Liittomme Ukrainan kanssa

 

Kaukaiset ystävämme

 

     Kuten tunnettua, Ruotsin ja Turkin suhteet ovat vuosisatojen varrella olleet hyvinkin lämpimät huolimatta siitä, että turkkilaisia koko Euroopassa syystä pidettiin kristikunnan vaarallisimpina vihollisina jo Lutherin ajoista alkaen.

     ”Luterilaisten marseljeesiksi” kutsuttu virsi ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg ist unser Gott) puhuuu ”vanhasta vainoojasta, kavalasta, kauheasta”, viitaten turkkilaisvaaraan.

      Mutta vihollisen vihollinen on ystävä ja suuressa Pohjan sodassa Turkki oli Ruotsin mahtavin liittolainen, joka jo pani Venäjän polvilleenkin. Kun Venäjän armeija oli vuonna 1711 avuton ja saarrettu sen pelastivat lahjukset: Pietarin puoliso ”Tšuhonka” Katariina, hallitsijana Katariina I luovutti lahjuksiksi omat jalokivensä, joita oli sotaretkelläkin mukana runsaasti ja Pietari armeijoineen pelastui.

     Аsian kunniaksi Pietari perusti kunniamerkin, jonka tunnus oli ”za ljubov i otetšestvo”, joka on siten muotoiltu, että rakkaus saa siinä aseman, joka ei välttämättä kohdistu vain isänmaahan, vaan myös sen isään. Tätä kunniamerkkiä jaettiin vain naisille.

     Kustaa III:n sodassa 1788-1790 Turkki oli Ruotsin runsaskätinen tukija ja maksoi suuria summia siitä, että Ruotsin laivasto esti venäläisiä siirtämästä omia sotalaivojaan Mustalle merelle. Turkkilais-ruotsalainen ystävyys oli tuolloin jo vakiintunutta.

     Maiden välillä oli jopa liitto, jonka Kustaa olisi suostunut purkamaan, mikäli Katariina puolestaan olisi purkanut oman liittonsa Tanskan kanssa. Kauppoja ei syntynyt Haminassa vuonna 1783 eikä myöhemminkään.

     Joka tapauksessa kristityn valtion liitto ”kristikunnan vihollisten” eli muhamettilaisten kansa oli arveluttava asia. Vastaavaa oli kuitenkin tehty aina. Jo ristiretkeläiset liittoutuivat tarvittaessa ei-kristittyjen kanssa.

     Vasta Venäjän vallan aikana Suomessa alettiin ”turkkia ja tattaria” itsesäänselvästi pitää vihollisina, koska emämaa Venäjäkin piti ja Suomen poikia lähti innolla mukaan sotiin niitä vastustamaan niin Kaukasiaan uin Keski-Aasiaan.

     Kaukainen ystävämme Turkki hallitsi Kaarle XII:n ja Kustaa III:n aikaan vielä suurta imperiumia, joka käsitti Afrikan pohjoisrannikonkin. Kustaa teatraalisissa kuvitelmissaan haliusi myös Afrikan sankariksi, Turkin valtakunnan pelastajan roolissa. Vieläm1800-uvun alussa meillä maksettiin veroakin barbareskimerirosvoille, jotka olivat Tuskin vasalleja (ks. Vihavainen: Haun corsair tulokset ).

     Toinen, meikäläisittäin eksoottinen liittolainen maallamme oli kasakoissa, tarkemmin sanoen ukrainalaissa zaporogikasakoissa (ks. Vihavainen: Haun hortitsa tulokset ). Nehän olivat niitä hurjan näköisiä ja myös hurjan tapaisia miehiä, jotka esiintyvät Ilja Repinin maalauksessa ”Zaporogit kirjoittavat kirjettä Turkin sulttaanille”.

     Siinähän kasakoiden erityisenä tunnuksen päässä oleva tupsu, hohol, josta sitten tuli ukrainalaisten köllinimi Venäjällä. Ukrainalaiset itsekin pitävät itsehallinollista zaporogien eli koskentakaisten kasakkakuntaa Ukrainan todellisena alkumuotona.

    Zaporogit olivat vuodesta 1654 Venäjän suojeluksessa, mutta käytännössä itsenäisiä ja hoitivat suhteita myös Puolaan. Vapaus, omassa erikoisessa muodossaan oli kasakoiden tunnus ja alistaminen valtion valjaisiin kauhistus.

     Juuri sitä teki Pietari I, joka määräsi kasakkajoukkoja seuraamaan Venäjän armeijaa sotaretkille, myös kaukaiseen Suomeen, niin sanottuna epäsäännöllisenä ratsuväkenä, joka oli erityisen tunnettua ratsastustaidoistaan ja sopi tiedusteluun, takaa-ajoon ja hävittämiseen.

     Kasakoita tutkinut Aleksei Škvarov (ks. Vihavainen: Haun Škvarov tulokset) kertoo, että Suomen suunnalla oli ainakin aluksi merkittävä määrä myös ukrainalaisia kasakoita, myöhemmin yleensä vain pieni määrä venäläisiä Donin kasakoita.

     Zaporogien hetmani Ivan Mazepa muistetaan liittoutumisestaan Kaarle XII:n kanssa. Venäjällä hän oli saanut tsaari Pietarilta maan korkeimman kunniamerkin, Pyhän Andreaksen ritarikunnan ristin, yhtenä ensimmäisistä.

     Takinkäännön jälkeen Pietari perusti hänelle ikioman ritarikunnan: Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka mitali painoi 30 kiloa (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).  Sitä ei koskaan päästy luovuttamaan vastaanottajalle, joka pakeni Poltavan jälkeen Kaarle XII:n seurassa Turkin puolelle, Benderiin.

     Minusta on kiinnostavaa, että Mazepa oli oppinut mies, joka oli saanut oppia jo Kiovan akatemiassa (kijevsko-mogiljanskaja kollegija -Kiovassa oli jo 1600-luvulla sellainenkin) ja täydentänyt sivistystään jesuiittakollegiossa Varsovassa, niin ortodoksi kuin olikin.

      Venäjänkielinen Wikipedia väittää, että Mazepan lempilukemista oli Niccolo Machiavellin ”Ruhtinas”, eli sama kuin Kekkosella ja monella muullakin tunnetulla valtiomiehellä (vt. Vihavainen: Haun machiavellin moraali tulokset ).

     Joka tapauksessa Mazepa, joka mitä ilmeisimmin paheksui Pietarin hyökkäystä kasakoiden perinteistä vapautta vastaan, alkoi hautoa puolen vaihdosta jo sen jälkeen, kun Kaarle XII oli lyönyt saksilais-venäläisen armeijan Fraustadtissa vuonna 1706.

     Vuonna 1709 Mazepa vei kasakkansa avoimesti Ruotsin puolelle ja V.V. Pohljobkinin mukaan sai oikeuden kantaa meidän (Ruotsin) sinikeltaisia värejämme peitsiensä kärjessä. Nehän ovat nykyäänkin Ukrainan värit.

     Vastoin suuri lupauksia Ukraina ei tuonut Ruotsin joukoille apuvoimia enempää kuin 4000 miehen verran. Ennen puhuttiin 6000:sta, mutta kehitys kehittyy. Se ei sotaa ratkaissut, kun Kaarlen Puolan valtaistuimelle panema Stanislaus Leszczyńskikään ei antanut merkittävää apua. Joka tapauksessa sota oli sikäli selvinnyt, että Venäjä oli yksin Kaarlen joukkoja vastassa.

     Ruotsin armeijahan sitten kuitenkin hävisi Poltavassa ja antautui Perevolotšnassa 1709, mutta Kaarle jatkoi ainakin diplomaattista sotaa Turkista käsin ja saikin aikaan Turkin hyökkäyksen, jonka Venäjä sitten lahjusten avulla kesti. Sen jälkeen Turkki karkotti Kaarlen pikku hoveineen pois Benderistä.

     Venäjän näkökulmasta Mazepa tietenkin oli maanpetturi, mutta ukrainalaisten separatistien näkökulmasta vapaussankari. Tänä päivänä hän on korkealla kansakunnan kaapin päällä Kiovan hetmanien museossa.

      Mazepan asemaa voinee  jossakin määrin verrata Sprengtportenin historiallisen hahmoon. Suomessa hänet on usein nostettu vapaussankariksi, mitä hän itsekin, George Washigtonin tapaan pyrki olemaan. Ruotsissahän on ollut yksiselitteisemmin petturi.

     Kuitenkin suhtautuminen Sprengtporteniin niin meillä kuin Ruotsissa ja Venäjälläkin on ollut varsin kiihkotonta ja lähinnä akateemista luonteeltaan. Kovin kunnianhiminen oli mies ja lahjakaskin, mutta myös suuri epäonnistuja ja väärinpokerinsa pelannut.

     Venäjällä Mazepan petos sai suorastaan uskonnolliset mitat ja aina 1990-luvulle saakka Venäjän kirjoissa oli tapana suuren paaston aluksi lukea ”anateema Mazepalle” (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).

     Kaukainen kasakkaystävämme Mazepa jäi meille lähinnä historian alaviitteeksi, joka tunnetaan parhaiten romantiikan ajan kirjallisesta maailmasta. Hänen seuraajansa Pilipp Orlik, joka Ukrainassa myös mainitaan hetmanien ylväässä seurassa, ei päässyt kotiseudulleen palaamaan, vaan kuoli maanpaossa Turkin puolella harhailtuaan ensin Euroopassa, Tukholmaa myöten.