Yrjön rooleista

 

Yrjöä tapaamassa

 

Yrjöjä ( oikeastaan ge- maa, ergon -työ eli maanviljeljä) on maailma täynnä. Upein tietämäni Yrjö on Tukholman Suurkirkosssa kaiketi Berndt Notken tekemä pompöösi ratsastajapatsas. Siihen aikaan taiteiljoilta vaadittiin taitoakin, muuten tuli äkkiä lopputili.

Lohikäärmettä keihästäviähän Yrjöt yleensä ovat kuvallisissa esityksissä, niin myös Moskovan vaakunassa, joka nyttemmin on koko Venäjän vaakunan ytimessä Kuvan viesti on yksinkertainen: hyvä voittaa pahan. Tosin tuo paha on usein käytännön syistä kuvattu aika pieneksi, kun Yrjölle ja hänen hevoselleen pitää antaa päähuomio.

Lissabonissa, Pyhän Yrjön linnassa sankari sen sijaan on kuvattu ilman hevostaan, vain keihäs kädessään. Ajan ihmiset tiesivät joka tapauksessa, mikä oli Yrjön urotyö. Itse asiassa se oli aika omituinen: sankari ja pyhimys ei voittanut eläessään taistelua toisia ihmisiä vastaan eli siis sotaa, sen sijaan hän voitti kuoltuaan hirviön, tosin ihan aseilla ja verta vuodattaen. Militaristiksi emme kai kuitenkaan voi Yrjöä kutsua.

Joka tapauksessa Yrjö on saanut kuolemansa (toisen kuolemansa?) jälkeen roolikseen palvella nimenomaan militarismia, ainakin Venäjällä, jossa hänen symboliikkansa tulee yhä uudelleen vastaan: peloton ja nuhteeton ritari antaa pahuudelle (natsismille ja satanismille) sen, mitä se ansaitsee.

Yrjön symboliikka nousi voimakkaasti esille Venäjällä 2000-luvulla, kun alettiin kaivella esiin kansallisia urotöitä. Tällaista kirjoittelin vuonna 2015:

maanantai 16. helmikuuta 2015

Yrjöjen aika

 

Pyhä Yrjö ja lohikäärme

 

Venäjällä ei nykyään voi olla törmäämättä nauhoihin, joissa on kolme mustaa ja kaksi oranssia raitaa. Nämä ovat ”yrjönnauhoja” ja ne ovat tainneet yleistyä vasta Putinin kauden jälkipuoliskolla. Nyt niitä näkee kaikkialla, milloin rusettina rinnassa, milloin auton antennissa liehumassa, milloin lippuna mielenosoittajilla. Pyhä Yrjö näyttää nyt symbolisoivan venäläisyyden ydintä, sen ajateltua ikuista puolustustaistelua etenkin länttä vastaan.

Pyhä Yrjö/Yrjänä kuitenkin tunnetaan koko kristikunnan piirissä ja kaikkialla siellä missä pyhimyksiä palvotaan tai pyhiä ihmisiä kunnioitetaan, myös hänet muistetaan. Me protestantit olemme jossakin määrin poikkeus, mutta hahmon symboliikka on toki meillekin tuttu.

 Pyhän Yrjön elämä ja pyhittäminen sattuivat aikaan ennen kirkkojen jakaantumista ja tarkemmin sanoen ne sijoitetaan keisari Diocletianuksen vainoihin 300-luvulle. Pyhimyksenä hän on siis yhteinen niin idän ortodoksiselle kuin lännen katoliselle kirkolle.

Yrjön ihmetyö eli lohikäärmeen tappaminen ja siihen liittyvä prinsessan pelastaminen herättävät jo sinänsä ihailua, mutta erityisen ihmeelliseksi asian tekee se, että kaikki tapahtui vasta sen jälkeen kun tämä uskon sankari oli tapettu kauhistuttavasti kiduttaen. Kidutukset hän oli kestänyt rauhallisesti ja hymyillyt vielä silloin, kun hänen päänsä lopulta katkaistiin. Hänestä tuli suurmarttyyri Pyhä Georgios, kuten idän kirkossa sanotaan. Hänen oikeaa kättään säilytetään pyhäinjäännöksenä Athoksen luostarissa.

Mutta ei tässä kyllin. Vielä kuolemansa jälkeen Pyhä Yrjö ratsasti paikalle, kun lohikäärme uhkasi syödä Beirutin kuninkaantyttären, joka oli annettu sille lepytyslahjaksi. Lohikäärme tapettiin ja pyhän ihmeen takia kansa kääntyi kristinuskoon. Pyhästä Georgioksesta tuli myös voittaja, pobedonosets, kuten häntä venäjäksi kutsutaan.

Suomessakin runoiltiin, pientä licentia poeticaa noudattaen:

Voi onnettomuutta Libyan,

Voi tuskaa ja hätää sen,

On eessä Libyan porttien

lohikäärme hirmuinen

 

Pyhän Yrjön voittoa lohikäärmeestä, oikeastaan siis draakista eli louhikäärmeestä on aikojen saatossa tietenkin tulkittu allegorisesti, vaikka tuskin on epäilystä siitä, että se vuosisatojen ajan käsitettiin kirjaimellisesti. Ehkäpä tarinalla halutaan itse asiassa kertoa, että suurmarttyyri kuolemallaan voitti synnin tai pakanuuden?

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että Pyhän Yrjön hahmossa yhtyvät sekä rohkeus ja sotainen tai ainakin aseellinen urotyö ja toisaalta marttyyrius ja kärsiminen uskon puolesta, vaikka ne toteutuvat eri yhteyksissä. Hyökkääminen ilmeisesti ylivoimaisen vastustajan kimppuun heikon ja viattoman puolustamiseksi on jalon urotyön perikuva ja ritariaikana juuri sellaiset olivat sankarien kunnianhimon kohteena. Cervantesin kuvaama Surullisen hahmon ritari oli vain yksi niistä monista, joille Yrjön laakerit eivät antaneet rauhaa. Pietari Suurta esittävä vaskiratsastaja kuvaa myös samaa aihetta.

Myös valtiot ovat mielellään omaksuneet Yrjön kunniaa kuuluttavia symboleita. Punainen Pyhän Yrjön risti on Englannin lipussa valkealla pohjalla ja kun se pannaan Skotlannin vinon Andreaksen lipun ja Irlannin Pyhän Patrikin lippujen päälle eli siis ylimmäksi, syntyy Union Jack eli Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen kuningaskunnan lippu. Punaiset Yrjön ristit ovat toki myös Georgian eli Gruusian lipussa ja pyhän Andreaan ristin tunnemme myös Venäjän laivaston lipusta. Matti Klingen mukaan viimemainittu on ollut myös Suomen lipun mallina.

Heraldiikan tiet ovat ihmeelliset. Maailman partiolaiset kohtaavat tutun näyn nähdessään Moskovan vaakunan tai Venäjän vaakunan, jonka keskellä edellinen on kaksipäisen kotkan päällä symbolisoimassa sitä, että nykyinen Venäjä syntyi Moskovan ruhtinaskunnan kerättyä hallintaansa Rusin muut alueet, jotka jo ennen 1200-luvun mongolivalloitusta olivat hajallaan ”kuin tuulispäässä hapset”, kuten sanonta kuuluu.

Mahtavaksi paisuttuaan Moskovan ruhtinas omaksui aikoinaan Kiovalle kuuluneen suuriruhtinaan ja sittemmin jopa Rooman (Bysantin) keisariin viittaavan tsaarin tittelin, johon tuo kotka juuri viittasi. Pietari Suuren aikana, Uudenkaupungin rauhan jälkeen koko valtakunnan nimeksi tuli Rossija, tai Vserossijskaja imperija eikä siis enää Rus. Venäjä oli nyt imperiumi ja sen hallitsija oli keisari, imperaattori. Hänen titulatuuriinsa tulivat ennen pitkää kuulumaan myös Puolan tsaarin ja Suomen suuriruhtinaan tittelit ynnä muuta ynnä muuta.

Mutta Pyhä Yrjö pysyi valtakunnan symbolien keskipisteessä, jossa se oli ollut Iivana Julmasta lähtien. Vasta Pietari Suuri alkoi kuitenkin perustaa eurooppalaistyyppisiä ritarikuntia kunniamerkkeineen ja aluksi niitä oli vain kaksi, Pyhän Andreaksen ritarikunta miehille ja Pyhän Katariinan ritarikunta naisille.

Myöhemmin niitä tuli lisää ja Katariina Suuren aikana vuonna 1789 perustettiin myös Pyhän voittajan ja suurmarttyyrin Yrjön ritarikunta, jonka tunnuksena oli za službu i hrabrost. Rohkeudesta palveluksessa. Ritarikunnassa oli neljä luokkaa ja korkeinta voitiin antaa vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja harvinaisille henkilöille. Kaikki luokat olivat joka tapauksessa hyvin arvostettuja, sillä ne saattoi saada vain taisteluansioista. Ristien lisäksi upseerit saattoivat saada myös Yrjön kunniamiekkoja.

Kuten tunnettua, Mannerheim oli erityisen tyytyväinen saatuaan himoitsemansa neljännen luokan Yrjön ristin, jota sääntöjen mukaan oli kannettava aina. Se tuskin lienee ollutkaan vastenmielistä. Kunniamerkkiin liittyi myös rahapalkinto, vuotuinen eläke joka oli melko merkittävä. Sitä paitsi kunniamerkin saaneiden nimet kaiverrettiin Moskovan Kremlin Yrjönsalin seinään.

Ensimmäisen maailmansodan aikana yrjönristejä alkoi Venäjällä näkyä tuhkatiheään. Kyseessä oli itse asiassa toinen instituutio, vaikka risti oli samannäköinen kuin alkuperäinen Pyhän Yrjön ritarikunnan risti. Se voitiin antaa myös miehistölle ja siinä oltiinkin melko avokätisiä. Neljännen luokan ristejä jaettiin toista miljoonaa kappaletta.

Yhtä kaikki, yrjönristi oli todistus rohkeudesta ja isänmaallisuudesta ja niitä sillä nykyäänkin ilmeisesti pyritään demonstroimaan. Musta- ja oranssiraitaiset yrjönnauhathan ovat alkaneet viime vuosina symbolisoida venäläistä kansallismielisyyttä. Ukrainalaiset nationalistit ovat puolestaan kutsuneet niiden kantajia tuon värityksen takia ”koloradokuoriaisiksi”. Heille Moskova ei merkitse valtakunnan sydäntä, vaan idästä tullutta orjuuttajaa.

Unohdamme helposti, että myös varsin monet suomalaiset palkittiin aikoinaan tuon kunniamerkin eri asteilla. Vuosittain pidettiin Talvipalatsissa Yrjön ristin ritarien tapaamisia ja siellä oli läsnä myös esimerkiksi Turkin sotaan osallistuneita suomalaisia, jotka kirjoittivat sanomalehdissä näkemästään ja kokemastaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana toimi myös Yrjönristin ritarien liitto, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin kesällä 1917 suomalainen ratsumestari Yrjö (Georg) Elfvengren, jonka monista seikkailuista Venäjällä ja Suomessa on paljon kirjoitettu, mutta vähän luettu. Muistettakoon ainakin, että hän oli Raudun taistelun voittaja ja Kirjasalon inkeriläisen ”valtakunnan” sotilaskomentaja.

Instituutiona Pyhän Yrjön ritarikunta muistuttaa erään entisen venäläisen kenraalin luomaa kunniamerkkiä, jonka näköinen se on myös muodoltaan. Kyseessähän on Mannerheim-risti, joka täällä tasavallan oloissa oli hieman demokraattisempi ja käsitti vain kaksi luokkaa. Kuitenkin myös sen sai vain taistelukentällä osoitetusta sankaruudesta ja sellaiseksihan tarpeen vaatiessa luettiin myös esikuntatyöskentely. Eihän korkea upseeri voinut mennä luotien keskelle kekkaloimaan, vaikka olisi mieli tehnyt. Se olisi ollut vastuutonta ja mieluummin ansainnut alennuksen palkakseen.

On hieman yllättävää, etteivät meikäläiset hurraisänmaalliset käytä Mannerheim-ristin symboliikkaa. Se, ettei varsinaisia yrjönristejä käytetä, on tietenkin ymmärrettävää. Periaatteessa se tietenkin sopisi symbolisoimaan yleistä jaloa partiolaishenkeä ja sitä internationalismia, jota tuhannet suomalaiset upseerit osoittivat palvellessaan tsaarin Venäjällä.

Käytännössä sen ovat kuitenkin napanneet käyttöönsä venäläiset sovinistit, joiden antama leima pysyy siinä kuin natsismin stigma hakaristissä. Ajatelkaapas, jos joku saisi päähänsä palauttaa ilmavoimillemme sen vanhat tunnukset? Eivät siinä taitaisi selitykset mennä perille.

Sillä ihmisten aivoissa on jokin tavattoman primitiivinen taso, joka tulkitsee merkkejä ja vastaavia symboleja. Ilmeisesti se assosioi ilman käsitteiden painolastia valittuihin visuaalisiin kohteisiin koko emotionaalisen potentiaalinsa ja erottautuu samalla uskon teolla muusta maailmasta. Aikoinaan meillä säädettiin ns. puserolaki, jota sittemmin 1970-luvulla alettiin räikeästi rikkoa, mutta kerran se oli jo tehnyt tehtävänsä. Jälkijättöisellä farssilla oli annettavana enää viihdearvoa.

Mutta silloin kuitenkin elettiin vielä valistunutta aikaa ja postmodernismille ja ISIS-järjestölle olisi jo ajatuksenakin vain naurettu. Nyt tilanne on toinen. En oikein jaksa sympatisoida niitä pietarilaisia mielenosoittajia, jotka mustan- ja oranssinraitaisia yrjönlippuja heilutellen kutsuivat kansaa Johtajan taakse pelastamaan synnyinmaata.

Näen siinä idiotismia, joka on syvää kuin jalkapallohuligaanin hengenelämä ja samalla syvää naiiviutta ja neuvottomuutta. Tuota joukkoa hyväkseen käyttävän orkesterin johtajat ovat varmastikin yhtä kyynisiä kuin se mustasotnialaisten aiempi sukupolvi, joka satakunta vuotta sitten kuulutti aivan samoja tunnuksia: Pimeyden vallat ovat käymässä kimppuumme! Pelastakaa Venäjä!

Tämän päivän maailmassa Yrjöllä olisi kyllä töitä, mutta juuri siihen nimenomaiseen urotekoon ei ole tarvetta, johon Katariinan kirkon edessä minuakin ilmeisen väärinkäsityksen vuoksi kutsuttiin mukaan. Siinä sankareille tarjotut viholliset ovat vain tuulimyllyjä, ja kuten muistamme suuren manchalaisen historiasta, hyökkääminen niitä vastaan ei lupaa hyökkääjälle lainkaan kunniaa, vaan tekee hänestä naurunalaisen. Sitä paitsi se antaa lujan potkun.

    

Yrjöjen aika

Pyhä Yrjö ja lohikäärme

Venäjällä ei nykyään voi olla törmäämättä nauhoihin, joissa on kolme mustaa ja kaksi oranssia raitaa. Nämä ovat ”yrjönnauhoja” ja ne ovat tainneet yleistyä vasta Putinin kauden jälkipuoliskolla. Nyt niitä näkee kaikkialla, milloin rusettina rinnassa, milloin auton antennissa liehumassa, milloin lippuna mielenosoittajilla. Pyhä Yrjö näyttää nyt symbolisoivan venäläisyyden ydintä, sen ajateltua ikuista puolustustaistelua etenkin länttä vastaan.

Pyhä Yrjö/Yrjänä kuitenkin tunnetaan koko kristikunnan piirissä ja kaikkialla siellä missä pyhimyksiä palvotaan tai pyhiä ihmisiä kunnioitetaan, myös hänet muistetaan. Me protestantit olemme jossakin määrin poikkeus, mutta hahmon symboliikka on toki meillekin tuttu.

 Pyhän Yrjön elämä ja pyhittäminen sattuivat aikaan ennen kirkkojen jakaantumista ja tarkemmin sanoen ne sijoitetaan keisari Diocletianuksen vainoihin 300-luvulle. Pyhimyksenä hän on siis yhteinen niin idän ortodoksiselle kuin lännen katoliselle kirkolle.

Yrjön ihmetyö eli lohikäärmeen tappaminen ja siihen liittyvä prinsessan pelastaminen herättävät jo sinänsä ihailua, mutta erityisen ihmeelliseksi asian tekee se, että kaikki tapahtui vasta sen jälkeen kun tämä uskon sankari oli tapettu kauhistuttavasti kiduttaen. Kidutukset hän oli kestänyt rauhallisesti ja hymyillyt vielä silloin, kun hänen päänsä lopulta katkaistiin. Hänestä tuli suurmarttyyri Pyhä Georgios, kuten idän kirkossa sanotaan. Hänen oikeaa kättään säilytetään pyhäinjäännöksenä Athoksen luostarissa.

Mutta ei tässä kyllin. Vielä kuolemansa jälkeen Pyhä Yrjö ratsasti paikalle, kun lohikäärme uhkasi syödä Beirutin kuninkaantyttären, joka oli annettu sille lepytyslahjaksi. Lohikäärme tapettiin ja pyhän ihmeen takia kansa kääntyi kristinuskoon. Pyhästä Georgioksesta tuli myös voittaja, pobedonosets, kuten häntä venäjäksi kutsutaan.

Suomessakin runoiltiin, pientä licentia poeticaa noudattaen:

Voi onnettomuutta Libyan,

Voi tuskaa ja hätää sen,

On eessä Libyan porttien

lohikäärme hirmuinen

Pyhän Yrjön voittoa lohikäärmeestä, oikeastaan siis draakista eli louhikäärmeestä on aikojen saatossa tietenkin tulkittu allegorisesti, vaikka tuskin on epäilystä siitä, että se vuosisatojen ajan käsitettiin kirjaimellisesti. Ehkäpä tarinalla halutaan itse asiassa kertoa, että suurmarttyyri kuolemallaan voitti synnin tai pakanuuden?

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että Pyhän Yrjön hahmossa yhtyvät sekä rohkeus ja sotainen tai ainakin aseellinen urotyö ja toisaalta marttyyrius ja kärsiminen uskon puolesta, vaikka ne toteutuvat eri yhteyksissä. Hyökkääminen ilmeisesti ylivoimaisen vastustajan kimppuun heikon ja viattoman puolustamiseksi on jalon urotyön perikuva ja ritariaikana juuri sellaiset olivat sankarien kunnianhimon kohteena. Cervantesin kuvaama Surullisen hahmon ritari oli vain yksi niistä monista, joille Yrjön laakerit eivät antaneet rauhaa. Pietari Suurta esittävä vaskiratsastaja kuvaa myös samaa aihetta.

Myös valtiot ovat mielellään omaksuneet Yrjön kunniaa kuuluttavia symboleita. Punainen Pyhän Yrjön risti on Englannin lipussa valkealla pohjalla ja kun se pannaan Skotlannin vinon Andreaksen lipun ja Irlannin Pyhän Patrikin lippujen päälle eli siis ylimmäksi, syntyy Union Jack eli Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen kuningaskunnan lippu. Punaiset Yrjön ristit ovat toki myös Georgian eli Gruusian lipussa ja pyhän Andreaan ristin tunnemme myös Venäjän laivaston lipusta. Matti Klingen mukaan viimemainittu on ollut myös Suomen lipun mallina.

Heraldiikan tiet ovat ihmeelliset. Maailman partiolaiset kohtaavat tutun näyn nähdessään Moskovan vaakunan tai Venäjän vaakunan, jonka keskellä edellinen on kaksipäisen kotkan päällä symbolisoimassa sitä, että nykyinen Venäjä syntyi Moskovan ruhtinaskunnan kerättyä hallintaansa Rusin muut alueet, jotka jo ennen 1200-luvun mongolivalloitusta olivat hajallaan ”kuin tuulispäässä hapset”, kuten sanonta kuuluu.

Mahtavaksi paisuttuaan Moskovan ruhtinas omaksui aikoinaan Kiovalle kuuluneen suuriruhtinaan ja sittemmin jopa Rooman (Bysantin) keisariin viittaavan tsaarin tittelin, johon tuo kotka juuri viittasi. Pietari Suuren aikana, Uudenkaupungin rauhan jälkeen koko valtakunnan nimeksi tuli Rossija, tai Vserossijskaja imperija eikä siis enää Rus. Venäjä oli nyt imperiumi ja sen hallitsija oli keisari, imperaattori. Hänen titulatuuriinsa tulivat ennen pitkää kuulumaan myös Puolan tsaarin ja Suomen suuriruhtinaan tittelit ynnä muuta ynnä muuta.

Mutta Pyhä Yrjö pysyi valtakunnan symbolien keskipisteessä, jossa se oli ollut Iivana Julmasta lähtien. Vasta Pietari Suuri alkoi kuitenkin perustaa eurooppalaistyyppisiä ritarikuntia kunniamerkkeineen ja aluksi niitä oli vain kaksi, Pyhän Andreaksen ritarikunta miehille ja Pyhän Katariinan ritarikunta naisille.

Myöhemmin niitä tuli lisää ja Katariina Suuren aikana vuonna 1789 perustettiin myös Pyhän voittajan ja suurmarttyyrin Yrjön ritarikunta, jonka tunnuksena oli za službu i hrabrost. Rohkeudesta palveluksessa. Ritarikunnassa oli neljä luokkaa ja korkeinta voitiin antaa vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja harvinaisille henkilöille. Kaikki luokat olivat joka tapauksessa hyvin arvostettuja, sillä ne saattoi saada vain taisteluansioista. Ristien lisäksi upseerit saattoivat saada myös Yrjön kunniamiekkoja.

Kuten tunnettua, Mannerheim oli erityisen tyytyväinen saatuaan himoitsemansa neljännen luokan Yrjön ristin, jota sääntöjen mukaan oli kannettava aina. Se tuskin lienee ollutkaan vastenmielistä. Kunniamerkkiin liittyi myös rahapalkinto, vuotuinen eläke joka oli melko merkittävä. Sitä paitsi kunniamerkin saaneiden nimet kaiverrettiin Moskovan Kremlin Yrjönsalin seinään.

Ensimmäisen maailmansodan aikana yrjönristejä alkoi Venäjällä näkyä tuhkatiheään. Kyseessä oli itse asiassa toinen instituutio, vaikka risti oli samannäköinen kuin alkuperäinen Pyhän Yrjön ritarikunnan risti. Se voitiin antaa myös miehistölle ja siinä oltiinkin melko avokätisiä. Neljännen luokan ristejä jaettiin toista miljoonaa kappaletta.

Yhtä kaikki, yrjönristi oli todistus rohkeudesta ja isänmaallisuudesta ja niitä sillä nykyäänkin ilmeisesti pyritään demonstroimaan. Musta- ja oranssiraitaiset yrjönnauhathan ovat alkaneet viime vuosina symbolisoida venäläistä kansallismielisyyttä. Ukrainalaiset nationalistit ovat puolestaan kutsuneet niiden kantajia tuon värityksen takia ”koloradokuoriaisiksi”. Heille Moskova ei merkitse valtakunnan sydäntä, vaan idästä tullutta orjuuttajaa.

Unohdamme helposti, että myös varsin monet suomalaiset palkittiin aikoinaan tuon kunniamerkin eri asteilla. Vuosittain pidettiin Talvipalatsissa Yrjön ristin ritarien tapaamisia ja siellä oli läsnä myös esimerkiksi Turkin sotaan osallistuneita suomalaisia, jotka kirjoittivat sanomalehdissä näkemästään ja kokemastaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana toimi myös Yrjönristin ritarien liitto, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin kesällä 1917 suomalainen ratsumestari Yrjö (Georg) Elfvengren, jonka monista seikkailuista Venäjällä ja Suomessa on paljon kirjoitettu, mutta vähän luettu. Muistettakoon ainakin, että hän oli Raudun taistelun voittaja ja Kirjasalon inkeriläisen ”valtakunnan” sotilaskomentaja.

Instituutiona Pyhän Yrjön ritarikunta muistuttaa erään entisen venäläisen kenraalin luomaa kunniamerkkiä, jonka näköinen se on myös muodoltaan. Kyseessähän on Mannerheim-risti, joka täällä tasavallan oloissa oli hieman demokraattisempi ja käsitti vain kaksi luokkaa. Kuitenkin myös sen sai vain taistelukentällä osoitetusta sankaruudesta ja sellaiseksihan tarpeen vaatiessa luettiin myös esikuntatyöskentely. Eihän korkea upseeri voinut mennä luotien keskelle kekkaloimaan, vaikka olisi mieli tehnyt. Se olisi ollut vastuutonta ja mieluummin ansainnut alennuksen palkakseen.

On hieman yllättävää, etteivät meikäläiset hurraisänmaalliset käytä Mannerheim-ristin symboliikkaa. Se, ettei varsinaisia yrjönristejä käytetä, on tietenkin ymmärrettävää. Periaatteessa se tietenkin sopisi symbolisoimaan yleistä jaloa partiolaishenkeä ja sitä internationalismia, jota tuhannet suomalaiset upseerit osoittivat palvellessaan tsaarin Venäjällä.

Käytännössä sen ovat kuitenkin napanneet käyttöönsä venäläiset sovinistit, joiden antama leima pysyy siinä kuin natsismin stigma hakaristissä. Ajatelkaapas, jos joku saisi päähänsä palauttaa ilmavoimillemme sen vanhat tunnukset? Eivät siinä taitaisi selitykset mennä perille.

Sillä ihmisten aivoissa on jokin tavattoman primitiivinen taso, joka tulkitsee merkkejä ja vastaavia symboleja. Ilmeisesti se assosioi ilman käsitteiden painolastia valittuihin visuaalisiin kohteisiin koko emotionaalisen potentiaalinsa ja erottautuu samalla uskon teolla muusta maailmasta. Aikoinaan meillä säädettiin ns. puserolaki, jota sittemmin 1970-luvulla alettiin räikeästi rikkoa, mutta kerran se oli jo tehnyt tehtävänsä. Jälkijättöisellä farssilla oli annettavana enää viihdearvoa.

Mutta silloin kuitenkin elettiin vielä valistunutta aikaa ja postmodernismille ja ISIS-järjestölle olisi jo ajatuksenakin vain naurettu. Nyt tilanne on toinen. En oikein jaksa sympatisoida niitä pietarilaisia mielenosoittajia, jotka mustan- ja oranssinraitaisia yrjönlippuja heilutellen kutsuivat kansaa Johtajan taakse pelastamaan synnyinmaata.

Näen siinä idiotismia, joka on syvää kuin jalkapallohuligaanin hengenelämä ja samalla syvää naiiviutta ja neuvottomuutta. Tuota joukkoa hyväkseen käyttävän orkesterin johtajat ovat varmastikin yhtä kyynisiä kuin se mustasotnialaisten aiempi sukupolvi, joka satakunta vuotta sitten kuulutti aivan samoja tunnuksia: Pimeyden vallat ovat käymässä kimppuumme! Pelastakaa Venäjä!

Tämän päivän maailmassa Yrjöllä olisi kyllä töitä, mutta juuri siihen nimenomaiseen urotekoon ei ole tarvetta, johon Katariinan kirkon edessä minuakin ilmeisen väärinkäsityksen vuoksi kutsuttiin mukaan. Siinä sankareille tarjotut viholliset ovat vain tuulimyllyjä, ja kuten muistamme suuren manchalaisen historiasta, hyökkääminen niitä vastaan ei lupaa hyökkääjälle lainkaan kunniaa, vaan tekee hänestä naurunalaisen. Sitä paitsi se antaa lujan potkun.

Sodat loppuvat rauhaan

 

Kun ollaan sodassa, niin missä silloin ollaan?

 

Nyt on Moskovasta kuuluut kovaa tekstiä. Kremlin tiedottaja itse on kertonut maansa olevan sodassa.

Vielä hiljattain tuollaisista puheista saattoi saada kovat rapsut ja moni saikin. Kyseessähän ei ollut mikään sota, vaan erikoispalveluiden tuottama erikoisoperaatio, toki sotilaallisin välinein, mutta mikäpäs nyt ei Venäjän virkakunnassa olisi sotilaallista.

 Itse presidenttikin on entinen everstiluutnantti, vaikka hänellä ei urallaan ollut mitään tekemistä armeijan kanssa, ennen kuin hänestä tui sen ylipäällikkö. Ei tässä mitään kummallista sinänsä ole, useimmat valtionpäämiehet ovat taustaltaan -onneksi- muuta kuin sotilaita ja yleensä myös muita kuin tiedustelupalvelujen everstiluutnantteja, mikä on vielä tärkeämpää.

Mutta eihän Venäjä siis ole sodassa ollutkaan, tähän saakka. Erikoisoperaatiota on toteutettu erikoismiesten toimesta ja suunnitelman mukaisesti, mutta nyt sen aika näyttää päättyneen. Kun kansakunta astuu sotaan, alkaa ollakin toinen ääni kellossa. Millainen se mahtaa olla?

Sota on asia, jolla on venäläiselle pyhä merkitys. Samaa on aikojen kuluessa voinut sanoa jonkinlaisella oikeutuksella sanoa monesta muustakin maasta, kuten omankin maanosamme loputtomat ratsastajapatsaat osoittavat, mutta Venäjä on vielä asia erikseen.

Venäjän militarismi on ollut omaa luokkaansa viimeistään Pietari Suuresta lähtien ja itse asiassa jo sitä ennen maa joutui ylläpitämään aivan poikkeuksellisen suuria sotavoimia eteläisen uhan takia. 1800-luvulla koko maa oli jo puettu univormuun eikä Pietarissa voinut kääntää päätään sellaiseen suuntaan, jossa ei olisi edes yhtä sotilasta ja/tai poliisia näkynyt.

Myytti venäläisten poikkeuksellisesta urhoollisuudesta ja voittamattomuudesta on elänyt etenkin Aleksandr Suvorovista lähtien ja aivan hiljattain on alettu hehkuttaa myös amiraalin ja ohjusjoukkojen suojelijan, pyhän amiraali Ušakovin (ks. Vihavainen: Haun ušakov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) esimerkkiä.

Jo Nikolai Karamzin 1800-luvun alussa sanoi: me venäläiset tiedämme olevamme urhoollisempia kuin monet muut, mutta emme tiedä ketään sellaisia, jotka olisivat meitä urhoollisempia.

Tappiot Krimin sodassa, Japanin sodassa ja ensimmäisessä maailmansodassa eivät ole koskaan pelottaneet kunnon patrioottia uskomasta siihen, ettei mitään varsinaisia tappiota ole koskaan ollutkaan, vain hetkellisiä epäonnistumisia.

Joka tapauksessa yli kaiken vaikuttaa Venäjällä Suuren isänmaallisen sodan kultti, joka varsinaisesti luotiin vasta Brežnevin aikana.

Kyseessä ei siis ole toinen maailmansota ja Venäjän rooli siinä, vaan nimenomaan Neuvostoliiton ja erityisesti Venäjän sota fasistista Saksaa vastaan, mikä ei ole sama kuin sota kansallissosialistista Saksaa, entistä liittolaista vastaan. Asia o pyhä eikä mitään pyhää saa loukata esittämällä se väärällä tavalla, olkoonkin, että faktat ovat paikallaan. Tabun loukkaajaa odottaa nyt vankila.

Suuressa iäsnmaallisessa vastakkain olivat hyvä ja paha, kuin valo ja pimeys, joka asiassa toistensa vastakodat, kertoo laulu Pyhä sota (Священная война, кс. Песня Священная война - Bing video ). Laulu oli jo ennen Krimin miehitystä ehdolla Venäjän tunnukseksi ja pääsi kärkisijoille.

Hyvän taistelu pahaa vastaan on Venäjän kansallinen idea, jota symbolisoi Pyhä Yrjö (ks. Vihavainen: Haun pyhä yrjö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pyhä Yrjö oli, paitsi sankari, myös marttyyri ja se on rooli, joka Venäjän historiassa on tavallista kunniakkaampi. Kun sota syttyy, sitä on nyt vapaasti tarjolla kaikille, mikä saattaa herättää euforiaa tai sitten ei…

Tuskin erehdyn, mikäli oletan, että usko omaan poikkeukselliseen erinomaisuuteen sotilaallisella alalla on Venäjällä yhä voimissaan tänäkin päivänä. Hitler ja hänen koplansa halveksivat rappeutuneita Englantia ja Ranskaa ja myös Yhdysvaltoja, mikä ei ihan perusteetonta ollutkaan. Venäjän halveksiminen sen sijaan oli karkea virhe.

Saattaa hyvinkin olla, että ”Gayroopan” sotilaallinen suorituskyky on käytännössä paljon heikompi kuin paperilla. Venäläiset ovat suurelta osalta tottuneet toisenlaiseen elämänmuotoon ja saaneet toisenlaisen kasvatuksen, jossa militarismi on aina ollut enemmän tai vähemmän läsnä. Meillähän se meni muodista jo 1950-luvulla.

Mikäli Naton hajanaisista voimista koottaisiin armeija, ei se Venäjälle välttämättä olisi kovinkaan pelottava ainakaan miehistönsä tasolla. Tosin Napoleon sanoi aikoinaan, että hän pelkäisi enemmän sellaista armeijaa, joka koostuu lampaista, mutta on leijonan johtama, kuin sellaista, joka koostuu leijonista, mutta jota johtaa lammas.

Luoja suokoon, ettei synny tilannetta, jossa Venäjän ja Euroopan/Naton armeijat ovat vastakkain. Euroopan kansat ja vielä paljon enemmän Venäjän, ovat jo kovin syvällä uuden militarismin suossa.

 Sota, joka nyt tunnustetaan realiteetiksi, voi aina muuttua entistä enemmän itsensä kaltaiseksi eli totaaliseksi. Tappioilla ja uhrauksilla on taipumus ruokkia yhä uusia ja vaatia yhä enemmän ja viimein kaiken, mitä on vaadittavissa.

Sota on kuitenkin toisaalta sellainen kansainvälisen oikeuden tuntema tila, joka voidaan päättää tietyillä ehdoilla, jotka ovat eri osapuolten hyväksymiä, vaikka eivät välttämättä toisen tai kummankaan innokkaasti kannattamia.

Erikoisoperaatio sen sijaan on yhden osapuolen politiikkaa, joka voi vain onnistua tai epäonnistua ja jonka päättäminen on vaikeampaa, koska se n sitoumus, josta irti sanoutuminen vaatii koko oman konseptin tunnustamista valheelliseksi ja epäonnistuneeksi, jopa naurettavaksi.

 

 

 

 

 

 

torstai 7. toukokuuta 2020

Uusimman ajan airut

 

Muuan tärkeä kirja

 

Хью Стрэчен, Карл фон Клаузевиц, «О войне». Аст, Москва 2009, 319 с.

 

Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792 seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen. Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan vallan kannattajien äkseeratut armeijat.

Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen. Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin, joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.

Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.

Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.

Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään saatavilla myös suomeksi.

On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin, että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, raamattua unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.

Clausewitzin (1780-1831)  ymmärtämiseksi on tunnettava pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää koko halveksimansa Preussin valtion.

Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.

Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.

Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.

Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.

Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä pidettyä ajattelua.

Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.

Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.

Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta keskinäisestä suhteesta.

Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg)käsitettä. Se on yleensä ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.

Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?

Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta. Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.

Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman verisiä.

Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella logiikalla?

On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.

Strachey on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen sijasta. Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella, jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.

Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä. Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys jäävät siinä käsittelemättä.

Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin heräämään henkiin.

Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana aseena.

Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa robottiarmeijaa.

Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia. Luoja meitä silloin armahtakoon!

Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei enää voi sulkea.

 

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.41 9 kommenttia:   

perjantai 27. toukokuuta 2022

Uusinta aikaa

 

Totaalinen sota

 

Ajatus siitä, että sodassa väkivallan käyttö olisi rajoittamatonta, esiintyy jo historian kenties tunnetuimmalla sotateoreetikolla Carl von Clausewitzilla, joka vaikutti uusimman ajan alussa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=clausewitz ).

Olipa idean isä kuka tahansa, totaalinen sota on eräs aikakautemme kehityksen hedelmiä. Ne sukupolvet, jotka edelsivät ensimmäistä maailmansotaa, olivat vielä siinä autuaassa uskossa, että kehitys tuo väistämättä mukanaan edistyksen, eikä vähiten eettisellä alalla. Mielettömiä sotia ei enää tulisi.

Maailmansodat tekivät selvää tästä uskomuksesta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin valtavien massa-armeijoiden eläimellistyvän petomaisiksi tappajiksi, joille ei siviilienkään likvidointi tuottanut ongelmia.

Toisessa maailmansodassa Hitler sitten vielä julisti sodan itärintamalla olevan luonteeltaan aivan erilaista sotaa kuin se, mihin oli totuttu. Saksalaisten piti harjoittaa maksimaalista kovuutta, muuten he eivät pärjäisi, kun olivat määrällisesti heikompia.

Tuhoamissota, Vernichtungskrieg oli kuin olikin saksalainen keksintö. Sitä sai Saksan siviiliväestökin sitten erotuksetta maistaa, kun liittoutuneet aloittivat systemaattiset terroripommitukset. Mutta olihan kansa sitä nimenomaan halunnut. Goebbels ihmetteli päiväkirjassaan, miten raivohulluksi yltynyt yleisö huusi ”Ja-a-a-a”, kun propagandaministeri kysyi, halusivatko he totaalista sotaa, ”Wollen sie den totalen Krieg?”

”Se oli hullu hetki. Jos olisi käskenyt heitä hyppäämään ikkunasta, he oisivat sen tehneet”, pohti yliagitaatttori mielissään. Lainaus on muistinvarainen.

No, eihän se paikalle kertynyt porukka välttämättä ollut mikään Saksan kansan pienoiskuva, mutta tapahtuma ainakin todisti siitä, että valmiutta kaikkein äärimmäisimpäänkin tuhoamissotaan oli ainakin joissakin piireissä olemassa.

Vielä yllä viitattua Clausewitz-blogia kirjoittaessani huomaan olleeni aika optimistinen. Onhan ihmiskunta nyt sentään jo jotakin oppinut. Eihän rajattoman pahuuden irti päästäminen ketään lopultakaan hyödytä ja miten paheksuukaan oma arvoyhteisömme kaikkea vääryyttä, ihan pelkästä väärien sanojen käyttämisestä lähtien! Me osaamme pöyristyä ja vaikka itkeä jo miltei mistä syystä tahansa.

Nyt tiedotusvälineet kertovat itsepäisesti sotarikoksista, joihin Venäjän armeija on syyllistynyt. Juuri se sama armeija, jonka erityinen humaanisuus nostettiin jalustalle Neuvostoliiton propagandassa. Kiltti Aljoša -poika oli rintamalla vapauttaakseen viattomat ihmiset verenhimoisten fasistipetojen kynsistä, mutta muisti auttaa vanhaa äitiäänkin. Hän oli ennen muuta hyvän puolustaja ja marttyyri, ei väkivallan tekijä.

Nyt veljeskansan edustajat nimittävät Aljošan seuraajia örkeiksi ja kertovat, miten nämä tuhoavat järjestelmällisesti kaiken edessään olevan ja vielä sadistisesti piinaavat käsiinsä saamiaan rauhallisia ukrainalaisia.

O que mutatio rerum, kuten saksalaisessa ylioppilaslaulussa sanotaan. Till tidernapas har man levat! sanoi jatkosodan radioääni Jahvetti.

Aivan erityisesti on korostettu sitä, että örkit raiskaavat naisia ja poikiakin ja vieläpä julkisesti ja näytösluontoisesti. Onko tässä sitten jotkin uutta?

Nykyviisauden adeptit näyttävät usein olevan sitä mieltä, että tällainen käytös on itse asiassa normaalia. Siinähän pyritään häpäisemään vihollisen miehet, jotka eivät kykene suojelemaan naisiaan. Itse asiassa käytös on siis täysin luonnonmukaista ja juontunee jopa perimmältään itse ihmisen ja tarkemmin sanoen miehen eläimelliseen luontoon.

Mutta ei toisessa maailmansodassa ole tietoa suurista raiskausorgioista lukuun ottamatta puna-armeijan saavutuksia Saksassa. Kun suomalaiset etenivät Itä-Karjalaan, pidettiin tässä suhteessa kova kuri ja mikäli raiskauksia tapahtui, ne taatusti olivat poikkeuksia ja rikolliseksi katsottua toimintaa, josta myös rankaistiin.

Itse asiassa en ole kuullut siitäkään, että saksalaisetkaan olisivat edes Venäjällä, saati muualla erityisesti syyllistyneet tuollaiseen toimintaan. Kyseessä taitaakin olla itse asiassa oman aikamme innovaatio totaalisen sodan alalla.

Mutta eihän tämäkään erikoisoperaatio ole vielä totaalista sotaa sen ankarimmassa mielessä. Ukrainalaiset ovat, tiettyjä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, pidättäytyneet suorittamasta sotatoimia hyökkääjän omalla alueella, mikä on erittäin merkittävä rajoitus.

Itse asiassa rajoittamattoman väkivallan käytön idea edellyttäisi runsasta väkivallan käyttöä myös Venäjän logistiikkaa ja sodanjohtoa vastaan sen omalla alueella. Miksei Moskovaa ole pommitettu enempää kuin Pietariakaan? Jopa Mustalla merellä näyttäisivät Venäjän laivaston alukset saaneet Moskvan upottamisen jälkeen olla melko rauhassa.

Muutama hyvin tähdätty ohjus valtakunnanduumaan, Kremliin ja pariin ministeriöön tuottaisi epäilemättä hyökkääjälle tappioita juuri niissä piireissä, jotka ovat sen parhaiten ansainneet. Vastaavasti tietenkin pommeja sataisi myös Kiovaan. Ehkäpä kauhun tasapaino pitelee tässä molemmin puolinvallanpitäjien kättä.

Joka tapauksessa sota Ukrainassa on kaikesta päätellen äärimmäisen häikäilemätöntä ja rikollista hävityssotaa, jossa uutena piirteenä on avoin, sadistinen siviiliväestön terrorisointi. Venäjän viimeisten parinsadan vuoden aikana käymistä sodista se poikkeaa juuri tällä kyynisellä ja tarpeettomalla julmuudellaan.

Siinä suhteessa se toki muistuttaa 1600-1700-lukujen sotia, joissa useinkin harjoitettiin ns. poltetun maan taktiikkaa: laajat alueet tuhottiin tulella ja miekalla niin perusteellisesti, ettei vihollisarmeija niillä voinut operoida. Näinhän meilläkin tehtiin Suuren Pohjan sodan aikana Pohjanmaalla.

Sama ideahan oli, Stalinin kaikille osoitetun käskyn mukaan, voimassa myös Neuvostoliitossa toisessa maailmansodassa ja toki suomalaisetkin toteuttivat poltetun maan taktiikkaa omalla maaperällään, mutta eivät toki tuhonneet omaa väestöään.

Sotapropaganda tietenkin pyrkii luomaan tapahtumista sellaista kuvaa kuin sen levittäjille on edullista. Mitä Ukrainassa nyt todella tapahtuu, tiedämme kunnolla vasta kenties kymmenien vuosien kuluttua.

Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä tapahtuu, on, samoin kuin jo itse hyökkäys, suorastaan rikollista toimintaa, joka entisestään pahoin rumentaa Venäjän kuvaa ja tietenkin venäläisten omasta sotahistoriastaan rakentamaa kuvaa. Sota ei silti ainakaan vielä ole totaalista sanan ankarimmassa mielessä. Toisin kuin Clausewitz ajatteli, väkivallan käyttö on kuin onkin edes jollakin tavoin rajoitettua ainakin toistaiseksi.

 Ehkäpä tämä on rohkaiseva merkki? Tai sitten kaikki onkin vielä edessäpäin, vsjo vperedi, kuten venäläinen sanoo.

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.47 24 kommenttia: