Hurja joukko

 

Kasakoiden puolustus

 

Алексей Шкваров, По закону и казачьему обыкновению. К вопросу о «геноциде и военных преступлениях» казачества в Финляндии во время шведско-русских войн XVIII-XX вв. RME Group Oy 2008, 303 s. (Aleksei Škvarov, Lain ja kasakoiden tavan mukaan. Kysymys kasakoiden ”kansanmurhasta ja sotarikoksista” Suomessa ruotsalais-venäläisten sotien aikana 1700-1900-luvuilla).

     Siihen aikaan, kun oli ns. yleissivistystä, tunsivat useimmat ainakin nimeltä Taras Bulban (ks. Vihavainen: Haun taras bulba tulokset ).

     Tämä Nikolai Gogolin kirjallinen hahmohan oli ukrainalainen zaporogikasakka, jonka patriarkaalisessa hahmossa yhdistyivät lapsenomaisuus ja julmuus samaan tapaan kuin vaikkapa Frans Bengtssonin ”Orm Punaisessa”, joka kertoi viikinkiajan julmuuksista yhtä herttaisen avomielisesti kuin skandinaaviset saagat (vrt. Vihavainen: Haun snorri tulokset ).

     Gogolin kuvaama zaporogien eli (Dneprin)koskentakaisten kasakoiden yhteisö oli oikeastikin hyvin omalaatuinen paikka. Sinne Hortitsan saarella sijaitsevaan ”Setšiin” pääsivät vain miehet, joiden keskuudessa vallitsivat äärimmäisen ankarat säännöt, joiden taustalla voimme erottaa yhteishengen, joka oli pyhä.

     Kasakat olivat perinnöllinen sotilasryhmä, sittemmin virallinen sääty, jonka tärkeä elinkeino oli ryöstäminen. Kasakka otti viholliselta sen, mikä oli huonosti kiinni, mutta keskinäisestä petollisuudesta seurasi kuolemanrangaistus. Itse asiassa muita rangaistuksia ei tunnettukaan.

    Kuolemanrangaistuksia sen sijaan toimeenpantiin monella tavalla. Hirvittävin oli epäilemättä seivästäminen, jota myös Pietari I harrasti Venäjällä: tuomittu istutettiin terävän paalun nokkaan ja hän menehtyi vasta usean tunnin kuluttua paalun tunkeutuessa hänen sisuksiinsa.

     Äärimmäisiä ja häpeällisiä olivat myös hirttäminen ja hukuttaminen, niiden uhreja kun ei haudattu siunattuun maahan ja ikuinen tulikin oli siis vielä odotettavissa.

     Rangaistuksia annettiin ”kasakoiden tavan” (tapaoikeuden) rikkomuksista. Esimerkiksi ryöstösaalis oli luovutettava yhteisesti jaettavaksi tiettyjen sääntöjen mukaan. Itselleen ei saanut pimittää mitään.

     Kuten sanottu, ryöstäminen olikin kasakoiden perustoimintaa ja sotaretkelle he lähtivät aina yksi tai kaksi kuormahevosta mukanaan. Yleensä retket suuntautuivat muhamettilaisia arokansoja vastaan. Niiden jäseniä kaapattiin mielellään myös orjiksi ja voitiin myydä suurilla orjamarkkinoilla, jollaisia oli perinteisesti muun muassa Krimillä.

     Kristittyjä sen sijaan ei saanut myydä pakanoille. Se oli venäläisten Donin kasakoiden keskuudessa ehdottoman kiellettyä, kertoo Škvarov ja rangaistuksena oli kuolema.

     Sen sijaan ukrainalaiset kasakat harrastivat sitäkin. Mitä kristillisyyteen tulee, eivät kasakat pitäneet toisuskoisia oikeina kristittyinä. Sananparren mukaan polakin, tataarin ja koiran uskonto oli samanlaista. Papitkin pitivät esimerkiksi luterilaisuutta ”valeuskontona”.

    Vastaavaa suhtautumista toisuskoisuuteen tapaamme sittemmin Napoleonin sotien aikana ja vielä ensimmäisessä maailansodassakin (ks. Vihavainen: Haun borodino tulokset ).

     Ruotsissa, kun valtakunta oli jo Täyssinän rauhassa saanut ortodoksisia alamaisia, oli ratkaistava erittäin tärkeä kysymys siitä, olivatko he kristittyjä vai oliko heidät kastettava uudelleen. Vuonna 1602 Johannes Botvidi ratkaisi asian väitöskirjassaan: kristittyjä olivat, mutta vääräoppisia.

     Se helpotti jonkin verran tilannetta, vaikka ei suinkaan sitä ratkaissut (ks. Vihavainen: Haun ruptuurisota tulokset ).

     Škvarovin kirja on lyhyesti sanoen kasakoiden apologia ja hän laskee niiden määriä Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Tärkein argumentti on, että kasakoita, etenkin Donin kasakoita oli niin vähän, ettei heidän kontolleen voi laskea niitä tihutöitä, joista esimerkiksi isoviha tunnetaan, kuin vain osaksi.

     Tuhoamista tapahtui, tietenkin. Niin tapahtui kaikissa tuon ajan sodissa ja Kaarle XII kuului alan mestareihin. Vihollista pyrittiin hallitsemaan pelolla, terrorilla (ks. Vihavainen: Haun edes lasta kehdossa tulokset ).

     Ihmisiä tapettiin -no, sehän kuului asiaan. Noin 6000. Kidutettiinko? Ilman muta, sehän oli ajan tapa, myös Ruotsissa ja siinä oli siellä jopa omat metodiset sääntönsä, kasakat toimivat vapaammassa hengessä. Entä otettiinko orjia? Ilman muuta. Määrä oli se yleisesti hyväksytty yli 20000. Škvarov ei kuitenkaan usko tarinoita naisten rintojen leikkaamisesta ja lasten tappamisesta.

     Škvarov selittää kasakoiden saamaa erityisen (ja suhteettoman) kammottavaa mainetta sillä, että he yleensä hyökkäsivät aamuyöllä klo 2-6 välillä, pitivät hirvittävää ääntä, olivat oudosti pukeutuneita ja niin edelleen.

     Kasakat muistuttivat siis helvetistä tulleita piruja, eivätkä varmaan sen parempia vieraita olleetkaan niillä seuduilla, jotka oli määrätty hävitettäviksi. Määräyksiä antoivat kuitenkin vakinaisen väen upseerit. Kasakathan eivät olleet ns. säännöllistä armeijaa, mutta usein alistettiin sille. Nopeasti liikkuvina he usein hoitivat tiedustelua ja takaa-ajoa.

     Sivumennen sanoen, kasakoiden toimeksiantajilla ja komentajillakin oli usein länsimaisia nimiä, Bruce, Manstein, Lacy (Lassy) ja niin edelleen. Perinnehän jatkui 1900-luvulle saakka ja jokunen suomalainenkin pääsi tuollaiseen asemaan (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset).

     Kasakoita siis kai pitäisi ymmärtää, eikä esimerkiksi puhua sotarikoksista aikana, jolloin tavat olivat toiset. Itse asiassa kansainvälinen oikeus myös sodan osalta oli kyllä jo tuohon aikaan olemassa ja kirjoittajakin esittelee Grotiuksen ajatruksia. Myös Kustaa II Adolf antoi ankaria määräyksiä siviiliväestön kunnioittamiesta.

     No, kunnioitettiinko sitä? Milloin kunnioitettiin ja milloin ei. Armeijan hengissä pitämiseksi tehtiin kaikenlaista ja varsinaista rikollista ryöstöäkin tapahtui järjestäytyneen ohella, kuten sitä aina tapahtuu kielloista huolimatta.

     Škvarovin kirja tuskin erityisesti herättää suuria sympatioita kasakoita kohtaan, mutta siinä on paljon kiinnostavaa ainesta, joka auttaa näkemään asioita myös toiselta puolelta, mikä tosin nykyään ei ole suosittu ajatus.

      Kirja perustuu lähes kokonaan kirjallisuuden eikä alkuperäislähteiden pohjalle, mutta silti se on suomalaisittain kiinnostava ja huomaan aikoinaan jopa suositelleeni sen kääntämistä. Ei se periaatteessa hullumpi idea nytkään olisi.

      Pelkkä oman puolen lähteiden vatkaaminen muistuttaa aina masturbaatiota, vaikka sokea toisen osapuolen näkemysten omaksuminen on tietenkin vielä typerämpää. Keskusteluahan näistä tulkinnoista tarvittaisiin. Ehkäpä sen aika vielä tulee.

     Muuten, ruotsalais-ukrainalais-venäläisten suhteiden muuan avainhenkilö, runoilijoitakin innoittanut Mazepa, joka seurasi Kaarlea Turkkiin ja sai onnekseen kuolla siellä eikä Pietarin käsissä, sai seuraajakseen hetmanina Filipp Orlikin, joka sittemmin matkusti Tukholmaan ja yritti vielä sieltä käsin kehottaa ”vähävenäläisiä” kasakoita itsenäistymään Venäjästä ja siirtymään vaikka Krimin kaanin alaisuuteen.

     Tässä oli Škvarovin mukaan syy siihen, että Uudenkaupungin rauhassa nimenomaan mainittiin, että rauhan määräämä amnestia sodan aikana tapahtuneista asioista ei koske mazepalaisia eli niitä kasakoita, jotka olivat siirtyneet Ruotsin puolelle (ks. Vihavainen: Haun mazepa tulokset ).

Muuan magnum opus

 

Isoviha venäläisittäin

 

A.Z. Myšlajevski, Pjotr Veliki i vojna v Finljandii v 1712-1714 godah. Sankt Peterburg, Vojennaja tipografija (v zdanii Glavnogo Štaba) 1896, 475 s + 154 s priloženija.

 

     Venäläisen, Suomen historian vuosia 1700-1721 koskevan historiankirjoituksen kannalta Aleksandr Zaharjevitš Myšlajevski on ehdoton avainhenkilö. Hieman myöhemmin, 1900-luvun alussa suuren, moniosaisen Suomen historiansa kirjoittanut kenraaliluutnantti Mihail Mihailovitš Borodkin nojaa omassa tuon ajan esityksessään hyvin vahvasti Myšlajevskiin.

     Borodkin taas on ollut ylittämätön lähde ja esikuva useimmille Venäjällä Suomen historiaa kirjoittaneille ja esimerkiksi pamfletillaan ”Suomi vihollisena ja ystävänä 1714-1967” aikoinaan suurta huomiota herättänyt Viljam Vasiljevitš Pohljobkin (Pohlebkin) perusti kirjansa hänen työlleen.

     Myös kasakoista Venäjän ja Suomen sodissa kirjoittanut Aleksei Škvarov tukeutuu Suuren Pohjan sodan osalta olennaisessa määrin Myšlajevskiin.

     Kun kyseessä on noinkin tärkeä tekijä, kannattaa vilkaista hänen henkilöäänkin, vaikka sillä nyt ei tietenkään kannata yrittää argumentoida enempää hänen käsitystensä puolesta kuin niitä vastaan.

     Joka tapauksessa Myšlajevski oli ennen muuta sotateoreetikko, joka toimi alan opettajanakin ja kohosi korkeisiin asemiin pääesikunnassa, kunnes siirrettiin muihin tehtäviin saatettuaan ensimmäisen maailmansodan aikana komentamansa armeijan sekasortoon Gruusiassa, turkkilaisten hyökätessä (”kenraali paniikki”). Myšlajevskin seuraajaksi muuten tuli Nikolai Judenitš, johon suomaliset myös saivat piankin tutustua.

     Yhtä kaikki, kyseessä oli joka tapauksessa urallaan täydeksi kenraaliksi noussut sotilas (general ot infanterii), jonka näkökulma tutkimiinsa tapahtumiin on karun sotilaallinen ja pyrkii tieteellisyyteen, mikä ilmenee lukuisista abstraktin tason johtopäätöksistä hänen tekstissään.

     Tarkoitan siis tätä kirjaa Pietari Suuresta ja Suomen-sodasta vuosina 1712-1714. Siinä Myšlajevski esittää alinomaa teräviä kysymyksiä ja polemisoi muita aikakaudesta kirjoittaneita vastaan. Johdannossa hän ilmoittaa olevansa kiinnostunut vain totuudesta ja ennakoi joidenkin sen vuoksi pahentuvan kirjan johdosta.

     Myšlajevskillä on merkittävästi alkuperäislähteitä, Pietari Ensimmäisen kanslian papereista lähtien ja erityisen antoisa näyttää olleen yliamiraali Apraksinin arkisto, kuten voi arvatakin. Lähinnä siitä otettuja lähteitä kirjassa julkaistaan puolitoistasataa sivua.

     Apraksin olikin kauan vastuussa Suomen asioista ja hänelle raportoivat ”kaikki”. Kirjeenvaihdon ohella julkaistuissa lähteissä on Suomen kansalle levitettyjä ”universaaleja”, eri potentaattien muistioita, käskyjä, tiedonantoja ja kuulustelelumateriaalia, lyhyesti sanoen lähes kaikkea mahdollista.

    Yleisesti ottaen lähdepohjaa voi pitää melkoisena, mutta olennaista tietenkin on, miten sitä käytetään ja missä määrin tehdyt johtopäätökset saavat lähteistä tukea.

     Myšlajevski on Venäjällä ollut kunnioitettu ja ilmeisen vaikutusvaltainen, mutta häneltä puuttuu käytännössä vastapuolen näkökulman huomioiminen, mikä etenkin sotien historiassa on oleellinen puute. Toinen osapuoli esittää tai ainakin tuntee monet asiat luotettavammin kuin oma. Joitakin saksalaisia esityksiä kirjoittaja kyllä käyttää.

     Sellaista asiaa, kuin isonvihan jälkeisten suomalaisten käräjäpöytäkirjojen todistusta isonvihan ajasta on tietenkin häneltä turha kuvitellakaan. Yrjö-Koskisen jo vuonna 1865 imestynyt ”Lähteitä isonvihan historiaan” (Också på svenska)oli kyllä jo tuolloin olemassa.

     Myšlajevskin kirja on ennen muuta kuvausta sotilaallisten operaatioiden  suorittamisesta ja onnistumisesta. Siviilit ovat tässä yhtälössä mitätön suure.

     Tsaari Pietari, jota kirjoittaja nimittää ”Suureksi” jo ennen vuotta 1721, osoittautuu Myšlajevskin käsittelyssä melkoiseksi sotilasneroksi, jonka ajattelu ei suinkaan ollut ulkomaalaisilta kopioitua. Suomen-retki, joka oli Venäjän armeijan merkittävin hyökkäysoperaatio, oli kaiken kaikkiaan loistava suoritus, vaikka virheitäkin tehtiin, kun armeijan ja laivaston yhteydet katkesivat vuonna 1713. Niin Porvoossa, Helsingissä kuin Turussa sählättiin.

     Toki nuo kaikki valloitettiin vuosina 1713-1714. Suomen valloitus oli tarpeen Venäjälle, jotta Ruotsin valtakunnan ydinalueetkin saisivat maistaa sotaa ja rauhaan taivuttaisiin siellä paremmin. Moni muistanee Pietarin lausahduksen siitä, että Suomi ”Ruotsia elättävä äiti” oli siltä riistettävä, jotta ”veli Kaarlen” niska paremmin taipuisi rauhantekoon.

     Itse asiassa Suomi oli rutiköyhä ja armeijan huoltaminen siellä oli vakava ongelma ja kohtalonkysymys. Sellaisella alueella kuului toisaalta vihollista vastaan parhaimpiin keinoihin poltetun maan taktiikka, jota ruotsalaisetkin sovelsivat. Niinpä myös venäläiset turvautuivat siihen Pohjanmaalla.

     Tässä kirjoittaja ei valehtele, sillä Ruotsin perääntyvä Suomen-armeija tosiaan käytti tätäkin keinoa. muun muassa polttaessaan Helsingin vuonna 1713.

     Pahat kielet olivat Myšlajevskin mukaan moittineet Venäjän armeijaa tuolla sotaretkellä kuriltaan huonoksi ja väittäneet sen syyllistyneen ryöstelyyn. Kirjoittaja on jyrkästi eri mieltä. Kurin rikkomukset olivat harvinaisia ja pakenemiset miltei olemattomia, ryöstöjäkään ei tapahtunut.

     Tapahtui kyllä seutujen autioittamista, toteaa kirjoittaja, mutta se tehtiin käskystä, eikä ryöstelyä esiintynyt. Suomalaisen lukijan mieleen tulee, että käskyt taisivat usein olla aika erikoisia, mikäli tunnettu valtava määrä kidutuksia ja irtaimen omaisuuden omimista ei ollutkaan spontaania rosvousta.

     Maan sisällä esiintyi myös paljon vähemmän sissisotaa (kansansotaa) kuin olisi voinut odottaa. Syiksi siihen kirjoittaja esittää muun muassa yhteyden katkeamisen Ruotsiin ja suomalaisten erityisen suhtautumisen sotaan. Sille oli ominaista politikointi ja sen odottaminen, kumpi puoli voittaisi (kuten myöhemmin Anjalan liitossa). Myös suomalaisten suuri karkuruus 1808-09 sodassa heijasti samaa ominaisuutta. Lieneekö ollut kansanluongteessa?

     Olennaista oli kuitenkin tsaarin politiikan jämäkkä selkeys (totšnaja opredelennost). Hän ei pitänyt suomalaisia taistelevana osapuolena eikä sortunut mihinkään sentimentalismiin tai poliittiseen lepyttelyyn, kuten sitten vuosina 1788-1790 ja 1808-09 tehtiin. Sen sijaan syylliset teloitettiin oitis ja alueet, jotka olivat ”luopuneet puolueettomuudesta”, hävitettiin täydelleen.

    Tämä on kovin komeaa ja sangen abstraktia puhetta, jossa se todellisuus, jonka Suomen kansa  muistaa isonvihan aikana, muuttuu pariksi neutraaliksi sanaksi, vieläpä ilmeisen ihailevassa sävyssä.

     Tässä ei ole tarvis setviä Myšlajevskin ja suomalaisen historiankirjoituksen suhdetta sen enempää. Riittää, kun viitataan Kustaa H.J.Vilkunan järkälemäiseen teokseen ”Viha”, jossa erilaisia, usein systemaattisia ja päivästä toiseen jatkuvia kidutuksia on kuvattu loputtomalta tuntuva määrä. Tiedot perustuvat tuomiokirja-aineistoon.

    Noissa Vilkunan kuvaamissa tapahtumissa oli yleensä kyse nimenmaan ryöstöstä ja kidutettaville useimmiten esitetty kysymys näyttää olleen ”Sano rahas!” Asia ei siis liittynyt ainakaan usein esimerkiksi sissien auttamiseen tai muuhun sabotaasiin.

    Epäilemättä tämä toiminta ei tapahtunut ainakaan korkeimman tahon käskystä, toisin kuin Pohjanmaan hävittäminen, vaan sotilaiden omien taskujen (säkkien) täyttämiseksi .Rehun ja elintarvikkeiden takavarikoinnistakin näyttää harvemmin olleen kyse.

    Aleksei Škvarov vakuuttaa, etteivät kasakat syyllistyneet henkilökohtaiseen ryöstelyyn (ks. Vihavainen: Haun Škvarov tulokset) . He kyllä hävittivät sitä koskevan käskyn saatuaan, mutta ryöstetty saalis oli yhteistä ja jaettiin tiettyjen periaatteiden mukaan eikä jäänyt rosvoajalle. Sitä paitsi kasakoita oli vähän.

     En tiedä, millainen lohtu tämä tieto olisi voinut olla niille, jotka isonvihan aikana joutuivat kidutetuiksi ja tapetuiksi. Muista syistä kuoli toki paljon enemmän ihmisiä, mutta kuolemalla ja kuolemalla on eroa. Sitä paitsi pelkät numerot (ruumiiden laskenta) kuvaavat yleensäkin aika heikosti terrorin todellisuutta, myös isoavihaa.

     Muistelen, että aihepiiriä olisi joskus ainakin sivuttu jossakin suomalais-venäläisessä historiantutkijoiden symposiumissa noin puoli vuosisataa sitten.

     Luulen, että siihen kannattaa taas palata, kunhan savu hälvenee Itä-Euroopan yltä. Asioissa on paljon selvitettävää.

Liittomme Ukrainan kanssa

 

Kaukaiset ystävämme

 

     Kuten tunnettua, Ruotsin ja Turkin suhteet ovat vuosisatojen varrella olleet hyvinkin lämpimät huolimatta siitä, että turkkilaisia koko Euroopassa syystä pidettiin kristikunnan vaarallisimpina vihollisina jo Lutherin ajoista alkaen.

     ”Luterilaisten marseljeesiksi” kutsuttu virsi ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg ist unser Gott) puhuuu ”vanhasta vainoojasta, kavalasta, kauheasta”, viitaten turkkilaisvaaraan.

      Mutta vihollisen vihollinen on ystävä ja suuressa Pohjan sodassa Turkki oli Ruotsin mahtavin liittolainen, joka jo pani Venäjän polvilleenkin. Kun Venäjän armeija oli vuonna 1711 avuton ja saarrettu sen pelastivat lahjukset: Pietarin puoliso ”Tšuhonka” Katariina, hallitsijana Katariina I luovutti lahjuksiksi omat jalokivensä, joita oli sotaretkelläkin mukana runsaasti ja Pietari armeijoineen pelastui.

     Аsian kunniaksi Pietari perusti kunniamerkin, jonka tunnus oli ”za ljubov i otetšestvo”, joka on siten muotoiltu, että rakkaus saa siinä aseman, joka ei välttämättä kohdistu vain isänmaahan, vaan myös sen isään. Tätä kunniamerkkiä jaettiin vain naisille.

     Kustaa III:n sodassa 1788-1790 Turkki oli Ruotsin runsaskätinen tukija ja maksoi suuria summia siitä, että Ruotsin laivasto esti venäläisiä siirtämästä omia sotalaivojaan Mustalle merelle. Turkkilais-ruotsalainen ystävyys oli tuolloin jo vakiintunutta.

     Maiden välillä oli jopa liitto, jonka Kustaa olisi suostunut purkamaan, mikäli Katariina puolestaan olisi purkanut oman liittonsa Tanskan kanssa. Kauppoja ei syntynyt Haminassa vuonna 1783 eikä myöhemminkään.

     Joka tapauksessa kristityn valtion liitto ”kristikunnan vihollisten” eli muhamettilaisten kansa oli arveluttava asia. Vastaavaa oli kuitenkin tehty aina. Jo ristiretkeläiset liittoutuivat tarvittaessa ei-kristittyjen kanssa.

     Vasta Venäjän vallan aikana Suomessa alettiin ”turkkia ja tattaria” itsesäänselvästi pitää vihollisina, koska emämaa Venäjäkin piti ja Suomen poikia lähti innolla mukaan sotiin niitä vastustamaan niin Kaukasiaan uin Keski-Aasiaan.

     Kaukainen ystävämme Turkki hallitsi Kaarle XII:n ja Kustaa III:n aikaan vielä suurta imperiumia, joka käsitti Afrikan pohjoisrannikonkin. Kustaa teatraalisissa kuvitelmissaan haliusi myös Afrikan sankariksi, Turkin valtakunnan pelastajan roolissa. Vieläm1800-uvun alussa meillä maksettiin veroakin barbareskimerirosvoille, jotka olivat Tuskin vasalleja (ks. Vihavainen: Haun corsair tulokset ).

     Toinen, meikäläisittäin eksoottinen liittolainen maallamme oli kasakoissa, tarkemmin sanoen ukrainalaissa zaporogikasakoissa (ks. Vihavainen: Haun hortitsa tulokset ). Nehän olivat niitä hurjan näköisiä ja myös hurjan tapaisia miehiä, jotka esiintyvät Ilja Repinin maalauksessa ”Zaporogit kirjoittavat kirjettä Turkin sulttaanille”.

     Siinähän kasakoiden erityisenä tunnuksen päässä oleva tupsu, hohol, josta sitten tuli ukrainalaisten köllinimi Venäjällä. Ukrainalaiset itsekin pitävät itsehallinollista zaporogien eli koskentakaisten kasakkakuntaa Ukrainan todellisena alkumuotona.

    Zaporogit olivat vuodesta 1654 Venäjän suojeluksessa, mutta käytännössä itsenäisiä ja hoitivat suhteita myös Puolaan. Vapaus, omassa erikoisessa muodossaan oli kasakoiden tunnus ja alistaminen valtion valjaisiin kauhistus.

     Juuri sitä teki Pietari I, joka määräsi kasakkajoukkoja seuraamaan Venäjän armeijaa sotaretkille, myös kaukaiseen Suomeen, niin sanottuna epäsäännöllisenä ratsuväkenä, joka oli erityisen tunnettua ratsastustaidoistaan ja sopi tiedusteluun, takaa-ajoon ja hävittämiseen.

     Kasakoita tutkinut Aleksei Škvarov (ks. Vihavainen: Haun Škvarov tulokset) kertoo, että Suomen suunnalla oli ainakin aluksi merkittävä määrä myös ukrainalaisia kasakoita, myöhemmin yleensä vain pieni määrä venäläisiä Donin kasakoita.

     Zaporogien hetmani Ivan Mazepa muistetaan liittoutumisestaan Kaarle XII:n kanssa. Venäjällä hän oli saanut tsaari Pietarilta maan korkeimman kunniamerkin, Pyhän Andreaksen ritarikunnan ristin, yhtenä ensimmäisistä.

     Takinkäännön jälkeen Pietari perusti hänelle ikioman ritarikunnan: Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka mitali painoi 30 kiloa (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).  Sitä ei koskaan päästy luovuttamaan vastaanottajalle, joka pakeni Poltavan jälkeen Kaarle XII:n seurassa Turkin puolelle, Benderiin.

     Minusta on kiinnostavaa, että Mazepa oli oppinut mies, joka oli saanut oppia jo Kiovan akatemiassa (kijevsko-mogiljanskaja kollegija -Kiovassa oli jo 1600-luvulla sellainenkin) ja täydentänyt sivistystään jesuiittakollegiossa Varsovassa, niin ortodoksi kuin olikin.

      Venäjänkielinen Wikipedia väittää, että Mazepan lempilukemista oli Niccolo Machiavellin ”Ruhtinas”, eli sama kuin Kekkosella ja monella muullakin tunnetulla valtiomiehellä (vt. Vihavainen: Haun machiavellin moraali tulokset ).

     Joka tapauksessa Mazepa, joka mitä ilmeisimmin paheksui Pietarin hyökkäystä kasakoiden perinteistä vapautta vastaan, alkoi hautoa puolen vaihdosta jo sen jälkeen, kun Kaarle XII oli lyönyt saksilais-venäläisen armeijan Fraustadtissa vuonna 1706.

     Vuonna 1709 Mazepa vei kasakkansa avoimesti Ruotsin puolelle ja V.V. Pohljobkinin mukaan sai oikeuden kantaa meidän (Ruotsin) sinikeltaisia värejämme peitsiensä kärjessä. Nehän ovat nykyäänkin Ukrainan värit.

     Vastoin suuri lupauksia Ukraina ei tuonut Ruotsin joukoille apuvoimia enempää kuin 4000 miehen verran. Ennen puhuttiin 6000:sta, mutta kehitys kehittyy. Se ei sotaa ratkaissut, kun Kaarlen Puolan valtaistuimelle panema Stanislaus Leszczyńskikään ei antanut merkittävää apua. Joka tapauksessa sota oli sikäli selvinnyt, että Venäjä oli yksin Kaarlen joukkoja vastassa.

     Ruotsin armeijahan sitten kuitenkin hävisi Poltavassa ja antautui Perevolotšnassa 1709, mutta Kaarle jatkoi ainakin diplomaattista sotaa Turkista käsin ja saikin aikaan Turkin hyökkäyksen, jonka Venäjä sitten lahjusten avulla kesti. Sen jälkeen Turkki karkotti Kaarlen pikku hoveineen pois Benderistä.

     Venäjän näkökulmasta Mazepa tietenkin oli maanpetturi, mutta ukrainalaisten separatistien näkökulmasta vapaussankari. Tänä päivänä hän on korkealla kansakunnan kaapin päällä Kiovan hetmanien museossa.

      Mazepan asemaa voinee  jossakin määrin verrata Sprengtportenin historiallisen hahmoon. Suomessa hänet on usein nostettu vapaussankariksi, mitä hän itsekin, George Washigtonin tapaan pyrki olemaan. Ruotsissahän on ollut yksiselitteisemmin petturi.

     Kuitenkin suhtautuminen Sprengtporteniin niin meillä kuin Ruotsissa ja Venäjälläkin on ollut varsin kiihkotonta ja lähinnä akateemista luonteeltaan. Kovin kunnianhiminen oli mies ja lahjakaskin, mutta myös suuri epäonnistuja ja väärinpokerinsa pelannut.

     Venäjällä Mazepan petos sai suorastaan uskonnolliset mitat ja aina 1990-luvulle saakka Venäjän kirjoissa oli tapana suuren paaston aluksi lukea ”anateema Mazepalle” (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).

     Kaukainen kasakkaystävämme Mazepa jäi meille lähinnä historian alaviitteeksi, joka tunnetaan parhaiten romantiikan ajan kirjallisesta maailmasta. Hänen seuraajansa Pilipp Orlik, joka Ukrainassa myös mainitaan hetmanien ylväässä seurassa, ei päässyt kotiseudulleen palaamaan, vaan kuoli maanpaossa Turkin puolella harhailtuaan ensin Euroopassa, Tukholmaa myöten.

Kauhujen ajan analyysi

 

Kun Suomi paloi

 

Christer Kuvaja, När Finland stod i brand. Rysshärjningarna 1713-1721. Svenskt militärhistoriskt Förlag, 2020, 286 s.

 

     Viime vuosina on maassamme ilmestynyt huomattava määrä Suuren Pohjan sodan (1700-1721) ja venäläismiehityksen ajan eli Isonvihan (1713-1721) historiaan liittyviä merkittäviä tutkimuksia.

     Vanhat tutkimukset, kuten K.J. Lindeqvistin klassinen teos tai Lauri Kujalan väitöskirja, jossa kuvataan muun muassa niinkin kummallista ilmiötä, kuin sodan vallitessa tehtyä alueellista rauhaa (ks. Vihavainen: Haun lauri kujala tulokset ), ovat säilyttäneet arvonsa.

     Uutta ja asioiden ymmärtämisen kannalta olennaisen tärkeää tutkimusta on kuitenkin myös tullut viimeisten parinkymmenen vuoden aikana runsaasti.

     Antti Kujalan ”Miekka ei laske leikkiä” on keskittynyt isoavihaa edeltävään suuren Pohjan sodan aikaan (ks. Vihavainen: Haun ajoist' ankarin tulokset ), Christer Kuvajan väitöskirja ”Försörjning av en ockupationsarmé” keskittyy venäläisen miehitysarmeijan huoltoon isonvihan aikana (ks. Vihavainen: Haun försörjning tulokset ).

      Teemu Keskisarjan vaikuttava ”Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia” (ks. Vihavainen: Haun kuvitettu Pohjan sota tulokset ) puolestaan katsoo asioita väestön suuren enemmistön kannalta, mikä on merkittävä edistysaskel entisistä, useinkin eliitin näkökulmia edustaneista esityksistä.

     Uusista kirjoista on tietenkin mainittava Kustaa H.J. Vilkunan suurta julkisuutta saaneet teokset ”Paholaisen sota”, joka on lähinnä mikrohistoriallinen, samoin kuin saman tekijän ”Viha”.

     Paikallishistorioissa on myös yksityiskohtaisesti ja enimmäkseen sangen luotettavasti tutkittu isonvihan ajan tapahtumia paikallisella tasaolla (esim. Asko Mielonen, Vanhan Kerimäen historia I:1).

     Uudenkaupungin rauhan solmimisesta on myös ilmestynyt kiintoisa erikoisteos (ks. Vihavainen: Haun tomi kangas tulokset).

     Läntisessä naapurissamme on suurta Pohjan sotaa aina ahkerasti muisteltu ja maininnan uusina alan esityksinä ansaitsevat ainakin Suomea läheisesti koskeva Lars Ericson Wolken ”Mot Sankt Petersburg” (ks. Vihavainen: Haun wolke tulokset) ja Anders Hanssonin kirja Armfetin tuhoisasta Norjan-retkestä ( ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Myös Kaarle XII:n viimeiset vaiheet Poltavan jälkeen ovat saaneet uuden tulkitsijan (ks. Vihavainen: Haun ullgren tulokset ) ja Ruotsin itärannikon venäläishävityksiä on myös kuvattu parissakin kirjassa. Nuo tyhutyöthän olivat läntiseen Suomeen sijoitetun miehitysarmeijan ja kaleerilaivaston tekosia.

     Venäjällä suuri Pohjan sota on kansallisen tarinan aivan keskeinen solmukohta ja siitä on luonnollisesti kirjoitettu yhä uudelleen.

     Mitä Suomeen ja isoon vihaan tulee, perinpohjaisin esitys on yhä M.M. Borodkkinin yli sadan vuoden takaisessa moniosaisessa Suomen historiassa”(ks. Vihavainen: Haun borodkin isoviha tulokset ).

     Tuore tarkastelutapa Pietari Suureen nähden on viime aikoina Venäjällä ollut esimerkiksi 1700-luvun ekspertillä, Jevgeni Anisimovilla (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset). Pietari ei enää ole (tai ainakaan muutama vuosi sitten ei ollut) pelkkä kipsipatsas kansakunnan kaapin päällä, vaan yksivaltias, jolla oli myös tyrannin piirteitä ja muitakin heikkouksia.

     Merisotahistorian alalla ainakin Pavel Krotov on esittänyt uusia näkemyksiä ja mainittava on myös Aleksei Škvarovin teokset, joissa ilmenee muun muassa pyrkimys valkopestä Suomessa ryöstelleiden ja murhanneiden kasakoiden mainetta. Škvarov on myös ollut ahkera kaunokirjailija, erityisesti Ruotsin (ja Suomen) historiaan liittyvistä aiheista.

     On syytä kysyä, mitä nyt käsillä oleva Kuvajan kirja vielä lisää siihen massiiviseen isovihakirjallisuuteen, joka meillä on ollut käytettävissä.

     Sanoisin, että se lisää paljonkin ja jopa varsin oleellista. Ensinnäkin Kuvajan kirja on kokonaisesitys nimenomaan isonvihan vuosista 1713-1721 ja toisekseen siinä on käyty yksityiskohtaisesti läpi niiden Suomen alueiden kärsimät tuhot, joiden kautta venäläinen armeija eteni ja joilla se majaili.

     Toisekseen kirjassa on myös esitetty Venäjän armeijan näkökulma sen hyökätessä Suomeen ja pitäessä sitä hallussaan. Hyökkäys Suomeen ei ollut mikään astuminen hollitupaan, Suomen armeija oli vaarallinen uhkatekijä siihen saakka, kun sen iskukyky tuhottiin Pälkäneellä 1713 ja Napuella 1714.

     Ruotsin avomerilaivasto, joka esti Venäjän kaleerilaivastoa etenemästä aina vuoden 1714 Riilahden (”Gangut”) taisteluun (riilahden taistelu - Поиск ) saakka, oli strateginen tekijä, joka esimerkiksi pakotti Venäjän armeijan perääntymään Helsingistä ja Turusta vuonna 1713.

     Vähäväkinen Suomi, jonka elinvoimaa olivat pahasti verottaneet niin suuret Kuolonvuodet 1695-1697 kuin sodan valtavat rasitukset, elätti vain noin 350 000-450 000 asukasta, ei kyennyt missään tapauksessa huoltamaan koko venäläistä miehitysarmeijaa, jonka miesmäärä vaihteli 20000:sta yli 30000:een ja jonka mukana oli myös jopa 10 000 hevosta.

     Näennäisesti vähäinen Riilahden taistelu vuonna 1714, jota Pietari hehkutti ”merellisenä Poltavana” ja josta hän maalautti suurentelevan kuvan, oli kuin olikin strategisesti jopa ratkaiseva koko Suomen valtaukselle.

     Venäläinen, Ruotsia uhkaava miehitysarmeija sai vain noin 20-30% muonastaan Suomesta ja sen lisäksi hevosten rehut. Huolto tapahtui suurimmaksi osaksi meritse. Joka tapauksessa myös paikallista väestöä oli koetettava pitää veronmaksukykyisenä.

     Mitä muuten tulee Föglön (Flisön/Ledsundin) taisteluun, jonka venäläiset tuntevat nimellä Grengam (Grönhamn), sen kulkua ja merkitystä on Ruotsissa ja Venäjällä tulkittunaivan vastakkaisilla tavoilla, mikä kannattaa tulevissa isoa vihaa käsittelevissä seminaareissa ottaa huomioon (ks. гренгамское сражение - Поиск ). Nyt molemmat osapuolet pitävät sitä suurena voittona…

    Kuvaja korjaa kirjassaan erinäisiä väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, mutta ei eksy vähättelemään erityisesti Pohjanmaan ja eräiden muidenkin alueiden kärsimiä tuhoja. Osittain oli kyse ns. poltetun maan taktiikasta, joka kohdistui Pohjanmaahan.

     Ryöstöjä ja laittomuuksia tapahtui lähes kaikkialla, missä miehitysarmeija kulki, mutta se julisti takaavansa rauhan kaikille niille, jotka pysyivät paikoillaan ja maksoivat veronsa. Lupaus jopa pidettiin joissakin tapauksissa ja otetuista elintarvikkeista maksettiin korvaus.

      Viljan ja karjan kätkeminen oli itse asiassa tehokkain tapa vahingoittaa miehittäjiä ja se rankaistiin ankarasti. Toinen vastaava asia oli sissien (partigängare) tukeminen. Siitä tässä kirjassa on aika paljon tarinaa, jota ei muualla ole tullut vastaan.

     Venäläinen armeija yritti yleensä pitää kuria keskuudessaan ja jopa rankaisi ryöstäjiä. Ryöstöjä tutkittiin ja korvauksia maksettiin. Kun siviilihallinto parin vuoden kiukuttua perustettiin, elämä sai monella seudulla lähes rauhanajan muodot. Ruhtinas Golitsyn, jolle tultiin kaukaakin valittamaan väärinkäytöksistä, sai nimen ”suomalaisten Jumala” (finski Bog).

     Tämä suhteellisesti valoisampi puoli ei poissulje tiettyjen seutujen kokemia barbaarisia väkivallantekoja ja hävityksiä, joihin osallistui erityisesti ratsuväki, niin rakuunat kuin ennen muuta kasakat. Kasakat eivät itse asiassa olleetkaan ns. säännöllistä sotaväkeä, vaan lähinnä laillistettuja sotarosvoja, joilla oli mukanaan kuormahevosia ryöstösaaliin kuljettamiseksi.

     Joka tapauksessa ne kauhut, joita jotkut alueet saivat kärsiä, puuttuivat tykkänään eräiltä muilta ja Pohjamaalta muutettiinkin jonkin verran Savoon miehittäjien mielivaltaa pakoon. Esimerkiksi ihmisryöstöjä näyttää Savossa tapahtuneen vähän, vaikka niitäkin tietyssä vaiheessa oli. Pohjanmaalla niitä oli sitäkin enemmän.

     Pidän Kuvajan kirjaa hyvin tärkeänä uutena isonvihan kauden kokonaisesityksenä ja toivoisin kovasti, että se käännettäisiin myös suomeksi. Yhdessä Antti Kujalan ja Teemu Keskisarjan kirjojen kanssa se muodostaa koko ankaran ajan (1695-1721) täydellisimmän ajanmukaisen ja hyvin tutkitun tulkinnan.

     On syytä muistaa, että nimenomaan Suuret kuolonvuodet 1695-1697 ( suuret kuolonvuodet - Поиск ) olivat maamme historian tuhoisin ajanjakso. Isoviha toi kauhua ja barbariaa etenkin tietyille seuduille, mutta ei tappanut yhtä paljon ihmisiä.

     Savoa Kuvaja on käsitellyt tässä kirjassa tuskin lainkaan, mutta sen oloista meillä on tietoa perusteellisista paikallishistorioista, kuten edellä mainitusta Asko Mielosen kirjasta.

     Isoviha ja sen historia ovat tällä hetkellä monestakin syystä hyvin ajankohtaisia. Niistä aihepiirin parhaat tuntijat keskustelevat Sulkavan Soutustadionilla 5.9.2026 pidettävässä historiaseminaarissa, jonka otsikkona on ”Isoviha Savossa”.

      Otsikko ei suinkaan merkitse sitä, että siellä keskityttäisiin vain Savoon, joka tuona aikana jäi sivunäyttämöksi, vaan sitä, että rakennetaan aikakauden suurta kuvaa, johon omalle paikalleen sijoitetaan myös Savo.

     Luvassa on erittäin kiinnostavaa keskustelua parhaiden asiantuntijoiden välillä.