Elokuun tykit
Barbara
Tuchmanin Elokuun tykit (Guns of August, 1962) sai aikanaan
kaksikin Pulitzer-palkintoa ja kuuluu myös suuresti vaikuttaneen John F.
Kennedyn ajatteluun.
Kirja on reportaasi
siitä, miten ensimmäinen maailmansota syttyi ja kehittyi elokuun 1914 kuluessa.
Se kertoo pitkälti saman tarinan kuin monet muutkin kirjat, mutta
poikkeuksellisen elävästi ja monipuolisesti.
Kuudellesadalle sivulle saa mahtumaan
kaikenlaista, mutta suurin osa tapahtuneesta tietenkin jää aina kertomatta ja
tekijän sympatiat ja antipatiat, samoin kuin hänen muukin intellektuaalinen,
kansallinen ja moraalinen laatunsa lyövät väistämättömän leimansa siihen mitä
kirjoitetaan ja miksi.
Hyvän kirjan
kirjoittaminen näin intohimoilla ladatusta aihepiiristä ei ollut helppoa vuonna
1962, kun vain vajaat viisikymmentä vuotta oli kulunut tapahtuneesta. Tuchmanin
voidaan joka tapauksessa sanoa onnistuneen tässä tehtävässä varsin
kelvollisesti.
Tuolloin monet
sodan silminnäkijöistä ja sen osanottajista olivat yhä hengissä. Itse asiassa
Tuchman itse oli ollut todistamassa sitä kuvaamaansa meritaistelua, jossa
saksalainen taisteluristeilijä Goeben ja kevyt risteilijä Breslau ottivat
yhteen englantilaisten kanssa. Hän sattui olemaan sen Turkista lähteneen matkustajalaivan
kyydissä, joka kulki taistelevien alusten ohi.
Joskus kuulee
syystäkin sanottavan, ettei ihmiskunta 1900-luvulla missään ratkaisevassa
vaiheessa ymmärtänyt, mihin se oli menossa ja mitä tehdyt suuret päätökset
tosiasiassa merkitsivät.
Kuluneen, mutta
pätevän sanonnan mukaan ihmiset eivät siis tienneet mitä tekivät ja antautuivat
yhä uudelleen anteeksiantamattoman toiveajattelun valtaan tai sitten,
saksalaisen sotilasterminologian mukaisesti selittivät toimintaansa
”ehdottomalla välttämättömyydellä”.
Tuo viimemainittu
liittyi erityisesti tunnettuun Schlieffenin suunnitelmaan, jonka katsottiin
olevan Saksan ainoa mahdollisuus voittaa kahden rintaman sota voimakkaita
vastustajia, Ranskaa ja Venäjää vastaan. Samaan välttämättömyyksien luokkaan
kuului myös Ranskan kukistaminen hyökkäämällä Belgian kautta, huolimatta siitä,
että tämä todennäköisesti aiheuttaisi Englannin liittymisen Saksan vihollisiin
.
Puhumatta siitä,
että väkivalta ketään uhkaamatonta Belgiaa vastaan oli sekä kansainvälisen
oikeuden että yleisen moraalin kannalta anteeksiantamatonta, oli se saksalaisen
logiikan mukaan välttämätöntä ja se pienempi paha, kuin oma tappio kahden
vihollisen puristuksessa. Sama koski myös siviiliväestöön kohdistettua
terroria, jonka tarkoituksena oli estää sotatoimien sabotointi.
Vain mielipuoli
olisi voinut toivoa sitä, mitä sitten saatiin. Kuitenkin tähän lahtaukseen oli
perusteellisesti valmistauduttu puolin ja toisin ja itse sotaan lähdettiin joka
taholla euforisessa riemutunnelmassa. Olihan kansoille kertynyt yhtä ja toista
hampaankoloon, myös saksalaisille, jotka puhuivat itseensä kohdistusta
”saarrosta” ja muusta pahansuopaisuudesta, jota saivat kokea aiemmin
suurvalloiksi kehittyneiden maiden taholta.
Sellaisiakaan
asiantuntijoita ei puuttunut, jotka todistivat, kuten Norman Angell teoksessaan
”The Great Illusion”, että sota oli mahdoton. Kansojen taloudellinen riippuvuus
aiheutti sen, että voittaja kärsisi sodasta yhtä paljon kuin voitettukin. Tämä
kirja näyttää olleen erittäin vaikutusvaltainen ja sitä paitsi todenmukainen
mitä sodan ennustettuihin seurauksiin tuli. Mahdollinen se sota vain silti oli.
Tuchman kuvaa
kiintoisasti niitä kiduttavia vaiheita, joissa kohtalokkaat päätökset tehtiin
ja niitä viimeisiä, epätoivoisia yrityksiä, joilla koetettiin vielä torjua
pahin vaihtoehto.
Loppujen lopuksi
Saksan Schlieffenin suunnitelma oli se ”realiteetti”, joka jyräsi alleen kaiken
muun. Itse asiassa varalla olisi ollut toinenkin suunnitelma, mutta jo
aloitettu suunnitelman soveltaminen olisi todennäköisesti saanut aikaan
sellaisen sekasorron, jota ei uskallettu edes harkita.
Saksan
yleisesikunta oli vuosien mittaan valmistellut kaiken sitä silmällä pitäen,
että murskaava ylivoima saataisiin nopeasti Ranskaa vastaan, kun taas idässä
voitaisiin paljon hitaammiksi arvioituja venäläisiä pidätellä pienillä
joukoilla siksi, kunnes voittoisat armeijat voitaisiin Ranskasta vyöryttää
antamaan kuolinisku sille armeijalle, jota toiveikkaat liittolaiset nimittivät
”höyryjyräksi” ja jota saksalaiset taas pitivät lahona ja takapajuisena.
Tuhannet junat
oli ohjelmoitu kulkemaan keskitysalueille kymmenen minuutin väliajoin ja
kaikille asianosaisille oli varattu valmiiksi kaikki, mitä suinkin voitiin
tarvita. Koneisto oli äärimmäisen monimutkainen eikä sen kulkua saanut häiritä
missään kohdin.
Kuten tunnettua,
Schlieffenin suunnitelma epäonnistui. Venäläisten mobilisaatio oli nopeampi
kuin oli arvioitu ja Saksan ylin sodanjohto lähetti jo elokuussa itään kaksi
armeijakuntaa, jotka olisi kipeästi tarvittu silloin, kun Saksan joukot olivat
Marnella ja uhkasivat Pariisia.
Muistan, miten
akateemikko Isaak Izrailevitš Mints, tuolloin jo yli
yhdeksänkymppinen kansalaissodan veteraani, piti Helsingin yliopistossa
luennon, jossa hän pateettisen kaunopuheisesti kertoi venäläisten hyökkäyksestä
ja suurtappiosta elokuussa Soldaun eli Tannenbergin taistelussa. Nuo nuoret
miehet kaatuivat, hän sanoi, mutta he pelastivat Pariisin!
Venäläisten
rökäletappiota tuolla Itä-Preussin sotaretkellä on usein käsitelty myös
kaunokirjallisuudessa, erityisen vaikuttavasti sen tekee Aleksandr Solženitsyn
teoksessaan Elokuu neljätoista.
Kyseessä olivat venäläiset valiojoukot, joiden urhoollisuutta ei kannata
vähätellä. Sen sijaan materiaalinen valmius oli jo tässä vaiheessa
riittämätöntä. Tappioita voidaan verrata siihen, mitä saksalaiset myöhemmin
kärsivät Stalingradissa.
Tuchman korostaa
Hindenburgista ja Ludendorffista luodun myytin onttoutta ja esittää
saksalaisten voiton lähinnä onnenkantamoisena. Sitä se saattoi ollakin. Niin
sanotut sodan ”nerot” ovat usein jälkikäteisluomuksia. Itse asiassa sotaa muka
johtavat kenraalit eivät usein edes ymmärrä, mitä on tapahtumassa ja mikä
merkitys heidän käskyillään on, mikäli niitä edes jossakin vaiheessa noudatetaan.
Tämähän on se
näkökulma, jonka Leo Tolstoi antoi Napoleonin sotiin ja epäilemättä se varsin
suuressa määrin toimi vielä ensimmäisessä maailmansodassa ja kukaties myös sen
jälkeisissä sodissa.
Kirjoittajan,
joka kuvaa niin monisyistä tapahtumakokonaisuutta kuin oli ensimmäisen
maailmansodan syttymisvaihe ja sen ensimmäiset taistelut, tuskin voi odottaa
olevan yksityiskohdissaan tarkka. Fabulointia kirjoittaja joka tapauksessa
ilmoittaa koettaneensa välttää, vaikka suureen luettavuuteen onkin pyritty ja
päästy. Niinpä kirjassa on vältetty löysiä kuvitelmia tyyliin ”Katsoessaan
taakse jäävää Euroopan rantaviivaa Saint Helenan saarta kohti suuntavan laivan
kannelta Napoleon varmaan ajatteli…”
Toisaalta monet
sangen elävät ja usein myrkylliset kuvaukset erinäisten henkilöiden luonteesta
ja ulkonäöstä, jotka antavat kirjalle luettavuutta ja satiirin suolaa, eivät
välttämättä ole aivan oikeudenmukaisia, mutta sitä lukija tuskin edes odottaa.
Myös
yksityiskohdissa voi havaita kummallisuuksia. Tuchman mainitsee, että
Itä-Preussin taisteluissa ”venäläisten viimeinen ja uljas hyökkäys” tapahtui
31.8. kenraali Sireliuksen, erotetun kenraali Artamonovin seuraajan johdolla.
Sireliuksen
mainitaan keränneen hajanaisista joukoista divisioonan verran miehiä, murtautuneen
kenraali Francoisin linjojen läpi ja vallanneen Neidenburgin takaisin. Hyökkäys
tapahtui kuitenkin liian myöhään eikä sitä voitu jatkaa.
Koska kyseessä
ei voinut olla kukaan muu kuin maanmiehemme Leonid-Otto Sirelius, piti katsoa
venäläisiä näkemyksiä asiasta. Sikäläisen I maailmansotaprojektin nettisivujen
mukaan Sirelius itse asiassa erotettiin tehtävästään juuri siksi, että hän oli omavaltaisesti
perääntynyt Neidenburgista.
Venäläinen alan
perusteos A.A. Kersnovskin Istorija
russkoj armii mainitsee Sireliuksen ryhmän kyllä vallanneen Neidenburgin,
mutta jättäneen sitten kehittämättä hyökkäystä, joka oli jo muutenkin
myöhästynyt. Seuraavana päivänä hän jo myös peräytyi. Seurauksena oli
erottaminen tehtävästä ja siirto Minskin sotilaspiirin esikunnan reserviin.
Sireliuksen ura
ei kuitenkaan tähän tyssännyt, hän toimi vielä muun muassa armeijakunnan
komentajana ja sai aikanaan eron eläkkeen kera ja oikeudella käyttää univormua.
Hänen kunniamerkeistään mainittakoon vuonna 1915 saatu pyhän Vladimirin risti
miekkojen kera.
Sirelius siis
vaikuttaa kelpo upseerilta, joka kunnialla edusti armeijaansa ja taisteli
keisarinsa puolesta valansa velvoittamana. Sen sijaan Tuchmanin viittaus
sankaritarinaan Neidenburgissa kannattaa ottaa suolahippusen kera. Luultavasti
kirjoittaja ei ole tiennyt siitä sen enempää kuin lukijakaan.
Yhtä kaikki,
Elokuun tykit on laadukkaasti kirjoitettu reportaasi inhimillisestä
heikkoudesta, joka matkaan saattaa hirveyksiä, mikäli sodan ja rauhan
kysymyksiä ratkaisevat toimijat eivät aina ja kaikkialla ota huomioon sitä,
että toteutua saattaa nimenomaan se huonoin vaihtoehto. Se jopa saattaa olla
huonompi kuin koskaan edes oli kuviteltu mahdolliseksi.
Sota on ihmiskunnan vihollinen numero yksi.
VastaaPoistaNumero kaksi taitaa olla tarkoitukseton rauhanaika.
Uutisia viime päivinä: kuuluisa iskelmälauluja kertoo että paikat oli kipeinä ensimmäisen kerran jälkeen, Eiranrannssa 300 ihmistä yrittää tehdä "naku-uinnin maailmanennätyksen", Kela-korvatut anarkistit valtaavat kadun Helsingissä, koska on sellainenkin vaihtoehto. jk
"Tuchman korostaa Hindenburgista ja Ludendorffista luodun myytin onttoutta ja esittää saksalaisten voiton lähinnä onnenkantamoisena. Sitä se saattoi ollakin. Niin sanotut sodan ”nerot” ovat usein jälkikäteisluomuksia. Itse asiassa sotaa muka johtavat kenraalit eivät usein edes ymmärrä, mitä on tapahtumassa ja mikä merkitys heidän käskyillään on, mikäli niitä edes jossakin vaiheessa noudatetaan.
VastaaPoistaTämähän on se näkökulma, jonka Leo Tolstoi antoi Napoleonin sotiin ja epäilemättä se varsin suuressa määrin toimi vielä ensimmäisessä maailmansodassa ja kukaties myös sen jälkeisissä sodissa."
Tähän on pakko tarttua. En epäile etteikö mainittujen komentajien sotilaallisessa nerokkuudessa ole ollut suuriakin ripauksia myyttiä, mutta on tärkeä ottaa huomioon Preussin ja sittemin Saksan armeijan johtamisperiaatetta Auftragstaktikia. Auftragstaktikin ydin on upseeriston suuri autonomia omalla vastuualueellaan, ja sen jonkin tasoinen ihanne on rikkoa ylempien käskyjä suuremman tavoitteen saavuttamiseksi. Legendan mukaan pisimälle tämän periaatteen vei von Moltkeista kuuluisin, joka jonkun taistelun voitti antamatta käskyn käskyä alaisilleen. Upseeriston laaja autonomia on tärkein yksittäinen selittäjä Preussin/Saksan sotaonnelle aina Fredrik II Suuresta asti. Tästä syystä blogistin mainitsemien komentajien tilanteiden ymmärtämättömyys, ja heidän alaistensa komentojen noudattajättämiset eivät olleet mikään kauhun asia vaan enemmänkin osa saksalaista sotilasoppia, joka pitkälti johti mainittujen komentajien onnenkantamoisiin. Joskin huomattavaa on, että tätä oppia ei jokainen saksalainen upseeri noudattanut jokaisessa taistelussa. Kuuluisin opin rikkoja suhteessa alaisiinsa oli ehkä Rommel, joka hieman hassusti mikromanageroi jopa alaisiaan pst-ryhmiä, mutta ylempiinsä taas piti oman autonomiansa täysin. Tästä syystä hänen divisioonansa sai lempinimen haamudivisioona, koska hänen ylemmillään ei ollut välillä hajuakaan missä se oli Ranskaan hyökkäyksen aikana -40.
-G
Von Schlieffenin suunnitelma epäonnistui, koska sitä ei noudatettu.
VastaaPoistaBrittien painostama tsaari Nikolai II lähti hätäisesti sotaan Saksaa vastaan. Venäjän armeija oli kooltaan massiivinen, se eteni nopeasti ja sillä oli mahtava tykistö. Se yllätti ja pelästytti Saksan.
Saksa lähetti hätäisesti Itä-Preussiin täydennysjoukot, joiden piti alunperin antaa ratkaiseva isku Ranskalle. Sitten huonosti johdetut ja nälkää näkevät venäläiset lyötiin Tannenbergissa.
Saksa lankesi menestyksensä ansaan: Idässä alettiin himoita lisää menestystä ja jokainen sinne lähetetty täydennys heikensi Von Schlieffenin suunnitelman täytäntöönpanoa.
Saksalta loppuivat sekä rintamilla liikkeen momentti että kotirintamalla sodan jatkamiseen tarvittavat resurssit. Hiilikaivosten ja maatalouden työvoimaa oli lähetetty sotaan tavoiteltaessa nopeaa voittoa. Sodan varalle oli etukäteen koottu varastoja, joiden piti riittää.
Huomattava on myös nais- ja lapsityövoiman käyttö, jossa ympärysvallat menestyivät mutta Saksa ei onnistunut. Siellä kauniimman sukupuolen ei voitu kuvitella työskentelevän tehtaissa, eikä lapsien pitänyt jättää koulua kesken.
Terveisin,
Nikke
Tuchmanin kirja jää kirkkaasti kakkoseksi Christopher Clarkin uuden "Sleepwalkers"-kirjan rinnalla. Clarkin kirjan tärkein sanoma on siinä ettei sen paremmin Saksa kuin Itävalta-Unkarikaan ollut suinkaan syypää sotaan. Clark vapauttaa molemmat "syntisäkit" vastuustaan. 1914 elokuu on surullinen ja pelottava esimerkki siitä kuinka sota voi puhjeta vaikka mikään maa ei sitä todellisuudessa halua. Monet pienet seikat vain veivät omalla panoksellaan kehityksen pisteeseen jossa sen aikainen koneisto (liikekannallepano, riippuvuus rautateistä, diplomaattinen kesätauko, Serbian nationalistit ym) ajoivat maanosan suureen murhenäytelmään.
VastaaPoistaNo kyllähän äskettäin tuli huuhaakirja Talvi- ja Jatkosodistakin Saksan nikkeli-himolla selitettynä.
PoistaHuuhaa on aikamme peili.
Terveisin,
Nikke
Tämä on toki odotettavissakin. Toki itse asia, tämä unisskkävely, myös Tuchmanilta haluttaessa löyrtyy. Mutta tämä se nyt mökillä sattui käteen.
VastaaPoistaOdottelen vielä parempaa opusta.