Onni on....

 

Onnen aika?

 

     Pääsin joskus kirjoittamaan ”Suomen historian pikkujättiläiseen” sen ajanjakson historian, joka alkoi Kekkosen tulosta tasavallan presidentiksi ja ulottui nykyaikaan eli kirjan ilmestymisvuoteen 1987.

     Jakso oli jaettava alalukuihin, joille annoin niille niitä mielestäni kohtuullisen hyvin luonnehtivat nimet: ”Epäluulojen aika” 1956-1966, ”Edistyksen aika” 1966-1975 ja ”Epävarmuuden aika” 1975-1987.

     Uuteen vuonna 2003 ilmestyneeseen painokseen tuli sitten vielä ”Eurooppalaisuuden aika”, joka alkoi siitä, mihin edellinen kirja oli loppunut ja ulottui nykyhetkeen.

     Nyt, kun tuolloisesta nykyhetkestä on kulunut yli kaksi vuosikymmentä, olisi aika vähintäänkin keksiä uudelle aikakaudelle nimi, mikäli nyt noita vanhojakaan periodeja hyväksytään. Ainahan voidaan tehdä uusia ja ajanmukaisia, jos tarve vaatii.

     Vuoden 1987 laitos loppui pohdintoihin, joissa arveltiin, että nykyaika saattoi merkitä murrosta, taitekohtaa, jossa kulta-aika oli juuri päättymässä tai ainakaan ei välttämättä enää sijainnut tulevaisuudessa. Tulevina aikoina kenties muisteltaisiin aina kaiholla tuota aikaa, jolloin kaikki oli vielä hyvin.

      Vuonna 2003 nuo silloin mainitut, lähinnä koko maailmaa koskevat ympäristöuhat olivat pitkälti vielä samat, mutta nyt painotettiin myös läntisen maailman heikentyvää kilpailukykyä maailmanmarkkinoilla ja kansainvaellusta, joka suuntautui etelästä pohjoiseen. Assimiloitumattomien alakulttuurien synnyn mahdollisuus mainittiin.

    Kuitenkin voitiin todeta, että Suomen asema tuntui yhdeltä maailman turvatuimmista ja Suomen menestystarina vuoden 1899 Helmikuun manifestin varjosta vuoden 1999 EU:n puheenjohtajamaaksi ansaitsi itseihailua siinä kuin Nokian uskomaton suorituskin. Saipa kuulla maailma kummakseen…

     Suomen rasituksena tai kukaties myös voimavarana pidettiin (pidin) yhteiskunnan tavattoman nopeaa muutosta ja yhä säilynyttä maalaisyhteiskunnan perintöä.

     Amerikkalaisen poliittisen korrektiuden tuonti ja sen rikkomisen sanktiointi jopa juridisin keinoin herätti jo huomiotani, samoin kuin naisistumisen megatrendi. Postmodernismi näytti kuitenkin jo hiipuvalta ilmiöltä.

     Vuonna 2003 ei Venäjälle tässä kirjan loppuluvun kokoavassa katsauksessa tarvinnut monta sanaa uhrata, toki entisten Venäjän kansalaisten muuttoliike Suomeen herätti huomiota historiallisena uutuutena. Suomen turvallisuuden kannalta Venäjällä ei mainittu olevan merkitystä.

     Nyt olisi tietenkin taas aika miettiä otsikkoa jatkoluvulle/periodille, joka ulottuu 2000-luvun alusta nykypäiviin. On kyllä mahdollista, että lukuja pitäisi olla kaksikin ja että ainakin yksi rajavuosi tulisi sijoittaa vaikkapa jonnekin vuosien 2008-2009 talousnotkahduksen tienoille.

     USA:n johtoasema yksinapaisessa maailmassa ei loppunut vielä vuoden 2001 terrori-iskuihin eikä mihinkään muuhunkaan suureen pamaukseen, vaan hiipui kitisten. Kirjoitus oli seinällä jo vuonna 2003, mutta eihän siitä vielä välitetty.

     Vasta epäonnistuneet demokratian vientiyritykset, kuten ”Arabikevät”, Afganistanin retki ja viimeistään Ukrainan ja Iranin sodat ovat osoittaneet, että muuan aikakausi on päättynyt.

     Suomen historia ei välttämättä kovinkaan tarkoin seuraile maailmanhistorian suuria trendejä, vaikka ne määräävätkin suunnan. Koskiveneessä on ainakin ollut jonkinlainen mela, jolla voi yrittää pitää haahden poissa kivikoilta, vaikka liikkeen suuntaa tai nopeutta ei voikaan määrätä.

Ei sitä enää taida olla, mikä näyttää joissakin aiheuttavan euforiaa, kun vastuun taakka on pois harteilta. Ajopuun osa on kuitenkin arvaamaton ja sen onni toisissa käsissä.

     Vaikka emme enää olekaan itsenäisiä sanan vanhassa merkityksessä, voimme ainakin itse määrätä siitä, miten suhtaudumme tilaamme. Voimme esimerkiksi lapsenomaisesti nauttia siitä ja olla maailman onnellisin kansa, tuli mitä tuli.

     Voimme myös kieltäytyä näkemästä sitä, että tietyt asiat, jotka ovat muissa maissa aina tuottaneet tiettyjä tuloksia, vaikuttaisivat samoin meillä. Onnea voi olla esimerkiksi tunne siitä, että on saanut ihan samat ongelmat kuin ne ihaillut toisetkin.

        Mitä asioiden historialliseen tarkasteluun tulee, voisi olla asianmukaista kutsua suunnilleen vuodesta 2008 alkanutta ajanjaksoa maamme historiassa nimellä ”Onnen aika”.

     Talouskasvua ei ole ollut eikä siis ole tarvinnut 1960-1970-lukujen tapaan suuttua siitä, etteivät asiat yhteiskunnallis-taloudellisella alalla ole niin hyvin, kuin ne voisivat olla. Sen sijaan voidaan, jos usko on, odottaa joidenkin polynesialaisten heimojen tapaan pyhää Cargoa, jonka seuraava hallitus tuo rantaan valkoisella laivalla ja jakaa kaikille tarvitseville.

        Jotkut tämän onnen ajan poliitikot tekivät kerran sen mullistavan havainnon, että rahaahan on itse asiassa maailmassa rajattomasti ja niinpä sitä kylvettiin kaikille tarvitseville ja muillekin. Nollakorkoiset lainat olivat tuon aikakauden ihme, joka vertautuu ikiliikkujaan.

     Kerran sitten havaittiin, ettei sitä enää olekaan ja syntyi suuri epäoikeudenmukaisuuden kokemus, kun valtion rahahanoja alettiin sulkea. Jostakin syystä tilanne esitetään odottamattomana onnettomuutena, sikäli kuin se ei ole varsinaisen pahuuden synnyttämä. Tämäkin on muuan uusi ja hämmästyttävä ilmiö.

     Tässä olemme juuri nyt kenties tulleet taas uuteen ja uudenlaiseen kansallisen historiamme vaiheeseen, jota maailman suurimman onnellisuuden ohella paradoksaalisesti luonnehtii ennennäkemätön viha ja kauna pihtailevaa hallitusta kohtaan.

      En toki ota kantaa siihen, onko asia oikeutettu vai ei (eikö viha määritelmällisesti jo sisällä oikeutuksen?). Se on vain tosiasia ja laadullisesti uusi.

      Toinen uusi ilmiö on militarismin ja russofobian paluu. Ne olivat ainakin mielipidetutkimusten mukaan hävinneet olemattomiin tai vähintäänkin siirtyneet hibernaatioon kymmeniksi vuosiksi jo jostakin 1960-kuvulta lähtien. Nyt niille kuuluu hegemonia median ilmatilassa.

     Näiden ilmiöiden kehittyminen alkoi epäilemättä jo Krimin kaappauksen ja EU:n Venäjälle asettamien sanktioiden myötä, mutta täysin hallitsemattomiksi ne nousivat yhtäkkiä, Venäjän hyökätessä Ukrainaan.

      Onnen aika toki tuon tietyn maailman maiden tilannetta arvioivan tahon tulosten mukaan jatkuu maassamme edelleen, mutta emme me enää ole suinkaan siinä samassa auvoisessa tilassa, jossa olimme vuonna 2003.

     Ne uhkakuvat, jotka silloin lähinnä vasta häämöttivät horisontissa, ovat nyt arkipäivää:  olemme talouden suhteen kansainvälisessä limbossa, jossa kilpailukykyämme kahlehtivat niin EU:n valuutan pakkokurssi kuin ay-liikkeen pimeä vallanhalu.

     Yhteiskuntaamme tekee yhä hauraammaksi roolimme kansainvaellusten kohdemaana ja sen ideologisena kylkiäisenä multikulturalismi. Älyllistä ja moraalista kykyämme halvauttavat noihin ilmiöihin kytkeytyvät tabut ja orwellilainen korrektius, jota valvotaan ja sanktioidaan valtiovallan toimesta. Kaikesta tästä oli jonkinlaisia merkkejä todettavissa jo vuonna 2003.

     ”Suomen historian pikkujättiläisessä” määräytyivät aikakausien periodisointi ja nimet minun osaltani ennen muuta oman maamme sisäpolitiikan mukaan. Kansainvälinen vaikutus oli tietenkin koko ajan yhä suurempaa, mutta sillä ei ollut suoraa kytköstä politiikkaan muuten kuin  Neuvostoliiton osalta ja se oli kovin vähän verrattuna EU:hun ja Natoon.

     Nyt istumme sitten niissä kuuluisissa pöydissä, joissa asioista päätetään ja onnemme on sijaita etulinjassa, mikä on tietenkin vaarallista ja vaatii suuria uhrauksia. Kuitenkin se on myös kunniakasta ja se on asia, jonka olemme jälleen löytäneet kumpujen yöstä.

     Olisi mahdotonta kuvitella, että nykyisen kaltaista retoriikkaa maamme ja maailman asioista olisi viljelty julkisessa sanassa kaksikymmentä tai edes kymmenen tai kuusi vuotta sitten. Tapa, jolla nyt Venäjästä ja venäläisistä nyt puhutaan ei välttämättä ollut hyväksytty edes viime sotien aikaan.

     Sen sijaan sellaisesta puhetavasta esimerkiksi seksuaalisista asioista, joka oli täysin normaalia vielä 2000-luvun alussa, rangaistaan nyt sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan kohdistuvia rikoksia koskevan lain mukaan. Elämme tosiaan uutta aikakautta.

     Luulen, että se uusi aikakausi, jotka nyt elämme voisi ansaita nimen ”sankariaika”. Toki sankaruus on usein jälkijättöistä ja ilmenee esimerkiksi ns. suomettumisen ja koko Kekkosen linjan halveksivana hylkäämisenä puolen vuosisadan viiveellä, mutta myös kilpailuna tinkimättömästä tiukkuudesta.

     Tässäkään kohden en suinkaan ole arvottamassa tapahtunutta muutosta, monen mielessähän se perustuu ihan omiin johtopäätöksiin, jotka on saatu jopa kirjoista eikä vain lehdistä. Tärkeää tässä on, että on tapahtunut muutos ja että se on syvä.

     Tavoiteltu uusi tietoisuus pyrkii myös maksimaaliseen emotionaaliseen palkintoon oman asenteen takia, mikä on aikakaudelle ominainen, naisellinen piirre.

       Uusi arvomaailma ei rajoitu vain uuden ideologisen tajunnan tavoitteluun politiikan ja historian piirissä, vaan siihen kuuluu kiivas sitoutuminen poliittiseen korrektiuteen myös ajattelun tasolla. Vegaanius, ympäristöaktivismi, LGBT+ henkisyys ja avoimen maahanmuuton kannattaminen lyövät hämmästyttävällä tavalla kättä toisilleen ajan etujoukon keskuudessa.

     Mikäli siis puhumme ”sankariajasta” on huomattava, että sen rinnalle on noussut suurena ilmiönä myös se epäsosiaalisuuden ja anarkismin palvonta, jonka alkumuodot tukevat jostakin 1960-luvulta, Vanha ei palaa entiseen maailmaan.

     Ehkäpä voisi alustavasti ehdottaa, että ”Eurooppalaisuuden aika” ulottuisi noin vuodesta 1990 vuoteen 2008. Sen jälkeen eurooppalaisuus tietenkin jatkuisi, mutta nyt suurimmaksi yhteiseksi nimittäjäksi tulisi onni: ”Onnen aika” vuodesta 2008 vuoteen 2022. Nyt nelisen vuotta sitten olisi koittanut etulinjan maan ”Sankariaika”, joka ulottuu vuodesta 2022 jonnekin tulevaisuuteen.

     Varmoja voimme olla vain siitä, että tämän aikakauden arvot ja itsestäänselvyydet tulevat vielä ankaran perkaamisen ja pilkankin kohteeksi. Miloin se tapahtuu ja missä merkeissä, en tiedä.

”Hypotheses non fingo”, sanoi joku kollega, jonka nimeä ei tarvitse mainita.