Kaikenmoista

 

Tähdenvälejä

 

Tässä on taas sattunut kaikenlaista, josta voisi kirjoittaa pitkästikin jos viitsisi ja jos ei jo olisi kirjoittanut.

Oikein ajattelevia piirejä on juuri nyt suuresti kuohuttanut tapaus Teemu Keskisarja, joka puheenjohtajatentissä lausui taikasanan ”väestönvaihto”.

”Threads” nimisellä sivustolla, jonne puhdasmielisimmät näyttävät siirtyneen X:stä eli entisestä Twitteristä ja joka ainakin minulle lähettää enimmäkseen seksikkäiden vanhojen naisten feikkikuvia, velloo jonkinlainen närkästyksen ja kauhistuksen puuro tai velli, joka yhä uudelleen mainitsee, ettei mitään väestönvaihtoa ole eikä tule, ei nyt eikä koskaan.

Sitä paitsi Supo on kertonut, että väestönvaihto viittaa äärioikeistolaiseen salaliittoteoriaan. Miten sellaista kehdataan vielä tänään esittää.

Keskisasrja näyttää puheenvuoroa pyytäessään viittavankin toisella tavalla kuin muut ja todistaa tälläkin tavoin äärioikeistolaisuutensa. Miten kauas tällä tiellä oikein voidaan meidän maassamme mennä? Sitä paitsi on melko varmasti niin, että Keskisarja oli kännissä, kaiketi ympäripäissään, vaikka asiaa ei mistään huomannutkaan.

Olen yhä uudelleen joutunut ihmettelemään, voiko tämä porukka tosiaan olla näin typerää, vai teeskenteleekö se. Kuuluisan hihamerkkitapauksen aikana oli jo vastaansanomatonta, että kyseessä oli feikkaus: kansanedustajan avustajan pakinasta paisutettiin tahallaan valtava kansainvälinen sensaatio eikä kukaan koskaan pyytänyt tekosiaan anteeksi tai katunut, tehokkaasti tai muuten.

Siinä meni älyllistä elämää viettävien piirissä median maine eikä ole takaisin tulossa. Suuri yleisö kyllä luottaa maassamme mediaan huomattavan paljon…

Tuossa uusimmassa väestönvaihtosensaatiossa koko sensaation aiheena oli vain ja ainoastaan käytetty sana. Itse asia on puhdasta aritmetiikkaa ja ilmeisesti kauhistujat eivät kunnioita eivätkä uskalla harjoittaa moista tiedettä, joka pakottaisi hölmöläisetkin liian epäkorrekteihin johtopäätöksiin.

Voin puolestani kertoa käyttäneeni ”väestönvaihto” -termiä jo vuonna 2009, kirjassani ”Länsimaiden tuho” (s. 194). Voin todeta, etten lainannut termiä keneltäkään, vaan keksin sen itse. Tuo salaliittoteoriakin on ajoitettu vuoteen 2010.

Mutta eihän tuollaisen Threads-porukan kanssa voi järkevästi puhua mistään, vaikka se selvästi antaa ymmärtää olevansa älymystöä ja moni lienee suorittanut akateemisen lopputukinnon. Se osaa vain nuuskia sanoja ja sijoittaa sen jälkeen niiden käyttäjät ystäviin tai vihollisiin. Sana ”analyysi” olisi tässä ympäristössä pelkkä vitsi.

Onko maamme sivistyneistön taso koskaan ollut näin matala?

                                                                                                                  ***

 

”Foreign Affairs”, aikakauslehdessä kaksi Yalen lainopin professoria kertoo siitä, mitä uutta maailmanpolitiikassa nyt havaitaan lain ja laillisuuden näkökulmasta. Otsikkona on” Might Unmakes Right”.

Heidän lähtökohtanaan on vuonna 1928 allerkirjoitettu Kelloggiin-Briandin sopimus, joka kielsi sodan kansainvälisen politiikan keinona.

USA:n ja Ranskan ulkoministerit saivat useimmat tuon ajan hallitukset liittymään sopimukseen, joka näin sai kansainvälisen lain aseman.

Sopimus muutti monet asiat. Aiemmin ei ainoastaan ollut ajateltu, että sotilaallisen voiman käyttö toisen maan alueen haltuun ottamiseksi oli maille sallittua politiikan keinona vaan niiden itse asiassa pitikin sitä käyttää joissakin tapauksissa.

Sopimus muutti tilanteen. Sen jälkeen sekä väkivalta että sillä uhkaaminen kiistojen ratkaisemisen välineinä olivat kiellettyjä. Vuoden 1945 YK:n peruskirja jopa laajensi määritelmää ja puhui ”voiman käyttämiestä tai sillä uhkaamisesta toisen valtion alueellisen koskemattomuuden tai poliittisen itsenäisyyden loukkaamiseksi.”

Ne, jotka tuollaiseen syyllistyivät, saattoivat odottaa kansainvälisen yhteisön tuomiota ja usein myös maailmanpoliisin eli USA:n interventiota. Näin esimerkiksi Kuwaitin tapauksessa.

Nyt sen sijaan Trump on jo toisen kautensa alussa uhannut (ainakin kirjoittajien mukaan) useita maita väkivallalla: Kanada, Panama, Grönlanti… Lähi-idässä on jo toimittukin, Gazan alueen käsittely on vielä kesken.

Sota politiikan normaalina keinona näyttää nyt riistäytyneen irti pannasta ja valtio toisensa jälkeen valmistautuu käyttämään väkivaltaa laajentaakseen alueitaan ja alistaakseen naapureitaan.

Tässäkö ei ole mitään uutta? On siinä se varsin tärkeä uutuus, että valloittajan väkivalta ei ole enää tabu, vaan entisen maailmanpoliisinkin kannalta normaali käytäntö.

Taaksepäin mennään tässäkin asiassa siis sata vuotta ja odotettavissa lienee samaa, kuin silloinkin.

 

                                                                                  ***

Uusimmassa New York Review’ssä Michael Kazin kirjoittaa historiantutkimuksesta ja sen popularisoinnista Amerikassa arvostellessaan Nick Whithamin kirjan ”Popularizing the Past: Historians, Publishers and Readers in Postwar America”.

Hieman yllättäen saamme kuulla, että viimeisten viidentoista vuoden aikana alan opiskelijoiden määrä Amerikassa on tasaisesti laskenut Kaikkialla USA:ssa yliopistot karsivat opettajien paikkoja ja jättävät värväämättä uusia eläköityneiden tilalle. Vain kolmannes vuosina 2016-2017 valmistuneista historoitsijoista on saanut vakinaisen paikan viisi vuotta myöhemmin.

Kun kirjoittajalta on opiskelija kysynyt, mitä hän ajattelisi tälle uralle lähtemisestä, on vastaus ollut kaikkea muuta kuin rohkaiseva: jos nyt ei mitään muuta työtä voi itselleen kuvitella, niin…
Kuitenkin ajankohtaiset kiistakysymykset kietoutuvat usein historiallisiin aiheisiin: oliko itsenäisyysjulistus tarpeen orjanomistuksen turvaamiseksi…?

Historia on ollut taistelukenttänä ja vastakkain ovat olleet poliittisesti korrektit sortokertomukset ja ”hajottavat suuntaukset”.

Trump on antanut ukaasin (asetuksen) nimeltä ”Restoring Truth and Sanity to American History” ja vaatinut Smithsonian Institutionin (Kansallismuseo Washingtonissa) puhdistamista ”hajottavista narratiiveista”.

Ainakin Kazin näyttää kantavan huolta juuri siitä historian suuntauksesta, joka on viime vuosikymmenet ollut hyvin monessa maassa muodikas ja jonka ideana on kansakunnan suuren kertomuksen vastustaminen. Näin ymmärrettynä historioitsijan tehtävä on hyvin simppeli ja tuloksena on kuin onkin valtakuntaa hajottavia näkemyksiä.

Venäjällähän on samaan aikaan vahvasti noussut suuntaus, jossa valtiota palvotaan korkeimpana olentona, jonka puolesta annetut ihmisuhrit ovat aina pyhiä. Amerikassa voi toki odottaakin toisenlaista näkökulmaa. Onko se jo mennyt tolkuttomuuksiin, en pysty sanomaan.

Joka tapauksessa se lause, jonka Kazin esittää kirjoituksensa lopuksi, on poikkeuksellisen loistava kiteytys koko alasta: ”Historia on sitä, mitä nykyisyys haluaa tietää menneisyydestä”.

”Nykyisyys” jakaantuu moneen osaan. Sen tiedonhalu on asia, joka on tuomittu toteutumaanmoinella tavalla ja olemaan monessakin suhteessa yksipuolinen. Se myös muuttuu suuresti aikojen kuluessa.

Näin ajateltuun historiaan ei sovellu korollaari, jonka mukaan vain tietyllä tavoin ajattelevilla on oikeus kysyä ja kuulla menneisyydeltä sitä, mitä haluaa.

Mitä amerikkalaiset ovat sitten viime aikoina halunneet kuulla ja mitä he novat saaneet kuulla? Tässäkin suhteessa tuo kansa taitaa olla kovin jyrkästi jakautunut.