Mazepa

 

Kun taistelimme yhdessä Ukrainan kanssa

 

Ukraina rakentaa tunnetusti historiallisen identiteettinsä nimenomaan kasakoiden perinnölle. Tämä on ymmärrettävää sikälikin, että kasakat edustivat vanhastaan vapautta ja jopa itse nimityskin tarkoitti vapaata miestä. Myös Ukrainan kansallislaulussa korostetaan kansan olevan kasakoiden sukua.

Kyseessähän olivat talonpojat, jotka olivat paenneet ns. villille arolle valtion ja tilanherrojen iestä ja luoneet siellä vapaan ja tasa-arvoisen yhteisön tai siis yhteisöjä. Myöhemmin kasakoiden vapaus lopetettiin ja kasakkakuntia perustettiin valtion valvonnassa eri puolille Venäjää, muun muassa kaukoitään. Jotkut suomalaisetkin upseerit toimivat kasakkaosastojen päälliköinä (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=paul+linder ). Keisarikunnan loppuaikoina kasakat luettiin omaksi perinnölliseksi säädykseen, johon kuului pari miljoonaa ihmistä.

Venäläisistä kasakoista tunnetuimpia olivat Donin ja Orenburgin kasakat, joita meillä Suomessakin oli yhä uudelleen. He osallistuivat sotiin, mutta heitä palveli myös vartiotehtävissä Venäjän vallan aikana, Mikkelissäkin oli puoli sotniaa valtakunnan rauhaa ja järjestystä turvaamassa. Mikkelissä he käyttäytyivät hyvin ja aina silloin tällöin viihdyttivät kaupunkilaisia laulullaan.

Sotien aikana sen sijaan erityisesti juuri kasakat olivat huolehtineet asumusten hävittämisestä ja myös veivät väkeä mukanaan orjiksi. Maine oli siis synkkä.

Ukrainalaiset zaporogikasakat eli koskentakaiset olivat jo ammoin 1500-luvulla perustaneet Dneprin Hortitsa -nimiselle saarelle oman valtakuntansa päälinnoituksen, joka tunnettiin nimellä zaporožzja setš tai sitš. Gogol kuvaa sitä romaanissaan Taras Bulba. Myöhemmin setšin eli keskusleirin sijainti vaihteli.

Hortitsa ei toki ollut nykyisessä mielessä tasa-arvoinen sukupuolten välisissä suhteissa, sillä sinne oli naisilta pääsy kielletty. He tekivät maataloustöitä samaan aikaan kun kasakat viettivät aikaansa sotaisissa harjoituksissa ympäristön pelloilla.

Uralilla sijaitsevan Jaik-joen (nyk. Ural-joki) kasakat nousivat vaaralliseen kapinaan Stepan (Stenka) Razinin johdolla 1670-71, mutta kapina kjukistettiin verisesti ja koko joenkin nimi muutettiin. Suurena kasakoiden vapauden lopettajana tunnetaan kuitenkin Pietari Suuri, jota vastaan zaporogikasakoiden päällikkö, Ukrainan hetmani Mazepa nousi liittoutuen Kaarle XII:n kanssa.

Kaarle oli odottanut Ruotsin ja Ukrainan yhteistyöltä paljon, mutta Mazepa pystyi lopulta tuomaan Poltavan taisteluun vain noin 6000 kasakkaa. Se ei tilannetta pelastanut ja seuraukset olivat surkeat itse kasakoiden kannalta.

Tässäpä vanha blogi, jossa Mazepan vaikeaa roolia on käsitelty:

maanantai 23. helmikuuta 2015

Anateema Mazepalle

 

Anateema Mazepalle, eli vapaustaistelun vaikea kysymys

 

Kuten tunnettua, katoliset kirkot tai siis ainakin itäinen eli ortodoksinen sekä läntinen eli roomalaiskatolinen kirkko kirosivat aikoinaan toisensa ja tämä kirous pysyi voimassa lähes tuhat vuotta. Sen ohella ne saattavat myös kirota tai erottaa kirkon yhteydestä yksittäisiä jäseniä seurakuntia ja niin edelleen, vaikkapa tänään tai huomenna.

Koska sekä idän että lännen kirkot tunnustavat sitä dogmia, että pelastus on mahdollinen vain kirkon yhteydessä, merkitsee sen piiristä sulkeminen eli ekskommunikaatio syöksemistä ikuiseen kadotukseen. Näin käy ainakin silloin, jos syntinen ei tee parannusta ja palaa kirkon helmaan.

Teologit erottavat useamman asteisia ekskommunikaation muotoja, joista ei tässä sen enempää. Joka tapauksessa se kirous, jonka ortodoksinen kirkko tuntee nimellä anateema, merkitsee täydellistä sulkemista pois kirkon yhteydestä ymmärrettävine seurauksineen.

Kristinusko kehittyi tunnetusti taistelussa erilaisia harhaoppeja vastaan. Oli monofysiittejä ja kuvainraastajia, areiolaisia ja monia muita. Oikean opin kirkastamiseksi Venäjän ortodoksisessa kirkossa on ollut tapana ajoittain lukea noille heresioille anateema, jossa mainitaan erikseen kukin harhaoppi. Se on synkkä kirottujen luettelo ikuiseen kadotukseen joutuvista.

Ajan mittaan Venäjän kirkko otti tavakseen tuossa suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina esitetyssä litaniassa tuomita vanhojen heresioiden ohella ajankohtaisiakin suuria syntejä ja syntisiä. Kaksitoistaosaisessa litaniassa kirotaan vuorollaan ne, jotka eivät usko Jumalaan ja maailman luomiseen, ne jotka kieltävät hänen olevan henkeä tai hänen olevan oikeudenmukainen, armahtavainen, viisas ja kaikkitietävä, ne jotka eivät usko pyhään kolminaisuuteen, syntien lunastukseen, Marian neitsyyteen, kirkon pyhiin mysteereihin, sielun kuolemattomuuteen, maailmanloppuun, viimeiseen tuomioon, synnin ja hyveen palkkaan ja vastaaviin asioihin, jotka kuuluivat varsinaisesti uskonopin alaan.

Sen lisäksi litanian yhdennessätoista pykälässä luetaan kirous niille, jotka eivät usko ortodoksisten hallitsijoiden olevan valtaistuimella Jumalan armosta ja jotka olivat nousseet Herran voideltua vastaan kapinoimaan. Tällaisten nimiäkin mainitaan, vieläpä herjaavasti väänneltyinä: Griška Otrepjev (Vale-Dmitri), Ivaška Mazepa (Ukrainan hetmani), Jemelka Pugatšov ja Stenka Razin.

Tunnetusti myös Leo Tolstoi oli asetettu kirkonkiroukseen, mutta hänen nimeään ei liene luettelossa ainakaan normaalisti mainittu, sillä häneen ei kohdistettu varsinaista anateemaa. Pyhä Synodi totesi vain aktissaan, että niin kauan kuin kirjailija ei katunut, hän pysyi Kirkon ulkopuolella ja että se mitä hän saarnasi, ei vastannut kirkon opetusta. Merkittävää on, että nimenomaan Tolstoi joutui kirkonkiroukseen, kun taas tätä ei sovellettu enempää Tšernyševskiin, Herzeniin tai Miljukoviin, jotka toki tiedettiin julkisyntisiksi ja kirkon opetuksen kieltäjiksi. Miljukov ilmoitti jopa olevansa ateisti. Ilmeinen syy oli, että päinvastoin kuin nuo toiset, Tolstoi ilmoitti olevansa kristitty ja siis esitti kirkon opin kanssa kilpailevan tulkinnan eli heresian. Näin tulkitsee ainakin nykyisin asian kirkkohistorian tohtori, rovasti Vladislav Tsypin.

Ortodoksisen kirkon suhde valtioon on aina ollut läheinen, mutta tilanne monimutkaistui, kun Ukraina faktisestikin erosi Venäjästä Neuvostoliiton hajotessa.  Isänmaalliset ukrainalaiset ovat nyt korottaneet Mazepan suurimpien kansallissankariensa joukkoon ja Ukrainan ortodoksinen kirkko on poistanut häntä koskevan kirkonkirouksen. Takavuosina Ukrainan presidentit ovat pyrkineet vaikuttamaan siihen, että sama tapahtuisi myös Venäjällä, mutta toistaiseksi niin ei ole käynyt.

Mazepan saaman anateeman muodollistakin pätevyyttä on epäilty siksi, että se annettiin Pietari I:n määräyksestä, eikä hengellisin vaan poliittisen perustein. Toisaalta Mazepa epäilemättä rikkoi uskollisuudenvalansa, jonka oli tehnyt ristiä suudellen ja vannoi sitten uuden valan kerettiläiselle Ruotsin kuninkaalle. Lisäksi häntä syytettiin siitä, että hän oli sallinut noiden vääräuskoisten häpäistä Ukrainan kirkkoja. Pietarin propagandassa tiettävästi väitettiin karoliinien tuoneen kirkkoihin koiriakin.

Mazepan historia on tänäänkin kiivaiden erimielisyyksien kohteena ja ilmeinen furor theologicus vallitsee kysymyksessä hänen anateemansa oikeutuksesta. Joka tapauksessa esivaltaa vastaan kapinoimisen synti on nimenomaan Venäjällä aina nostettu kuolemansyntien joukkoon jo hamasta ruhtinas Kurbskista lähtien ja varmaan sitä ennenkin. Ennen kuin kiirehdimme kauhistelemaan asiaa, meidän kannattaa varmaankin välillä uhrata pari ajatusta oman lähihistoriamme valtiorikosoikeudenkäynneille.

 Mutta joka tapauksessa Pietarin koston ankaruus ja rituaalinen näyttävyys ansaitsevat huomiota. Mazepalaisten keskuudessa toimeenpantiin aikoinaan välittömästi verilöylyjä ja heidän ruumiitaan lähetettiin lauttojen päällä pitkin Dnepriä varoitukseksi kaikille. Uudenkaupungin rauhansopimuksessa Venäjä ei suostunut armahtamaan mazepalaisia ruotsalaisten yrityksistä huolimatta.

Kaiken kaikkiaan isovenäläisten kosto petollisille uskonveljilleen oli hirmuinen, joskin venäläinen historiankirjoitus näyttää sen sijaan haluavan katsoa muualle ja kiinnittää huomionsa ruotsalaisten ja mazepalaisten tihutöihin ja väittää karoliinien hävittäneen suuren määrän asutuksia ja tappaneen niiden asukkaat, mikä olisi ollut syynä sissiliikkeen alkamiseen. Meillähän on ollut tapana korostaa sitä, että nimenomaan venäläiset sovelsivat poltetun maan taktiikkaa ja hävittivät omia alueitaan. Totuus ei näinkään vanhassa asiassa näytä vielä olevan helppo asia.

Mielenkiintoinen on Mazepan niin sanottu siviiliteloitus, jossa häntä esittävä nukke häpäistiin ja teloitettiin. ”Vara-Mazepalle” luovutettiin myös erityinen Juudas Iskariotin ritarikunnan kunniamerkki, ainoa lajissaan, sillä koko ritarikunta oli perustettu häntä varten. Mazepalle toisena järjestyksessä myönnetty apostoli Andreaan (Andrei Pervozvannyi) ritarikunnan kunniamerkki sen sijaan julistettiin häneltä peruutetuksi, ymmärrettävää kyllä. Itse Mazepa ei joutunut moskalien käsiin, vaan sai kuolla Turkin puolella Benderissä, jossa myös sankarikuninkaamme majaili.

Isänmaallisuus on asia, joka aina herättää suuria intohimoja, sen puolestahan kuuluu tarvittaessa kuollakin. Kun suomalaisten kansallishenki ja oma runebergilainen isänmaallisuus 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kävi venäläisille selväksi, löytyi maasta heti niitä, jotka leimasivat suomalaiset petollisiksi ja väittivät valapattoisuuden suorastaan kuuluvan suomalaiseen perinteeseen. Olihan Sprengtporten aikoinaan pettänyt valansa kuninkaalleen ja samoin tekivät Suomen säädyt vuonna 1808. Luihujen suomalaisten ase ei ollutkaan rehellinen miekka, vaan kavala tikari ja he odottivat vain tilaisuutta voidakseen taas pettää laillisen hallitsijansa.

Tämä kuului tietenkin vain kiivaiden Suomi-syöjien sappea tihkuviin, pahantahtoisiin purkauksiin, mutta silti siinä oli jotain samasta problematiikasta, joka nyt kohtaa Ukrainan tai vaikkapa Baltian maiden historian tulkitsijoita. Eikö Sprengtporten olisi saanut hylätä kuningastaan? Oliko Mazepa peruuttamattomasti sidottu antamaansa valaan? Entä ne ukrainalaiset, jotka seurasivat johtajaansa kapinaan? Oliko virolaisilla moraalista oikeutta taistella saksalaisten joukoissa puna-armeijaa vastaan?

Eivät nämä kysymykset mitään itsestäänselvyyksiä ole. Muistakaamme vain, että valtiopetoksesta saatettiin vielä vajaat sata vuotta sitten meilläkin ampua ihmisiä, jotka eivät koskaan olleet mitään uskollisuudenvalaa edes tehneet. Koetetaan nyt ainakin oppia historiasta sen verran, ettei samaa tapahdu uudelleen.

 

Liittomme Ukrainan kanssa

 

Kaukaiset ystävämme

 

     Kuten tunnettua, Ruotsin ja Turkin suhteet ovat vuosisatojen varrella olleet hyvinkin lämpimät huolimatta siitä, että turkkilaisia koko Euroopassa syystä pidettiin kristikunnan vaarallisimpina vihollisina jo Lutherin ajoista alkaen.

     ”Luterilaisten marseljeesiksi” kutsuttu virsi ”Jumala ompi linnamme” (Ein feste Burg ist unser Gott) puhuuu ”vanhasta vainoojasta, kavalasta, kauheasta”, viitaten turkkilaisvaaraan.

      Mutta vihollisen vihollinen on ystävä ja suuressa Pohjan sodassa Turkki oli Ruotsin mahtavin liittolainen, joka jo pani Venäjän polvilleenkin. Kun Venäjän armeija oli vuonna 1711 avuton ja saarrettu sen pelastivat lahjukset: Pietarin puoliso ”Tšuhonka” Katariina, hallitsijana Katariina I luovutti lahjuksiksi omat jalokivensä, joita oli sotaretkelläkin mukana runsaasti ja Pietari armeijoineen pelastui.

     Аsian kunniaksi Pietari perusti kunniamerkin, jonka tunnus oli ”za ljubov i otetšestvo”, joka on siten muotoiltu, että rakkaus saa siinä aseman, joka ei välttämättä kohdistu vain isänmaahan, vaan myös sen isään. Tätä kunniamerkkiä jaettiin vain naisille.

     Kustaa III:n sodassa 1788-1790 Turkki oli Ruotsin runsaskätinen tukija ja maksoi suuria summia siitä, että Ruotsin laivasto esti venäläisiä siirtämästä omia sotalaivojaan Mustalle merelle. Turkkilais-ruotsalainen ystävyys oli tuolloin jo vakiintunutta.

     Maiden välillä oli jopa liitto, jonka Kustaa olisi suostunut purkamaan, mikäli Katariina puolestaan olisi purkanut oman liittonsa Tanskan kanssa. Kauppoja ei syntynyt Haminassa vuonna 1783 eikä myöhemminkään.

     Joka tapauksessa kristityn valtion liitto ”kristikunnan vihollisten” eli muhamettilaisten kansa oli arveluttava asia. Vastaavaa oli kuitenkin tehty aina. Jo ristiretkeläiset liittoutuivat tarvittaessa ei-kristittyjen kanssa.

     Vasta Venäjän vallan aikana Suomessa alettiin ”turkkia ja tattaria” itsesäänselvästi pitää vihollisina, koska emämaa Venäjäkin piti ja Suomen poikia lähti innolla mukaan sotiin niitä vastustamaan niin Kaukasiaan uin Keski-Aasiaan.

     Kaukainen ystävämme Turkki hallitsi Kaarle XII:n ja Kustaa III:n aikaan vielä suurta imperiumia, joka käsitti Afrikan pohjoisrannikonkin. Kustaa teatraalisissa kuvitelmissaan haliusi myös Afrikan sankariksi, Turkin valtakunnan pelastajan roolissa. Vieläm1800-uvun alussa meillä maksettiin veroakin barbareskimerirosvoille, jotka olivat Tuskin vasalleja (ks. Vihavainen: Haun corsair tulokset ).

     Toinen, meikäläisittäin eksoottinen liittolainen maallamme oli kasakoissa, tarkemmin sanoen ukrainalaissa zaporogikasakoissa (ks. Vihavainen: Haun hortitsa tulokset ). Nehän olivat niitä hurjan näköisiä ja myös hurjan tapaisia miehiä, jotka esiintyvät Ilja Repinin maalauksessa ”Zaporogit kirjoittavat kirjettä Turkin sulttaanille”.

     Siinähän kasakoiden erityisenä tunnuksen päässä oleva tupsu, hohol, josta sitten tuli ukrainalaisten köllinimi Venäjällä. Ukrainalaiset itsekin pitävät itsehallinollista zaporogien eli koskentakaisten kasakkakuntaa Ukrainan todellisena alkumuotona.

    Zaporogit olivat vuodesta 1654 Venäjän suojeluksessa, mutta käytännössä itsenäisiä ja hoitivat suhteita myös Puolaan. Vapaus, omassa erikoisessa muodossaan oli kasakoiden tunnus ja alistaminen valtion valjaisiin kauhistus.

     Juuri sitä teki Pietari I, joka määräsi kasakkajoukkoja seuraamaan Venäjän armeijaa sotaretkille, myös kaukaiseen Suomeen, niin sanottuna epäsäännöllisenä ratsuväkenä, joka oli erityisen tunnettua ratsastustaidoistaan ja sopi tiedusteluun, takaa-ajoon ja hävittämiseen.

     Kasakoita tutkinut Aleksei Škvarov (ks. Vihavainen: Haun Škvarov tulokset) kertoo, että Suomen suunnalla oli ainakin aluksi merkittävä määrä myös ukrainalaisia kasakoita, myöhemmin yleensä vain pieni määrä venäläisiä Donin kasakoita.

     Zaporogien hetmani Ivan Mazepa muistetaan liittoutumisestaan Kaarle XII:n kanssa. Venäjällä hän oli saanut tsaari Pietarilta maan korkeimman kunniamerkin, Pyhän Andreaksen ritarikunnan ristin, yhtenä ensimmäisistä.

     Takinkäännön jälkeen Pietari perusti hänelle ikioman ritarikunnan: Juudas Iskariotin ritarikunnan, jonka mitali painoi 30 kiloa (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).  Sitä ei koskaan päästy luovuttamaan vastaanottajalle, joka pakeni Poltavan jälkeen Kaarle XII:n seurassa Turkin puolelle, Benderiin.

     Minusta on kiinnostavaa, että Mazepa oli oppinut mies, joka oli saanut oppia jo Kiovan akatemiassa (kijevsko-mogiljanskaja kollegija -Kiovassa oli jo 1600-luvulla sellainenkin) ja täydentänyt sivistystään jesuiittakollegiossa Varsovassa, niin ortodoksi kuin olikin.

      Venäjänkielinen Wikipedia väittää, että Mazepan lempilukemista oli Niccolo Machiavellin ”Ruhtinas”, eli sama kuin Kekkosella ja monella muullakin tunnetulla valtiomiehellä (vt. Vihavainen: Haun machiavellin moraali tulokset ).

     Joka tapauksessa Mazepa, joka mitä ilmeisimmin paheksui Pietarin hyökkäystä kasakoiden perinteistä vapautta vastaan, alkoi hautoa puolen vaihdosta jo sen jälkeen, kun Kaarle XII oli lyönyt saksilais-venäläisen armeijan Fraustadtissa vuonna 1706.

     Vuonna 1709 Mazepa vei kasakkansa avoimesti Ruotsin puolelle ja V.V. Pohljobkinin mukaan sai oikeuden kantaa meidän (Ruotsin) sinikeltaisia värejämme peitsiensä kärjessä. Nehän ovat nykyäänkin Ukrainan värit.

     Vastoin suuri lupauksia Ukraina ei tuonut Ruotsin joukoille apuvoimia enempää kuin 4000 miehen verran. Ennen puhuttiin 6000:sta, mutta kehitys kehittyy. Se ei sotaa ratkaissut, kun Kaarlen Puolan valtaistuimelle panema Stanislaus Leszczyńskikään ei antanut merkittävää apua. Joka tapauksessa sota oli sikäli selvinnyt, että Venäjä oli yksin Kaarlen joukkoja vastassa.

     Ruotsin armeijahan sitten kuitenkin hävisi Poltavassa ja antautui Perevolotšnassa 1709, mutta Kaarle jatkoi ainakin diplomaattista sotaa Turkista käsin ja saikin aikaan Turkin hyökkäyksen, jonka Venäjä sitten lahjusten avulla kesti. Sen jälkeen Turkki karkotti Kaarlen pikku hoveineen pois Benderistä.

     Venäjän näkökulmasta Mazepa tietenkin oli maanpetturi, mutta ukrainalaisten separatistien näkökulmasta vapaussankari. Tänä päivänä hän on korkealla kansakunnan kaapin päällä Kiovan hetmanien museossa.

      Mazepan asemaa voinee  jossakin määrin verrata Sprengtportenin historiallisen hahmoon. Suomessa hänet on usein nostettu vapaussankariksi, mitä hän itsekin, George Washigtonin tapaan pyrki olemaan. Ruotsissahän on ollut yksiselitteisemmin petturi.

     Kuitenkin suhtautuminen Sprengtporteniin niin meillä kuin Ruotsissa ja Venäjälläkin on ollut varsin kiihkotonta ja lähinnä akateemista luonteeltaan. Kovin kunnianhiminen oli mies ja lahjakaskin, mutta myös suuri epäonnistuja ja väärinpokerinsa pelannut.

     Venäjällä Mazepan petos sai suorastaan uskonnolliset mitat ja aina 1990-luvulle saakka Venäjän kirjoissa oli tapana suuren paaston aluksi lukea ”anateema Mazepalle” (ks. Vihavainen: Haun anateema mazepalle tulokset).

     Kaukainen kasakkaystävämme Mazepa jäi meille lähinnä historian alaviitteeksi, joka tunnetaan parhaiten romantiikan ajan kirjallisesta maailmasta. Hänen seuraajansa Pilipp Orlik, joka Ukrainassa myös mainitaan hetmanien ylväässä seurassa, ei päässyt kotiseudulleen palaamaan, vaan kuoli maanpaossa Turkin puolella harhailtuaan ensin Euroopassa, Tukholmaa myöten.