Uusi hurskaus

 

Outoa porukkaa

 

Aika usein on tullut kirjoiteltua arvojen ja normien muutoksesta. Tähän ikään ehtinyt on jo saanut huomata monien entisten hyveiden muuttuneen paheiksi ja päinvastoin.

 Sinnikäs ahertaja ei enää ole sankari, vaan hölmö ja hillitön kuluttaja taas ihailtu esikuva. Myyntimies ei enää merkitse lähes samaa kuin huijari, vaan hänen paikkansa on aika korkealla ihmisten arvostuksissa. Häiriköivät puhelinmyyjät ovat poikkeus.

Materiaalinen puoli ei meillä kuitenkaan ole päässyt yhtä hallitsevaksi ihmisten arvoa punnittaessa, kuin nykyisessä suuressa esikuvamaassamme, jonka nimeä ei tarvitse edes mainita. Sen sijaan meillä arvostetaan korkealle hurskasta mieltä, joka nykyään on jo täysin toisenlainen kuin vielä pari miespolvea sitten.

Olemme siirtyneet korkean aineellisen hyvinvoinnin piiriin ja niin sanotut eloonjäämisarvot ovat tulleet toissijaisiksi verrattuna ihmisen itsetoteuttamiseen liittyviin arvoihin, käyttääkseni kuuluisan World Wide Surveyn käsitteitä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset).

Arvostamme nyt hedonismia, individualismia (narsismin muodossa), suvaitsevuutta ja sentimentalismia. Kaikki tabut ja rajoitukset ovat kauhistus. Uskomme myös oman arvomaailmamme absoluuttiseen pätevyyteen, luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin ja koko maailman velvollisuuteen jakaa kassamme nuo samat arvot.

Ellei niin ole tapahtunut, on asia meidän syytämme eli kolonialismin perintöä. Emmehän me tosin koskaan ole itse olleet kolonialisteja, mutta pystymme kyllä tuntemaan siitä katumusta, jos meillä on uskoa riittävästi. Se antaa myös meille aihetta itseihailuun.

Tämä karikatyyri arvomaailmastamme ei tietenkään koske kaikkia, mutta niin sanottuna ideaalityyppinä se sanonee jotakin olennaista nykyisestä tilanteesta, jonka erikoislaatu nousee selvästi esille, mikäli vertaamme nykyistä tilannetta vielä 1950-luvulla vallinneeseen.

Kyseessä on ilmiö, joka koskee läntistä maailmaa laajemminkin, vaikka itse kullakin maalla on arvojen suhteen oma profiilinsa, kuten edellä mainitusta WVS-tutkimuksesta käy selvästi ilmi.

Ei ole kovin yleistä, että nykyisistä arvoista kyettäisiin kiinnostavasti irtautumaan ja arvioimaan niitä ulkokohtaisesti. Jonathan Haidt on tehnyt tämän suuntaisen yrityksen, joka mielestäni on kiinnostava. Siitä joskus bloggasinkin:

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.