Kun sota oli
mahdoton
On helppoa
todistaa, että sota olisi nykyaikana mahdoton. Tämä tilanne vallitsi jo
1800-luvun lopulla ja kuten muistamme, se oli hyvin vaikutusvaltainen näkemys vielä
aivan äsken, ennen Ukrainan sodan alkamista.
Tähän
aksiomaattiseen oletukseen mahtaneekin liittyä se, ettei Ukrainassa virallisen
venäläisen näkemyksen mukaan sotaa käytykään, erikoisoperaatiot ovat asia
erikseen. Mutta maailmassa nyt vain on kilpailevia mahdottomuuksia ja
välttämättömyyksiä, joiden kohtaaminen saattaa tuottaa mitä tuloksia tahansa.
Sotien
mahdottomuuden rinnalla näyttää aina kulkevan myös käsitys erilaisista
realiteeteista, jotka ehdottomasti vaativat joitakin tiettyjä asioita, mukaan
lukien nuo niin sanotut erikoisoperaatiot. Tuhannet ammattimiehet ovat
kuukausipalkalla käyttäneet tuhansia miestyövuosia niiden suunnitteluun, eikä
ole mahdollista kuitata tätä työtä tarpeettomana ja tuosta vaan tuhota koko
rakennelma.
Leo Tolstoin
näkemys sodasta on tunnettu. Taistelun alkaminen johti kaaokseen, jossa
suunnitelmat menettivät kaiken arvonsa ja kun läpitunkemattomien ruudinsavupilvien
haihduttua ruvettiin päättelemään, kuka oli voittaja, ei olennaista niinkään
ollut syntynyt tulos, vaan sen tulkinta.
Ennen
ensimmäistä maailmansotaa oli kymmenien divisioonien ja satojen tuhansien miesten
liikkeet ja huolto suunniteltu detaljeja myöten ja rautateiden aikataulut
sovitettu sen mukaan. Niitä ei olisi saanut muuttaa, mutta todellisuus oli
valitettavasti hankalampi asia. Aluksi joka tapauksessa pidettiin suunnitelmat
pyhinä.
Niinpä sodan
alettua suoritti kaksi saksalaista divisioonaa pitkän junamatkan muistaakseni pohjoisesta
Serbian rajalle, vaikka jo lähtiessä tiedettiin erinomaisesti, ettei niitä
siellä tarvittu ja että ne olisi välittömästi tuotava sieltä takaisin. Matka
oli kuitenkin tehtävä, koska se oli viimeistä piirtoa myöten suunniteltu ja sen
peruminen olisi saattanut koko systeemin sekasortoon.
Tässä
operaatiossa saattaa olla jotakin syvästi symbolista koko ensimmäisen
maailmansodan kannalta. Toivoa sopii, että nykyään olisimme jo siirtyneet
toisenlaiseen maailmaan.
Tässä vähän
siitä vanhasta:
lauantai 13.
elokuuta 2016
Elokuun tykit
Barbara
Tuchmanin Elokuun tykit (Guns of August, 1962) sai
aikanaan kaksikin Pulitzer-palkintoa ja kuuluu myös suuresti vaikuttaneen John
F. Kennedyn ajatteluun.
Kirja on
reportaasi siitä, miten ensimmäinen maailmansota syttyi ja kehittyi elokuun
1914 kuluessa. Se kertoo pitkälti saman tarinan kuin monet muutkin kirjat,
mutta poikkeuksellisen elävästi ja monipuolisesti.
Kuudellesadalle
sivulle saa mahtumaan kaikenlaista, mutta suurin osa tapahtuneesta tietenkin
jää aina kertomatta ja tekijän sympatiat ja antipatiat, samoin kuin hänen
muukin intellektuaalinen, kansallinen ja moraalinen laatunsa lyövät
väistämättömän leimansa siihen mitä kirjoitetaan ja miksi.
Hyvän kirjan
kirjoittaminen näin intohimoilla ladatusta aihepiiristä ei ollut helppoa vuonna
1962, kun vain vajaat viisikymmentä vuotta oli kulunut tapahtuneesta. Tuchmanin
voidaan joka tapauksessa sanoa onnistuneen tässä tehtävässä varsin
kelvollisesti.
Tuolloin monet
sodan silminnäkijöistä ja sen osanottajista olivat yhä hengissä. Itse asiassa
Tuchman itse oli ollut todistamassa sitä kuvaamaansa meritaistelua, jossa
saksalainen taisteluristeilijä Goeben ja kevyt risteilijä Breslau ottivat
yhteen englantilaisten kanssa. Hän sattui olemaan sen Turkista lähteneen
matkustajalaivan kyydissä, joka kulki taistelevien alusten ohi.
Joskus kuulee
syystäkin sanottavan, ettei ihmiskunta 1900-luvulla missään ratkaisevassa
vaiheessa ymmärtänyt, mihin se oli menossa ja mitä tehdyt suuret päätökset
tosiasiassa merkitsivät.
Kuluneen, mutta
pätevän sanonnan mukaan ihmiset eivät siis tienneet mitä tekivät ja antautuivat
yhä uudelleen anteeksiantamattoman toiveajattelun valtaan tai sitten,
saksalaisen sotilasterminologian mukaisesti selittivät toimintaansa
”ehdottomalla välttämättömyydellä”.
Tuo
viimemainittu liittyi erityisesti tunnettuun Schlieffenin suunnitelmaan, jonka
katsottiin olevan Saksan ainoa mahdollisuus voittaa kahden rintaman sota
voimakkaita vastustajia, Ranskaa ja Venäjää vastaan. Samaan välttämättömyyksien
luokkaan kuului myös Ranskan kukistaminen hyökkäämällä Belgian kautta,
huolimatta siitä, että tämä todennäköisesti aiheuttaisi Englannin liittymisen
Saksan vihollisiin .
Puhumatta siitä,
että väkivalta ketään uhkaamatonta Belgiaa vastaan oli sekä kansainvälisen
oikeuden että yleisen moraalin kannalta anteeksiantamatonta, oli se saksalaisen
logiikan mukaan välttämätöntä ja se pienempi paha, kuin oma tappio kahden
vihollisen puristuksessa. Sama koski myös siviiliväestöön kohdistettua
terroria, jonka tarkoituksena oli estää sotatoimien sabotointi.
Vain mielipuoli
olisi voinut toivoa sitä, mitä sitten saatiin. Kuitenkin tähän lahtaukseen oli
perusteellisesti valmistauduttu puolin ja toisin ja itse sotaan lähdettiin joka
taholla euforisessa riemutunnelmassa. Olihan kansoille kertynyt yhtä ja toista hampaankoloon,
myös saksalaisille, jotka puhuivat itseensä kohdistusta ”saarrosta” ja muusta
pahansuopaisuudesta, jota saivat kokea aiemmin suurvalloiksi kehittyneiden
maiden taholta.
Sellaisiakaan
asiantuntijoita ei puuttunut, jotka todistivat, kuten Norman Angell teoksessaan
”The Great Illusion”, että sota oli mahdoton. Kansojen taloudellinen riippuvuus
aiheutti sen, että voittaja kärsisi sodasta yhtä paljon kuin voitettukin. Tämä
kirja näyttää olleen erittäin vaikutusvaltainen ja sitä paitsi todenmukainen
mitä sodan ennustettuihin seurauksiin tuli. Mahdollinen se sota vain silti oli.
Tuchman kuvaa
kiintoisasti niitä kiduttavia vaiheita, joissa kohtalokkaat päätökset tehtiin
ja niitä viimeisiä, epätoivoisia yrityksiä, joilla koetettiin vielä torjua
pahin vaihtoehto.
Loppujen lopuksi
Saksan Schlieffenin suunnitelma oli se ”realiteetti”, joka jyräsi alleen kaiken
muun. Itse asiassa varalla olisi ollut toinenkin suunnitelma, mutta jo
aloitettu suunnitelman soveltaminen olisi todennäköisesti saanut aikaan
sellaisen sekasorron, jota ei uskallettu edes harkita.
Saksan
yleisesikunta oli vuosien mittaan valmistellut kaiken sitä silmällä pitäen,
että murskaava ylivoima saataisiin nopeasti Ranskaa vastaan, kun taas idässä
voitaisiin paljon hitaammiksi arvioituja venäläisiä pidätellä pienillä
joukoilla siksi, kunnes voittoisat armeijat voitaisiin Ranskasta vyöryttää
antamaan kuolinisku sille armeijalle, jota toiveikkaat liittolaiset nimittivät
”höyryjyräksi” ja jota saksalaiset taas pitivät lahona ja takapajuisena.
Tuhannet junat
oli ohjelmoitu kulkemaan keskitysalueille kymmenen minuutin väliajoin ja
kaikille asianosaisille oli varattu valmiiksi kaikki, mitä suinkin voitiin
tarvita. Koneisto oli äärimmäisen monimutkainen eikä sen kulkua saanut häiritä
missään kohdin.
Kuten tunnettua,
Schlieffenin suunnitelma epäonnistui. Venäläisten mobilisaatio oli nopeampi
kuin oli arvioitu ja Saksan ylin sodanjohto lähetti jo elokuussa itään kaksi
armeijakuntaa, jotka olisi kipeästi tarvittu silloin, kun Saksan joukot olivat
Marnella ja uhkasivat Pariisia.
Muistan, miten
akateemikko Isaak Izrailevitš Mints, tuolloin jo yli yhdeksänkymppinen
kansalaissodan veteraani, piti Helsingin yliopistossa luennon, jossa hän
pateettisen kaunopuheisesti kertoi venäläisten hyökkäyksestä ja suurtappiosta
elokuussa Soldaun eli Tannenbergin taistelussa. Nuo nuoret miehet kaatuivat,
hän sanoi, mutta he pelastivat Pariisin!
Venäläisten
rökäletappiota tuolla Itä-Preussin sotaretkellä on usein käsitelty myös
kaunokirjallisuudessa, erityisen vaikuttavasti sen tekee Aleksandr Solženitsyn
teoksessaan Elokuu neljätoista. Kyseessä olivat venäläiset
valiojoukot, joiden urhoollisuutta ei kannata vähätellä. Sen sijaan
materiaalinen valmius oli jo tässä vaiheessa riittämätöntä. Tappioita voidaan
verrata siihen, mitä saksalaiset myöhemmin kärsivät Stalingradissa.
Tuchman korostaa
Hindenburgista ja Ludendorffista luodun myytin onttoutta ja esittää
saksalaisten voiton lähinnä onnenkantamoisena. Sitä se saattoi ollakin. Niin
sanotut sodan ”nerot” ovat usein jälkikäteisluomuksia. Itse asiassa sotaa muka
johtavat kenraalit eivät usein edes ymmärrä, mitä on tapahtumassa ja mikä
merkitys heidän käskyillään on, mikäli niitä edes jossakin vaiheessa
noudatetaan.
Tämähän on se
näkökulma, jonka Leo Tolstoi antoi Napoleonin sotiin ja epäilemättä se varsin
suuressa määrin toimi vielä ensimmäisessä maailmansodassa ja kukaties myös sen
jälkeisissä sodissa.
Kirjoittajan,
joka kuvaa niin monisyistä tapahtumakokonaisuutta kuin oli ensimmäisen
maailmansodan syttymisvaihe ja sen ensimmäiset taistelut, tuskin voi odottaa
olevan yksityiskohdissaan tarkka. Fabulointia kirjoittaja joka tapauksessa
ilmoittaa koettaneensa välttää, vaikka suureen luettavuuteen onkin pyritty ja
päästy. Niinpä kirjassa on vältetty löysiä kuvitelmia tyyliin ”Katsoessaan
taakse jäävää Euroopan rantaviivaa Saint Helenan saarta kohti suuntavan laivan
kannelta Napoleon varmaan ajatteli…”
Toisaalta monet
sangen elävät ja usein myrkylliset kuvaukset erinäisten henkilöiden luonteesta
ja ulkonäöstä, jotka antavat kirjalle luettavuutta ja satiirin suolaa, eivät
välttämättä ole aivan oikeudenmukaisia, mutta sitä lukija tuskin edes odottaa.
Myös
yksityiskohdissa voi havaita kummallisuuksia. Tuchman mainitsee, että
Itä-Preussin taisteluissa ”venäläisten viimeinen ja uljas hyökkäys” tapahtui
31.8. kenraali Sireliuksen, erotetun kenraali Artamonovin seuraajan johdolla.
Sireliuksen
mainitaan keränneen hajanaisista joukoista divisioonan verran miehiä,
murtautuneen kenraali Francoisin linjojen läpi ja vallanneen Neidenburgin
takaisin. Hyökkäys tapahtui kuitenkin liian myöhään eikä sitä voitu jatkaa.
Koska kyseessä
ei voinut olla kukaan muu kuin maanmiehemme Leonid-Otto Sirelius, piti katsoa
venäläisiä näkemyksiä asiasta. Sikäläisen I maailmansotaprojektin nettisivujen
mukaan Sirelius itse asiassa erotettiin tehtävästään juuri siksi, että hän oli
omavaltaisesti perääntynyt Neidenburgista.
Venäläinen alan
perusteos A.A. Kersnovskin Istorija russkoj armii mainitsee
Sireliuksen ryhmän kyllä vallanneen Neidenburgin, mutta jättäneen sitten
kehittämättä hyökkäystä, joka oli jo muutenkin myöhästynyt. Seuraavana päivänä
hän jo myös peräytyi. Seurauksena oli erottaminen tehtävästä ja siirto Minskin
sotilaspiirin esikunnan reserviin.
Sireliuksen ura
ei kuitenkaan tähän tyssännyt, hän toimi vielä muun muassa armeijakunnan
komentajana ja sai aikanaan eron eläkkeen kera ja oikeudella käyttää univormua.
Hänen kunniamerkeistään mainittakoon vuonna 1915 saatu pyhän Vladimirin risti
miekkojen kera.
Sirelius siis
vaikuttaa kelpo upseerilta, joka kunnialla edusti armeijaansa ja taisteli
keisarinsa puolesta valansa velvoittamana. Sen sijaan Tuchmanin viittaus
sankaritarinaan Neidenburgissa kannattaa ottaa suolahippusen kera. Luultavasti
kirjoittaja ei ole tiennyt siitä sen enempää kuin lukijakaan.
Yhtä kaikki,
Elokuun tykit on laadukkaasti kirjoitettu reportaasi inhimillisestä
heikkoudesta, joka matkaan saattaa hirveyksiä, mikäli sodan ja rauhan
kysymyksiä ratkaisevat toimijat eivät aina ja kaikkialla ota huomioon sitä,
että toteutua saattaa nimenomaan se huonoin vaihtoehto. Se jopa saattaa olla
huonompi kuin koskaan edes oli kuviteltu mahdolliseksi.
Kesästä 1914 ja sen tapahtumista voisi kirjoittaa loputtomasti. Luin Christopher Clarkin kirjan: " The Sleepwalkers:How Europe Went to War in 1914". Saksa antoi Ranskalle uhkavaatimuksen, jota ei yksikään isompi valtio olisi voinut hyväksyä. Aivan kuin Putin esitti oman vaatimuksensa etupiireistä ennen helmikuuta 2022.
VastaaPoistaHyvä kun mainitsit Clarkin kirjan, se tuli blogia lukiessa heti mieleen Tuchmania tuorempana kuvauksena sotaan ajautumisesta tehtyjen päätöksien seurrauksena. Ilmiötä kutsutaan nykyisin kai polkuriippuvuudeksi ts jo tehdyt päätökset pakottavat jatkamaan tiellä vielä siinä vaiheessa kun on viitteitä, ettei se ole oikea.
PoistaTuchmanin kirja teki vaikutuksen koulupoikana.
Hannu Himasen Missä enkelitkin pelkäävät : hyökkäävä Venäjä ja Suomen turvallisuus -teoksen mukaan Putinin vaatimus ei ollut tarkoitettukaan suostuttavaksi vaan casus belliksi.
PoistaTotta kai. Sitä tuskin voi epäillä.
PoistaClarkin mukaan Itävalta-Unkarin ultimaattumi Serbialle oli jo itsenäiselle valtiolle mahdoton hyväksyä ja se oli tarkoituskin. Wien tiesi että Berliini oli takanaan joka tapauksessa, näitä "turvajärjestelyjä" oli ehkä tehtailtu liikaa...
Poista-jussi n
"Leo Tolstoin näkemys sodasta on tunnettu. Taistelun alkaminen johti kaaokseen, jossa suunnitelmat menettivät kaiken arvonsa ja kun läpitunkemattomien ruudinsavupilvien haihduttua ruvettiin päättelemään, kuka oli voittaja,"
VastaaPoistaTuskinpa Venäjä saa seuraaaksi johtajakseen Putin Toisen. Putin Enimmäistä on pidetty keisarin istuimella jo hurjasti paljon. Putin Toisen ilmestyminen/ilmentyminen edellyttää sitä sun tätä, mutta tärkeimmät tekijät vaativat, että Putinin rakastama sota voittaa ensin Ukrainan ja sitten peräkanaa koko sivistyneen maailman. Ainaskin ryssäläinen propaganda väittää niin. Tuskinpa minun pitää elää vielä niin kauan, että havaitsisin, että Putin Toisesta tulisi koko maailman keisari.