Aika mennyt

 

Keskiaikaa Tukholmassa

 

Jos etsii vanhoja Ruotsin kuningaskunnan, siis tämän meidänkin valtiomme muistoja, niitä löytyy kaikkialta Itämeren ympäristöstä, myös Saksasta ja Puolasta ja tietenkin itärajan takaakin, Baltiasta puhumatta ja Liettuakin mukaan lukien.

Itse pääkallon paikalla eli Tukholmassakin on keskiajastakin tallella yhä jotakin, vaikka esimerkiksi Brunkeberg, vuori tai kukkula, joka aikoinaan oli Tukholman liepeillä käydyn suuren taistelun näyttämö, on nyt aivan ydinkeskustassa oleva alue, joka on jyrätty aivan tasaiseksi.

Siellä on nykyään jo vaikea kuvitella ympärilleen tuota vuonna 1471 käytyä taistelua perivihollista eli tanskalaisia vastaan. Sen sijaan Kristian II:n toimeenpaneman Tukholman verilöylyn (1520) paikka Suurtorilla tuntuu yhä elävältä, vaikka en tiedäkään, mitä kaikkea siellä on tosiasiassa jo muuttunut. Luultavasti kaikki nähtävissä oleva. Liekö torikaan enää entisellä paikallaan.

Mutta on Tukholmassa vanhaakin säilynyt ja tarkoitan nyt nimenomaan keskiaikaista, enkä noita1600-1700-lukujen rakennuksia, joita on paljonkin ja monet hyvinkin hienoja.

Riddarholmin kirkko, jonka rakentaminen aloitettiin 1200-luvulla ja joka aluksi palveli fransiskaaniluostaria, on saanut kunnian tulla Ruotsin kuninkaiden hautapaikaksi ja siellä lepäävät Ruotsin hallitsijat Kustaa II Adolfista aina vuonna 1950 kuolleeseen Kustaa V:een saakka. Kristiina-kuningatar puuttuu sattuneesta syystä (ks. Vihavainen: Haun mahdoton tyyppi tulokset).

On siellä myös Maunu Ladonlukon hauta komeine patsaineen, mutta ruumis ei tutkijoiden mielestä ole aito. Siellä on myös Kaarle Knutinpoika Bonden hauta, jota näköjään on pidetty aitona.

Knutinpojan kallosta otettu kipsivalos on kirkossa näytteillä ja tekee hieman oudon vaikutuksen, yksi hampaista kun näyttää olevan kummallinen torahammas.

Siinä joka tapauksessa on myös muuan linkki Suomeen. Knuutinpoikahan oli peräti kolmeen otteeseen Ruotsin kuninkaana ja useimmat ovat nähneet kuvan pompöösistä historiamaalauksesta, jossa hän lähtee Viipurista kuninkaanvaaliin (ks. kaarle knuutinpoika lähtee kunikaanvaaliin - Поиск Изображения).

Viipurin linna, vuodesta 1475 lähtien vielä yhdessä siihen yhdistetyn Olavinlinnan kanssa oli Ruotsin valtakunnan tärkeimpiä ja sen isännällä oli poikkeuksellisen suuret voimavarat ja myös mahdollisuus noudattaa omaa ulkopolitiikkaansa.

Erik Akselinpoika Tott, Sten Sture ja Nils Turesson Bielke olivat tässä asemassa jopa Kaarle Knuutinpoikaa, heikkoa kuningasta merkittävämpiä.

Sitäkin oudompaa on, että Tukholman Historiska museetin Ruotsi historia-näyttelyssä Viipuria ei ole edes merkitty kartalle, Vain Turku saa Suomesta tämän kunnian.

Ennen kuin siirrymme Historialliseen museoon, on mainittava Riddarholmin kirkon seremoniallinen käyttö Serafiimiritarikunnan jäsenten vaakunoiden sijoituspaikkana. Suomesta siellä on mukana useita presidenttejä, viimeisimpinä Kekkonen, Koivisto ja Ahtisaari.

Myös Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat serafiimiritareita, mutta heidän vaakunakilpensä lienevät kuninkaanlinnassa. Sieltä ne heidän kuoltuaan siirretään Serafim-soiton kaikuessa Riddarholmin kirkkoon.

Muuten, ritarit joutuvat luovuttamaan ritarikunnalle vaakunansa vaalilauseineen. Ellei sellaista ole, se tehdään. Kekkosen vaalilause on ”Sitä kuusta kuuleminen” ja Ahtisaaren ”Se pystyy, ken uskaltaa”.

Mannerheimin vaalilause ”Candida pro causa ense candido” (Puhtaalla /vitivalkoisella/ miekalla puhtaan /vitivalkoisen/ asian puolesta) oli laadittu Tanskan Elefanttiritarikuntaa varten ja hän valitsi sen itselleen vuonna 1922 eli siis vasta muutama vuosi sen sodan jälkeen, jossa oli johtanut valkoista armeijaa. Se tietenkin kelpasi myös serafiimiritarikunnalle.

Seremonialliseen käyttöön vihitty Riddarholmin kirkko loihtii juhlallisen tunnelman, vaikka siellä ei ole jumalanpalveluksia pidetty enää vuoden 1809 jälkeen. Sieltä kiireisen keskiaikaturistin kannattaa siirtyä esim. uberilla Norrmalmin Narvavägenille, Historialliseen museoon (Historiska museet).

Mainio sotamuseo (Armémuseum), joka sijaitsee lähellä, on aikataulusyistä nyt jätettävä rauhaan (ks. Vihavainen: Haun armemuseum tulokset).

 Historiska museetin (ks. Vihavainen: Haun historiska museet tulokset) näyttelyt ovat perinteisesti olleet kovasti nykyisen Ruotsin alueelle sijoittuvia ja Suomea harvemmin (liian harvoin) mainitsevia. Kovin kiinnostavia ja hyvin tehtyjä ne ovat taas kerran.

Muuan teema on nyt noituus ja 1600-luvun paholaishysteria, josta esitetään paljon konkreettisia tapauksia. Paralleeleja nykyaikaan tulee väistämättä mieleen. Otteet vanhoista asiakirjoista ovat sekä ruotsiksi että englanniksi.

Toinen, pienempi teema, on verilöyly Visbyn muurien edustalla vuonna 1361, kun tanskalaiset teurastivat siellä 1800 ruotsalaista, puolet Gotlannin asukkaista. Itse asiassa koko museo vaikuttaa tällä kertaa melkoiselta kauhukammiolta, jossa kidutettujen ja tapettavien huudot kaikuvat.

Ruotsalaisten ja tanskalaisten kansallinen perivihollisuus onkin keskiajalta 1700-luvulle ulottuva teema, jolla varmasti on ollut jälkivaikutusta paljon kauemminkin ja luulen, ettemme me Suomessa oikein pysty ymmärtämään asian merkitystä. Venäjää en muista mainitunkaan tämänkertaisissa näyttelyissä.

Keskiaikaisia aarteita, kuten Pyhän Birgitan värttinäluu kullatussa kotelossaan, on sopiva määrä esillä ja laaja viikinkiajan näyttely on vaikuttava huolella tehtyine teemanäyttelyineen, joissa muun muassa kerrotaan viikinkilaivan ja sen purjeen valmistamisesta. Aarteitahan näillä rosvoilla oli myös runsaasti. Suurelta osin korujen mallit ovat samoja kuin meilläkin.

Hallitsijoista Kustaa Vaasa nousee voimakkaasti esille ja hänen kerrotaan vaikuttaneen maan historiaan enemmän kuin kukaan toinen. Nyt häntä ei kuitenkaan enää pidetä herttaisena maan isänä, vaan todetaan myös varjopuolet, häntä kutsutaan usein myös tyranniksi. Toki sille onkin perusteita (ks. Vihavainen: Haun ylikangas vaasa tulokset).

Nordiska museetin yleisilmeelle antavat leimansa kaksi sankaria: Kaarle X Kustaa patsaana museon ulkopuolella ja valtava Kustaa Vaasan patsas sisäpuolella. Muutenhan vanha historia loistaa siellä poissaolollaan.

Molempien maine on hiukan yli sadassa vuodessa laskenut merkittävästi, mikä kuvaa uutta asennetta historiaan. Kaiken keskipisteessä ei enää ole kansallisvaltio ja sen mahti, vaan pikemminkin se pieni ihminen, jonka kustannuksella kaikki ”suuruus” hankittiin.

Tässähän sitä olisi esimerkkiä venäläisillekin. Sellaisesta alkoi jo olla selviä merkkejä useammassakin museossa Neuvostoliiton romahdettua, mutta nyt on matka takaisin henkiseen taantumaan taas hyvässä vauhdissa.

 Saapa nähdä, miten historiakuva meillä kehittyy nykyisen poliittisen käänteen oloissa.