Aikakautemme perusteita

 

Sivilisaation kärkijoukko

 

Sven-Erik Klinkmann, Juutalaiset ja amerikkalainen populaarikulttuuri (suomentanut Sakari Kaila). Teoksessa Juutalainen kulttuuri (toim. Tapani Harviainen ja Karl-Johan Illman). Otava 1998, s. 424-441)

 

     Populaarikulttuurin synty sijoittuu 1800-luvun lopulle ja sen merkitys länsimaiselle sivilisaatiolle ja sen mukana koko maailmalle on ollut mullistava.

     Englantilainen historioitsija Paul Johnson on sanonut elokuvateollisuutta juutalaisten kenties tärkeimmäksi panokseksi modernin maailman luomisessa. Uutuudessaan se on ollut yhtä mullistava, kuin Einsteinein ja Freudin aikaansaannokset tieteiden alalla, mutta massojen maailmankuvan kannalta varmasti tärkeämpikin.

    Toki juutalaiset eivät elokuvaa keksineet sen enempää kuin musiikkiakaan, mutta heidän panoksensa niiden tulemisessa koko maailmaa hallitsevaksi populaarikulttuuriksi on hämmästyttävä ja vertaansa vailla.

     Populaaria kirjallisuutta maailmassa on ollut jo kauan ja lukutaidon yleistyttyä erilaiset jännitystä ja hieman kätkettyä erotiikkaa myyvät kirjat tulivat suureksi bisnekseksi joskus 1800- luvun lopulla. Samaan aikaan tapahtui juutalaisten suuri muutto Venäjältä Amerikkaan.

    Amerikkalainen musiikki, populaarikirjallisuus ja elokuva olivatkin jo 1920-luvun Suomessa syrjäyttäneet eurooppalaiset, kuten Olli Jalonen on osoittanut teoksessaan ”Kansa kulttuurien virroissa”.

     Saksalaisetkaan eivät kyenneet niitä torjumaan edes omassa maassaan ja ne olivat suuri tekijä myös Neuvostoliitossa. Korkeakulttuurin alalla Eurooppa piti pintansa, mutta populaarikulttuurissa se lähinnä matki Amerikkaa.

     Suuri populaarikulttuurin läpimurto tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Silloin vasta voinee sanoa myös erityisen nuorisokulttuurin syntyneen, erityisesti sodanjälkeisten suurten ikäluokkien keskuudessa.

     Tämän uuden kulttuurin kieli oli englanti, joka alkoi nopeasti syrjäyttää muita kieliä kansainvälisessä kanssakäymisessä.

     Lyhyessä artikkelissaan Klinkmann on kerännyt yhteen merkittävimpiä juutalaisvaikuttajia ei populaarikulttuurin aloilta.

     Listat ovat vaikuttavia ja joutuu yhä uudelleen kysymään, keitä muita tuon alan tärkeimmissä vaikutusasemissa oikeastaan enää olikaan. Joskus näyttääkin siltä, ettei heitä edes ollut tai sitten kirjoittaja ilmaiseen itseään epäselvästi ja lukija tuolkisee juutalaisiksi vielä niitäkin, jotka eivät sitä ole.

     Säveltäjien George Gerschwinin, Irving Berlinin ja Jerome Kernin aikaansaannokseksi kirjoittaja asettaa ”kultaisen kolmion” showbisneksen, jonka kulmia olivat Tin Pan Alley, Broadway ja Hollywood. Viimemainittu oli juutalaisten tuottajien, yrittäjien ja viihdealan ihmisten luomus.

     Musikaali oli juutalainen versio operetista, jonka johtavat eurooppalaiset nimet niin ikään olivat juutalaisia. Esittävällä puolella juutalaiset kunnostautuivat myös jazzissa, joka oli osittain afroamerikkalaista perua. Benny Goodman on hyvä esimerkki.

    Tietenkin myös monet ja ehkäpä useimmat rockin johtavat nimet olivat juutalaisia, Bob Dylanista, Paul Simonista ja Art Garfunkelista Kiss-yhtyeeseen ja juutalaistaustaa löytyy jopa erinäisiltä mustilta muusikoilta, kuten Sammy Davis Jr.

     Hollywoodin suuret firmat, MGM, 20th Century Fox ja Warner Brothers kuuluvat itsestään selvästi joukkoon, samoin kuin nimet sellaiset kuin David O. Selznick, Darryl F. Zanuk Cecil B. De Mille ja Stephen Spielberg. Walt Disneytä kirjoittaja ei mainitse.

     Näyttelijöiden lista on hyvin pitkä ja ainakin minusta sisältää myös yllättäviä nimiä, kuten Douglas Fairbanks, Paulette Goddard, Laureen Bacall, Kirk Douglas, Walter Matthau, Tony Curtis ja Paul Newman. Danny Kaye, John Garfield, Dustiin Hoffman ja Marilyn Monroe ovat tietenkin selviä tapauksia ja Elisabeth Taylorkin mainitaan ”juutalaisuuteen kääntyneeksi”.

     Kirjoittaja ei esitä prosenttilukuja jotka saattaisivat olla valaisevia, mutta kertoo, että vuonna 1936 Hollywoodin tuottajien ja käsikirjoittajien 85 nimestä 53 kuului juutalaisille.

     Populaarikulttuurin uusia alueita olivat sarjakuvat, joista juutalainen isyys on Teräsmiehellä, Lepakkomiehellä, Hämähäkkimiehellä, Rautamiehellä ja Captain Americalla. Juutalainen stand up-huumori on tunnettu käsite, joka maailmanvalloitusretkellään on viimein saapunut Suomeenkin.

    Toki nämä juutalaisten hallitsemat kulttuurin alat sisälsivät paljon yleistä eurooppalaista, afroamerikkalaista ja aidosti amerikkalaistakin ainesta, esimerkiksi ns. ”blackface”-komedioilla oli suuri merkitys musikaalille.

     Ne muodot ja se mittakaava, jotka uusi huviteollisuus synnytti, olivat jotakin uutta. Showbusiness käytteli miljardeja luodessaan mahdillisimman suureille massoille (11 vuotisen taso) sopivaa myyntitavaraa.

     Miksipä nostaa esille tällaisen, sinänsä valtavan ilmiön, kuin populaarikulttuurin nimenomaan juutalaista taustaa? Puuhaileehan sen parissa paljon muitakin ja nykyään heitä varmasti on suuri enemmistö, kun ilmiö on levinnyt kaikkialle.

     No, ihan vain vaikkapa siksi, että ymmärtäisi tätä nykymaailmaa tältäkin osin hieman paremmin. Juutalaisuudella on omat traditionsa, jotka ovat myös tällä alalla vaikuttaneet ja esimerkiksi musiikissa ne ovat olleet erityisen vahvat, vaikka juutalaisuus on aina osoittanut myös hyvin suurta kykyä ympäristönsä kulttuuri-impulssien omaksumiseen.

     Myös juutalainen huumori on käsite, jota Venäjällä yhä symbolisoi erityisesti odessalaisuus. Pelkkä sana on riittänyt virittämään hilpeään odotukseen, kun kertoja aloittaa : ”Kerran Rabnovitš…”

     Juutalaiset itse ovat suuria juutalaisvitisen harrastajia, mikä lienee mahdotonta ymmärtää niille pölväesteille, jotka nykyään yrittävät aito totalitaariseen tapaan vainota vitsien kertojia (vrt. esim. (14) Еврейский юмор | Facebook ). Minullakin on hyllyssäni useita juutalaisen huumorin kokoelmia.

     Juutalaisuuden merkitys nykyiselle länsimaiselle sivilisaatiolle on suuri ja voi jopa sanoa, että se on ratkaisevan suuri eikä sen merkitys tule vain Raamatun kautta, vaikka olennaiselta osin kyllä nimenomaan sitä tietä.

     Itse en pidä arvossa populaarikulttuuria, mutta sen omaksuminen on kaikkialla ollut massojen oma, vapaaehtoinen valinta ja kilpailijoiden olisi syytä vain yrittää tehdä itsestään houkuttelevampia.  Neuvostoliitolle se ei onnistunut eikä onnistu Putinillekaan.

     Samaan aikaan voi todeta, että koko populaarikulttuuri on lähitarkastelussa ennen muuta pelkkä vitsi, jonka vain hölmöt ottavat ihan viimeisen päälle tosissaan.

     Tämä heijastaa sitä, että juutalaisuudessa on vahva itseironinen ja itsekriittinenkin piirre, jota olisi syytä erityisesti vaalia juuri nyt, kun sivilisaatiomme syöksyy yhä syvemmälle totisten torvensoittajien säestyksellä.