Naapurista

 

Venäjä, joka menetettiin

 

Pentti Stranius, Häivähdys Venäjää. Esseitä kulttuurista, kielestä, karjalaisuudesta ja venäläisestä älymystöstä. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy 2025, 311 s.

 

Elokuvaohjaaja Stanislav Govoruhin (ks. Vihavainen: Haun govoruhin tulokset) teki aikoinaan dokumenttifilmin ”Venäjä, jonka menetimme”. Siinä hän rinnasti vallankumousta edeltäneen Venäjän upeat aikaansaannokset ja bolševikkivallan aikaansaaman syvän rappion. Arvosana jälkimmäiselle oli murskaava.

Tämän kirjan kirjoittaja kuului niihin, jotka aikoinaan menivät Neuvostoliittoon opiskelemaan ja enemmän tai vähemmän kotiutuivat sinne monien opiskeluvuosien aikana. Puolisokin löytyi sieltä.

Tuo mennyt maailma, joka tuntui toimivan täysin eri periaatteella kuin kotoinen rationaalinen byrokratiamme, oli monessa suhteessa kiehtova ja jopa viehättävä, kaikessa kolossaalisessa tolkuttomuudessaan. Venäläinen ihminen toi siihen lämpöä ja sympatiaa.

Oman itsetietoisen ryhmänsä Neuvostoliitossa muodosti älymystö, joka ajatteli yhtä, puhui toista ja teki kolmatta, kuten sanotaan. Se ei koskaan ottanut täydestä virallista propagandaa. Noista ulkomaalaisista opiskelijoista ei aina voinut sanoa samaa.

Itse 1970-luvun alussa Moskovassa opiskellessani en juuri lainkaan tavannut muita suomalaisia. Sen sijaan muistan, miten muuan venäläinen opiskelija oli aidosti suuttunut kuvatessaan erästä tuntemaansa suomalaista, joka oli hänelle kehunut elämää Neuvostolitossa: hyvähän hänen oli puhua, kun sai kolminkertaista stipendiä ja nautti parhaansa mukaan kahden maan antimista…

Mutta sellaisiahan uskovaiset ovat. Auskultoidessani yliopettajamme joskus tokaisi: autuaita ovat ne, jotka näkevät ja kuitenkin uskovat. Joku sellainenkin oli siinä opettajanplanttujen joukossa.

Kommunismin rakentamisen, jota Neuvostoliitto virallisesti toteutti, vitsailtiin olevan ikuista työtä. Sehän ei, vastoin puolueen juhlallista lupausta, onnistunutkaan vuoteen 1980 mennessä. Sen sijaan todettiin 1960-luvulla, että olikin löydetty uusi, lainomainen yhteiskuntakehityksen vaihe, ”kehittynyt eli kypsä sosialismi”, joka jokaisen yhteiskunnan oli käytävä läpi matkallaan kommunismiin.

Neuvostoliitto oli ainoana maana maailmassa päässyt tuohon vaiheeseen ja rakensi nyt sitten sitä kommunismia. Se ei siis enää, päin vastoin kuin Itä-Euroopan kansandemokratiat, rakentanut vasta kehittynyttä sosialismia, vaikka kirjoittaja tulee näin väittäneeksi.

Sattuuhan sitä, yleisesti ottaen kirja on sangen asiantunteva ja tarttuu moniin pienempiin ja suurempiin ja usein kiinnostaviin asioihin, jotka jollakin tavoin koskevat Venäjää.

Neuvostoliiton romahdusta seurannut vaihe oli Venäjän todellinen aallonpohja, joka vertautui jo vallankumouksen jälkeiseen sekasortoon ja siihen totaaliseen hävitykseen, jolloin kaikki normaalit yhteiskunnan laitokset oli tuhottu tai muuten lakanneet toimimasta. Tehtaat seisoivat, palkkoja ei maksettu, ruokaa ei ollut. Katastrofi oli todellisuutta.

Älymystölle tämä kuitenkin oli vapautumisen aikaa, mutta ilo oli lyhytaikainen. Hyvin nopeasti älymystö menetti sen ylivertaisen aseman, joka sillä yhteiskunnassa oli ollut, vaikka asia oli harvoin palkkapussissa näkynyt.

Kapitalismin raain ja primitiivisin muoto valtasi äkkiä Venäjän, kulttuurille ei siinä rahaa liiennyt ja vapaus näytti toimivan vain pienen ihmisen murskaamiseksi. Runot eivät enää kiinnostaneet, kun kaiken sai sanoa suorasanaisestikin. Kukaan ei silti kuunnellut.

Toki elokuva, jota kirjoittaja on erityisesti harrastanut, vapautui ja pannasta pääsi suuri määrä mestariteoksia. Kirjoittaja kertoo niiden tekijöistä ja muustakin älymystöstä, jota hän aikoinaan haastatteli.

 Tässä voin mainita teettäneeni itsekin 2000-luvun alussa joukon haastatteluja, joissa tutkittiin älymystön omaakuvaa. Ne löytyvät teoksesta” Communism and Consumerism”. Venäjän älymystö on todella kiinnostava ilmiö ja yhtä omaleimainen kuin koko maan historia.

Kuten totesin, kirjoitin itsekin pari kirjaa venäläisestä älymystöstä (ja sen ikuisesta vihollisesta, pikkuporvaristosta englanniksi. Stranius toteaa englannin ylivallan akateemisessa tutkimuksessa kasvaneen yli kaiken kohtuuden pian Neuvostoliton romahdettua.

Tästä on pakko olla samaa mieltä. On toki mahdollista, että käännöskoneet ennen pitkää voivat muuttaa tilannetta, samoin kuin länsimaisen kulttuurin aseman muuttuminen suhteellisesti yhä heikommaksi.

 Joka tapauksessa kirjoittaja on tähän kirjaan sisällyttänyt muutamia lukuja myös englanniksi ja venäjäksi. Ymmärrän hyvin tämänkin, niin harvinainen kuin ratkaisu onkin.

Kirja käsittelee hyvin monia aihepiirejä, joita en ryhdy erikseen ruotimaan. Osittain luvut on kirjoitettu jo ennen Ukrainan sotaa ja tuntuvat ikään kuin sanovan, että putinit tulevat ja menevät, mutta Venäjä säilyy ja myös tarve ymmärtää venäjän kieltä ja kulttuuria.

Lähtekäämme siitä. Tuota yhden miespolven takaista vanhaa Venäjää (miten monta kertaa tuon maan historiassa onkaan ollut syytä erottaa toisistaan ”vanha” ja ”uusi” Venäjä!), jota ei enää ole, muistellaan nyt kaiholla monella taholla. Vanhasta muistista näyttää kommunistinen kustantajakin tunteneen lukkarinrakkautta siihen.

On vain taas kerran toivottava, että Venäjä selviää siitä tolkuttomuudesta (ks. Vihavainen: Haun tolkku tulokset), jota sen nykyiset johtajat politiikassaan edustavat.

Neuvostoaika oli koomisessa seniiliydessään tavallaan myös sympaattista ja sen intelligentsija ansaitsi kaiken ihailun ja kunnioituksen.

 Nyt tuon maan omatekoiset suurmiehet saarnaavat ja toteuttavat evankeliumia, jolla ei ole sankarikuoleman lisäksi mitään erinomaista tarjottavana edes nimellisesti. Intelligentsija on oudon hiljaa. Onko se todella kuollut, kuten Maša Gessen (vrt. Vihavainen: Haun gessen tulokset) Straniuksen referoimana on päätellyt?

En usko sitä. Kyllä me vielä saamme rajan takaa kuulla hyviäkin uutisia. Luetaan nyt sillä välin esseitä siitä, millainen se Venäjä joskus oli.