Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle corsair. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle corsair. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 17. maaliskuuta 2026

Rosvojoukkojen valtiot

 

Roistovaltioiden nousu ja tuho

 

Ari Saastamoinen, Barbaarirannikon merirosvot. Kappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä. Gaudeamus 2026, 328 s.

 

Merirosvousta on tässäkin blogissa käsitelty lukuisia kertoja (ks. Vihavainen: Haun merirosvot tulokset ). Sitä on ollut kai yhtä kauan kuin merenkulkuakin.

   Merellä liikkuvat suuret omaisuudet ja rannikoiden suojattoman kylät ovat aina löytäneet havittelijansa ja rosvojoukkoja on ollut niin Itämerellä, Karibian merellä kuin Välimerellä. Afrikan sarven ja Malakan salmen tienoota unohtamatta.

   Merirosvoja on ollut monta sorttia. Yksityisyrittäjät jonkun kuvitteellisen John Silverin tapaan olivat suhteellisen helppoja tapauksia sikäli, että kiinni saadessa heidät pantiin ilman muuta narun jatkoksi ja he puolestaan usein tappoivat kaikki uhrinsa, ettei todistajia jäisi.

   Hankalampia tapauksia olivat jo kaapparit, jotka harjoittivat rosvousta oman valtionsa laskuun ja oman lukunsa muodostivat valtiot, joille merirosvous oli keskeisen tärkeä tulonlähde.

   Tämä kirja kertoo juuri noista Pohjois-Afrikan barbareskivaltioista (vrt. Vihavainen: Haun barbaree tulokset ), erityisesti Algerista, Tripolista ja Tunisista. Niiden kukoistusaika kesti 1500-luvulta 1800-luvun alkupuoliskolle.

   Kun puhutaan rosvovaltioista, ei vielä välttämättä puhuta roistovaltioista, vaikka eron tekeminen saattaa mennä hiusten halkomiseksi. Pyhän Augustinuksen mukaan jopa kaikki valtiot olivat suuria rosvojoukkoja, ellei niin käyttämän rajattoman väkivallan takana ollut mitään muuta kuin vallantahto.

   Välimeren valtioilla oli kuitenkin ideologia, islam, joka salli sodan uskottomia vastaan, jopa siihen velvoitti ja antoi vielä ohjeetkin siitä, miten ryöstösaalis oli jaettava. Kyseessä siis oli ainakin viime kädessä ideologinen, uskonnollinen toiminta, jonka arvottaminen juristerian näkökulmasta riippui sen tekijästä.

   Käytännössä uskonnon rooli haihtui kauas taustalle, kun barbareskimerirosvot harjoittivat suurta liiketoimintaansa. Toiminnan loistokaudella noin puolet kapteeneista oli kristittyjä luopioita ja monenkirjava miehistö, kuten kaupunkien asukkaatkin, koostui vain pieneltä osin rosvovaltiota ympäröivän maaseudun asukkaista.

   Turkkilaisten, Konstantinopolin ja janitsaarien merkitys oli tietyssä vaiheessa suuri, juutalaisia oli kahta sorttia, Espanjasta karkotetut moriskot olivat merkittävä tekijä ja sitten oli kaikkia Välimeren alueen kieliä puhuvaa väestöä, joka tuli keskenään toimeen lingua francalla, joka oli noiden kielten sekasotkua.

   Barbareskit ottivat kaappaamiensa laivojen miehistöt orjiksi, joita oli parhaimmillaan tuhansittain, joukossa satoja Ruotsin alamaisia ja ainakin muutamia varmasti tunnistettavia suomalaisia siinä joukossa.

   Orjien osa oli yleensä juuri niin kadehdittava kuin se on aina ollutkin, isäntien armoilla. Pahin oli kaleeriorjien kohtalo pirullisissa, haisevissa laivoissaan kahlittuina, mutta sellainen kohtalo saattoi tulla myös pohjoisafrikkalaisten osaksi, kun kristityt kaapparit saivat heidät käsiinsä.

   Johanniittain veljeskunta kunnostautui erityisesti kaappaustoiminnassa, mutta muitakin krisittyjä yrittäjiä oli (vrt. Vihavainen: Haun se oikea kapteeni alatriste tulokset).

   Toki ylhäiset henkilöt saivat useinkin odottaa lunastamistaan jopa hyvissä oloissa, maksaen ylläpidostaan korvausta. Orja oli kuitenkin orja, eikä sotavanki. Vastaavia panttivankikohtaloitahan tunnemme Kaukasian historiasta ja nyttemmin jo länsimaistakin. Kulttuuri kehittyy.

   Tässä kirjassa tekijä piirtää Välimeren merirosvouksen elinkaaren, joka nousi 1600-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin kristityt ja muslimit olivat teknisesti samalla viivalla. 1700-luvulla Euroopan maat jo pyrkivät hoitelemaan asiat solmimalla rosvovaltioiden kanssa sopimuksia ja maksamalla veroa.

   Myös me, eli siis Ruotsi, maksoi barbareskeille1700-luvulla sunsaasti veroa, joka suoritettiin osittain purjehdus- ja sotatarvikkeina. Edes suurvalta Ranska Aurinkokuninkaan aikana ei kyennyt karistamaan merirosvovaaraa alustensa ympäriltä, eivätkä Algerin pommitukset aiheuttaneet muutosta asioiden tilaan.

   Itse asiassa vasta amerikkalaiset, pieni, mutta dynaaminen uusi kansakunta, pani ensi kertaa rosvot kunnolla kuriin ja sen sotalaivat tekivät selvää jälkeä korsaareista, joille vätystelevät Euroopan vallat oivat yhä uudelleen maksaneet veroa ja kohdelleet niitä tasaveroisina kumppaneina.

   Sikäläinen lähettiläs oli pari kertaa vieraillut Ruotsissakin ja Bellman kuuluu tehneen hänestä pilkkarunon.

   Tarvittiin kuitenkin vielä Ranskan massiivinen operaatio, sen vallatessa Algeria vuonna 1830 ja alistaessaan sen merentakaiseksi osaksi Ranskaa, kuten sen status virallisesti oli. Se ei siis ollut Ranskasta erillinen siirtomaa.

   Kuten jo aiemmissa blogeissa on kerrottu, barbareskimerirosvot ulottivat retkensä Irlantiin ja jopa Islantiin saakka. Viimemainitusta on säilynyt paljon aikalaismateriaalia ja mainittakoon, että henkiin jääneitä islantilaisia orjia todella myös lunastettiin vapaaksi, kun sitä varten oli koottu varoja tanskalaisissa kirkossa.

   Islannissa tuskin olikaan paljon muuta ryöstettävää kuin ihmiset, kapakalaa tuskin kannatti mennä sieltä saakka hakemaan. Mutta ihmisistä saatiinkin kova hinta, erityisesti naisista, joita yleensä ei myytykään takaisin ja samoin myös poikalapsista, joita oikeauskoiset homot tarvitsivat.

   Kaiken kaikkiaan orjakauppa ja orjien huono kohtelu ei liittynyt mitenkään orjien väriin. Kaikki ”uskottomat” olivat muslimille vapaata riistaa.

   Kuten mainittiin, kaapparikapteenien ja rosvojen joukossa oli runsaasti entisiä kristittyjä ja romantiikan aikakaudella syntyi ajatus siitä, että rosvot itse asiassa saattaisivatkin olla jalompia hahmoja, kuin tylsän kunnialliset ja lainkuuliaiset kuninkaan sotilaat.

   Jaloja rosvojahan oli ollut olemassa, ainakin tarustossa jo Robin Hoodista lähtien ja varmaan kauemminkin.

   Joka tapauksessa romantiikka siis toi voimalla eurooppalaiseen kirjallisuuteen jalon rosvon Friedrich Schillerin Karl Moorin hahmossa ja lordi Byronin Corsair, joka nimenomaan liittyi Välimeren korsaareihin, oli aikansa suuri bestseller.

   Byronin Corsair vihasi koko ihmiskuntaa naisia lukuun ottamatta ja samaa saattoi sanoa Karl Mooristakin. Se oli sopivasti hieman romanttisempaa kuin vanha, muistaakseni saksalaisen Störtebekerin tunnus, jossa hän selitti olevansa Jumalan ystävä ja koko maailman vihollinen.

   Lienee väistämätöntä, että roistojen ihailu on taas noussut kunniaan näinä postmoderneina aikoina, jolloin Oswald Spenglerin kulttuurin flagellantismiksi kutsuma ilmiö on noussut ennennäkemättömiin mittoihin.

   Barbareskivaltiot selittivät toimintansa loppuvaiheessa olevansa normaalia sotien osapuolia ja heidän ihailijansa ovatkin ottaneet asian todesta ja selittäneet orjuudenkin itse asiassa normaaliksi sotavankeudeksi.

   Kukin tulee toivottavasti autuaaksi uskollaan. Kylmästi arvioiden barbareskivaltiot elivät rikollista loiselämää ja rikastuivat toisten tuottavalla työllä sen sijaan, että olisivat kehittäneet omaa tuotantoaan ja sivistystään.

   Ainakin Algeriassa oli kyllä myös edellytykset myös maanviljelyyn, jossa tietenkin hyödynnettiin orjatyövoimaa.

   Amerikkalainen päättäväisyys ja lopulta ranskalainen imperialismi tekivät selvää rosvovaltioista, joita itse pidän myös nimenomaan roistovaltioina.

   Niiden kohtalon näyttää ratkaisseen länsimaiden tekninen ylivoima, vaikka rosvot saivatkin käyttöönsä runsaasti uutta teknologiaa kehittyvästä pohjoisesta. Heidän oma elämänmuotonsa ei sen sijaan kehittynyt eikä kestänyt modernisaation haastetta.

 

 

torstai 16. tammikuuta 2025

Romantiikkaa?

 

Jalot rosvot

Peter Lamborn Wilson, Merirosvoutopiat. Maurilaiset kaapparit ja kristityt luopiot. Suomennos Asmo Koste. Nastamuumio 2005, 224 s.

 

Merirosvot ovat olleet rehellisten merenkulkijoiden riesana iät ja ajat (ks. esim. Vihavainen: Haun störtebeker tulokset). Niitä oli kauan myös Itämerellä. Järjestäytyneen yhteiskunnan suhtautuminen tähän ainekseen oli aikoinaan hyvin suoraviivainen: hirteen vain.

Tässä takavuosina länsimaat yrittivät käsitellä Afrikan sarven merirosvoja poliittisesti korrektin ja ihmisoikeusajatteluun pohjautuvan hellyyden keinoin, mikä tietenkin innosti rosvoja vain laajentamaan toimintaansa. Venäläiset sen sijaan aseistivat laivojaan konetykein ja upottivat rosvojen veneet jo kaukaa.

Nykyistä tilannetta en tunne. Se näyttää menettäneen uutisarvonsa. Ainakin yksittäisille veneilijöille merirosvot ovat yhä pelon aihe.

Englantilainen sea shanty Hign Barbaree kertoo siitä, miten rosvotaikoinaan  hukutettiin armotta (ks. Vihavainen: Haun high barbaree tulokset).

Tieto siitä, että vain kuolemanrangaistus odotti kiinni jäänyttä raaisti myös rosvot ja pääkallolippu eli Jolly Roger ilmoitti karusti uhreille heidän kohtalonsa.

Merirosvoutta lähellä olivat myös valtioiden valtuuttamat kaapparit, joista usein tulikin varsinaisia rosvoja. Kummatkaan eivät kaihtaneet näyttää laivallaan väärää lippua, joka sitten yhtäkkiä vaihdettiin ja osoitettiin uhria ladatuilla tykeillä. Vielä toisessa maailmansodassa Saksalla oli ns. apuristeilijöitä eli naamioituneita kaapparilaivoja.

Yhdestä niistä, nimeltä Atlantis (germn auxiliary cruiser atlantis - Поиск) tehtiin 1950-luvlla elokuvakin ”Kymmenen lipun alla”. Mainittakoon että tämän laivan päällikkö nimeltään Bernhard Rogge tuli sittemmin korkeaksi Naton maavoimien komentajaksi.

Merirosvoja ja kaappareita oli kuitenkin monta sorttia. Hyvin pitkään vaikutti tämä instituutio ns. barbareskivaltioissa eli Afrikan luoteisosassa, etenkin Algerissa ja Tunisiassa sekä Marokossa. Selkänojanaan sillä oli Osmanien valtakunnan tuki, jonka merkitys normaalisti oli kuitenkin lähinnä nimellinen.

Barbareskien kanssa solmi Ruotsikin 1700-luvulla sopimuksen ja maksoi niille säännöllisesti suojelurahaa. Sen merkitys näyttää vaihdelleen. Yrittäjä oli rosvojenkin joukossa erilaisia.

Hämmästyttävää kyllä, eurooppalaiset ja amerikkalaiset sotalaivatkaan eivät kyenneet lopettamaan rosvousta. Se tapahtui vasta Ranskan valloitettua Algerian vuonna 1830.

Elämä laivoissa oli kurjaa ja sille olivat ominaisia raakalaismainen kurinpito ja surkeat elinolot. Työ oli vaarallista ja usein epämiellyttävää, vilu ja nälkä olivat ainaisia vieraita ja lohtua sai vain päivittäisestä rommiannoksesta. Ylikansoitetuissa sotalaivoissa tilanne oli pahin, mutta myös kauppalaivat saivat niistä mallinsa.

Samuel Johnson (1709-1784) ei suotta sanonut, että Englannin vankilassa miehellä oli parempi asunto, parempaa ruokaa ja parempaa seuraakin kuin kuninkaallisessa laivastossa.

Pappi ja kirjailija Charles Kingsley (1819-1875)  kirjoitti merkittävässä runossaan ”The Last Buccaneer" (ks. Vihavainen: Haun kingsley tulokset) merimiehestä, joka löytää apokryfiseltä Avés’n saarelta  ihanneyhteiskunnan, jossa miehet itse säätävät ”vapaat ja reilut lait” ja tottelivat mukisematta niitä rohkeimpia miehiä, jotka olivat nousseet kapteeneiksi.

Kingsleyn ”Avés” on todellinen utopia, jossa vietetään ihanaa elämää yhdessä orjuudesta karanneiden neekereiden kanssa:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Merirosvojen ihannointi ja tarinat utopiasta sopivat sinänsä ajan henkeen (1857). Jo aiemmin (1814) oli lordi Byron julkaissut runonsa ”The Corsair”, jonka sankari hyökkäsi barbaarisia turkkilaisia vastaan.

Kingsleyn bukanierit sen sijaan muodostivat oman ihanneyhteiskuntansa, joka oli selvästi oikeudenmukaisempi kuin itse Englanti, vaikka he elivätkin rosvoamalla sitä samaa kultaa, jonka espanjalaiset ovat rosvonneet intiaaneilta. Tässä siis tavallaan toteutui Leninin kehotus ryöstää rosvottu takaisin (grab nagrablennoje).

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

Wilson käsittelee rosvojaan samasta näkökulmasta kuin Kingsley. Rosvot, tai ainakin nyt monet heistä ovat kapinallisia, jotka haluavat oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa ja myös toteuttavat sen.

Tämä ei tietenkään koske kaikkia barbarskimerirosvoja tai edes enemmistöä, mutta kyllä niitä tuhansia renegaatteja eli uskonluopioita, jotka olivat tulleet kaapatuiksi Pohjois Afrikkaan ja ryhtyneet muslimeiksi päästäkseen orjuudesta. Muslimilla ei olut oikeutta orjuuttaa toista muslimia.

Pohjois-Afrikkaan ja erityisesti Salén kaupunkiin joka on vastapäätä Rabatia (huomaa nimen yhtäläisyys Kingsleyn Avés’n kanssa) muutti myös muutama tuhat moriskoa Espanjaasta, josta heidät karkotettiin 1600-luvun akussa.

Salé muistutti eniten vapaata merirosvojen ihanneyhteiskuntaa ja näyttää olleen sangen tasa-arvoinenkin. Kapteenit eivät ottaneet saaliista kohtuutonta osaa. Valitettavasti käytettävissä olevia dokumentteja ei juuri ole, kuten kirjoittaja alinomaa valittaa.

Joka tapauksessa Salén rosvot eivät tyytyneet vain toimimaan lähivesillään vaan ulottivat kerran toimintansa peräti Islantiin saakka, josta otettiin suuri määrä orjia. Myös Baltimoren paikkakunta Irlannissa ryöstettiin.

Kiinnostavaa on, että tunnetuimmat merirosvokapteenit näyttävät yhä uudelleen olleen eurooppalaisia ja että kaapattujen panttivankien lunastamiseksi barbareskikaupungeissa oli myös ulkomaiden konsuleita.

Muhamettilainen Osmanien valtakunta edusti toisenlaista sivilisaatiota ja sitä tietenkin mustamaalattiin. Itse asiassa kaapattujen orjien elämä ei tainnut useinaan olla hullumpaa.

Isännät eivät yleensä kohdelleet orjiaan raa’asti. Kauppatavara oli pidettävä kunnossa. Monet naiset pääsivät haaremiin tai muuhun seksisuhteeseen, jossa heillä monesti ei ollut mitään valittamista.

Suomalaisethan tuntevat tämä kuvion Mika Waltarin Mikael Hakimista, (entinen Karvajalka) (Pelzfuss), joka ryhtyy renegaatiksi eli omaksuu islamin. Ei ole tietoa siitä, oliko renegaattien joukossa suomalaisia, mutta se on luultavaa. Paljon venäläisiäkin oli mukana.

Kaapattujen kohtalo tuskin sentään oli keskimäärin kadehdittava, mutta vieraassa kulttuurissa oli piirteitä, jotka saattoivat myös houkutella: seksuaalisuus oli paljon hyväksytympää kuin kristityissä maissa, eritoten nyt puritaanisessa Englannissa.

Jopa pederastiaa suvaittiin, mutta varsinaista aikuisten välistä homoseksuaalista suhdetta ei niinkään.

Tunnetusti profeetta oli kieltänyt viinin, mutta suufilaisilla virtauksilla oli omat tulkintansa. Ilmeisesti hasista käytettiin yleisesti ja monin paikoin myös viiniä ja väkevämpää. Saattoivatpa jotkut uskossaan heikot olla päissään lähes jatkuvasti.

Wilsonin kirja on hieman sekava eikä muodosta selkeää tutkimusta barbareskivaltioiden elämästä. Kuitenkin se sisältää monia kiintoisia tietoja ja tarjoaa lisää aineksia etenkin 1600-luvun merirosvouksen ymmärtämiselle.

 

keskiviikko 2. syyskuuta 2026

Liittomme Ukrainan kanssa

 

Kaukaiset ystävämme

 

     Kuten tunnettua, Ruotsin ja Turkin suhteet ovat vuosisatojen varrella olleet hyvinkin lämpimät huolimatta siitä, että turkkilaisia koko Euroopassa syystä pidettiin kristikunnan vaarallisimpina vihollisina jo Lutherin ajoista alkaen.

     ”Luterilaisten marseljeesiksi” kutsuttu virsi ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg ist unser Gott) puhuuu ”vanhasta vainoojasta, kavalasta, kauheasta”, viitaten turkkilaisvaaraan.

      Mutta vihollisen vihollinen on ystävä ja suuressa Pohjan sodassa Turkki oli Ruotsin mahtavin liittolainen, joka jo pani Venäjän polvilleenkin. Kun Venäjän armeija oli vuonna 1711 avuton ja saarrettu sen pelastivat lahjukset: Pietarin puoliso ”Tšuhonka” Katariina, hallitsijana Katariina I luovutti lahjuksiksi omat jalokivensä, joita oli sotaretkelläkin mukana runsaasti ja Pietari armeijoineen pelastui.

     Аsian kunniaksi Pietari perusti kunniamerkin, jonka tunnus oli ”za ljubov i otetšestvo”, joka on siten muotoiltu, että rakkaus saa siinä aseman, joka ei välttämättä kohdistu vain isänmaahan, vaan myös sen isään. Tätä kunniamerkkiä jaettiin vain naisille.

     Kustaa III:n sodassa 1788-1790 Turkki oli Ruotsin runsaskätinen tukija ja maksoi suuria summia siitä, että Ruotsin laivasto esti venäläisiä siirtämästä omia sotalaivojaan Mustalle merelle. Turkkilais-ruotsalainen ystävyys oli tuolloin jo vakiintunutta.

     Maiden välillä oli jopa liitto, jonka Kustaa olisi suostunut purkamaan, mikäli Katariina puolestaan olisi purkanut oman liittonsa Tanskan kanssa. Kauppoja ei syntynyt Haminassa vuonna 1783 eikä myöhemminkään.

     Joka tapauksessa kristityn valtion liitto ”kristikunnan vihollisten” eli muhamettilaisten kansa oli arveluttava asia. Vastaavaa oli kuitenkin tehty aina. Jo ristiretkeläiset liittoutuivat tarvittaessa ei-kristittyjen kanssa.

     Vasta Venäjän vallan aikana Suomessa alettiin ”turkkia ja tattaria” itsesäänselvästi pitää vihollisina, koska emämaa Venäjäkin piti ja Suomen poikia lähti innolla mukaan sotiin niitä vastustamaan niin Kaukasiaan uin Keski-Aasiaan.

     Kaukainen ystävämme Turkki hallitsi Kaarle XII:n ja Kustaa III:n aikaan vielä suurta imperiumia, joka käsitti Afrikan pohjoisrannikonkin. Kustaa teatraalisissa kuvitelmissaan haliusi myös Afrikan sankariksi, Turkin valtakunnan pelastajan roolissa. Vieläm1800-uvun alussa meillä maksettiin veroakin barbareskimerirosvoille, jotka olivat Tuskin vasalleja (ks. Vihavainen: Haun corsair tulokset ).

     Toinen, meikäläisittäin eksoottinen liittolainen maallamme oli kasakoissa, tarkemmin sanoen ukrainalaissa zaporogikasakoissa (ks. Vihavainen: Haun hortitsa tulokset ). Nehän olivat niitä hurjan näköisiä ja myös hurjan tapaisia miehiä, jotka esiintyvät Ilja Repinin maalauksessa ”Zaporogit kirjoittavat kirjettä Turkin sulttaanille”.

     Siinähän kasakoiden erityisenä tunnuksen päässä oleva tupsu, hohol, josta sitten tuli ukrainalaisten köllinimi Venäjällä. Ukrainalaiset itsekin pitävät itsehallinollista zaporogien eli koskentakaisten kasakkakuntaa Ukrainan todellisena alkumuotona.

    Zaporogit olivat vuodesta 1654 Venäjän suojeluksessa, mutta käytännössä itsenäisiä ja hoitivat suhteita myös Puolaan. Vapaus, omassa erikoisessa muodossaan oli kasakoiden tunnus ja alistaminen valtion valjaisiin kauhistus.

     Juuri sitä teki Pietari I, joka määräsi kasakkajoukkoja seuraamaan Venäjän armeijaa sotaretkille, myös kaukaiseen Suomeen, niin sanottuna epäsäännöllisenä ratsuväkenä, joka oli erityisen tunnettua ratsastustaidoistaan ja sopi tiedusteluun, takaa-ajoon ja hävittämiseen.

     Kasakoita tutkinut Aleksei Škvarov (ks. Vihavainen: Haun Škvarov tulokset) kertoo, että Suomen suunnalla oli ainakin aluksi merkittävä määrä myös ukrainalaisia kasakoita, myöhemmin yleensä vain pieni määrä venäläisiä Donin kasakoita.

     Zaporogien hetmani Ivan Mazepa muistetaan liittoutumisestaan Kaarle XII:n kanssa. Venäjällä hän oli saanut tsaari Pietarilta maan korkeimman kunniamerkin, Pyhän Andreaksen ritarikunnan ristin, yhtenä ensimmäisistä.

     Takinkäännön jälkeen Pietari perusti hänelle ikioman ritarikunnan: Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka mitali painoi 30 kiloa (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).  Sitä ei koskaan päästy luovuttamaan vastaanottajalle, joka pakeni Poltavan jälkeen Kaarle XII:n seurassa Turkin puolelle, Benderiin.

     Minusta on kiinnostavaa, että Mazepa oli oppinut mies, joka oli saanut oppia jo Kiovan akatemiassa (kijevsko-mogiljanskaja kollegija -Kiovassa oli jo 1600-luvulla sellainenkin) ja täydentänyt sivistystään jesuiittakollegiossa Varsovassa, niin ortodoksi kuin olikin.

      Venäjänkielinen Wikipedia väittää, että Mazepan lempilukemista oli Niccolo Machiavellin ”Ruhtinas”, eli sama kuin Kekkosella ja monella muullakin tunnetulla valtiomiehellä (vt. Vihavainen: Haun machiavellin moraali tulokset ).

     Joka tapauksessa Mazepa, joka mitä ilmeisimmin paheksui Pietarin hyökkäystä kasakoiden perinteistä vapautta vastaan, alkoi hautoa puolen vaihdosta jo sen jälkeen, kun Kaarle XII oli lyönyt saksilais-venäläisen armeijan Fraustadtissa vuonna 1706.

     Vuonna 1709 Mazepa vei kasakkansa avoimesti Ruotsin puolelle ja V.V. Pohljobkinin mukaan sai oikeuden kantaa meidän (Ruotsin) sinikeltaisia värejämme peitsiensä kärjessä. Nehän ovat nykyäänkin Ukrainan värit.

     Vastoin suuri lupauksia Ukraina ei tuonut Ruotsin joukoille apuvoimia enempää kuin 4000 miehen verran. Ennen puhuttiin 6000:sta, mutta kehitys kehittyy. Se ei sotaa ratkaissut, kun Kaarlen Puolan valtaistuimelle panema Stanislaus Leszczyńskikään ei antanut merkittävää apua. Joka tapauksessa sota oli sikäli selvinnyt, että Venäjä oli yksin Kaarlen joukkoja vastassa.

     Ruotsin armeijahan sitten kuitenkin hävisi Poltavassa ja antautui Perevolotšnassa 1709, mutta Kaarle jatkoi ainakin diplomaattista sotaa Turkista käsin ja saikin aikaan Turkin hyökkäyksen, jonka Venäjä sitten lahjusten avulla kesti. Sen jälkeen Turkki karkotti Kaarlen pikku hoveineen pois Benderistä.

     Venäjän näkökulmasta Mazepa tietenkin oli maanpetturi, mutta ukrainalaisten separatistien näkökulmasta vapaussankari. Tänä päivänä hän on korkealla kansakunnan kaapin päällä Kiovan hetmanien museossa.

      Mazepan asemaa voinee  jossakin määrin verrata Sprengtportenin historiallisen hahmoon. Suomessa hänet on usein nostettu vapaussankariksi, mitä hän itsekin, George Washigtonin tapaan pyrki olemaan. Ruotsissahän on ollut yksiselitteisemmin petturi.

     Kuitenkin suhtautuminen Sprengtporteniin niin meillä kuin Ruotsissa ja Venäjälläkin on ollut varsin kiihkotonta ja lähinnä akateemista luonteeltaan. Kovin kunnianhiminen oli mies ja lahjakaskin, mutta myös suuri epäonnistuja ja väärinpokerinsa pelannut.

     Venäjällä Mazepan petos sai suorastaan uskonnolliset mitat ja aina 1990-luvulle saakka Venäjän kirjoissa oli tapana suuren paaston aluksi lukea ”anateema Mazepalle” (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).

     Kaukainen kasakkaystävämme Mazepa jäi meille lähinnä historian alaviitteeksi, joka tunnetaan parhaiten romantiikan ajan kirjallisesta maailmasta. Hänen seuraajansa Pilipp Orlik, joka Ukrainassa myös mainitaan hetmanien ylväässä seurassa, ei päässyt kotiseudulleen palaamaan, vaan kuoli maanpaossa Turkin puolella harhailtuaan ensin Euroopassa, Tukholmaa myöten.

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Kuvitellut sankarit

 

Hurskaiden rosvojen maa

 

Nuorempana ihastuin Charles Kingsleyn runoon Viimeinen merirosvo, The Last Buccaneer, jonka Yrjö Jylhä oli taidokkaasti kääntänyt ennen sotia ilmestyneessä käännösvalikoimassa Hallitse Britannia.

Maanmainio internet on tehnyt mahdolliseksi klassikoiden pitämisen aina mukana ja sieltähän tämäkin runo löytyy. Uskon sen olevan julkista tietoa, kun se kerran on siellä luettavissa ilman mitään muureja, kuten hyvä kirjallisuus yleensäkin.

Roskan alkaakin tunnistaa jo siitä, että sen kopioimista vahditaan mustasukkaisesti ja yritetään rahastaa siitä edes tällä tavalla. Klassikot ovat kaikille avoinna.

Kingsleyn runo tuli itse asiassa mieleeni siksi, että viime kerralla oli tässä bogissa puhetta Espanjan siirtomaahistoriasta ja siihen protestanttisella puolella rakennetusta mustasta legendasta, kuten patrioottinen espanjalainen asian ilmaisee.

Merirosvot olivat aikoinaan kaikkea muuta kuin pittoreski kokoelma jaloja Robinhoodeja. Yleensä he olivat tunnottomia ryöstömurhaajia, jotka tiesivät kiinni joutumisen merkitsevän armotonta kuolemaa ja käyttäytyivät sen mukaisesti eli täysin moraalittomasti. He olivat desperadoja eli epätoivoisia.

Itse asiassa Englanti valtionakin tuki kauan merirosvousta kaapparisodan muodossa ja harjoitti sitä parhaansa mukaan. Englantilainen ja merirosvo olivat monen silmissä vähitellen yhä enemmän sama asia ja vielä Oswald Spengler kertoi, että kun englantilaista vähän raaputtaa, löytää merirosvon.

Tietenkin rosvot saivat myös romanttista hohdetta. Köyhien ystävän, Robin Hoodin jälkeen suurimpia symbolisia jaloja rosvoja oli Schillerin Karl Moor, joka kuvataan armottomaksi ryöstömurhaajaksi, mutta samalla myös suureksi vapauden sankariksi.

Lordi Byronin Viimeinen merirosvo (corsair) kunnostautui niin ikään kapinallisella uhmallaan. Merirosvoista tai ainakin joistakin tuon joukon kuvitelluista edustajista tehtiin kunnioitettuja sankareita. Aarresaaren John Silverin tuntee tai ainakin tunsi jokainen koulupoika vielä muutama vuosikymmen sitten.

Charles Kingsleyn runossa bukanieri edustaa englannin köyhää ja sorrettua rahvasta, joka löytää vapautensa vasta kukistettuaan valtion komennon niskoiltaan ja asettauduttuaan paratiisimaiselle saarelle, jolla vallitsevat vapaat ja reilut lait, Jylhä suomennosta lainatakseni.

Näin runoelma alkaa:

The Last Buccaneer

Charles Kingsley

OH, England is a pleasant place for them that ’s rich and high; 
But England is a cruel place for such poor folks as I; 
And such a port for mariners I ne’er shall see again, 
As the pleasant Isle of Avès, beside the Spanish main. 
 
There were forty craft in Avès that were both swift and stout,
All furnish’d well with small arms and cannons round about; 
And a thousand men in Avès made laws so fair and free 
To choose their valiant captains and obey them loyally. 

 

Rosvousta pidetään yleensä kunniattomana tapana elannon hankkimiseksi, mutta bukaniereilla oli oma puolustuksensa: kunniattomasti oli espanjalainenkin tavaransa hankkinut. Ne oli nimenomaan kiristetty julmasti intiaaneilta. Mitä tulee ryöstettyihin kauppalaivoihin, niiden kapteenit olivat raakoja lurjuksia, jotka hallitsivat raa’alla väkivallalla. Nyt heille maksettiin omalla valuutallaan:

 


Thence we sail’d against the Spaniard with his hoards of plate and gold, 
Which he wrung by cruel tortures from the Indian folk of old;
Likewise the merchant captains, with hearts as hard as stone, 
Which flog men and keelhaul them and starve them to the bone. 

 

Ja neekeriorjatkin, etenkin tytöt, karkasivat merirosvojen uljaaseen ja vapaaseen seuraan:
 
Oh, the palms grew high in Avès and fruits that shone like gold, 
And the colibris and parrots they were gorgeous to behold; 
And the negro maids to Avès from bondage fast did flee,
To welcome gallant sailors a sweeping in from sea. 

Maanpäällinen paratiisi oli toteutunut:
 
Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze 
A-swing with good tobacco in a net between the trees, 
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar 
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore.

Mutta sitten rosvot saivat vieraaksi kuninkaan, kuten Jylhän suomennos Asian ilmaisee. Sankarin oli haavoittuneena paettava soutaen neekerityttönsä kanssa:
 
But Scripture saith, an ending to all fine things must be, 
So the King’s ships sail’d on Avès and quite put down were we. 
All day we fought like bulldogs, but they burst the booms at night; 
And I fled in a piragua sore wounded from the fight. 
 
Nine days I floated starving, and a negro lass beside,
Till for all I tried to cheer her, the poor young thing she died; 
But as I lay a gasping a Bristol sail came by, 
And brought me home to England here to beg until I die. 

Viimeinen bukanieri pääsi Englantiin elämään almuilla ja säästyi siis hirttämiseltä, koska ilmeisesti oli onnistunut kätkemään todellisen identiteettinsä. Ymmärrettävästi mennet ilon päivät siinä usein palasivat mieleen:
 
And now I ’m old and going I ’m sure I can’t tell where; 
One comfort is, this world’s so hard I can’t be worse off there: 
If I might but be a sea-dove I ’d fly across the main, 
To the pleasant Isle of Avès, to look at it once again.

 

Tästä kenties opimme sen, ettei oikeutta maassa saa, ken ei itse sitä hanki, kuten Kaarlo Kramsu omassa, kapinalisia ihailevassa runossaan kertoi.

Samalla opimme myös sen, että onnen maa on jossakin merten tuolla puolen ja että vastarinta kuningasta ja hänen lakejaan vastaan voi olla myös sankarillista, mutta ainakin pitemmän päälle toivotonta.

Joka tapauksessa merirosvoilla oli tietty oikeutus toiminnalleen ainakin silloin, kun he hyökkäsivät espanjalaisten julmaa komentoa vastaan. Tosin omatkaan kapteenit eivät olleet juuri kehumisen arvoisia moraaliltaan, ainakaan miehistön näkökulmasta.

Charles Kingsley (1819-1875) ei muuten ollut itse kapinallinen, vaan anglikaaninen pappi. Kristlilistä sosialismia hän kyllä edusti.

 

 

maanantai 7. syyskuuta 2026

Talo Arkadianmäellä

 

Mies, joka rakasti totuutta

 

Teemu Keskisarja, Elämäni eduskunnassa. Kiuas kustannus 2026, 299 s.

 

     On sanottu, ettei historia ole tiede, vaan enemmän kuin tiede. Se on ihmisen välttämätön itsetiedostuksen muoto, joka kertoo hänelle kuka hän on, mistä tulee ja minne päin on menossa, Viimemainittu on toki hatarammalla pohjalla, kuin edelliset.

     Historiallinen tieto on eksaktia vain triviaaleimmalla tasolla. Kun kysytään, oliko Napoleon olemassa ja milloin hän eli, voidaan antaa täysin varma vastaus.

     Jos sen sijaan kysytään Napoleonin merkityksestä ja vaikutuksesta, ollaan tilanteessa, jossa jo itse käsitteet alkavat olla  määritelmäkysymyksiä, joista voidaan syystäkin kiistellä ja kun sitä tietä edetään, alkavat ”totuudet” olla yhä useammin pelkkiä sopimuksia tai sitten avoimia riitoja.

     Auguste Comten maksiimi, jonka mukaan tietämisen intressi oli ennalta näkemisessä, jotta voitaisiin ennalta vaikuttaa, on historian kannalta eri tasolla kuin esimerkiksi luonnontieteissä. Silti meillä ei siihenkään asiaan sen parempaa metodia ole.

      Mikäli historia on mahdollisimman tieteellistä sikäli, ettei sitä ole tutkittu ja kirjoitettu vain jonkin asian palvelemiseksi, vaan ymmärryksen hankkimiseksi, se ainakin lisää sitä ymmärrystä ja eväitä vastata kysymykseen ”Missä mennään?”

Keskisarja on historian tutkijana ja kirjoittajana alan kiistaton mestari. Jos joku asiaa epäilee, hänen on syytä perustella se todella hyvin ja kertoa, missä vika on ja mihin se liittyy (vrt. Vihavainen: Haun keskisarja tulokset ).

      On ihmisiä, joiden intohimona on esimerkiksi shakki. He saattavat uppoutua peliin koko olemuksellaan ja unohtaa ympäristön epämääräiseksi ajaksi, kunnes luonto pakottaa takaisin ruudukon ulkoouoliseen maailmaan. He ovat yleensä alan mestareita.

     Tietääkseni Teemu Keskisarja oli myös intohimoinen shakin pelaaja, kunnes vaihtoi historiaan ja sen jälkeen sitten politiikkaan. Hän ei ole vielä julkaissut yksityiselämäänsä käsittelevä muistelmateosta ”Menneisyyden vanki”, joten en tiedä noista asioista enempää.

     Joka tapauksessa tämä nyt käsillä oleva kirja osoittaa, että tämä mies on politiikassa, kuten historian tutkimuksessakin, intohimoinen. Minusta ainakin näyttää, että häntä politiikassakin kiinnostaa ennen muuta totuus ja oikeus, eikä sen sijaan itse prosessi eräänlaisena shakkipelinä, jossa taktiikkaan useinkin kuuluu oman väen uhraaminen strategisen päämäärän saavuttamiseksi.

     Saatan olla hyväuskoinen, kun uskon miehen puheita, mutta ainakin niistä näkyy historioitsijan intohimo: pyrkimys ymmärtämiseen ja intohimo totuuteen. Ymmärrys taistelun eli shakin pelisäännöistä taas saa aikaan sen, että naiivi usko pelin puhtauteen on tykkänään karissut. Kieroudellahan politiikassa ratsastetaan aivan kuten sodassa ja kai shakissakin.

     Tarkoitus ei ehkä pyhitä keinoja, mutta pakottaa ottamaan pelisäännöt huomioon. Muuten lyödään vain päätä seinään toisten riemuksi.

     Keskisarja käyttää silloin tällöin käsitettä populisti ja nimenomaan Eräiden poliittisten vastustajien kohdalla. Se on aika kauniisti sanottu, kun kyseessä on täysin kyyninen tekokauhistelu ja -loukkaantuminen, joilla halutaan mobilisoida tyhmimpiä pitämään esimerkiksi aritmetiikan totuuksia ääriajatteluna ja leimataan vastapuolta joidenkin ikivanhojen jäsentenvälisen nettikeskustelujen perusteella.

     Axel Oxenstiernan sanat pojalleen siitä, miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan ovat myös tähän päivään erinomaisesti sopiva lähtökohta sille, joka haluaa ymmärtää, missä mennään. Moni etsii kaikesta salattua viisautta, mikä on turhaa, koska siellä on vain tyhjää tai jopa surkeaa tyhmyyttä. Parhaimmillaan saattaa löytyä edes ”rationaalista” oman edun lyhytnäköistä tavoittelua.

     Keskisarja sanoo, että politiikkaan siirtyessä hänen suuri päämääränsä oli saada historioitsijana selville, miten tätä maata oikeastaan hallitaan. Tähänastisesta historiasta meillä on käytettävissä suuri määrä dokumentteja, mutta nyt tehdään politiikkaa, josta katoavat sähköpostit ja unohdetut puhelut eivät jätä jälkipolville enää mitään todistuskappaleita.

     Missä ovat vallan kamarit? Niitä oli syytä etsiä eduskunnan valiokunnista, kunnes ilmeni, etteivät valiokunnat mitään päätä. Päätökset tehdään puolueissa. No, toimiminen puolueen ensimmäisenä varapuheenjohtajana nyt kai ainakin toisi yhden puolueen toiminnan tutkijan katseen eteen.

     Vielä mitä. Tyhjää täynnä näytti koko Talo olevan totuuden etsijälle, mutta olihan siellä ainakin kiinnostavaa tutustua talon tapoihin ja kollegoihin, jotka useinkin olivat hyvin kyvykkäitä ihmisiä, sikäli kuin eivät olleet esimerkiksi puheripulista kärsiviä narsisteja tai ikuisia kränääjiä. Joka puolueesta riitti porukkaa joka lajiin.

     Eduskunnnalla oli loistavat palvelut, jotka olivat syntyneet aivan hiljakkoin. Ei siellä tyhjöntoimittajia oltu ja kaikki idioottimaisimmatkin EU:n määräyksen (”ihmispaska”) oli käsiteltävä, Asialla oli pätevää väkeä, mutta eihän se Suomen asemalle mitään mahtanut.

     Keskisarja ei pidä kansanedustajan tointa rasittavana, mutta ei myöskään nykyisten opiskelijoiden tai muidenkaan surkeuttaan ruikuttavien ryhmien, sillä hän asettaa kaiken historialliseen perspektiiviin, mikä monesta kuulostaa rienaavalta.

    Silti se on olennaisen tärkeää. Olemmehan me sentään nousseet sellaisille hyvinvoinnin kukkuloille, joitsa menneet sukupolvet eivät vielä aivan äsken voineet edes kuvitella. Siitä näkökulmasta katsoen nykyinen surkeilu kuulostaa falskilta.

     ”Mutta kuten sanassa sanotaan, hyvät päivät lyhyet on”, runoili Charles Kingsley kerran (ks. Vihavainen: Haun last corsair tulokset ). Ei missään ole kirjoitettu, että nykyinen hyvinvointi ja turva on meille annettu ikuisiksi ajoliksi. Itse asiassa kaikki on koko ajan murenemassa, ellei asioille tehdä mitään.

     Jopa keskeinen uhanalainen asia on kansallinen olemassaolomme. Politiikasta löytyy kummallisen paljon väkeä, joka ainakin teeskentelee, ettei sitä mikään uhkaa ja että monikulttuurisuus on rikkaus, pysähtymättä hetkeksikään pohtimaan sitä, mikä erottaa yhden monikulttuurisuuden tilan toisesta.

      Sitten kun totalitaarinen ryhmä monikulttuurissa on niskan päällä, tulee rikkaudesta väistämättömästi sen ainoiden oikeiden oppien mukaista. Sitä ei enää voi vain kehua rikkaudeksi, vaan sitä on silloin pakko ylistää ainoaksi oikeaksi asiain tilaksi.

     Suomen kieli on Keskisarjan varsinainen huolen aihe ja ymmärrän hänen huolensa hyvin tässä engelskaa solkkaavien nulikoiden ja bimbojen ”älymystöpiirissä”.

      Ei oman kielen ja omien perinteiden vaaliminen omassa maassa ole mitään muuta kuin koko tuon maan mielekkyyden ilmentymä ja velvollisuus. Olemme maailmassa nopeasti pienenevä vähemmistö, jonka oikeuksia on tarmokkaasti puolustettava, ettei niitä vietäisi meiltä pois.

     Keskisarja ei ole kyllästynyt politiikakan, vaan julistaa tavoitteekseen opetusministerin paikan, josta käsin on helpompi puolustaa Suomen mieltä ja suomen kieltä. Hän tietenkin ymmärtää, ettei ministerikään mikään diktaattori ole ja että siinä ominaisuudessa hän joutuisi yhä uuxsie ja yhä rumempien populististen temppujen kohteeksi ja päämäärien saavuttaminen olisi niin ja näin.

     Mutta onpahan siinä nyt ainakin muuan poliitikko, jonka historian tuntemusta ja tajua ei kukaan asioita ymmärtävä voi kiistää. Vaaleissa jokainen äänestää järkensä tai/ja tunteidensa mukaan tai sitten muista syistä. Suuri osa kansanasta inhoaa Teemu Keskisarjaa aivan tavattomasti ja eri syistä.

      Vähäisin ei ole se, että hän on sekä älyllisesti että moraalisesti yläsarjaa, jonka mitätöinti asiapohjalta ei onnistu. Mutta politiikkahan perustuu vaalikarjan osalta laumojen psykologiaan ja siellä olennaisiksi voivat nousta mitä typerimmät asiat.

     Asiaa ei voi auttaa ja yhä yleisemmäksi tullut ns. korkeakoulusivistys näyttää hämmästyttävän monilla vain pahentavan asiaa. Se ikään kuin pakottaa heitä todistelemaan itselleen olevansa parempi kuin ne, jotka puhuvat yksinkertaista kieltä ja päästävät suustaan aivan banaaleja, mutta sitäkin tärkeämpiä totuuksia.