Euroopan suuruudenajalta

 

Kun sota oli mahdoton

 

On helppoa todistaa, että sota olisi nykyaikana mahdoton. Tämä tilanne vallitsi jo 1800-luvun lopulla ja kuten muistamme, se oli hyvin vaikutusvaltainen näkemys vielä aivan äsken, ennen Ukrainan sodan alkamista.

Tähän aksiomaattiseen oletukseen mahtaneekin liittyä se, ettei Ukrainassa virallisen venäläisen näkemyksen mukaan sotaa käytykään, erikoisoperaatiot ovat asia erikseen. Mutta maailmassa nyt vain on kilpailevia mahdottomuuksia ja välttämättömyyksiä, joiden kohtaaminen saattaa tuottaa mitä tuloksia tahansa.

Sotien mahdottomuuden rinnalla näyttää aina kulkevan myös käsitys erilaisista realiteeteista, jotka ehdottomasti vaativat joitakin tiettyjä asioita, mukaan lukien nuo niin sanotut erikoisoperaatiot. Tuhannet ammattimiehet ovat kuukausipalkalla käyttäneet tuhansia miestyövuosia niiden suunnitteluun, eikä ole mahdollista kuitata tätä työtä tarpeettomana ja tuosta vaan tuhota koko rakennelma.

Leo Tolstoin näkemys sodasta on tunnettu. Taistelun alkaminen johti kaaokseen, jossa suunnitelmat menettivät kaiken arvonsa ja kun läpitunkemattomien ruudinsavupilvien haihduttua ruvettiin päättelemään, kuka oli voittaja, ei olennaista niinkään ollut syntynyt tulos, vaan sen tulkinta.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa oli kymmenien divisioonien ja satojen tuhansien miesten liikkeet ja huolto suunniteltu detaljeja myöten ja rautateiden aikataulut sovitettu sen mukaan. Niitä ei olisi saanut muuttaa, mutta todellisuus oli valitettavasti hankalampi asia. Aluksi joka tapauksessa pidettiin suunnitelmat pyhinä.

Niinpä sodan alettua suoritti kaksi saksalaista divisioonaa pitkän junamatkan muistaakseni pohjoisesta Serbian rajalle, vaikka jo lähtiessä tiedettiin erinomaisesti, ettei niitä siellä tarvittu ja että ne olisi välittömästi tuotava sieltä takaisin. Matka oli kuitenkin tehtävä, koska se oli viimeistä piirtoa myöten suunniteltu ja sen peruminen olisi saattanut koko systeemin sekasortoon.

Tässä operaatiossa saattaa olla jotakin syvästi symbolista koko ensimmäisen maailmansodan kannalta. Toivoa sopii, että nykyään olisimme jo siirtyneet toisenlaiseen maailmaan.

Tässä vähän siitä vanhasta:

 

lauantai 13. elokuuta 2016

Elokuun tykit

 

Elokuun tykit

 

Barbara Tuchmanin Elokuun tykit (Guns of August, 1962) sai aikanaan kaksikin Pulitzer-palkintoa ja kuuluu myös suuresti vaikuttaneen John F. Kennedyn ajatteluun.

Kirja on reportaasi siitä, miten ensimmäinen maailmansota syttyi ja kehittyi elokuun 1914 kuluessa. Se kertoo pitkälti saman tarinan kuin monet muutkin kirjat, mutta poikkeuksellisen elävästi ja monipuolisesti.

 Kuudellesadalle sivulle saa mahtumaan kaikenlaista, mutta suurin osa tapahtuneesta tietenkin jää aina kertomatta ja tekijän sympatiat ja antipatiat, samoin kuin hänen muukin intellektuaalinen, kansallinen ja moraalinen laatunsa lyövät väistämättömän leimansa siihen mitä kirjoitetaan ja miksi.

Hyvän kirjan kirjoittaminen näin intohimoilla ladatusta aihepiiristä ei ollut helppoa vuonna 1962, kun vain vajaat viisikymmentä vuotta oli kulunut tapahtuneesta. Tuchmanin voidaan joka tapauksessa sanoa onnistuneen tässä tehtävässä varsin kelvollisesti.

Tuolloin monet sodan silminnäkijöistä ja sen osanottajista olivat yhä hengissä. Itse asiassa Tuchman itse oli ollut todistamassa sitä kuvaamaansa meritaistelua, jossa saksalainen taisteluristeilijä Goeben ja kevyt risteilijä Breslau ottivat yhteen englantilaisten kanssa. Hän sattui olemaan sen Turkista lähteneen matkustajalaivan kyydissä, joka kulki taistelevien alusten ohi.

Joskus kuulee syystäkin sanottavan, ettei ihmiskunta 1900-luvulla missään ratkaisevassa vaiheessa ymmärtänyt, mihin se oli menossa ja mitä tehdyt suuret päätökset tosiasiassa merkitsivät.

Kuluneen, mutta pätevän sanonnan mukaan ihmiset eivät siis tienneet mitä tekivät ja antautuivat yhä uudelleen anteeksiantamattoman toiveajattelun valtaan tai sitten, saksalaisen sotilasterminologian mukaisesti selittivät toimintaansa ”ehdottomalla välttämättömyydellä”.

Tuo viimemainittu liittyi erityisesti tunnettuun Schlieffenin suunnitelmaan, jonka katsottiin olevan Saksan ainoa mahdollisuus voittaa kahden rintaman sota voimakkaita vastustajia, Ranskaa ja Venäjää vastaan. Samaan välttämättömyyksien luokkaan kuului myös Ranskan kukistaminen hyökkäämällä Belgian kautta, huolimatta siitä, että tämä todennäköisesti aiheuttaisi Englannin liittymisen Saksan vihollisiin .

Puhumatta siitä, että väkivalta ketään uhkaamatonta Belgiaa vastaan oli sekä kansainvälisen oikeuden että yleisen moraalin kannalta anteeksiantamatonta, oli se saksalaisen logiikan mukaan välttämätöntä ja se pienempi paha, kuin oma tappio kahden vihollisen puristuksessa. Sama koski myös siviiliväestöön kohdistettua terroria, jonka tarkoituksena oli estää sotatoimien sabotointi.

Vain mielipuoli olisi voinut toivoa sitä, mitä sitten saatiin. Kuitenkin tähän lahtaukseen oli perusteellisesti valmistauduttu puolin ja toisin ja itse sotaan lähdettiin joka taholla euforisessa riemutunnelmassa. Olihan kansoille kertynyt yhtä ja toista hampaankoloon, myös saksalaisille, jotka puhuivat itseensä kohdistusta ”saarrosta” ja muusta pahansuopaisuudesta, jota saivat kokea aiemmin suurvalloiksi kehittyneiden maiden taholta.

Sellaisiakaan asiantuntijoita ei puuttunut, jotka todistivat, kuten Norman Angell teoksessaan ”The Great Illusion”, että sota oli mahdoton. Kansojen taloudellinen riippuvuus aiheutti sen, että voittaja kärsisi sodasta yhtä paljon kuin voitettukin. Tämä kirja näyttää olleen erittäin vaikutusvaltainen ja sitä paitsi todenmukainen mitä sodan ennustettuihin seurauksiin tuli. Mahdollinen se sota vain silti oli.

Tuchman kuvaa kiintoisasti niitä kiduttavia vaiheita, joissa kohtalokkaat päätökset tehtiin ja niitä viimeisiä, epätoivoisia yrityksiä, joilla koetettiin vielä torjua pahin vaihtoehto.

Loppujen lopuksi Saksan Schlieffenin suunnitelma oli se ”realiteetti”, joka jyräsi alleen kaiken muun. Itse asiassa varalla olisi ollut toinenkin suunnitelma, mutta jo aloitettu suunnitelman soveltaminen olisi todennäköisesti saanut aikaan sellaisen sekasorron, jota ei uskallettu edes harkita.

Saksan yleisesikunta oli vuosien mittaan valmistellut kaiken sitä silmällä pitäen, että murskaava ylivoima saataisiin nopeasti Ranskaa vastaan, kun taas idässä voitaisiin paljon hitaammiksi arvioituja venäläisiä pidätellä pienillä joukoilla siksi, kunnes voittoisat armeijat voitaisiin Ranskasta vyöryttää antamaan kuolinisku sille armeijalle, jota toiveikkaat liittolaiset nimittivät ”höyryjyräksi” ja jota saksalaiset taas pitivät lahona ja takapajuisena.

Tuhannet junat oli ohjelmoitu kulkemaan keskitysalueille kymmenen minuutin väliajoin ja kaikille asianosaisille oli varattu valmiiksi kaikki, mitä suinkin voitiin tarvita. Koneisto oli äärimmäisen monimutkainen eikä sen kulkua saanut häiritä missään kohdin.

Kuten tunnettua, Schlieffenin suunnitelma epäonnistui. Venäläisten mobilisaatio oli nopeampi kuin oli arvioitu ja Saksan ylin sodanjohto lähetti jo elokuussa itään kaksi armeijakuntaa, jotka olisi kipeästi tarvittu silloin, kun Saksan joukot olivat Marnella ja uhkasivat Pariisia.

Muistan, miten akateemikko Isaak Izrailevitš Mints, tuolloin jo yli yhdeksänkymppinen kansalaissodan veteraani, piti Helsingin yliopistossa luennon, jossa hän pateettisen kaunopuheisesti kertoi venäläisten hyökkäyksestä ja suurtappiosta elokuussa Soldaun eli Tannenbergin taistelussa. Nuo nuoret miehet kaatuivat, hän sanoi, mutta he pelastivat Pariisin!

Venäläisten rökäletappiota tuolla Itä-Preussin sotaretkellä on usein käsitelty myös kaunokirjallisuudessa, erityisen vaikuttavasti sen tekee Aleksandr Solženitsyn teoksessaan Elokuu neljätoista. Kyseessä olivat venäläiset valiojoukot, joiden urhoollisuutta ei kannata vähätellä. Sen sijaan materiaalinen valmius oli jo tässä vaiheessa riittämätöntä. Tappioita voidaan verrata siihen, mitä saksalaiset myöhemmin kärsivät Stalingradissa.

Tuchman korostaa Hindenburgista ja Ludendorffista luodun myytin onttoutta ja esittää saksalaisten voiton lähinnä onnenkantamoisena. Sitä se saattoi ollakin. Niin sanotut sodan ”nerot” ovat usein jälkikäteisluomuksia. Itse asiassa sotaa muka johtavat kenraalit eivät usein edes ymmärrä, mitä on tapahtumassa ja mikä merkitys heidän käskyillään on, mikäli niitä edes jossakin vaiheessa noudatetaan.

Tämähän on se näkökulma, jonka Leo Tolstoi antoi Napoleonin sotiin ja epäilemättä se varsin suuressa määrin toimi vielä ensimmäisessä maailmansodassa ja kukaties myös sen jälkeisissä sodissa.

Kirjoittajan, joka kuvaa niin monisyistä tapahtumakokonaisuutta kuin oli ensimmäisen maailmansodan syttymisvaihe ja sen ensimmäiset taistelut, tuskin voi odottaa olevan yksityiskohdissaan tarkka. Fabulointia kirjoittaja joka tapauksessa ilmoittaa koettaneensa välttää, vaikka suureen luettavuuteen onkin pyritty ja päästy. Niinpä kirjassa on vältetty löysiä kuvitelmia tyyliin ”Katsoessaan taakse jäävää Euroopan rantaviivaa Saint Helenan saarta kohti suuntavan laivan kannelta Napoleon varmaan ajatteli…”

Toisaalta monet sangen elävät ja usein myrkylliset kuvaukset erinäisten henkilöiden luonteesta ja ulkonäöstä, jotka antavat kirjalle luettavuutta ja satiirin suolaa, eivät välttämättä ole aivan oikeudenmukaisia, mutta sitä lukija tuskin edes odottaa.

Myös yksityiskohdissa voi havaita kummallisuuksia. Tuchman mainitsee, että Itä-Preussin taisteluissa ”venäläisten viimeinen ja uljas hyökkäys” tapahtui 31.8. kenraali Sireliuksen, erotetun kenraali Artamonovin seuraajan johdolla.

Sireliuksen mainitaan keränneen hajanaisista joukoista divisioonan verran miehiä, murtautuneen kenraali Francoisin linjojen läpi ja vallanneen Neidenburgin takaisin. Hyökkäys tapahtui kuitenkin liian myöhään eikä sitä voitu jatkaa.

Koska kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin maanmiehemme Leonid-Otto Sirelius, piti katsoa venäläisiä näkemyksiä asiasta. Sikäläisen I maailmansotaprojektin nettisivujen mukaan Sirelius itse asiassa erotettiin tehtävästään juuri siksi, että hän oli omavaltaisesti perääntynyt Neidenburgista.

Venäläinen alan perusteos A.A. Kersnovskin Istorija russkoj armii mainitsee Sireliuksen ryhmän kyllä vallanneen Neidenburgin, mutta jättäneen sitten kehittämättä hyökkäystä, joka oli jo muutenkin myöhästynyt. Seuraavana päivänä hän jo myös peräytyi. Seurauksena oli erottaminen tehtävästä ja siirto Minskin sotilaspiirin esikunnan reserviin.

Sireliuksen ura ei kuitenkaan tähän tyssännyt, hän toimi vielä muun muassa armeijakunnan komentajana ja sai aikanaan eron eläkkeen kera ja oikeudella käyttää univormua. Hänen kunniamerkeistään mainittakoon vuonna 1915 saatu pyhän Vladimirin risti miekkojen kera.

Sirelius siis vaikuttaa kelpo upseerilta, joka kunnialla edusti armeijaansa ja taisteli keisarinsa puolesta valansa velvoittamana. Sen sijaan Tuchmanin viittaus sankaritarinaan Neidenburgissa kannattaa ottaa suolahippusen kera. Luultavasti kirjoittaja ei ole tiennyt siitä sen enempää kuin lukijakaan.

Yhtä kaikki, Elokuun tykit on laadukkaasti kirjoitettu reportaasi inhimillisestä heikkoudesta, joka matkaan saattaa hirveyksiä, mikäli sodan ja rauhan kysymyksiä ratkaisevat toimijat eivät aina ja kaikkialla ota huomioon sitä, että toteutua saattaa nimenomaan se huonoin vaihtoehto. Se jopa saattaa olla huonompi kuin koskaan edes oli kuviteltu mahdolliseksi.