Kun kaikki meni huonosti

 

Suomalainen intellektuelli

 

Erno Paasilinna, Majuri Holterin uroteko. Kirjoituksia Suomesta ja maailmasta. Otava 1987, 204 s.

 

En koskaan tavannut Erno Paasilinnaa, mutta julkisuudessa hän teki arkkityyppisen vihaisen nuoren miehen vaikutelman vielä vanhanakin. Hän kantoi avoimesti kaunaa ja briljeerasi sillä.

Kuten kaikki intellektuellit, hän kritisoi valtaa ja sen haltijoita. Se suuri nousukausikin, joka nosti Suomen kansan ryysyistä vaurauteen, oli monelle myös kovaa muutoksen aikaa ja olisi ollut kovin yksipuolista keskittyä sitä vain ylistämään.

Paasilinnalta on myös peräisin kokoelma ”Yksinäisyys ja uhma”, jonka pelkkä nimi kertoo jo paljon siitä, mitä kirjoittaja arvosti ja miten hän koki osansa. Hän oli itseoppinut, eikä siis kuulunut ”opetettujen” kategoriaan, mikä oli ylpeilyn aihe.

Intellektuelleilla on eri maissa oma fysionomiansa ja sen roolit muotoutuvat maan historian ja yhteiskunnan mukaan. Paasivirta olisi sopinut huonosti ranskalaisen intellektuellin muottiin eikä hänestä oikein venäläistäkään olisi saanut.

Hän oli siis suomalainen, meillä harvinaisen lajinsa edustaja, yrmeän riitelijän hahmoisena ja pohjoisella twistillä (anteeksi anglismi). Mies, joka muisti vielä jokapäiväisen nälän ja kantoi siitä herroille kaunaa ikuisesti.

Kirjan esseet sijoittuvat 1970-luvun lopun ja 1980-luvun lopun väliselle vuosikymmenelle, mikä tietenkin pitkälti määrää niiden aihepiirin ja hengenkin.

Suomessa nähtiin silloin sekä suuri muutto, koulutusjärjestelmän valtava kasvu, elintason huimaava nousu, että myös pikkutilojen lopettaminen, siirtotyömaiden perustaminen, muutto Ruotsiin, alkoholin kulutuksen räjähtäminen ja paljon muuta.

Ideologisella rintamalla nähtiin luonnonsuojelun tulo ja happosadehysteria, reaalisosialismin syntiinlankeemus, USA:n lähentyminen Kiinaan ja Kiinan ja Vietnamin sota, Solidaarisuuden” nousu Puolassa ynnä muuta järisyttävää.

Nyt oli myös sissejä, jotka taistelivat Afganistanissa miehittäjää, sosialismin maata vastaan. Kommunistit olivat meillä myös hallituksessa ja aivan ilmeisesti alkoivat jo itsekin pelätä kommunistista järjestelmää, kuten tekijä huomauttaa.

Kommunistinen ideologia brežneviläisessä muodossaan ei koskaan ollut ollut intellektuellien suosima ihanne muualla kuin Suomessa. Nyt se alkoi tuntua meilläkin yhä mahdottomammalta. Oikean intellektuellin oli oltava niistäkin reilusti vasemmalla.

Normien säätäminen maailmalle ei toki ole konsti eikä mikään. Intellektuelli voi siinä tehdä tahtonsa mukaan. Ongelmaksi saattaa vain helposti nousta se, ettei kritiikkiä oteta vakavasti, jos se on kokonaan maasta irrallaan. Onhan se hyvä pohtia perimmäisiäkin kysymyksiä, mutta politiikkaa on pakko tehdä realiteettien ehdoilla.

Paasilinnalla on muutamia yleisen tason väitteitä, jotka sijoittavat hänet reaalisen politiikan ulkopuolelle, mutta ovat siitä huolimatta jossakin määrin kiinnostavia ja jopa tarpeellisia, ainakin periaatteessa ja ainakin nyt intellektuellille.

Väite suomalaisten tyhmyydestä ei ole vailla perää tai mielenkiintoa. Sen tueksi on historiallista tietoa. Suomalaisten urhoollisuus sodassa perustui pitkälti aivan epärealistiseen näkemykseen tosiasioista. Oikeastaan sen olisi pitänyt johtaa katastrofiin, mutta paradoksaalisesti niin ei käynytkään, mikä lienee aiheuttanut perusteetonta ylpistymistä.

Tyhmää oli kansamme myös ulkopoliittisesti torjuessaan aluksi paasikiveläisen realismin nöyristelynä ja sen jälkeen innostuessaan todelliseen nöyristelyyn kadotettuaan suhteellisuudentajunsa. Sitä ei tainnut koskaan ollakaan.

Tämä hyväksyttäneen. Hankalampi on tuo jo kirjan otsikossakin oleva asennoituminen sotalaitokseen. Norjalainen majuri Holter sai potkut työstään kieltäydyttyään myötävaikuttamasta Altan ekokopinallisten kukistamiseen. Sellainen ei ollut armeijan tehtävä. Sitä paitsi hän oli kapinoitsijoiden kanssa itse asiasta samaa mieltä.

Onko meillä Suomessa ollut mitään vastaavaa, kysyy Paasilinna ja unohtaa tämän lajityypin historian ehkä suurimman tapahtuman: Anjalan liiton.

Mutta siitä toiste. Paasilinnan pasifismi ei ole mitään omaperäistä sellaisenaan. Hän mainitseekin Tolstoin näkemykset armeijasta, jotka toki ovat äärimmäisen radikaaleja ja juuri siksi käyttökelvottomia pahassa maailmassa. Hyvähän niitäkin on toki ajatella.

Pahasi överiksi Paasilinna menee kertoessaan, että jokainen sotilas on vihollinen: sodissa on kuollut enemmän siviilejä kuin sotilaita. Tässä hän ei kuitenkaan ole halunnut huomata sitä, että Suomen viime sodissa kävi aivan päinvastoin, mikä tosin oli kansainvälinen harvinaisuus.

Yhtä paljon metsään menee ”fasismin” manaaminen kuolleista. Sitä muka oli Suomessa tuohon aikaan taas havaittavissa. Intellektuelli menee jo pahasti uskottavuuden rajan yli yrittäessään löytää aasinsiltoja maailmansotien välisen totalitarismin ja nousevan hyvinvointi-Suomen yhteiskunnan välille.

Olihan sitä työttömyyttä, jopa 200 000 henkeä virallisesti ja muita lisäksi, olihan meillä tosiaan syntynyt varakkaiden luokka ja oli muutama rikaskin, joita suuresti ihailtiin. Väkivaltaa ei hallintoon liittynyt eikä se korporatismikaan nyt ihan samassa asemassa ollut, kuin jossakin Saksassa puoli vuosisataa aiemmin.

Paasilinna ei peitä inhoaan niitä ihmisiä kohtaan, joiden mukavaa elämää lehdistö ihasteli ja jotka esimerkiksi nautiskelivat hankkimalla uudenaikaista solarium-rusketusta. Tottahan se oli, että rahaa ja luksusta alettiin juuri tuolloin julkisesti ihailla, mutta totta ei ollut, että ihmisten jakautuminen A- ja B-luokkaan olisi jyrkentynyt. Oli käymässä juuri päin vastoin.

 Tulevaisuudesta kirjoittaessan vuonna 1984 Paasilinna toteaa, ettei usko lähitulevaisuuden enää paljon muuttavan olojamme. ”Kirjoitusmerkit säilyvät, vaikka ne tietokoneissa muuntuvat ja niiden vaihto nopeutuu. Ihminen syö, juo, nukkuu, kävelee, sairastaa ja tuntee kipua niin kuin ennenkin.”

Muuten ihmisen elämä olikin tulossa paljon entistä ikävämmäksi ja hankalammaksi, stressi sen kuin lisääntyi kiihtyvällä vauhdilla. Tavaratkin kyllä lisääntyivät, mutta entäs sitten?.

Olihan se tietokonekin tullut maailmaan ja nyt se mahtui jo rintataskuun, kertoo Paasilinna hämmästyttävästi. ”Ne vievät meiltä tunteen ja järjen” hän ennustaa oudon pahaenteisesti. Mitään tuollaista ei tullut kyllä vielä minun mieleeni, kun tuohon naikaan opettelin käyttämään Macin kottaraispönttöä. Sillä oli vain mukava kirjoittaa. Eihän mitään nettiäkään ollut.

Joka tapauksessa suuria yllätyksiä ei ollut maailmassa vuonna 1984 enää odotettavissa. Maailma jatkoi samaan suuntaan. Maailmansotaa ei tulisi ja hyvinvointivaltioissa jatkoi kehittymistään entistä suppeampi poliittis-taloudellinen eliitti, joka täydensi itse itsensä. Sivuteitä ei ollut näköpiirissä, ”maailma menee siihen suuntaan johon se on menossa”.

Näin jälkiviisauden valossa voi sanoa, että kyllähän maailmaan yhtä ja toista uuttakin on tullut. Intellektuellilta olisi oikeastaan voinut odottaa radikaalimpiakin skenaarioita. Ehkäpä tuo vuodenvaihde oli poikkeuksellisen rauhaisaa aikaa.