkoiset
hiilinielut, vaikka kasvullisuus näyttää siitä huolimatta olleen rehevää.
Joka tapauksessa tieto metsien tuolta puolen levisi välikäsien kautta ja
Caesarkin saattoi kertoa, että jossakin idän puolella eleli erikoisia eläimiä,
muun muassa yksisarvisia sekä hirviä, joiden jaloissa ei ollut niveliä ja jotka
sen takia nukkuivat seisaallaan. Mikäli ne kaatuivat, ne eivät päässeet ylös,
mitä metsästäjät hyödynsivät.
Caesarin kirjallista tyyliä on ihailtu ja hänet tunnetaan myös suurena
kirjailijana. Tosin hänen kaunokirjalliset tuotteensa ovat hävinneet.
Caesar tosiaan kirjoittaa lyhyen iskevästi ilman jaarituksia ja ”Gallian
sodan” alku on klassinen: ”Koko Gallia jakaantuu kolmeen osaan, joista yhdessä
asuvat belgit…” (Gallia omnis divisa est in partes tres, quarum unam incolunt
belgae…).
Aloitus on yhtä kuuluisa ja minusta myös hyvä kuin tuo nykyään jo
paremmin tunnettu ”Oli synkkä ja syksyinen yö…”.
Edwin Linkomies hehkuttaa Caesarin suuruutta myös kirjailijana. En oikein
jaksa olla samaa mieltä. Linkomiehen suuruutta sekä poliitikkona että
muistelmakirjailijana kyllä arvostan.
Keinoälyn mukaan koko maailman väkiluku Caesarin aikana oli noin 250-300 miljoonaa.
VastaaPoistaMikä herkku aihe. Muinaisgalli Obelix on todennut kelttilatinallaan "Ils sont fous les romains" (hulluja nuo roomalaiset). Se maailma oli eri. Ilmankoostumus, happipitoisuudet eri. Ravinnonlaatu paljon nykyistä rikkaampi. Ajankulun mittaus inhimillinen. Hengellisyys rikasta runsaudensarvesta (ajalta ennen kuin itäiset pöljät synti- ja kieltouskonnot änki Rooman arkeen). Vaikka silloin ennen ajanlaskun alkua sorrettiin ja tsäkällä oli suuri merkitys, niin yksilön tuntemusolemassaolo oli ehtaa kamaa, kun taas me "teknistyneen puhtauden lääkitetyn digisen maailman" kasvatit elämme enää laimennettua elämänlaatua, kuolemankäsityskin on mennyt aivan oudoksi mitä tulee 2,2tuhatvuotisten Euroopan (Rooma) esihahmojen ymmärrykseen. Sodat oli taisteluita, jotka käytiin lihasvoimalla kestoltaan yleensä puoli tuntia. Juliuksen vaikutuksesta välillisesti arvioidaan Gallian väkiluvun vähentyneen jopa miljoonalla, kyseessä nykytermein kansanmurha/etninen puhdistus. Jos meidät teleportattaisiin nyt siihen aikaan bellum gallico niin jo ilman laadusta, ravinnosta ja arjesta vähintään pöyristyisimme (meitä on petetty), sitten pyörtyisimme. Mikä siis on elämän tarkoitus? Hah ei mikään😄
VastaaPoistaKyllä ne taistelutkin saattoivat aika monta tuntia kestää. Ja sodat vuosia.
PoistaAdrian Goldsworthy esittää Rooman sotalaitoksessaan, että taistelut kyllä kestivät 2-3 tuntia, mutta olivat vaiheittaisia rintamien välillä erkaantuessa toisistaan ja lähestyessä lyhyinä purkauksina. Taistelu päättyi kun takarivin sotilaiden moraali petti ja nämä lähtivät pakoon.
PoistaSuomalainen Ilkka Syvänne on uudessa (2024) teoksessaan Late roman combat tactis analysoinut myöhäisantiikin jalkaväki ja ratsuväkitaktiikkaa.
Toki mutta itse yhteenotto teräasein kesti sen puolisen tuntia johtuen osanottajien fyysisen kestävyyden rajallisuudesta, näin kertovat aikalaislähteet. Roomalainen perusrynnäkkö, joka usein oli voitokas, alkoi legioonan lähestymisellä, sitten piliumien heitot, kova mökä päälle, gladiukset esiin ja juoksu päin järkkynyttä vihollista, joka usein jo siitä lähti karkuun. Tapeltiin maitohapoille verta vuotavin haavoin. Hengästyttävää. Muu sodankäynti keväästä syksyyn velloi piirityksineen joskus vuosia toden totta
PoistaLienee totta lukemani legioonalaisten keskinäisestä kurinpitomenetelmästä panna luottomiehet nuijimaan hengiltä rivistöstä kurittomat.
VastaaPoistaViime elokuun viimeisenä päivänä hoksasin googlen kartasta Rooman kadulla paikallisen pikkutorin nimeksi "Largo Christina Svezia". Minunkin italialla kiinnostuin mitä Ruotsin 1600-luvun kuningatar oli tehnyt saatuaan nimensä roomalaiselle aukiolle. Googlettamalla siltä seisomalta ilmeni että Ruotsin kruunun hylännyt Kristiina oli ottanut hatkat koko hommasta muuttaen takaisin Roomaan paavin suosikkityyppinä elellen siellä muutaman vuosikymmenen rikkauksissa joita vastaan oli tappelemalla järjestelmää Ruotsissa oltu vaihtavinaan. Saattoi siinä suomalaisten hajutkin kaikota nenästä.
Siitä on parikin blogiani.
PoistaOlihan protestanttien sankarikuninkaan Kustaa II Aadolfin kääntymys katolisuuteen paavinkirkon suurimpia propagandavoittoja. Nykytutkijat katsovat, että tämän välttämätön kääntymys liittyi enemmänkin haluun välttää kuningattarelta edellytetty avioliitto ja elää arua ja köyhää Ruotsia rikkaamassa kulttuuripiirissä.
Poista"Taistelut kuvataan usein suurina tuhoamisoperaatioina, joista henkiin jää vain ehkäpä vajaa kymmenes hävinnen osapuolen miehistä tai ei sitäkään."
VastaaPoistaTuo johtui nimenomaan tuliaseiden puutteesta: kun kaksi antiikin ajan jalkaväkiarmeijaa törmäsi toisiinsa, häviäjäpuolten miesten oli hyvin vaikea paeta tiiviistä muodostelmasta, selän kääntäminen olisi johtanut gladiuksen pistoon selkään. Jos olisi tullut paniikki, ratsuväki olisi tuhonnut pakenevan lauman.
Tuliaseiden tultua etäisyys kasvoi ja salli hävinneen osapuolen perääntymisen/paon joskin ratsuväen rooli säilyi edelleen samana.
Tuossa käännöksessä on muuten mainio Linkomiehen johdantoesitys roomalaisesta sotalaitoksesta.
Kunnioitttu Vihavainen: Mitkä ovat nämä pari blogiasi?
VastaaPoistaVasemmalla ylhäällä on hakuruutu. Kirjoita sinne "Kristiina".
PoistaJoukkojen huolto on ikuinen ongelma. Saattueet Murmanskiin, toisessa rähinässä, olivat jatkuvia, U-veneiden torpedoista huolimatta.
VastaaPoistaHuollon kentälle saaminen onkin toinen asia. Neuvostosotilaatkin näkivät nälkää, 4 478 000 tonnin USA:n elintarvikeavusta riippumatta.
Äitini isällä, molemmat sodat käynyt mies, säilytti kattonaulojaan Texas Roast Beef purkissa. Sanoi ottaneensa sen neuvostosotilaan repusta ja syöneen sen sisällön. Totesi saatesanoiksi - perkele.