Testausta ja
kauhukuvia
Ceutan valtaus on kovin kiinnostava
tapahtuma, ja sen herättämät reaktiot ovat yhtä kiinnostavia kuin itse
spektaakkeli, jossa ehkäpä noin 60 000 ihmistä rynnäköi 80 000 asukkaan
kaupunkiin ja otti sen haltuunsa yhdessä päivässä.
Kun ajatellaan operaation logistisia edellytyksiä,
on todettava, että tuollaisen ihmismäärän tuominen paikalle oli vaatinut
tuhansia ja jopa kymmeniä tuhansia ajoneuvoja, riippuen siitä, missä määrin käytettiin
yksityisautoja, mopoja, kameleita tai busseja.
Tämän joukon ruokkiminen vähänkään pitemmäksi
aikaa ei olisi onnistunut edes vallatun kaupungin ruokakauppojen varastoilla ja
WC-tiloiksi olisi vaadittu ehkäpä noin tuhat bajamajaa, mikäli tulijat olisivat
halunneet hoitaa asiansa ns. sivistyneellä tavalla.
Suojautuminen helteeltä oli varmastikin
yksi pääongelmista ja normaaleja nukkumapaikkoja ei kaupungista olisi riittänyt
kaikille, vaikka asukkaat olisivat ottaneet tulijat avosylin koteihinsa, mitä
he tuskin tekivät.
Se, että valtaajat pian marssivat takaisin
niihin tukikohtiin, joista heidät oli tuotu, oli epäilemättä suurelta osin pakon
sanelema asia. Ei mikään maa eikä kaupunki voi kestää äkillistä invaasiota,
jossa hyökkääjiä on suunnilleen saman verran kuin asukkaitakin. Sellaisissa
oloissa normaalit palvelut lakkaavat toimimasta.
Tämä luultavasti ymmärrettiin jo ennen
operaation suorittamista. On tietenkin kysyttävä, miksi se kaikesta huolimatta
suoritettiin.
Höpinät siitä, että sellainen tapahtuma
nyt vain syntyi, koska tulonjako maailmassa on epätasainen ja koska
ilmastonmuutos pakottaa ihmisiä kodeistaan, eivät kuulu normaaliin, tätä
tapahtumaa käsittelevään keskusteluun.
Totta
kai tässä on ollut taustalla niin vetovoimaa kuin työntövoimaa, ellei sitten
yksinkertaisesti koko tapahtumaa ole hoidettu palkkioilla. Kannustimena on siirtolaisilla
kautta historian useimmiten ollut pyrkimys päästä nauttimaan paremmasta
elintasosta, kuin se, minkä oma maa on onnistunut luomaan ja kyllähän se ilmastonmuutoskin
juuri nyt luo lisää paineita sinne, missä valtiot vain kannustavat suurempaan
syntyvyyteen, maapallon riittävyydestä piittaamatta.
Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on
operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä
resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.
Espanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen
toimi, jonka pitempiaikaiset seuraukset
onnistuttiin tällä kertaa näköjään hyvin nopeasti torjumaan, julkisuudessa ei
ole vielä kerrottu, miten se kävi.
Joka tapauksessa
kyseessä oli eräänlainen ”voimannäyttö”, jota parhaiten voisi kuvata termillä ”shit
test”: jos ne nielevät tämänkin kakistelematta, on tie auki loputtomalle
kiristykselle.
Muistettakoon, että esimerkiksi miljoonan
miehen ja naisen huoltaminen kerralla olisi erittäin vaativa tehtävä siinäkin
tapauksessa, että sille turvataan edes ruokahuolto, majoitus ja terveyspalvelut,
vaikka aseita ja ammuksia ei enää tarvitakaan.
Uhkakuvana kaikkinielevät, miljoonan
ihmisen invaasiot ovat jääneet fiktioksi ja sellaiseksi jäänevätkin.
Kaunokirjallisuudessa niistä on sen sijaan syntynyt jokunen irvokas kauhukuva,
ainakin Jean Raspail’n kirjoittamana.
Toki asteettainen siirtyminen uuteen
valtaan on monin verroin todennäköisempi vaihtoehto, jota Michel Houellebecq on
kuvannut mestarillisesti ja uskottavasti romaanissaan ”Alistuminen”(ks. Vihavainen:
Haun alistuminen tulokset ).
Se
on myös aivan viime aikoihin saakka ollut tulijoille se helpoin tie, Euroopan
vetovoimaa ovat suuresti lisänneet ne yksinkertaiset moraaliposeeraajat, jotka
ovat avosylin olleet toivottamassa kaikkia tervetulleiksi (ks. Vihavainen:
Haun horojen maa tulokset).
Apokalyptiset
kuvitelmat suuresta invaasiosta ovat tähän asti kelvanneet vain kauhufiktion
aineksiksi muiden joukossa ja moraaliposeeraajat ovat saattaneet niiden
perusteella selittää koko rajattoman maahanmuuton vastustamisen perustuvan
naurettaviin kuvitelmiin.
Nyt saatiin havainto-opetusta
siitä, etteivät jotkut Euroopan ulkopuoliset tahot häikäile tällaistenkaan
operaatioiden edessä. Ceuta oli avoin uhkaus, joka näyttää liittyvän Euroopan maahanmuuttopolitiikan
asteettaiseen muuttumiseen.
Espanja, ehkä se heikoin lenkki
osoittautui ainakin olevan yhä helppo saalis, joka epäilemättä saa vielä lisää
havainto-opetusta, mikäli yrittää muuttaa linjaansa.
Mutta tässä vielä vanha blogi sellaisesta
kauhuskenaariosta, joka Euroopassa saattoi syntyä vielä sen suuruuden aikoina.
Koko tarina on Hieronymus Boschin kuvituksen arvoinen ja, kuten huomataan, on
nähnyt tulevaisuuden kehityksen monessa olennaisessa suhteessa väärin.
Kuitenkin siinä on outoa
profeetallisuutta, samassa mielessä kuin aikoinaan Dostojevskillä:
Torstai 4.
maaliskuuta 2021
Saatana
saapui Ranskaan
Jean
Raspail, Pyhien leiri. Suomentanut Mika Keränen. Kiuas 2021, 444 s.
Tämän kirjan nimi on saatu
Ilmestyskirjasta, jossa kerrotaan, miten saatana päästetään vankilastaan ja
kokoaa kansat sotaan ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne
nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.
Kuten aina Ilmestyskirjan kohdalla,
houremaisten ennustusten merkityksestä on mahdotonta saada tolkkua, mikä
luultavasti johtuu siitä, ettei sitä ole. Joka tapauksessa Ilmestyskirjan
maalailemat kuvat ovat hyvin vaikuttavia ja ovat innoittaneet taiteilijoita jo
parin vuosituhannen ajan.
Kirjallisuudessa jo Dostojevski,
erityisesti teoksessaan Riivaajat, otti myös vaikutteita
Ilmestyskirjasta luodessaan modernin vallankumouksellisen kokovartalokuvan.
Dostojevskille paholaisen kansaa olivat venäläiset vallankumoukselliset, joiden
sielunliikkeitä ja maailmankuvaa hän kirjassaan tutki.
Riivaajissa saatanan seuraaminen
johtaa näennäisesti vain pienimuotoisiin rikoksiin, joku murha ja itsemurha,
jotkut summittaiset tuhopoltot eivät vielä merkitse paholaisen voittoa laajalla
rintamalla. Ilmeisesti se joka tapauksessa on odotettavissa, sillä aikakauden
henki on jo saastutettu. Nihilistinen nuoriso on jo meikäläistä.
Raspail’n kirjassa fokus on toisenlainen.
Ranska, joka palvelee koko läntisen maailman symbolina, on henkisesti
tyhjentynyt ja sen nihilismi on saanut masokistisen oikeaoppisuuden hahmon,
jota kukaan ei uskalla vastustaa eikä edes kykenisi selittämään itselleen,
miksi niin olisi tehtävä.
Halveksittavinta roolia näyttelee
katolinen kirkko, joka on kokonaan menettänyt uskonsa ja vääntänyt siitä
jonkinlaisen muka-uskon joka kohdistuu omaan hyväntekeväisyyteen ja sen
erinomaisuuteen. Myös isänmaallisuus on muuttunut jonkinlaiseksi postmoderniksi
jargongiksi, jonka ylevät tunnukset pelkästään naurattavat kaikkia.
Lyhyesti sanoen, Ranska ja siis länsi on
kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja
houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä.
Tässä tapauksessa houkutukseen vastaavat
ne miljoonaiset kansanjoukot, jotka asuvat Ganges-joen varrella, elämän ja
kuoleman rajamailla, enimmäkseen apaattisina ja täysin eläimellisinä. Niiden
elämässä omilla sijoillaan ei ole näkyvissä minkäänlaista valopilkkua siihen
saakka, kunnes äkkiä syntyy idea muutosta pohjoiseen, sinne, jossa maito ja
hunaja virtaavat.
Kuin keskiaikainen kutsu
ristiretkelle, tämä idea tempaa mukaansa miljoona köyhää. Kyseessä ei
kuitenkaan ole tällä kertaa Herran tahto, vaan paholaisen johdatus.
Itse paholainen ottaa gangesilaisen
paarian, sonnansyöjän hahmon ja tarkemmin sanoen se antaa
käskyjään ja ilmaisee tahtoaan sen hirviölapsen kautta, jota
sonnansyöjä kantaa harteillaan kuin mikäkin Hristoforos Kristus-lasta.
Miljoonapäinen (!) lauma valtaa sata
laivaa ja suuntaa kulkunsa kohti Ranskaa. Laivat ovat kummitusmaisia hylkyjä,
joita vain hyvä onni estää tuhoutumasta matkalla. Sekin on tietysti paholaisen
aikaansaannosta.
Kauhistuttava saattue seilaa
viikkokaupalla Eurooppaan Hyväntoivonniemen kiertäen ja kuin ihmeen kautta
ratkaisee logistiset ongelmat, jotka olisivat murskaavia mille tahansa
nykyaikaiselle sotakoneistollekin.
Mutta paholaisen joukot ovat kekseliäitä
ja käyttävät polttoaineena omaa ulostettaan. Helvetillisen hajun
nostattava viimeisen mahdollisuuden armada kauhistuttaa koko
läntistä maailmaa, mutta kenelläkään ei ole mahdollisuutta torjua sitä
väkivalloin. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä.
Niinpä valloittajat saapuvat Ranskaan
kenenkään sitä voimatta estää. Heidän ainoa aseensa on heidän lukumääränsä -ja
aseettomuutensa- mutta se riittää.
Kysymys nimittäin tosiaan on siitä, että
Ranska itse on täysin kyvytön torjumaan tuollaista hyökkäystä. Sen sijaan
yhteistoimintamiehiä löytyy sitäkin enemmän. Itse asiassa jopa kansan syvät
rivit, jotka normaalisti ovat tervejärkisiä, omaksuvat saman defaitismin.
Ranskan normaali itsetunto ja kyky
sotilaalliseen itsepuolustukseen näyttää hävinneen viimeistään jo toisessa
maailmansodassa, itse asiassa se kai oli ensimmäisen maailmansodan teurastuksen
seuraus. Siirtomaasodissa Ranska osoittautui pehmeäksi ja menetti kaiken. Nyt,
aseettoman vihollisen edessä jopa erikoisjoukot heittävät aseensa ja pötkivät
pakoon.
Kirjan otsikossa mainittu pyhien
leiri mahtanee olla koko Ranska tai sitten vain yksi pieni
etelärannikon kylä, jota puolustamaan jää kourallinen vanhan maailman väkeä.
Koko episodi vertautuu Konstantinopolin valloitukseen ja sattumoisin
puolustajien joukossa onkin samannimisiä henkilöitä, jaloja kreikkalaisia,
jotka ymmärtävät kutsumuksenaan olevan edes symbolisesti kuolla menetetyn asian
puolesta.
Mutta mitä kauheata nuo miljoona
siirtolaista oikeastaan tekevät? Eikö viisikymmentä miljoonaa ranskalaista
kykene heidät sulattamaan? Mitä kauheata lopultakin on koko invaasiossa? Me
muistamme, miten Merkel, aikansa päätään raavittuaan sai sanotuksi: Wir
schaffen das! Nyt harva enää huomaakaan sitä miljoonaa, joka hiljattain
saapui Saksaan.
Eikö arvokas gallialainen tervehdys olisi
voinut olla: Allez, ça va! tai jopa perinteisemmin: Ah, ça
ira, (ça ira, ça ira)! Siinähän suuren kansakunnan kulttuurinen
itsetunto olisi lakonisesti ja perinteikkäästi esitetty koko komeudessaan!
Mutta kun tuota itsetuntoa ei ollut, ei
yhtään. Kulttuuri ymmärsi vain olevansa sairas ja osasi pelkästään ilottomasti
nauraa omille symboleilleen. Se tunsi, että jonkun Frantz Fanonin houremainen
ressentimentti ja vaatimukset kostosta olivat oikeutettuja.
Käytännössä joka tapauksessa koko
Etelä-Ranska tyhjeni sen inhimillisen mutavyöryn tieltä, jollaisen kirjailija
maalaa eteemme.
Koko kauhukuva ryysyläisarmadasta on
tietenkin aivan puhtaasti myyttinen eikä pyri sen kummempaan realismiin kuin
vaikkapa Rabelais’n teokset.
Mitään tuollaista maihinnousua ei
todellisuudessa voisi tapahtua, vaikka kirja kuvaa Ranskan tapauksen vain
lähtölaukaukseksi, jota pian matkitaan kaikkialla: miljoonat ja kenties jo
sadat miljoonat ovat nyt liikkeellä, ei pelkästään Intiasta, vaan myös Afrikasta
ja jopa Kiinasta!
Sen sijaan kuvaukset itse Ranskasta ja sen
kulttuuripiirien reaktioista ovat yhtä uskottavia kuin herkullisia. Itse
asiassa olemme viime vuosina saaneet todistaa juuri sellaisia näytelmiä niin
Ranskassa kuin kaikkialla muuallakin lännessä.
Ja siinähän se kirjan pihvi onkin. Monessa
paikassa on länsimaiden klerkeillä aihetta kiljaista: touché!
Mutta karikatyyrejähän ei enää erota malleistaan.
Kun kirja on sentään kirjoitettu vuonna
1973, on aihetta pohtia sen sidonnaisuutta aikansa ympäristöön ja käsityksiin.
Muistan mainiosti, miten juuri Intia ja
Kiina olivat kehitysmaiden kurjuuden symboleita. Pöhöttyneitä luurankolapsia
kuvattiin kaikkialla ja rikkaan pohjoisen ihmisiä kutsuttiin katumukseen sen
takia, että he itse voivat paremmin ja saivat joka päivä mahansa täyteen.
Vaikka oli keksitty kohtelias nimike kehitysmaa,
ei kukaan uskonut, että nuo kuolemanloukot joskus todella kehittyisivät.
Gangesilaisille oli tarjolla vain surkea
kuolema, kurjan elämän jälkeen. Kiinassa asiat eivät olleet sen paremmin,
vaikka osa länsimaiden älymystöstä uskoikin Maon mielipuoliseen evankeliumiin
eikä sen sijaan uskonut Kiinan valtaviin nälänhätiin, joiden olemassaolon sen
hallinto kielsi. He kai tunsivat olonsa autuaaksi, mutta se opi petollista.
En tiedä, mitä viime vuonna kuollut
kirjoittaja mahtoi ajatella Kiinan noususta maailmantalouden johtoon ja siitä,
että Intia on nopeasti tulossa sen rinnalle. Uskon, että tässä oli kyseessä
sellainen vallankumous, jonka mahdollisuutta ei viisikymmentä vuotta sitten
yksinkertaisesti nähty.
Mitä itse Ranskan ylitsevuotavaan
rikkauteen tulee, oli sekin vuonna 1973 varsin paljon vaatimattomampaa kuin
nykyään, vaikka sen suhteellinen asema olikin nykyistä korkeampi.
Maailmantalouden
nousu, jonka siirtomaaherruus pani alulle, on nyttemmin tuottanut lähes kaikkialle sellaisen
yltäkylläisyyden, jota ei vielä hiljattain voitu kuvitella minnekään. Niinpä
myös käsitykset yhteiskunnan muutosten mahdollisuuksista ja tarpeellisuudesta
ovat mullistuneet.
Kun tämä kirja kirjoitettiin, oli
öljykriisi vielä tulematta. Sehän sai alkunsa Jom Kippurin sodasta,
joka käytiin vuoden 1973 lopulla ja vasta vuonna 1974 alkoivat valot sammua eri
puolilla vaurasta pohjoista.
Mutta pian nähtiin, että kepillä on kaksi
päätä, eikä ole mahdollista kiristää loputtomia voittoja, mikäli haluaa myydä
jotakin. Paljon sen sijaan voitiin heruttaa.
Osa kehitysmaita rikastui pian
tolkuttomasti ja muutti osaltaan käsitystämme siitä, mikä on normaali järjestys
maailman kansojen keskuudessa.
On totta, että kirjan asetelma on osittain
toivottomasti vanhentunut, mutta yhtä totta on, että kansainvaellukset ovat
hyvässä vauhdissa ja tuottavat peruuntumattomia muutoksia maailmaan.
Länsimaiden vaarana voisi sanoa olevan niiden
romahtanut itsetunto ja tyhjentynyt kulttuuri, mutta kysyä tietenkin myös voi,
mitä virkaa sellaisella eurooppalaisella sivistyksellä voisi olla, joka ei
kunnioita edes itseään?
Dramaattinen kertomus paholaisen -tai
Pedon- toiminnasta on laatuunkäypää kirjallisuutta eikä se ole vieläkään vailla
ajankohtaisuuttaan. Pidän kuitenkin enemmän Dostojevskista.
Kiuas-kustantamoa voi onnitella siitä,
että se on ottanut kustantaakseen tämän järkäleen, joka on käännetty
alkukielestä. Siinäpä melkoinen sankariprojekti pienelle yritykselle! Keräsen
käännös vaikuttaa erinomaiselta ja kirjan lopussa oleva selventävä essee ja
tiedot kirjoittajasta ovat hyvin tarpeellisia.
Luulen, että tämä kirja kaikkine
puutteineen ja ansioineen luetaan tulevaisuudessa niihin harvoihin
kaunokirjallisiin esityksiin, joita toisen maailmansodan jälkeiseltä ajalta on
syytä lukea. Ehkäpä se on aikamme Riivaajat, jota niin sanottu
neuvostovalta yritti kaikin voimin pimittää pois kansan saatavilta?
Yritetäänköhän tätäkin?
Ceuta on todella mielenkiintoinen tapaus. Marokko tietysti, mutta antoiko Trumpin hallinto Marokolle muutaman miljoonan avustuksen ihan vain näpäyttääkseen Espanjan äärivasemmistolaista hallitusta? Niin tai näin, Espanja ja Eurooppa näyttivät, että munattomia ollaan ja mehän jatkamme tuhoon johtavalla linjallamme, koska hyvesignalointi on vaan niin paljon ihqumpaa kuin itsepuolustuksellinen voimankäyttö.
VastaaPoistaJoukkojen siirtymiseen ja siirtämiseen tehokkain väline on juna.
VastaaPoistaCeutaan ei ole junayhteyttä. Lähimmät rautatieasemat ovat Marokn Tangier (Tanger Ville) jossa on suuri rautatieasema Hieman lähempänä on Ksar es-Seghir, lähelläTanger Med -satamaa sijaitseva pienempi asema Tangerin ja Tanger Medin välisellä rataosuudella.
Marokon kansallinen rautatieyhtiö ONCF operoi kattavaa rataverkkoa, jota pitkin pääsee pohjoisen pääteasemalle Tangeriin. Huippuna Al Boraq (Suurnopeusjuna): Afrikan ensimmäinen luotijuna kulkee linjaa Casablanca – Rabat – Kenitra – Tanger. Junat saavuttavat jopa 320 km/h nopeuden, ja matka Casablancasta Tangeriin kestää vain noin 2 tuntia 10 minuuttia.
Toisekseen Al Atlas (Perinteiset intercity-junat) yhdistävät Tangerin ja muun rataverkon muihin suuriin kaupunkeihin, kuten Fès, Meknès ja Marrakesh (vaihtojen kautta).
Voidaan todeta Marokon sisäisen joukkoliikenteen tarjoavan tehokkaan transitiomahdollisuuden tarvittaessa.
Tangerista maantieosuus Ceutaan näyttää sekin tarjoavan kapasiteetiltaan huomattavan siirtymismahdollisuuden: Matka Tangerin rautatieasemalta (Tanger Ville) Ceutan rajalle (Tarajalin rajanylityspaikka) on noin 75–80 kilometriä. Autolla tai taksilla matka kestää liikenteestä ja rajajonoista riippuen noin 1 tunnin ja 15 minuuttia. Reitti kulkee erittäin hyväkuntoista, modernia ja turvallista moottoritietä (A6-maksuton moottoritie tai rannikkoa myötäilevä N16-päätie). Tiet ovat asfaltoituja, monikaistaisia ja hyvin viitoitettuja. Tangerista otetaan usein jaettu taksi (Grand Taxi) tai bussi kohti Fnideqin rajakaupunkia, josta on vain muutaman kilometrin matka varsinaiselle Ceutan rajalle. Monet julkiset yhteydet ajavat Tangerista ensin etelämpään Tetouanin kaupunkiin, josta matka jatkuu suoraan pohjoiseen kohti Fnideqiä ja Ceutan rajaa. Tetouanista rajalle on noin 40 kilometriä.
Tiedotusvälineiden välittämät arviot Ceutaan saapuneiden määrästä ovat vaihdelleet. Haarukka on kai ollut 40.000 – 70.000 henkilöä. Silmiini ei ole osunut tiedusteluun tai seurantaan perustuvia tietoja tai edes arvioita siitä, miten paikalle tulleiden siirtyminen on jakautunut eri kulkutapojen välillä, siis monivalintaiseen jakautumaan suurnopeusjunan, bussien, taksien ja kamelin tai kottikärryjen ja apostolinkyydin väliltä, mutta ottaen huomioon tähän mennessä median kertoman jokin osuus on ilmeisesti ollut myöskin Marokon varsin kehittyneeltä vaikuttavalla joukkoliikenteellä.
Olikohan tämä Ceutan operaatio perussuomalaisten tilaama "noottikriisi"?
VastaaPoistaNyt on kyllä pakko julkaista kommentti alkuperäiseen blogiin 4.3.2021, siihen ei ole mitään lisättävää eikä poisotettavaa. Profetia on täyttymässä:
VastaaPoista"Ranska ja siis länsi on kulttuurisesti kuollut ja vastustuskyvytön ruumis, joka kuitenkin on lihava ja houkuttelee paikalle niitä, jotka ymmärtävät voivansa siitä hyötyä."
Aivan loistava kiteytys lännen olemuksesta, hämmästyttävä, että tuollainen sanoisin profeetallinen teos on voitu kirjoittaa jo 1973. Itselläni on olo kuin Rooman imperiumin asukkaalla 400-luvulla.
Olen nähnyt kirjan tapahtumat vuosia sitten televisiosta: Espanian afrikanpuoleisessa siirtomaassa (Ceuta tai Melilla) panssariaitaa vasten vyöryi maahanmuuttajamassa kuin suunnaton sopulilauma yli eivätkä viranomaiset voineet mitään. Rajan ylityksen jälkeen heidät siirrettiin manner-Espaniaan.
"Mutta ilmastoon ilmasto ja operaatio on operaatio. Tässä tapauksessa se oli myös aika suuri ja vaati merkittäviä resursseja. Marokon hallitus ei voi väistää asiassa vastuutaan.
VastaaPoistaEspanjaa kohtaan kyseessä oli vihamielinen toimi"
Avainkysymys todellakin on, kuka oli tuon operaation takana, toivottavasti kysymys aikaa voittaen selviää ja saa asianmukaisen reaktion.