Tunnetta tulvillaan

 

Järjen jälkeinen aika

 

Luinpa taas Ari Helon blogin ja suosittelen samaa muillekin (ks. Antirasistien loukatut tunteet | Uusi Suomi Puheenvuoro ). Helon ansiokkaita kirjojahan olen silloin tällöin käsitellyt( Ks. Vihavainen: Haun helo tulokset ).

Kun aikoinaan sattui kasvamaan ja kehittymään ympäristössä, jossa järjen korostaminen ainakin akateemisella tasolla oli ensisijaista ja olennaista, oli ensimmäinen sokki joutua omin silmin näkemään suuri akateemisen nuorison suorittama aivojen heittäminen narikkaan. Sitähän nimitettiin myös taistolaisuudeksi.

Kun siitä päästiin, sain omin silmin nähdä niin sanotun akateemisen nuorison suurten joukkojen makaavan rähmällään Senaatintorilla ja pitävän pystyssä plakaatteja, joissa luki ”I cannot breathe”, ”BLM” ja  muuta vastaavaa. Kyseessä oli suoraan Amerikasta tullut antirationaalinen muoti, johon tartuttiin aivan häpeämättä ja ilman ajatuksen häivää.

Tuntuu siltä, että puhtaan ja avoimen järjettömyyden julistamiselle on nyt jonkinlainen sosiaalinen tilaus. En ryhdy spekuloimaan sillä, missä määrin asiaan vaikuttavat aiemmat intellektuaaliset muodit tai ikäluokkien ja sukupuolten vaihtuvat poliittiset voimasuhteet. Täytyy vain todeta, että näin on.

Järki on yhä halveksitumpaa yhteiskunnallisesas keslustelussa (ks. Vihavainen: Haun tilaus järjettömyydelle tulokset). Tässä vielä erään toisen blogin teksti.

tiistai 22. toukokuuta 2018

Väärä tietoisuus ja sen oikaiseminen

Väärä tietoisuus

 

Karl Marx kuuluu maailmanhistorian neroihin. Kuten kaikki nerot, hän oli jossakin määrin monomaani ja antoi metodinsa joskus viedä ajatuksen kauas empirian proosallisilta kentiltä, hegeliläisen dialektiikan ilmattomiin sfääreihin.

Joka tapauksessa hänen ajatuksensa yhteiskuntaluokkien merkityksestä ja niiden tavasta toimia mullisti länsimaisen radikaalin ajattelun. Ideologian eli väärän tietoisuuden käsite irrotti kriittiseksi itseään arvelevan radikaalin normaalien empiiristen asioiden muodostaman painovoiman maailmasta. Urotyö oli verrattavissa Newtonin vastaavaan: Let Newton be –and All was Light!

Nyt nimittäin kävi mahdolliseksi kritisoida olevia oloja ja menneitäkin myös muuten kuin vain usein niin tylsien ja vaikeiden tosiasioiden pohjalta. Itse ne henkilöt, jotka niitä esittivät, olivat jo sinänsä , a priori väärässä, mikäli he kantoivat väärää tietoisuutta, mikä taas seurasi heidän luokka-asemastaan.

 Itse asiassa koko porvarillisen yhteiskunnan kulttuuri oli pahasti vino ja valheellinen. Eipä sen vastustajakaan, nousevan työväenluokan maailmankatsomus, mitään absoluuttista totuutta heijastanut, koska sellaista ei ollut olemassa. Se oli kuitenkin tie edistykseen eli uuteen valtaan vanhan kumoamisen kautta ja juuri siksi niin totuudellinen kuin oli mahdollista ja toivottavaa.

Kun Freud vielä omalla tavallaan täydensi ajatusta ihmisen tietoisuuden vääristyneisyydestä, oli ajatus totuudesta jo valmis heitettäväksi naiivien ennakkoluulojen romukoppaan eikä postmodernismille jäänyt paljoakaan tekemistä rationaalisen ajattelun jäänteiden murskaamisessa. Nyt ei ollut enää olennaista, mitä sanottiin, vaan kuka sanoi.

Nykyajan ihminen taitaa aktiivisesti kieltäytyä ymmärtämästä ja hyväksymästä sitä ihmisjärkeä rienaavaa ajatusta, että vain hetki sitten maailmassa oli supervalta, joka julisti edustavansa, ellei nyt absoluuttista, niin ainakin ainoaa mahdollista ja reaalista totuutta. Se omisti puolueeksi kutsutun oraakkelin, joka ex cathedra puhuessaan ei koskaan erehtynyt eikä voinut erehtyä, sillä se palveli oikeaa tietoisuutta.

Se oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Henkilökohtaisella tasolla jokainen puoluetta palveleva saattoi ja hänen myös piti luopua niistä omista vähäpätöisistä, spontaaneista ajattelun ja moraalin iduista, joita hänen omassa päässään saattoi syntyä.

Tarina tämän uuden paavillisuuden, vai pitäisikö sanoa jesuitismin, synnystä on kaikessa paljaudessaan luettavissa Leninin kootuista teoksista, jopa Valituista. Itse asiassa riittää, kun lukee Valtiosta ja vallankumouksesta Leninin argumentoinnin siitä, miksi sosialistinen vallankumous johtaa väistämättä kommunismiin. Voin kertoa. Se johtaa sinne siksi, että Marx sanoi juuri niin, vaikka hänen puheitaan yritetään vääristää. Ihan itse sanoi.

Tässä siis tieteellisen ajattelun huippusaavutus viime vuosisadalta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei tällaisella voinut olla mitään tehoa esimerkiksi suomalaisen yliopiston jakamaa sivistystä nauttiviin akateemisiin kansalaisiin.

Bolševismin täydellinen haavoittumattomuus ikävien tosiasioiden edessä oli imponoivaa. Kun Venäjä oli ehdoin tahdoin vedetty kansalaissotaan ja tapettu miljoonia ja taas miljoonia ihmisiä nälkään, tauteihin ja teloituksiin, oli saavutuksena ainoastaan sen puolueen pysyminen vallassa, joka tuon kaiken oli saanut aikaan.

Sen sijaan, että olisi häveten luovutettu valta niille, jotka sitä osasivat käyttää, kiristettiin ideologista linjaa ja kiellettiin jopa kaikenlaisten poliittisten vaihtoehtojen esittäminenkin. Vain yksi linja oli oikea, vaikka sitä ei voinutkaan todistaa. Uskoa siihen voi ja pitikin.

Mitä tietoisuuteen tulee, suoritti puolue Herkuleen työn selittäessään pelastaneensa Venäjän ja erityisesti sen työväenluokan uhkaavalta katastrofilta ja antaneensa vallan kansan suurelle enemmistölle.

Tosiasiassa maan työväenluokka marxilaisessa merkityksessä koostui vain parista miljoonasta ihmisestä ja oli sitä paitsi puolittunut kansalaissodan ja sotakommunismin vuosina, kun koko suurteollisuus oli lopulta täysin pysähtynyt.

Mitä kansan suureen enemmistöön tulee, sitä pidettiin avoimesti toisen luokan kansalaisen asemassa ja tämä johtui siitä, että se oli luokka-asemaltaan talonpoikaista eli niin sanotusti pikkuporvarillista.

Tästä taas seurasi väärä tietoisuus ja mikäli tämä määrällinen (mutta ei laadullinen) enemmistö olisi päästetty vallan kahvaan, olisi kommunismin taru loppunut lyhyeen.

Mutta sitähän ei voitu tehdä. Sitä ei voitu tehdä siksi, että Venäjällä oli suurempi missio kuin vain sen kansan typerän enemmistön tahdon noudattaminen, kuten porvarillinen demokratia olisi ideologiansa muotoillut.

Niinpä puolueen jylhäksi tehtäväksi jäi johtaa kansa luvattuun maahan sen tahtoa kyselemättä, sillä tiedossa oli, että se tahtoi vääriä asioita, kun ei muustakaan ymmärtänyt.

Lehdistön ja agitaattoreiden tehtäväksi jäi totuuden kertominen sillä tavalla, että se palveli asiaa. Sitä paitsi miltei mikä tahansa muuttui juuri totuudeksi, mikäli se palveli asiaa. Kukaan ei ollut eikä saanut olla kyllin naiivi kysyäkseen Mikä on totuus? Sen sijaan oli kysyttävä: ketä tämä totuus palvelee?

Sitä paitsi kukaan ei saanut päättää tällaisista asioita itse, koska vain puolueella oli siihen pätevyys. Ajatelkaamme nyt vaikkapa vasemmistolaista poikkeamaa: ajatus kommuunien muodostamisesta saattoi kuulostaa vuonna 1930 hyvinkin oikeaoppiselta, olihan myös Lenin asiaa hyvin innokkaasti kannattanut ja sitä paitsi muuttanut koko puolueen nimenkin juuri kommunistiseksi.

Lenin oli tietenkin oikeassa kuten aina, mutta, totesi nyt Stalin: kommuuni toteuttaisi edistyksellisen roolinsa vasta myöhemmin. Juuri nyt sellaisten perustaminen herätti talonpojissa pelkoa ja suuttumusta ja toimi siis objektiivisesti puolueen asiaa vastaan eli sillä oli taantumuksellinen ja neuvostovastainen merkitys. Kansan viholliset ne nyt niitä kommuuneja halusivat…

Jätettiinpä siis puolueelle sen päättäminen, miten asiat oli esitettävä ja tyydyttiin itse (vaivaiset yksilöt) toimimaan puolueen vähäisinä apulaisina agitaation ja propagandan alueella. Se oli hieno ja uljas rooli, sillä kyseessä oli uuden maailman rakentaminen. Utopiaa, ellei pahempaa olisi sen sijaan ollut jättää yksilöiden päätettäväksi, ja heidän tietoisuudestaan riippuvaksi se, miten ja millaiseksi tuo maailma rakennetaan.

On usein todettu, ehkä hieman hämmästyneenä, että Stalinilta liikeni valtavasti aikaa kirjallisuudelle ja elokuvalle. Mutta ei tämä mikään sattuma ollut. Nämä asiat olivat uuden maailman rakentamisen ytimessä. Tietoisuuden muokkauksestahan siinä oli kysymys ja se on aina totalitarismin keskeisiä huolenaiheita.

Joistakin saattaa tuntua oudolta, että feministipiireissä kiinnitetään niin tavattomasti huomiota siihen, miten vaikkapa jossakin elokuvassa esitetään naisen rooli. Terve järki toki edellyttää, että naiset, kuten miehetkin saattavat tässä elämässä, saati fiktiossa olla lukemattomissa eri rooleissa, enimmäkseen toki sellaisissa, joihin ihmislajin aristotelinen olemus sen vetää, nolens volens.

Tämä ei kuitenkaan sovi totalitaarisen ajattelun kaanoneihin. Kuten Neuvostoliitossa oli välttämätöntä esittää kunkin luokan edustaja oman kategoriansa luomana ja sen mukaisesti käyttäytyvänä ja ajattelevana tyyppinä, niin myös nykyinen, patriarkaattia vastaan taisteleva lahko pitää välttämättömänä esittää sankarinsa toisenlaisina, kuin ne luonnostaan eli siis empiirisesti ovat.

Tarkoituksena on tietenkin maailman muuttaminen, muuttamalla ihmisen vääräksi tuomittu tietoisuus. Venäjällä tähän liittyi marxilainen esivalmistelu eli ns. riistäjäluokkien likvidointi, minkä jälkeen kaiken piti sujua kuin tanssi vain: olihan olemassa enää vain menneisyyden jäänteitä tietoisuudessa, perežitki prošlogo.

Entä miten tulisi julkisuudessa esittää populismi ja sen poliittiset tavoitteet ja kannattajat? Vai pitäisikö vain kertoa, miten asiat ovat?

 

Siinä tapauksessa saatettaisiinkin tukea heidän auktorisoimattomia mielipiteitään. Sanomattakin on selvää, että vaikka populistit kylläkin vain esittävät oman tahtonsa mukaisia poliittisia mielipiteitä, ei kyseessä heidän kohdallaan ole vain normaali mielipide, jollaisten kunnioittaminen on demokratian perusidea.

Tämä johtuu siitä, että on olemassa korkeampi, aikakauden hengen objektiivisesti synnyttämä mielipide, jota kannattaa enemmistö objektiivisesti, joskaan ei vielä subjektiivisesti. Se on muotoiltu EU:ssa, joka vastaa kannattajiensa puolesta ja toimii siis aikamme järkenä ja omanatuntona.

Kuten talonpojalla Venäjällä ei ollut objektiivista oikeutta mielipiteeseensä siitä huolimatta ja juuri siksi (vaarallista!), että se edusti enemmistöä, ei myöskään miessukupuolella, normaaleilla naisilla eikä populisteilla ole oikeutta mielipiteeseensä.

Kyseessä on sama väärän tietoisuuden ongelma, jonka kanssa jo Marx ja sittemmin Lenin ja Stalin joutuivat painimaan. Taistelevan älymystön ylevä tehtävä on suojella kansaa sen omilta mielipiteiltä ja luoda sen sijaan uusi kuva maailmasta sen muuttamiseksi. Joukkotiedotus on se taistelukenttä, jolla asiat ratkaistaan.