Yrjön rooleista

 

Yrjöä tapaamassa

 

Yrjöjä ( oikeastaan ge- maa, ergon -työ eli maanviljeljä) on maailma täynnä. Upein tietämäni Yrjö on Tukholman Suurkirkosssa kaiketi Berndt Notken tekemä pompöösi ratsastajapatsas. Siihen aikaan taiteiljoilta vaadittiin taitoakin, muuten tuli äkkiä lopputili.

Lohikäärmettä keihästäviähän Yrjöt yleensä ovat kuvallisissa esityksissä, niin myös Moskovan vaakunassa, joka nyttemmin on koko Venäjän vaakunan ytimessä Kuvan viesti on yksinkertainen: hyvä voittaa pahan. Tosin tuo paha on usein käytännön syistä kuvattu aika pieneksi, kun Yrjölle ja hänen hevoselleen pitää antaa päähuomio.

Lissabonissa, Pyhän Yrjön linnassa sankari sen sijaan on kuvattu ilman hevostaan, vain keihäs kädessään. Ajan ihmiset tiesivät joka tapauksessa, mikä oli Yrjön urotyö. Itse asiassa se oli aika omituinen: sankari ja pyhimys ei voittanut eläessään taistelua toisia ihmisiä vastaan eli siis sotaa, sen sijaan hän voitti kuoltuaan hirviön, tosin ihan aseilla ja verta vuodattaen. Militaristiksi emme kai kuitenkaan voi Yrjöä kutsua.

Joka tapauksessa Yrjö on saanut kuolemansa (toisen kuolemansa?) jälkeen roolikseen palvella nimenomaan militarismia, ainakin Venäjällä, jossa hänen symboliikkansa tulee yhä uudelleen vastaan: peloton ja nuhteeton ritari antaa pahuudelle (natsismille ja satanismille) sen, mitä se ansaitsee.

Yrjön symboliikka nousi voimakkaasti esille Venäjällä 2000-luvulla, kun alettiin kaivella esiin kansallisia urotöitä. Tällaista kirjoittelin vuonna 2015:

maanantai 16. helmikuuta 2015

Yrjöjen aika

 

Pyhä Yrjö ja lohikäärme

 

Venäjällä ei nykyään voi olla törmäämättä nauhoihin, joissa on kolme mustaa ja kaksi oranssia raitaa. Nämä ovat ”yrjönnauhoja” ja ne ovat tainneet yleistyä vasta Putinin kauden jälkipuoliskolla. Nyt niitä näkee kaikkialla, milloin rusettina rinnassa, milloin auton antennissa liehumassa, milloin lippuna mielenosoittajilla. Pyhä Yrjö näyttää nyt symbolisoivan venäläisyyden ydintä, sen ajateltua ikuista puolustustaistelua etenkin länttä vastaan.

Pyhä Yrjö/Yrjänä kuitenkin tunnetaan koko kristikunnan piirissä ja kaikkialla siellä missä pyhimyksiä palvotaan tai pyhiä ihmisiä kunnioitetaan, myös hänet muistetaan. Me protestantit olemme jossakin määrin poikkeus, mutta hahmon symboliikka on toki meillekin tuttu.

 Pyhän Yrjön elämä ja pyhittäminen sattuivat aikaan ennen kirkkojen jakaantumista ja tarkemmin sanoen ne sijoitetaan keisari Diocletianuksen vainoihin 300-luvulle. Pyhimyksenä hän on siis yhteinen niin idän ortodoksiselle kuin lännen katoliselle kirkolle.

Yrjön ihmetyö eli lohikäärmeen tappaminen ja siihen liittyvä prinsessan pelastaminen herättävät jo sinänsä ihailua, mutta erityisen ihmeelliseksi asian tekee se, että kaikki tapahtui vasta sen jälkeen kun tämä uskon sankari oli tapettu kauhistuttavasti kiduttaen. Kidutukset hän oli kestänyt rauhallisesti ja hymyillyt vielä silloin, kun hänen päänsä lopulta katkaistiin. Hänestä tuli suurmarttyyri Pyhä Georgios, kuten idän kirkossa sanotaan. Hänen oikeaa kättään säilytetään pyhäinjäännöksenä Athoksen luostarissa.

Mutta ei tässä kyllin. Vielä kuolemansa jälkeen Pyhä Yrjö ratsasti paikalle, kun lohikäärme uhkasi syödä Beirutin kuninkaantyttären, joka oli annettu sille lepytyslahjaksi. Lohikäärme tapettiin ja pyhän ihmeen takia kansa kääntyi kristinuskoon. Pyhästä Georgioksesta tuli myös voittaja, pobedonosets, kuten häntä venäjäksi kutsutaan.

Suomessakin runoiltiin, pientä licentia poeticaa noudattaen:

Voi onnettomuutta Libyan,

Voi tuskaa ja hätää sen,

On eessä Libyan porttien

lohikäärme hirmuinen

 

Pyhän Yrjön voittoa lohikäärmeestä, oikeastaan siis draakista eli louhikäärmeestä on aikojen saatossa tietenkin tulkittu allegorisesti, vaikka tuskin on epäilystä siitä, että se vuosisatojen ajan käsitettiin kirjaimellisesti. Ehkäpä tarinalla halutaan itse asiassa kertoa, että suurmarttyyri kuolemallaan voitti synnin tai pakanuuden?

Yhtä kaikki, kiinnostavaa on, että Pyhän Yrjön hahmossa yhtyvät sekä rohkeus ja sotainen tai ainakin aseellinen urotyö ja toisaalta marttyyrius ja kärsiminen uskon puolesta, vaikka ne toteutuvat eri yhteyksissä. Hyökkääminen ilmeisesti ylivoimaisen vastustajan kimppuun heikon ja viattoman puolustamiseksi on jalon urotyön perikuva ja ritariaikana juuri sellaiset olivat sankarien kunnianhimon kohteena. Cervantesin kuvaama Surullisen hahmon ritari oli vain yksi niistä monista, joille Yrjön laakerit eivät antaneet rauhaa. Pietari Suurta esittävä vaskiratsastaja kuvaa myös samaa aihetta.

Myös valtiot ovat mielellään omaksuneet Yrjön kunniaa kuuluttavia symboleita. Punainen Pyhän Yrjön risti on Englannin lipussa valkealla pohjalla ja kun se pannaan Skotlannin vinon Andreaksen lipun ja Irlannin Pyhän Patrikin lippujen päälle eli siis ylimmäksi, syntyy Union Jack eli Ison Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen kuningaskunnan lippu. Punaiset Yrjön ristit ovat toki myös Georgian eli Gruusian lipussa ja pyhän Andreaan ristin tunnemme myös Venäjän laivaston lipusta. Matti Klingen mukaan viimemainittu on ollut myös Suomen lipun mallina.

Heraldiikan tiet ovat ihmeelliset. Maailman partiolaiset kohtaavat tutun näyn nähdessään Moskovan vaakunan tai Venäjän vaakunan, jonka keskellä edellinen on kaksipäisen kotkan päällä symbolisoimassa sitä, että nykyinen Venäjä syntyi Moskovan ruhtinaskunnan kerättyä hallintaansa Rusin muut alueet, jotka jo ennen 1200-luvun mongolivalloitusta olivat hajallaan ”kuin tuulispäässä hapset”, kuten sanonta kuuluu.

Mahtavaksi paisuttuaan Moskovan ruhtinas omaksui aikoinaan Kiovalle kuuluneen suuriruhtinaan ja sittemmin jopa Rooman (Bysantin) keisariin viittaavan tsaarin tittelin, johon tuo kotka juuri viittasi. Pietari Suuren aikana, Uudenkaupungin rauhan jälkeen koko valtakunnan nimeksi tuli Rossija, tai Vserossijskaja imperija eikä siis enää Rus. Venäjä oli nyt imperiumi ja sen hallitsija oli keisari, imperaattori. Hänen titulatuuriinsa tulivat ennen pitkää kuulumaan myös Puolan tsaarin ja Suomen suuriruhtinaan tittelit ynnä muuta ynnä muuta.

Mutta Pyhä Yrjö pysyi valtakunnan symbolien keskipisteessä, jossa se oli ollut Iivana Julmasta lähtien. Vasta Pietari Suuri alkoi kuitenkin perustaa eurooppalaistyyppisiä ritarikuntia kunniamerkkeineen ja aluksi niitä oli vain kaksi, Pyhän Andreaksen ritarikunta miehille ja Pyhän Katariinan ritarikunta naisille.

Myöhemmin niitä tuli lisää ja Katariina Suuren aikana vuonna 1789 perustettiin myös Pyhän voittajan ja suurmarttyyrin Yrjön ritarikunta, jonka tunnuksena oli za službu i hrabrost. Rohkeudesta palveluksessa. Ritarikunnassa oli neljä luokkaa ja korkeinta voitiin antaa vain hyvin harvinaisissa tapauksissa ja harvinaisille henkilöille. Kaikki luokat olivat joka tapauksessa hyvin arvostettuja, sillä ne saattoi saada vain taisteluansioista. Ristien lisäksi upseerit saattoivat saada myös Yrjön kunniamiekkoja.

Kuten tunnettua, Mannerheim oli erityisen tyytyväinen saatuaan himoitsemansa neljännen luokan Yrjön ristin, jota sääntöjen mukaan oli kannettava aina. Se tuskin lienee ollutkaan vastenmielistä. Kunniamerkkiin liittyi myös rahapalkinto, vuotuinen eläke joka oli melko merkittävä. Sitä paitsi kunniamerkin saaneiden nimet kaiverrettiin Moskovan Kremlin Yrjönsalin seinään.

Ensimmäisen maailmansodan aikana yrjönristejä alkoi Venäjällä näkyä tuhkatiheään. Kyseessä oli itse asiassa toinen instituutio, vaikka risti oli samannäköinen kuin alkuperäinen Pyhän Yrjön ritarikunnan risti. Se voitiin antaa myös miehistölle ja siinä oltiinkin melko avokätisiä. Neljännen luokan ristejä jaettiin toista miljoonaa kappaletta.

Yhtä kaikki, yrjönristi oli todistus rohkeudesta ja isänmaallisuudesta ja niitä sillä nykyäänkin ilmeisesti pyritään demonstroimaan. Musta- ja oranssiraitaiset yrjönnauhathan ovat alkaneet viime vuosina symbolisoida venäläistä kansallismielisyyttä. Ukrainalaiset nationalistit ovat puolestaan kutsuneet niiden kantajia tuon värityksen takia ”koloradokuoriaisiksi”. Heille Moskova ei merkitse valtakunnan sydäntä, vaan idästä tullutta orjuuttajaa.

Unohdamme helposti, että myös varsin monet suomalaiset palkittiin aikoinaan tuon kunniamerkin eri asteilla. Vuosittain pidettiin Talvipalatsissa Yrjön ristin ritarien tapaamisia ja siellä oli läsnä myös esimerkiksi Turkin sotaan osallistuneita suomalaisia, jotka kirjoittivat sanomalehdissä näkemästään ja kokemastaan.

Ensimmäisen maailmansodan aikana toimi myös Yrjönristin ritarien liitto, jonka varapuheenjohtajaksi valittiin kesällä 1917 suomalainen ratsumestari Yrjö (Georg) Elfvengren, jonka monista seikkailuista Venäjällä ja Suomessa on paljon kirjoitettu, mutta vähän luettu. Muistettakoon ainakin, että hän oli Raudun taistelun voittaja ja Kirjasalon inkeriläisen ”valtakunnan” sotilaskomentaja.

Instituutiona Pyhän Yrjön ritarikunta muistuttaa erään entisen venäläisen kenraalin luomaa kunniamerkkiä, jonka näköinen se on myös muodoltaan. Kyseessähän on Mannerheim-risti, joka täällä tasavallan oloissa oli hieman demokraattisempi ja käsitti vain kaksi luokkaa. Kuitenkin myös sen sai vain taistelukentällä osoitetusta sankaruudesta ja sellaiseksihan tarpeen vaatiessa luettiin myös esikuntatyöskentely. Eihän korkea upseeri voinut mennä luotien keskelle kekkaloimaan, vaikka olisi mieli tehnyt. Se olisi ollut vastuutonta ja mieluummin ansainnut alennuksen palkakseen.

On hieman yllättävää, etteivät meikäläiset hurraisänmaalliset käytä Mannerheim-ristin symboliikkaa. Se, ettei varsinaisia yrjönristejä käytetä, on tietenkin ymmärrettävää. Periaatteessa se tietenkin sopisi symbolisoimaan yleistä jaloa partiolaishenkeä ja sitä internationalismia, jota tuhannet suomalaiset upseerit osoittivat palvellessaan tsaarin Venäjällä.

Käytännössä sen ovat kuitenkin napanneet käyttöönsä venäläiset sovinistit, joiden antama leima pysyy siinä kuin natsismin stigma hakaristissä. Ajatelkaapas, jos joku saisi päähänsä palauttaa ilmavoimillemme sen vanhat tunnukset? Eivät siinä taitaisi selitykset mennä perille.

Sillä ihmisten aivoissa on jokin tavattoman primitiivinen taso, joka tulkitsee merkkejä ja vastaavia symboleja. Ilmeisesti se assosioi ilman käsitteiden painolastia valittuihin visuaalisiin kohteisiin koko emotionaalisen potentiaalinsa ja erottautuu samalla uskon teolla muusta maailmasta. Aikoinaan meillä säädettiin ns. puserolaki, jota sittemmin 1970-luvulla alettiin räikeästi rikkoa, mutta kerran se oli jo tehnyt tehtävänsä. Jälkijättöisellä farssilla oli annettavana enää viihdearvoa.

Mutta silloin kuitenkin elettiin vielä valistunutta aikaa ja postmodernismille ja ISIS-järjestölle olisi jo ajatuksenakin vain naurettu. Nyt tilanne on toinen. En oikein jaksa sympatisoida niitä pietarilaisia mielenosoittajia, jotka mustan- ja oranssinraitaisia yrjönlippuja heilutellen kutsuivat kansaa Johtajan taakse pelastamaan synnyinmaata.

Näen siinä idiotismia, joka on syvää kuin jalkapallohuligaanin hengenelämä ja samalla syvää naiiviutta ja neuvottomuutta. Tuota joukkoa hyväkseen käyttävän orkesterin johtajat ovat varmastikin yhtä kyynisiä kuin se mustasotnialaisten aiempi sukupolvi, joka satakunta vuotta sitten kuulutti aivan samoja tunnuksia: Pimeyden vallat ovat käymässä kimppuumme! Pelastakaa Venäjä!

Tämän päivän maailmassa Yrjöllä olisi kyllä töitä, mutta juuri siihen nimenomaiseen urotekoon ei ole tarvetta, johon Katariinan kirkon edessä minuakin ilmeisen väärinkäsityksen vuoksi kutsuttiin mukaan. Siinä sankareille tarjotut viholliset ovat vain tuulimyllyjä, ja kuten muistamme suuren manchalaisen historiasta, hyökkääminen niitä vastaan ei lupaa hyökkääjälle lainkaan kunniaa, vaan tekee hänestä naurunalaisen. Sitä paitsi se antaa lujan potkun.