Uusinta aikaa

 

Totaalinen sota

 

Ajatus siitä, että sodassa väkivallan käyttö olisi rajoittamatonta, esiintyy jo historian kenties tunnetuimmalla sotateoreetikolla Carl von Clausewitzilla, joka vaikutti uusimman ajan alussa (https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=clausewitz ).

Olipa idean isä kuka tahansa, totaalinen sota on eräs aikakautemme kehityksen hedelmiä. Ne sukupolvet, jotka edelsivät ensimmäistä maailmansotaa, olivat vielä siinä autuaassa uskossa, että kehitys tuo väistämättä mukanaan edistyksen, eikä vähiten eettisellä alalla. Mielettömiä sotia ei enää tulisi.

Maailmansodat tekivät selvää tästä uskomuksesta. Jo ensimmäisessä maailmansodassa nähtiin valtavien massa-armeijoiden eläimellistyvän petomaisiksi tappajiksi, joille ei siviilienkään likvidointi tuottanut ongelmia.

Toisessa maailmansodassa Hitler sitten vielä julisti sodan itärintamalla olevan luonteeltaan aivan erilaista sotaa kuin se, mihin oli totuttu. Saksalaisten piti harjoittaa maksimaalista kovuutta, muuten he eivät pärjäisi, kun olivat määrällisesti heikompia.

Tuhoamissota, Vernichtungskrieg oli kuin olikin saksalainen keksintö. Sitä sai Saksan siviiliväestökin sitten erotuksetta maistaa, kun liittoutuneet aloittivat systemaattiset terroripommitukset. Mutta olihan kansa sitä nimenomaan halunnut. Goebbels ihmetteli päiväkirjassaan, miten raivohulluksi yltynyt yleisö huusi ”Ja-a-a-a”, kun propagandaministeri kysyi, halusivatko he totaalista sotaa, ”Wollen sie den totalen Krieg?”

”Se oli hullu hetki. Jos olisi käskenyt heitä hyppäämään ikkunasta, he oisivat sen tehneet”, pohti yliagitaatttori mielissään. Lainaus on muistinvarainen.

No, eihän se paikalle kertynyt porukka välttämättä ollut mikään Saksan kansan pienoiskuva, mutta tapahtuma ainakin todisti siitä, että valmiutta kaikkein äärimmäisimpäänkin tuhoamissotaan oli ainakin joissakin piireissä olemassa.

Vielä yllä viitattua Clausewitz-blogia kirjoittaessani huomaan olleeni aika optimistinen. Onhan ihmiskunta nyt sentään jo jotakin oppinut. Eihän rajattoman pahuuden irti päästäminen ketään lopultakaan hyödytä ja miten paheksuukaan oma arvoyhteisömme kaikkea vääryyttä, ihan pelkästä väärien sanojen käyttämisestä lähtien! Me osaamme pöyristyä ja vaikka itkeä jo miltei mistä syystä tahansa.

Nyt tiedotusvälineet kertovat itsepäisesti sotarikoksista, joihin Venäjän armeija on syyllistynyt. Juuri se sama armeija, jonka erityinen humaanisuus nostettiin jalustalle Neuvostoliiton propagandassa. Kiltti Aljoša -poika oli rintamalla vapauttaakseen viattomat ihmiset verenhimoisten fasistipetojen kynsistä, mutta muisti auttaa vanhaa äitiäänkin. Hän oli ennen muuta hyvän puolustaja ja marttyyri, ei väkivallan tekijä.

Nyt veljeskansan edustajat nimittävät Aljošan seuraajia örkeiksi ja kertovat, miten nämä tuhoavat järjestelmällisesti kaiken edessään olevan ja vielä sadistisesti piinaavat käsiinsä saamiaan rauhallisia ukrainalaisia.

O que mutatio rerum, kuten saksalaisessa ylioppilaslaulussa sanotaan. Till tidernapas har man levat! sanoi jatkosodan radioääni Jahvetti.

Aivan erityisesti on korostettu sitä, että örkit raiskaavat naisia ja poikiakin ja vieläpä julkisesti ja näytösluontoisesti. Onko tässä sitten jotkin uutta?

Nykyviisauden adeptit näyttävät usein olevan sitä mieltä, että tällainen käytös on itse asiassa normaalia. Siinähän pyritään häpäisemään vihollisen miehet, jotka eivät kykene suojelemaan naisiaan. Itse asiassa käytös on siis täysin luonnonmukaista ja juontunee jopa perimmältään itse ihmisen ja tarkemmin sanoen miehen eläimelliseen luontoon.

Mutta ei toisessa maailmansodassa ole tietoa suurista raiskausorgioista lukuun ottamatta puna-armeijan saavutuksia Saksassa. Kun suomalaiset etenivät Itä-Karjalaan, pidettiin tässä suhteessa kova kuri ja mikäli raiskauksia tapahtui, ne taatusti olivat poikkeuksia ja rikolliseksi katsottua toimintaa, josta myös rankaistiin.

Itse asiassa en ole kuullut siitäkään, että saksalaisetkaan olisivat edes Venäjällä, saati muualla erityisesti syyllistyneet tuollaiseen toimintaan. Kyseessä taitaakin olla itse asiassa oman aikamme innovaatio totaalisen sodan alalla.

Mutta eihän tämäkään erikoisoperaatio ole vielä totaalista sotaa sen ankarimmassa mielessä. Ukrainalaiset ovat, tiettyjä vähäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta, pidättäytyneet suorittamasta sotatoimia hyökkääjän omalla alueella, mikä on erittäin merkittävä rajoitus.

Itse asiassa rajoittamattoman väkivallan käytön idea edellyttäisi runsasta väkivallan käyttöä myös Venäjän logistiikkaa ja sodanjohtoa vastaan sen omalla alueella. Miksei Moskovaa ole pommitettu enempää kuin Pietariakaan? Jopa Mustalla merellä näyttäisivät Venäjän laivaston alukset saaneet Moskvan upottamisen jälkeen olla melko rauhassa.

Muutama hyvin tähdätty ohjus valtakunnanduumaan, Kremliin ja pariin ministeriöön tuottaisi epäilemättä hyökkääjälle tappioita juuri niissä piireissä, jotka ovat sen parhaiten ansainneet. Vastaavasti tietenkin pommeja sataisi myös Kiovaan. Ehkäpä kauhun tasapaino pitelee tässä molemmin puolinvallanpitäjien kättä.

Joka tapauksessa sota Ukrainassa on kaikesta päätellen äärimmäisen häikäilemätöntä ja rikollista hävityssotaa, jossa uutena piirteenä on avoin, sadistinen siviiliväestön terrorisointi. Venäjän viimeisten parinsadan vuoden aikana käymistä sodista se poikkeaa juuri tällä kyynisellä ja tarpeettomalla julmuudellaan.

Siinä suhteessa se toki muistuttaa 1600-1700-lukujen sotia, joissa useinkin harjoitettiin ns. poltetun maan taktiikkaa: laajat alueet tuhottiin tulella ja miekalla niin perusteellisesti, ettei vihollisarmeija niillä voinut operoida. Näinhän meilläkin tehtiin Suuren Pohjan sodan aikana Pohjanmaalla.

Sama ideahan oli, Stalinin kaikille osoitetun käskyn mukaan, voimassa myös Neuvostoliitossa toisessa maailmansodassa ja toki suomalaisetkin toteuttivat poltetun maan taktiikkaa omalla maaperällään, mutta eivät toki tuhonneet omaa väestöään.

Sotapropaganda tietenkin pyrkii luomaan tapahtumista sellaista kuvaa kuin sen levittäjille on edullista. Mitä Ukrainassa nyt todella tapahtuu, tiedämme kunnolla vasta kenties kymmenien vuosien kuluttua.

Selvää joka tapauksessa on, että se, mitä tapahtuu, on, samoin kuin jo itse hyökkäys, suorastaan rikollista toimintaa, joka entisestään pahoin rumentaa Venäjän kuvaa ja tietenkin venäläisten omasta sotahistoriastaan rakentamaa kuvaa. Sota ei silti ainakaan vielä ole totaalista sanan ankarimmassa mielessä. Toisin kuin Clausewitz ajatteli, väkivallan käyttö on kuin onkin edes jollakin tavoin rajoitettua ainakin toistaiseksi.

 Ehkäpä tämä on rohkaiseva merkki? Tai sitten kaikki onkin vielä edessäpäin, vsjo vperedi, kuten venäläinen sanoo.