Yllätys, yllätys!

 

Kun sota syttyi

 

September 1939 Poolas ja Leedus. Eesti ohvitser Euroopas. Nornberg&Co, Tallinn 2021, 175 s.

 

     Toisen maailmansodan syttymistä on tutkimuskirjallisuudessa kuvattu ansiokkaasti monella tasolla (ks. Vihavainen: Haun frederick taylor tulokset).

      Dokumenttiteos, joka sisältää Viron sotilasaasiamiesten raportteja, antaa asiaan vielä kuitenkin oman, kiinnostavan lisänsä.

      Merike Jürjon koostama ja johdannolla varustama teos antaa lähikuvan asioista nimenomaan virolaisen sotilasammattimiehen silmin.

       Sotilasasiamiesten tehtävänä oli ottaa selvää niin armeijoiden kuin valtioiden ja yhteiskuntien sotilaallisesta kyvykkyydestä ja valmiuksista. Siinä samalla sitten pohdittiin, olisiko taisteluiden alkaminen ihan oikeasti mahdollista ja miten niissä voisi käydä.

       Sodan kestäessäkin Viron sotilasasiamies saattoi myös hieman matkustella asemamaassaan ja kertoa havainnoistaan.

     Tässä kirjassa raportit on päivätty enimmäkseen Varsovassa ja Kaunasissa, mutta jokunen myös Berliinissä. Sotilasasiamies haastatteli lähinnä kollegoitaan ja kertoi Tallinnaan havaintojaan ja vaikutelmiaan tapahtumien kehityksestä.

     Puola oli tuohon aikaan sotilaallinen suurvalta, jonka armeija käsitti toista miljoonaa miestä. Sillä oli Pilsudskin (1867-1935) aikaan ollut aivan erityisen suurellinen visio valtansa levittämisestä koko Väli-Eurooppaan (ks. intermarium), Itämereltä Mustalle merelle ja jopa sen lisäksi myös Välimerelle saakka.

     Suomi irtaantui puolalaissuuntauksesta vuoden 1922 keväällä allekirjoitetun Varsovan sopimuksen saadessa epäluottamuslauseen, mikä johti hallituksen kaatumiseen. Vaikka maatamme samaan aikaan yhä uhkasi Karjala kansannousun (1921-1922) jälkiselvittelyjen johdosta annettu ultimaatumi, eduskunta oli kyllin järkevä irtaantuakseen Puola-johtoisesta politiikasta.

     Toinen irtaantunut reunavaltio oli Liettua, joka ei sulattanut sitä, että Puola oli liittänyt itseensä sen vanhan pääkaupungin Vilnan (ympäristöineen 440000 asukasta). Vilna, ”muukalaisten kaupunki” oli vain aivan vähäiseltä osalta kansallisesti liettualainen. Siellä oli moninkertaisesti enemmän juutalaisia ja puolalaiset olivat 60 prosentillaan enemmistönä.

      Kuitenkin Vilna oli, paitsi yksi maailman suurimpia juutalaiskeskittymiä (ks. Vihavainen: Haun pohjoinen jerusalem tulokset), myös Puola-Liettuan vanha pääkaupunki, jonne Pilsudskin sydänkin oli haudattu. Siellähän myös Juhana-Herttua ja Katariina Jagellonica oli vihitty.

      Uudelleen syntynyt Puola ymmärsi olevansa vanhan puolalais-liettualaisen Rzeczspolitan perillinen ja käyttäytyi sen mukaan, vallaten alueita kaikkialta, mistä pystyi. Kun Tšekkoslovakiaa alettiin hajottaa Münchenin sopimuksella1938, Puola valtasi Teschenin (Cieszcyn).

     Maaliskuussa 1939 Saksa otti Liettualta kansallislaulussaankin mainitun Memelin (Klaipeda). ja Versailles’n sopimuksen loputkin määräykset olivat nyt hajoamassa. Tuossa sopimuksessa perin pohjin ryöstetty Unkari liitti samaan aikaan itseensä Tšekkoslovakialta Taka-Karpatian eli Karpaatti-Ukrainan.

     Maaliskuussa 1939 tapahtuneen Tšekkoslovakian hävittämisen jälkeen Saksan mielenkiinto kääntyi Puolaan, jonka kansa se oli ollut siihen saakka hyvissä väleissä.

     Molotovin-Ribbentropin sopimuksen nimellä tunnettu Saksan ja Neuvostoliiton yhteistyö aktivoitui nyt reunavaltioiden ja Suomen suunnalla. Puola ja Liettua olivat tapahtumien keskipisteessä.

       Sotilaallisena suurvaltana esiintyvä Puola ei antanut saksalaisten itseään säikyttää ja maassa vallitsi varsin optimistinen mieliala. Saksalaiset eivät olleet koskaan kyenneet puolaaisia lyömään, mutta itse olivat saaneet perinpohjaisesti selkäänsä Grunwaldin taistelusssa vuonna 1410, kuten muistettiin ylpeästi todeta.

     Saksalaisten propagandatykitys puolalaisten järjestämistä saksalaisvainoista näyttää menneen läpi laajasti ja siinä oli tottakin mukana: natsimyönteisessä Danzigissa ja Puolan käytävän saksalaisalueilla liikehdittiin ja puolalaiset taas pyrkivät kurinpalautukseen.

      Tunnettu saksalaisen radioaseman valtaus kuolonuhreineen ei sekään ollut ilman muuta osoitettavissa saksalaisten omaksi tekoseksi. Kuka nyt olisi oikeasti voinut olla niin häikäilemätön?

      Sotaan ei kuitenkaan ennen Saksan hyökkäystä yleisesti uskottu ja Puolan liikekannallepano alkoi niin myöhään, että sen oli määrä tulla loppuun suoritetuksi vasta silloin, kun maa oli itse asiassa jo vihollisen miehittämä.

      Saksan ilmavoimat, jotka merkittävältä osin koostuivat yhä aivan vanhanaikaisista koneista, kuten kolmimoottorisista Junkers JU-52 ”pommikoneista”, riittivät ilmanherruteen ja  estivät kuljetukset päiväsaikaan.

      Sotilasasiamies sai kuitenkin huomata, että vielä silloin, kun Puolan tappio oli itse asiassa tapahtunutta todellisuutta, ilmeni alemmissa portaissa uskoa siihen, että nyt se sota vasta alkaisi ja vastahyökkäys olisi pian tulossa. Ylimmässä sotilasjohdossa sen sijaan vallitsi paniikki. Siellä tiedettiin paremmin.

      Vilnan kohtalo oli tapaus sinänsä. Sitä eivät valloittaneet saksalaiset, vaan venäläiset ja näiden kahden maan salainen sopimus, josta oli heti tullut huhuja, näytti entistäkin selvemmältä.

       Venäläiset luovuttivat Vilnan liettualaisille, jotka puolestaan alkoivat siellä heti noudattaa sellaista liettualaistamispolitiikkaa, joka tuo mieleen eräitä myöhempiäkin vastaavia kampanjoita.

       Joka tapauksessa Vilna Neuvostoliiton huomenlahjana liettulaisille ilmeisesti vaikutti valtavasti kansan mielialoihin, myös Liettuan verrattain suuressa armeijassa.

       Puna-armeijan joukotkin käyttäytyivät säädyllisesti ja yksityistä omaisuutta ryöstettiin vain siellä, mistä asukkaat olivat paenneet.

      On kiinnostavaa, miten totaalisesti liettulaisten ja venäläisten välit sittemmin katkesivat. Venäläisten suhteellisen vähäistä maahanmuuttoa Liettuaan on selitetty sen vaarallisuudella. Liettuan metsäveljet olivat poikkeuksellisen aktiivisia ja tehokkaita, vaikka liike muuallakin oli merkittävä.

     Joka tapauksessa Neuvostoliitto saattoi tässä tapauksessa esiintyä oikeudenmukaisuuden ritarina ja asia on tietenkin muistettu vetää esille nykyäänkin aina tarvittaessa.

     Samoihin aikoihin Suomelle tarjottu (ja annettu) vastaava huomanlahja, Itä-Karjala, ei saanut maassamme mitään vastakaikua. Tässäkin tapauksessa Neuvostoliitto yritti esiintyä ainutlaatuisen jalon politiikan edustajana, mutta herätti vain sitäkin suurempaa epäluuloa.

      Joka tapauksessa myös meidän talvisotamme kuuluu elimellisesti yhteen Neuvostoliiton ja Saksan Puolassa ja Baltiassa sopimien järjestelyjen kanssa ja Viron sotilasasiamiesten todistukset niiden edistymisestä etelän reunavaltioissa ovat osa meidänkin historiaamme.

     Maastamme oli eräässä salaisessa lisäpöytäkirjassa tehty yksi reunavaltioista vasten sen tahtoa. Vasta raskas sota, josta pelastuminen kuuluu historian ihmeisiin, irrotti meidät hengenvaarallisesta seurasta.

Päivän kertaus

 

orstai 16. huhtikuuta 2020

Kun maailmansotaa sytytettiin

Häpeämättömän valehtelun aika

Frederick Taylor, 1939. A People’s History. Picdador 2019, 432 s.

Kansan syvien rivien historia on muutaman viime vuosikymmenen mittaan rikastunut valtavalla määrällä kirjoja, jotka on pääasiassa kirjoitettu ns. pienen ihmisen perspektiivistä. Asiassa ei olekaan mitään valittamista niin kauan kuin itse iso kuva ja päätöksenteon taso eivät unohdu.

Parhaimmillaan tuollainen kadunmiehen näkökulman rekonstruointi voi antaa hyvinkin virkistävän uuden näkökulman asioihin. Itse asiassa Taylorin kirjaa voi pitää juuri tällaisen lähestymistavan malliesimerkkinä.

Taylorin kirja ulottuu ajallisesti Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehityksestä toisen maailmansodan alkutapahtumiin Puolassa. Sen polttopisteessä ovat erityisesti Englannin ja Saksan eri yhteiskuntakerrosten ja poliittisten suuntausten edustajat, mutta myös aivan nuoret ja epäpoliittiset henkilöt.

Politiittisten konstellaatioiden suuria siirtymiä tarkastellaan tässä etupäässä yksilöiden ja jopa kansanihmisten silmin ja materiaali on saatu etenkin päiväkirjoista, mutta myös muistelmista ja lehdistöstä.

Tunnettuja päiväkirjoja ovat tietenkin Goebbelsin julkaistut ja varsin antoisat muistiinpanot ja myös Italian ulkoministerin ja Mussolinin vävyn Galeazzo Cianon päiväkirjat, jotka pari kertaa vilahtavat lähdeaineistossa.

Saksan taitoisella tutkijalla on lisäksi ollut onni saada useita päiväkirjoja Saksan päiväkirja-arkistosta, joka sijaitsee Emmendingenissä. Saksalaisista lehdistä eniten siteerataan paikallista Freiburger Zeitungia, mikä lienee hyvä valinta. Joku Völkischer Beobachter oli niin sidoksissa johdon politiikkaan ja omiin obsessioihinsa, että sen korottaminen kovin korkealle olisi saattanut olla vähemmän kiinnostavaa.

Englannista tekijä on hyödyntänyt lehdistöä ja parlamentin keskusteluja laajemmin, mikä on tietenkin mielekästä ottaen huomioon, että siellä yleinen mielipide ei ollut valtiojohdon pihdeissä ja asenteet Saksan politiikkaan nähden vaihtelivat hyvin suuresti, lepytyspolitiikan vastustamisesta aina Hitlerin avoimen fasistiseen myötäilyyn.

Lisäksi on käytettävissä ollut muun muassa mielipidetarkkailun materiaalia ja muuta oman aikansa analyyttistä ainesta. Henkilökohtaisia vaikutelmia sisältävien päiväkirjojen lisänä sellainen on varsin tarpeellista.

Kun tätä aikakautta yleisesityksissä on käyty läpi, on esimerkiksi Neville Chamberlain yleensä leimautunut surullisen hahmon sateenvarjomiehksi, joka heilutteli kansallemerkityksetöntä paperinpalaa kehuskellen sitä suureksi saavutukseksi, joka pelasti rauhan nykyiselle sukupolvelle.

Chamberlainin politiikan epäonnistuminen teki hänestä sitten aikanaan naurettavan hahmon, jonka tilalle nousi buldoggimainen Churchill, perään antamattoman John Bullin ruumiillistuma.

Itse asiassa Chamberlainin suosio säilyi koko ajan ja hänen hallituksensa myös sai julistaa sodan Saksalle ja johtaa maata aina seuraavan vuoden kevääseen saakka.

Chamberlainin epäsuosio on jälkikäteen syntynyt projektio. Münchenin nyt surullisen kuuluisana pidetyn sopimuksen jälkeen hänen kansansuosionsa nousi aikoinaan pilviin ja hänen politiikkansa sopi myös hyvin yhteen rivikansalaisten pyrkimysten ja mielialojen kanssa. Sotaa kammoksuivat kaikki.

Kun Hitler keväällä 1939 vastoin lupauksiaan tuhosi koko Tšekkoslovakian, nousi Saksan vastaisuus kaikkialla aivan uusiin korkeuksiin. Näinhän kävi Suomessakin, jossa edes IKL ei enää kehdannut puolustella ihannemaansa politiikkaa. Sehän ei enää merkinnyt oman kansan vapauttamista, vaan myös toisten kansojen sortamista.

Saksan barbaarinen juutalaispolitiikka saavutti juuri näihin aikoihin uuden huippunsa, jota symbolisoi Kristallnacht -vandalismin ja pogromien aalto, joka muka syntyi spontaanina reaktiona Saksan Pariisin-lähettilään vom Rathin murhaan, mutta oli itse asiassa huolellisesti organisoitu. Sen jälkeen seurasi nopeassa tahdissa joukko lakeja, joissa juutalaisten kansalais- ja ihmisoikeudet tallattiin ennenkuulumattoman röyhkeästi lokaan.

Tämän seurauksena syntynyt suuri pakolaisaalto oli keskustelujen ja poliittisten kiistojen aiheena kaikkialla Euroopassa ja kauempanakin. Taakanjaosta ei syntynyt yksimielisyyttä, vaikka sellaista yritettiin saavuttaa Evianissa pidetyssä konferenssissa. Tuohon aikaan aiheesta eri maissa käydyt keskustelut ovat kiintoisia. Asiahan kosketti meitäkin.

Taylorin kirja kertoo paljon myös normaalista elämästä tuon ajan oloissa, elintaso vaihteluista ja jopa lemmikkieläimistä. Viime mainittuja lopetettiin Englannissa valtava määrä, kun sodan syttyminen alkoi näyttää väistämättömältä. Näin haluttiin sekä suojella eläimiä kärsimyksiltä, että säästää saarivaltion elintarvikevaroja, joiden tiedettiin käyvän niukoiksi.

Toki sodan syttymiseen kieltäydyttiin viimeiseen saakka uskomasta niin Englannissa kuin Saksassa. Viimemainitussa maassa asia herätti viranomaisten paheksuntaa, koska näin itse asiassa ilmaistiin sodan vastaisuutta.

On varsin merkille pantavaa, miten suuressa määrin henkinen valmius sotaan vaihteli myös samojen maiden sisällä. Ennen Müncheniä se oli Saksassa hyvin kehnolla tasolla ja vastahakoisuutta löytyi myöhemminkin runsaasti, vaikka entusiasmiakin oli. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset eivät houkutelleet niitä, joilla oli siitä kokemusta, eivätkä aina nuorempiakaan.

Aivan uskomaton vaikutus saavutettiin kuitenkin propagandakampanjoilla. Puolan tapaus on valaiseva.

Vielä keväällä 1939 Hitler puhui Puola-suhteista mitä ystävällisimmin, kunnes päätyi siihen lopputulokseen että asia on ratkaistava voimalla. Hitlerin tavoitteena oli aluksi kansallisuudeltaan saksalaisena pysyneen Danzigin annektointi ja Puolan käytävän saaminen saksalaisen liikenteen rajoittamattomaan käyttöön.

Puolalaiset omaksuivat non possumus-kannan. Kunnia oli se, mistä he eivät voineet tinkiä- kuten ne ilmoittivat. Se oli se kallis omaisuus, josta puolalaiset olivat vuosisatojen mittaan jo yhä uudelleen maksaneet hyvin paljon.

Kirjoittajan vi katsoa kallistuvan sille kannalle, ettei Stalinin-Hitlerin pakti 23.8.1941 ollut ratkaiseva sodan syttymiselle. Tälle onkin hyvät perusteet.

Kiinnostavaa on, että Hitler ilmeisesti loppuun saakka säilytti uskonsa jonkinlaiseen sopimukseen Englannin ja Ranskan kanssa. Englantilaisetkaan kun eivät olleet taanneet Puolan rajoja, vaan ainoastaan sen itsenäisyyden. Siellä voisi syttyä korkeintaan rajoitettu sota.

Maailmansotaa ei siis haluttu aloittaa Danzigin takia, vaikka niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Kun sitä paitsi myös tuo länsivaltojen takaama Puolan itsenäisyyskin tuhottiin, kuten Tšekkoslovakiassa sitä ennen, menettivät puheet saksalaisten kansallisista oikeuksista sotatoimien syynä kaiken uskottavuutensa.

Hitlerin propagandakampanjat ennen hyökkäystä olivat malliesimerkki täysin häikäilemättömästä totaalisen valheen käytöstä sotavalmisteluissa ja sen oikeuttamisessa.

Tähtäimessä olleilla Puolalle luovutetuilla alueilla oli saksalaisia tietenkin ihan oikeasti myös sorrettu. Monet olivat muuttaneet alueelta ja menettäneet maansa puolalaisille, jotka olivat aluetta hallinnet parisataa vuotta aikaisemmin.

Nyt Saksan erikoispalvelut suorittivat provokaatioita, joiden tuloksena oli mahdollista tiedottaa suurista saksalaisvainoista ja kuvaamattoman törkeistä kidutuksista. Saksalainen yleisö, joka paria kuukautta aiemmin ei ollut lainkaan kiinnostunut Puolasta, uskoi auliisti valheet ja vaati kostoa.

Itse asiassa saksalaiseen vähemmistöön kohdistuvaa väkivaltaa kyllä syntyikin melkoisesti sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan. Jossakin määrin saksalaiset toimivat myös viidentenä kolonnana, mikä erityisesti Danzigissa oli hyvinkin merkittävä tekijä.

Propagandahyökkäys oli eräänlainen henkinen tykistövalistelu, jota suorastaan Hitlerin tasolta saakka määrätietoisesti ohjailtiin. Voidaan todeta, että se muistutti miltei yksi yhteen sitä kampanjaa, joka laukaistiin neuvostolehdistössä Suomea vastaan marraskuussa. Kyseessä eivät olleet mitkään propagandistiset tulkinnat asioista, vaan aivan alaston valehtelu, jolla ei ollut mitään todellista pohjaa.

Sodan syy Puolassa saatiin parista lavastetusta hyökkäyksestä, joista toinen suuntautui erästä radioasemaa vastaan. Reinhard Heydrichin SD ei tässä siekaillut edes murhia, vaan tappoi puolalaisiin uniformuihin puettuja keskitysleirivankeja, joiden ruumiit jätettiin paikalle muka todistamaan siitä, että Puola oli se, joka oli häpeämättömästi hyökännyt Saksaa vastaan.

Koko tämä roska meni Saksassa kansaan kuin häkä. Sodan mahdollisuutta Puolassa oli vielä aivan hiljattain kammoksuttu ja sitä oli pelätty myös kenraalikunnan keskuudessa (mistä Taylor ei kerro), nyt lehdistön suorittaman ”tykistövalmistelun” jälkeen vaadittiin kostoa ja Saksan kunnian palauttamista.

Saksalaisten sodankäyntimenetelmät olivat äärimmäisen raakoja. Hitler jopa erityisesti vaati unohtamaan valheellisen humanismin vaatimukset. Ulospäin asiat esitettiin kuitenkin toisin: Saksan armeija toimi Puolassa muka herrasmiesten tavoin ja kunnioitti naisten ja lasten oikeuksia.

Itse asiassa heti sodan alussa tuhottiin totaalisesti muuan strategisesti aivan merkityksetön puolalainen kylä lentopommitusten vaikutuksen tutkimiseksi. Se terroripommitus ei jäänyt viimeiseksi.

Loppuvuodestahan sitten Molotov samaan tapaan vakuutti, että neuvostokoneet pommittivat Suomessa vain ja ainoastaan sotilaskohteita. Neuvostolentäjien kerrottiin suorastaan olevan -ei enempää eikä vähempää kuin aikamme todellisia humanisteja.

Paralleelit talvisotaan ovat hämmästyttävän selviä. Jopa Puolan ulkoministeri Beck, jota saksalaiset aivan järjettömästi syyttivät sodanlietsonnasta, sai pian palvella myös neuvostopropagandaa: Pääministeri Cajander oli Suomen Beck ja tulisi saamaan samanlaisen kohtalon.

Nämä uudet veljeskansat totalitarismissa, saksalaiset ja venäläiset solmivat tunnetusti lokakuussa, Puolan tuhoamisen jälkeen raja- ja ystävyssopimuksen, jolloin Molotov julisti Saksan olevan nyt maailmanrauhan puolella ja Ranskan ja Englannin taas lietsovan imperialistista sotaa.

Mutta tämä ei enää kuulu Taylorin kirjan teemaan.

Olisi erittäin valaisevaa saada vastaavanlainen kirja myös suomen ja Neuvostoliiton suhteista vaikkapa ajalta 1.1.1938-31.12.1939 sekä suomeksi että venäjäksi. Käytettävissähän on paljolti aivan samanlaista materiaalia. Venäläistä relevanttia materiaalia onkin jo Jevgeni Balašov koonnut maanmainioksi kokoelmaksi Prinimaj nas Suomi-krasavitsa.

Se esittää yhtä hätkädyttävän kuin kiintoisan kuvan siitä, miten natsien oppia saaneet kommunistit esittivät asiat.

Yleinen mielipide ja yksilöiden tuntojen kehitys, yleistilanteen kehittymisen kronologia ja absoluuttisen valheen käyttöönotto Neuvostoliiton puolella tarjoaisivat samojen kansien väliin koottuina mainion näköalan siihen tragediaan, johon myös meillä tuolloin jouduttiin. Samalla asettuisivat yhteyksiinsä ne totalitaarisen valtion propagandasodan luomukset, joiden jäänteitä taitaa yhä löytyä naapurimaassa takapajuisipien ainesten ajattelussa.

Vastaväite, jonka tällaiset ehdotukset aina kustantajilta saavat on, että se käännös maksaa liikaa…

Kysymys on kuitenkin vain ehkä 10000-15000 tuhannesta eurosta. Mikäli kansakunta haluaa kuulua ns. sivistyskansojen yhteisöön, ei se voi antaa moisten summien määrätä julkaisupolitiikkaansa.

Talvisodan alkamispäivän johdosta

 

Miten sytytetään maailmansota?

 

motto: “Just for a scrap of paper, Great Britain

was going to make war on a kindred nation who desired nothing

better than to be friends with her.”

– Sir Edward Goschen, British Ambassador to Berlin, Germany, 1908 – 1914.

 

Monilta lienee jo aivan unohtunut, ettei Hitlerin tarkoituksena ollut maailmansodan sytyttäminen. Itse asiassa hän oli kovin pettynyt rappeutuneisiin länsivaltoihin, jotka ottivat Puolalle annetut takuut tosissaan. Taas pääsi tapahtumaan kuten jo vuonna 1914, jolloin ”pelkän paperinpalan takia” Englanti aloitti sodan sukulaiskansaa vastaan, joka ei ”mitään enempää halunnut kuin olla ystävä sen kanssa.”

Niinpä Hitler tarjosikin heti länsivalloille rauhaa ja myös Neuvostoliitto tuki Saksan rauhanponnisteluja. Kuten Molotov puheessaan Saksan ja Neuvostoliiton raja- ja ystävyyssopimuksen (ks. Vihavainen: Suuri ystävyys (timo-vihavainen.blogspot.com) ) johdosta totesi, nyt rauhan asialla oli Saksa ja sodanlietsojia taas olivat imperialistiset Ranska ja Englanti.

 Saksan rauhanponnisteluja velvoitettiin myös Kominternin puolueet tukemaan, siinä joukossa myös Ranskan kommunistinen puolue, jonka saksalaisystävällinen tehtävä jatkui vielä sen jälkeen, kun Saksa oli miehittänyt Ranskan. Olihan siinä nieleskelemistä.

Lienee syytä uskoa, ettei myöskään Putin helmikuussa 2022 arvellut joutuvansa sotaan yhden pienen, mutta reippaan erikoisoperaation takia. Eihän nyt ollut edes noita paperinpalasia asioita sotkemassa.

Etenkin Saksalla ja koko Euroopalla oli valvottavina niin suuria etuja Venäjällä ja Venäjän-kaupassaan, että ne nielisivät kyllä Venäjän toimet omassa etupiirissään, vaikka kaikenmoisia lappusia tietysti kirjoitettaisiin asian tuomitsemiseksi.

Mutta niinpä vain Eurooppa suorastaan katkaisi välinsä Venäjään ja mikä pahinta, myös USA ryntäsi paikalle antamaan arsenaalinsa Ukrainan käyttöön. Alkoi olla yhä hankalampaa selittää, ettei tässä mitään sotaa käyty, vaan jokapäiväinen teurastus kuului suunnitelmaan.

Hitlerilläkin oli aikoinaan aivan väärät käsitykset Euroopasta, kuten myös Neuvostoliitosta ja vielä Saksastakin ja sen kyvystä kestää lähes koko uuta maailmaa vastaan. Kenet Juppiter tahtoo tuhota, lyö ensin sokeudella.

Vuonna 1939 sotaa valmisteltiin disinformaatiolla ja muilla erikoisoperaatioilla, jotka muuttivat hetkessä kansat toistensa kiukkuisiksi vihollisiksi. Saksalaisten tekniikka oli yhtä röyhkeää ja räikeää kuin Neuvostoliiton, joka valmistautui talvisotaan massiivisella propaganda- ja agitaatiohyökkäyksellä.

Viime sotia on meilläkin tutkittu valtavasti, eikä sotien syntykään ole suinkaan jäänyt tutkimatta. Heikoksi kohdaksi on jäänyt propagandarintama, josta on ilmestynyt lähinnä kuvailevaa materiaalia, jonka konteksti jää hämäräksi.

Kuitenkin sitä, miten sotien alku koettiin niin sanotulla ruohonjuuritasolla, on suuri merkitys sen ymmärtämiselle, mitä ne psykologisella tasolla ihmisille oikein merkitsivät.

Näin talvisodan alkamispäivänä haluan taas kerran muistuttaa siitä, että myös talvisodan valmistelusta ja sen koko kulusta on olemassa erinomaisia teoksia venäjäksi. Tekijä on muuan venäläinen ja siellä tänäkin päivänä asuva intellektuelli, jonka kirjoja olisi jo vihdoinkin aika suomentaa.

 

 

 

torstai 16. huhtikuuta 2020

Kun maailmansotaa sytytettiin

 

Häpeämättömän valehtelun aika

 

Frederick Taylor, 1939. A People’s History. Picdador 2019, 432 s.

 

Kansan syvien rivien historia on muutaman viime vuosikymmenen mittaan rikastunut valtavalla määrällä kirjoja, jotka on pääasiassa kirjoitettu ns. pienen ihmisen perspektiivistä. Asiassa ei olekaan mitään valittamista niin kauan kuin itse iso kuva ja päätöksenteon taso eivät unohdu.

Parhaimmillaan tuollainen kadunmiehen näkökulman rekonstruointi voi antaa hyvinkin virkistävän uuden näkökulman asioihin. Itse asiassa Taylorin kirjaa voi pitää juuri tällaisen lähestymistavan malliesimerkkinä.

Taylorin kirja ulottuu ajallisesti Tšekkoslovakian sudeettialueiden miehityksestä toisen maailmansodan alkutapahtumiin Puolassa. Sen polttopisteessä ovat erityisesti Englannin ja Saksan eri yhteiskuntakerrosten ja poliittisten suuntausten edustajat, mutta myös aivan nuoret ja epäpoliittiset henkilöt.

Politiittisten konstellaatioiden suuria siirtymiä tarkastellaan tässä etupäässä yksilöiden ja jopa kansanihmisten silmin ja materiaali on saatu etenkin päiväkirjoista, mutta myös muistelmista ja lehdistöstä.

Tunnettuja päiväkirjoja ovat tietenkin Goebbelsin julkaistut ja varsin antoisat muistiinpanot ja myös Italian ulkoministerin ja Mussolinin vävyn Galeazzo Cianon päiväkirjat, jotka pari kertaa vilahtavat lähdeaineistossa.

Saksan taitoisella tutkijalla on lisäksi ollut onni saada useita päiväkirjoja Saksan päiväkirja-arkistosta, joka sijaitsee Emmendingenissä. Saksalaisista lehdistä eniten siteerataan paikallista Freiburger Zeitungia, mikä lienee hyvä valinta. Joku Völkischer Beobachter oli niin sidoksissa johdon politiikkaan ja omiin obsessioihinsa, että sen korottaminen kovin korkealle olisi saattanut olla vähemmän kiinnostavaa.

Englannista tekijä on hyödyntänyt lehdistöä ja parlamentin keskusteluja laajemmin, mikä on tietenkin mielekästä ottaen huomioon, että siellä yleinen mielipide ei ollut valtiojohdon pihdeissä ja asenteet Saksan politiikkaan nähden vaihtelivat hyvin suuresti, lepytyspolitiikan vastustamisesta aina Hitlerin avoimen fasistiseen myötäilyyn.

Lisäksi on käytettävissä ollut muun muassa mielipidetarkkailun materiaalia ja muuta oman aikansa analyyttistä ainesta. Henkilökohtaisia vaikutelmia sisältävien päiväkirjojen lisänä sellainen on varsin tarpeellista.

Kun tätä aikakautta yleisesityksissä on käyty läpi, on esimerkiksi Neville Chamberlain yleensä leimautunut surullisen hahmon sateenvarjomiehksi, joka heilutteli kansallemerkityksetöntä paperinpalaa kehuskellen sitä suureksi saavutukseksi, joka pelasti rauhan nykyiselle sukupolvelle.

Chamberlainin politiikan epäonnistuminen teki hänestä sitten aikanaan naurettavan hahmon, jonka tilalle nousi buldoggimainen Churchill, perään antamattoman John Bullin ruumiillistuma.

Itse asiassa Chamberlainin suosio säilyi koko ajan ja hänen hallituksensa myös sai julistaa sodan Saksalle ja johtaa maata aina seuraavan vuoden kevääseen saakka.

Chamberlainin epäsuosio on jälkikäteen syntynyt projektio. Münchenin nyt surullisen kuuluisana pidetyn sopimuksen jälkeen hänen kansansuosionsa nousi aikoinaan pilviin ja hänen politiikkansa sopi myös hyvin yhteen rivikansalaisten pyrkimysten ja mielialojen kanssa. Sotaa kammoksuivat kaikki.

Kun Hitler keväällä 1939 vastoin lupauksiaan tuhosi koko Tšekkoslovakian, nousi Saksan vastaisuus kaikkialla aivan uusiin korkeuksiin. Näinhän kävi Suomessakin, jossa edes IKL ei enää kehdannut puolustella ihannemaansa politiikkaa. Sehän ei enää merkinnyt oman kansan vapauttamista, vaan myös toisten kansojen sortamista.

Saksan barbaarinen juutalaispolitiikka saavutti juuri näihin aikoihin uuden huippunsa, jota symbolisoi Kristallnacht -vandalismin ja pogromien aalto, joka muka syntyi spontaanina reaktiona Saksan Pariisin-lähettilään vom Rathin murhaan, mutta oli itse asiassa huolellisesti organisoitu. Sen jälkeen seurasi nopeassa tahdissa joukko lakeja, joissa juutalaisten kansalais- ja ihmisoikeudet tallattiin ennenkuulumattoman röyhkeästi lokaan.

Tämän seurauksena syntynyt suuri pakolaisaalto oli keskustelujen ja poliittisten kiistojen aiheena kaikkialla Euroopassa ja kauempanakin. Taakanjaosta ei syntynyt yksimielisyyttä, vaikka sellaista yritettiin saavuttaa Evianissa pidetyssä konferenssissa. Tuohon aikaan aiheesta eri maissa käydyt keskustelut ovat kiintoisia. Asiahan kosketti meitäkin.

Taylorin kirja kertoo paljon myös normaalista elämästä tuon ajan oloissa, elintaso vaihteluista ja jopa lemmikkieläimistä. Viime mainittuja lopetettiin Englannissa valtava määrä, kun sodan syttyminen alkoi näyttää väistämättömältä. Näin haluttiin sekä suojella eläimiä kärsimyksiltä, että säästää saarivaltion elintarvikevaroja, joiden tiedettiin käyvän niukoiksi.

Toki sodan syttymiseen kieltäydyttiin viimeiseen saakka uskomasta niin Englannissa kuin Saksassa. Viimemainitussa maassa asia herätti viranomaisten paheksuntaa, koska näin itse asiassa ilmaistiin sodan vastaisuutta.

On varsin merkille pantavaa, miten suuressa määrin henkinen valmius sotaan vaihteli myös samojen maiden sisällä. Ennen Müncheniä se oli Saksassa hyvin kehnolla tasolla ja vastahakoisuutta löytyi myöhemminkin runsaasti, vaikka entusiasmiakin oli. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset eivät houkutelleet niitä, joilla oli siitä kokemusta, eivätkä aina nuorempiakaan.

Aivan uskomaton vaikutus saavutettiin kuitenkin propagandakampanjoilla. Puolan tapaus on valaiseva.

Vielä keväällä 1939 Hitler puhui Puola-suhteista mitä ystävällisimmin, kunnes päätyi siihen lopputulokseen että asia on ratkaistava voimalla. Hitlerin tavoitteena oli aluksi kansallisuudeltaan saksalaisena pysyneen Danzigin annektointi ja Puolan käytävän saaminen saksalaisen liikenteen rajoittamattomaan käyttöön.

Puolalaiset omaksuivat non possumus-kannan. Kunnia oli se, mistä he eivät voineet tinkiä- kuten ne ilmoittivat. Se oli se kallis omaisuus, josta puolalaiset olivat vuosisatojen mittaan jo yhä uudelleen maksaneet hyvin paljon.

Kirjoittajan vi katsoa kallistuvan sille kannalle, ettei Stalinin-Hitlerin pakti 23.8.1941 ollut ratkaiseva sodan syttymiselle. Tälle onkin hyvät perusteet.

Kiinnostavaa on, että Hitler ilmeisesti loppuun saakka säilytti uskonsa jonkinlaiseen sopimukseen Englannin ja Ranskan kanssa. Englantilaisetkaan kun eivät olleet taanneet Puolan rajoja, vaan ainoastaan sen itsenäisyyden. Siellä voisi syttyä korkeintaan rajoitettu sota.

Maailmansotaa ei siis haluttu aloittaa Danzigin takia, vaikka niinhän siinä sitten loppujen lopuksi kävi. Kun sitä paitsi myös tuo länsivaltojen takaama Puolan itsenäisyyskin tuhottiin, kuten Tšekkoslovakiassa sitä ennen, menettivät puheet saksalaisten kansallisista oikeuksista sotatoimien syynä kaiken uskottavuutensa.

Hitlerin propagandakampanjat ennen hyökkäystä olivat malliesimerkki täysin häikäilemättömästä totaalisen valheen käytöstä sotavalmisteluissa ja sen oikeuttamisessa.

Tähtäimessä olleilla Puolalle luovutetuilla alueilla oli saksalaisia tietenkin ihan oikeasti myös sorrettu. Monet olivat muuttaneet alueelta ja menettäneet maansa puolalaisille, jotka olivat aluetta hallinnet parisataa vuotta aikaisemmin.

Nyt Saksan erikoispalvelut suorittivat provokaatioita, joiden tuloksena oli mahdollista tiedottaa suurista saksalaisvainoista ja kuvaamattoman törkeistä kidutuksista. Saksalainen yleisö, joka paria kuukautta aiemmin ei ollut lainkaan kiinnostunut Puolasta, uskoi auliisti valheet ja vaati kostoa.

Itse asiassa saksalaiseen vähemmistöön kohdistuvaa väkivaltaa kyllä syntyikin melkoisesti sen jälkeen, kun Saksa oli hyökännyt Puolaan. Jossakin määrin saksalaiset toimivat myös viidentenä kolonnana, mikä erityisesti Danzigissa oli hyvinkin merkittävä tekijä.

Propagandahyökkäys oli eräänlainen henkinen tykistövalistelu, jota suorastaan Hitlerin tasolta saakka määrätietoisesti ohjailtiin. Voidaan todeta, että se muistutti miltei yksi yhteen sitä kampanjaa, joka laukaistiin neuvostolehdistössä Suomea vastaan marraskuussa. Kyseessä eivät olleet mitkään propagandistiset tulkinnat asioista, vaan aivan alaston valehtelu, jolla ei ollut mitään todellista pohjaa.

Sodan syy Puolassa saatiin parista lavastetusta hyökkäyksestä, joista toinen suuntautui erästä radioasemaa vastaan. Reinhard Heydrichin SD ei tässä siekaillut edes murhia, vaan tappoi puolalaisiin uniformuihin puettuja keskitysleirivankeja, joiden ruumiit jätettiin paikalle muka todistamaan siitä, että Puola oli se, joka oli häpeämättömästi hyökännyt Saksaa vastaan.

Koko tämä roska meni Saksassa kansaan kuin häkä. Sodan mahdollisuutta Puolassa oli vielä aivan hiljattain kammoksuttu ja sitä oli pelätty myös kenraalikunnan keskuudessa (mistä Taylor ei kerro), nyt lehdistön suorittaman ”tykistövalmistelun” jälkeen vaadittiin kostoa ja Saksan kunnian palauttamista.

Saksalaisten sodankäyntimenetelmät olivat äärimmäisen raakoja. Hitler jopa erityisesti vaati unohtamaan valheellisen humanismin vaatimukset. Ulospäin asiat esitettiin kuitenkin toisin: Saksan armeija toimi Puolassa muka herrasmiesten tavoin ja kunnioitti naisten ja lasten oikeuksia.

Itse asiassa heti sodan alussa tuhottiin totaalisesti muuan strategisesti aivan merkityksetön puolalainen kylä lentopommitusten vaikutuksen tutkimiseksi. Se terroripommitus ei jäänyt viimeiseksi.

Loppuvuodestahan sitten Molotov samaan tapaan vakuutti, että neuvostokoneet pommittivat Suomessa vain ja ainoastaan sotilaskohteita. Neuvostolentäjien kerrottiin suorastaan olevan -ei enempää eikä vähempää kuin aikamme todellisia humanisteja.

Paralleelit talvisotaan ovat hämmästyttävän selviä. Jopa Puolan ulkoministeri Beck, jota saksalaiset aivan järjettömästi syyttivät sodanlietsonnasta, sai pian palvella myös neuvostopropagandaa: Pääministeri Cajander oli Suomen Beck ja tulisi saamaan samanlaisen kohtalon.

Nämä uudet veljeskansat totalitarismissa, saksalaiset ja venäläiset solmivat tunnetusti lokakuussa, Puolan tuhoamisen jälkeen raja- ja ystävyssopimuksen, jolloin Molotov julisti Saksan olevan nyt maailmanrauhan puolella ja Ranskan ja Englannin taas lietsovan imperialistista sotaa.

Mutta tämä ei enää kuulu Taylorin kirjan teemaan.

Olisi erittäin valaisevaa saada vastaavanlainen kirja myös suomen ja Neuvostoliiton suhteista vaikkapa ajalta 1.1.1938-31.12.1939 sekä suomeksi että venäjäksi. Käytettävissähän on paljolti aivan samanlaista materiaalia. Venäläistä relevanttia materiaalia onkin jo Jevgeni Balašov koonnut maanmainioksi kokoelmaksi Prinimaj nas Suomi-krasavitsa.

Se esittää yhtä hätkädyttävän kuin kiintoisan kuvan siitä, miten natsien oppia saaneet kommunistit esittivät asiat.

Yleinen mielipide ja yksilöiden tuntojen kehitys, yleistilanteen kehittymisen kronologia ja absoluuttisen valheen käyttöönotto Neuvostoliiton puolella tarjoaisivat samojen kansien väliin koottuina mainion näköalan siihen tragediaan, johon myös meillä tuolloin jouduttiin. Samalla asettuisivat yhteyksiinsä ne totalitaarisen valtion propagandasodan luomukset, joiden jäänteitä taitaa yhä löytyä naapurimaassa takapajuisipien ainesten ajattelussa.

Vastaväite, jonka tällaiset ehdotukset aina kustantajilta saavat on, että se käännös maksaa liikaa…

Kysymys on kuitenkin vain ehkä 10000-15000 eurosta. Mikäli kansakunta haluaa kuulua ns. sivistyskansojen yhteisöön, ei se voi antaa moisten summien määrätä julkaisupolitiikkaansa.

 

Mitä maksaa kunnia?

 

Suurvallan kunnia

 

Kunnia on katkera juoma, on joskus sanottu. Ilman sitä maailmassa pärjää kyllä moni ketku ja filuuri, mutta oman kunniansa nieleminen tuosta vaan on mahdotonta sellaiselle, jonka missio tässä maailmassa perustuu nimenomaan kunniaan, sen hankkimiseen ja säilyttämiseen.

Tarpeen vaatiessa voidaan turvautua ja on pakkokin turvautua valehtelemiseen ja itsepetokseenkin. Totalitaarisessa valtiossa se kuului perusasioihin ja kansa oli siellä oppinut ajattelemaan, että on paras uskoa, mitä ylhäältä uskotellaan. Eivät asiat sen epäilemisestä parane, päinvastoin.

Kunniaa on toki monenlaista. On sotakunniaa -gloria/gloire- jota suurvallat ovat itselleen kahmineet tuhansien ja miljoonien ihmishenkien hinnalla eli väkivalloin. Sitten on aitoon kunnioitukseen perustuvaa asennetta, jossa ihaillaan ylevyyttä, luonteenjaloutta ja muita hienoja ominaisuuksia.

Jälkimmäisen kunnian ytimessä on arvokkuus, venäjäksi dostojnstvo, joka on samaa kantaa kuin stoit, olla jonkin arvoinen, maksaa jotakin.  Stoimost tarkoittaa hintaa, mutta kun retorisesti kysytään, minkä arvoinen on kunnia, ei suinkaan tarkoiteta, että se olisi kaupan. Kuten vanhassa venäläisessä upseerin kunniakoodissa sanotaan, kunniaa -tšest- ei vaihdeta mihinkään. Elämä ja rakkaus ovat vähemmän arvoisia.

Sana tšest kantaa rehellisyyden konnotaatiota. Tšestnost on rehellisyys ja tšestnoje slovo kunniasana. Säilyttääkseen kunniansa upseerin oli ja on palveltava valtakuntaa uskossa ja totuudessa, veroj i pravdoj, kuten asia suomeksi yleensä käännetään.

Sana vera tulee verbistä verit, uskoa ja pravda taas tarkoittaa paitsi totuutta, myös oikeutta, oikeudenmukaisuutta. Tarkoitetaan siis kuta kuinkin samaa kuin toimia puhtain asein puhtaan asian puolesta. Mannerheimin candida causa -termissä tuli esille myös valkoisuus, huomautettakoon.

Teoria on tietenkin teoriaa ja käytäntö käytäntöä. Kunnia saattaa kuitenkin olla myös hyvin käytännöllinen asia. Rykmentin kunnia merkitsi Venäjällä ennen vallankumousta usein enemmän kuin ihmishenki -jopa rauhan aikana. Kuitenkin kyse saattoi itse asiassa olla aivan mitättömistä asioista: parista sanasta, humalaisesta päähänpistosta tai vastaavasta. Kunnian tahrattomuus oli yhtä kaikki pyhä periaate.

Myös suurvallan kunnia on joskus kiinni aivan simppeleistä asioista. Sekin on periaatteessa jakamaton ja luovuttamaton, eikä siedä nöyryytyksiä. Mikäli sellaisia tulee, on pakko valehdella, ettei niitä tullutkaan. Ja kansan on pakko uskoa, pahempia seurauksia välttääkseen.

Asialla saattaa olla hyvin merkittäviä käytännön seuraamuksia. Voiko suurvalta, etenkään sotilaallisella mahdillaan ylpeilevä suurvalta alistua siihen, ettei sen ylimielisesti julistamasta sotilasoperaatiosta tulekaan mitään, vaikka kenties satoja tuhansia ihmishenkiä on uhrattu?

Ei tietenkään. Kunnia voidaan tarpeen vaatiessa nieleksiä kakistellen ja valehdella, että se, mitä sanottiin, ei ollutkaan todeksi tarkoitettua tai että nyt, olosuhteiden muututtua, on päädytty toisenlaiseen ratkaisuun, jonka saavuttamiseksi mitkään uhrit eivät ole olleet liiallisia.

Kun Neuvostoliitto vuonna 1939 aloitti provosoimattoman hyökkäyksensä Suomeen, sillä oli yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista tarjottavana myötäjäisiksi Suomen kansalle.

Operaatio ei ollut sota eikä hyökkäys, vaan kyseessä oli sopimuksen mukainen avunanto Suomen uudelle hallitukselle. Suomen itsenäisyyttä ei uhattu mitenkään eikä siltä riistetty alueita, vaan niitä lisättiin erittäin merkittävästi perustamalla Suur-Suomi, mikä toteutti Suomen ja Karjalan vuosisataisen haaveen jälleenyhdistymisestä.

Suomen paljon kärsineellä työkansalla oli tässä vain kaikki voitettavanaan eikä mitään menetettävänä. Vuoden 1918 tavoitteet toteutettaisiin nyt. Kansallismielinen älymystö taas saattoi riemuita Suur-Suomen uusista rajoista, joiden piiriin jäivät vanhat runoalueet, Aunuksesta Uhtuaan.

Mutta Suomi ryhtyi mielettömään vastarintaan, jonka lopputuloksen piti olla jokaiselle järjissään oleville selvä. Se kuitenkin riitti siihen, että Neuvostoliitto joutui nieleskelemään kunniansa ja valehtelemaan, ettei tarkoituskaan ollut tunnustaa vain Terijoen hallitusta ja sen kanssa solmittua jalomielistä valtiosopimusta, mikä olisi tehnyt mahdottomaksi solmia rosvomainen pakkorauha Rytin-Tannerin niin sanotun hallituksen kanssa.

Mutta niin tapahtui. Mahtavasta lahjasta kieltäytynyt Suomi joutui nyt aluelahjoitusten sijasta luovuttamaan kokonaisen maakunnan, yhden Suomen keskeisistä kanta-alueista. Olihan se edes jonkinlainen korvaus siitä holokaustista tai sanoisiko niistä hekatombeista, joita sota oli merkinnyt puna-armeijalle. Mutta Venäjä ei saanut tuota aluetta, se annettiin kuin annettiinkin internationalismin hengessä takaisin suomalaisille, ei kuitenkaan kapitalisteille ja riistäjille.

Kunnian rippeiden säilyttäminen edellytti muuta kuin alueiden yksioikoista liittämistä ne ryöstäneeseen Venäjään. Niinpä niitä ei lainkaan liitettykään Venäjään, vaan sen sijaan uuteen, vasta perustettuun liitontasavaltaan, Karjalais-suomalaiseen SNT:hen, joka oli kansalliselta olemukseltaan suomalainen, kuten selitettiin ja jouduttiin perustamaan juuri noiden uusien alueiden takia.

Tämän takia uudessa valtiomuodostelmassa otettiin käyttöön myös suomen kieli, joka oli vuoden 1937 jälkeen kokonaan lakkautettu koko Neuvostoliitossa, niin Inkerissä kuin Karjalan ASNT:ssäkin.

Ratkaisu oli siis tavallaan elegantti, mikäli sen perusteluihin uskoi. Kriittiselle tarkastelijalle ne paljastuivat heti täysin valheellisiksi, mutta noina aikoina oli Neuvostoliitossa parasta pitää kriittiset ajatukset omana tietonaan.

Tämä tarina on, tai ainakin sen pitäisi olla kaikille tuttu. Suurvallan kunnia oli siinä hyvin tärkeä käytännössä vaikuttava tekijä. Kuitenkin sen nielemistä tarvittaessa edesauttoi suuresti totalitarismi, joka oli jo kouluttanut ihmiset sanomaan tarvittaessa mustaa valkoiseksi ja vieläpä uskottelemaan itselleen, että asia oli siten.

Suurvallan kunnia on taas tänä päivänä yksi keskeisistä suurpolitiikkaan vaikuttavista tekijöistä. Millä ehdoilla saadaan rauha Ukrainaan?

Joidenkin mielestä mitään ehtoja ei ole syytä ajatella, on yksinkertaisesti pakotettava hyökkääjä ehdottomaan antautumiseen. Tämä on kuitenkin aivan varmasti tuskallinen tie, josta maksavat tavalla tai toisella miljoonat ihmiset. Maailmansotakaan ei ole poissuljettu asia. Ainakin Suomen, joka nyt on jo valinnut itselleen paikan sodan mahdollisten osanottajien joukossa, olisi syytä kiinnostua muistakin vaihtoehdoista.

Venäjän julistetut sodanpäämäärät olivat Kiovan hallituksen denatsifiointi ja Ukrainan demilitarisointi. Käytännössä on kerrottu ja osoitettu teoilla varsin avoimesti, että tämä tarkoitti pseudovaltio Ukrainan hävittämistä ja liittämistä Venäjään. Ukrainan rajat on jo osittain julistettu muutetuiksi, vaikka koko Novorossijan (vanha Katariina II:n aikainen termi) ”vapauttaminen” on vielä kesken.

Venäjän pakottaminen polvilleen ja vanhan sotaa edeltävän (2013) tilanteen palauttaminen olisi ihanneratkaisu kansainvälisen oikeuden kannalta, mutta ei se itsestään selvästi olisi edes tie kestävään rauhaan ja entistä parempaan maailmaan.

Ukrainan rajat ovat vastanneet huonosti kansallisuuksien rajoja. Sitä paitsi venäläisiä on kuin onkin siellä sorrettu rajoittamalla heidän kielellisiä oikeuksiaan. Tilanne on siis ollut aika lailla sama kuin Tšekkoslovakian ja Puolan saksalaisilla alueilla 1930-luvulla. Silloin Hitlerillä oli merkittävä argumentti puolellaan, kun hän riisti naapureiltaan alueita (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=frederick+taylor ).

Hitleriä ymmärrettiin pitkään, samoin kuin Putinia. Nyt naamiot ovat pudonneet ja on ilmeistä, ettei Putinin päämääränä ole venäläisten oikeuksien puolustaminen, vaan imperiumin uudelleen rakentaminen väkivallan keinoin. Se on asia, joka sivistyneen maailman on syytä estää tavalla tai toisella.

Mutta kysymys venäläisten oikeuksista, mikä on esitetty sodan syyksi, on myös oleellisen tärkeä asia. Se olisi otettava vakavasti myös ulkovaltojen taholla, vaikka Putin ei olisi siitä edes aidosti kiinnostunut.

Mikäli mahdollista, olisi kutsuttava koolle yleinen rauhankonferenssi, jossa pyrittäisiin mahdollisimman oikeudenmukaiseen rauhaan myös kansallisessa mielessä. Putin näyttää haluavan nojata kansanäänestyksiin ja ilmoittaa tunnustavansa niiden auktoriteetin. Niiden olisi siis annettava vaikuttaa Ukrainan uusiin rajoihin, sillä selvä on, että uudet rajat olisivat tarpeen.

Rohkenen ennustaa, että kansanäänestyksissä ukrainalaisuus on nyt valttia ja monet venäjänkielisetkin äänestävät sen puolesta. Putinin rosvomainen väkivaltapolitiikka on pelannut häntä vastaan Ukrainassa, vaikka se näyttää menestyneen hyvin Venäjällä.

Kun nyt Putinillekin lienee pian selvää, ettei hän voi saavuttaa alkuperäisi päämääriään väkivalloin, on myös suurvallan, deržavan aika tyytyä vähempään ja aloittaa selittäminen, vaikka se olisikin katkeraa.

Näin teki Stalin aikoinaan ja näin voi päästä pälkähästä myös Putin, jonka propagandakoneisto pystyy kyllä selittämään sodan (tai erikoisoperaation) päämäärien tulleen saavutetuksi, mikäli Kiovassa vaihdetaan hieman hallitusta ja pidetään joitakin kansanäänestyksiä, joiden perusteella pitäisi todella muuttaa rajojakin.

Parasta tietenkin olisi, että ne symboliset henkilöt, jotka ovat olleet sodassa vastakkain, tavalla tai toisella poistuisivat näyttämöltä. Tuskin se kuitenkaan on aivan välttämätöntä. Muistammehan ns. Ryti-Tannerin bandiittihallituksen, jonka kansa oli kuulemma hylännyt, mutta joka sitten yhtäkkiä ilmaantuikin Moskovaan solmimaan rauhan.

Niin tai näin, rauhaa tämä maailma nyt tarvitse enemmän kuin mitään muuta. Kompromissi on kuin onkin parempi kuin jatkuva sota. Kunnia on katkera juoma ja se koskee molempia osapuolia. Kansainvälisen yhteisön eli Nato-vetoisen lännenkin on syytä hyväksyä se, että aina ei voi saada kaikkea, vaikka mieli tekisi.

Pyritään siis mieluummin siihen, mikä on mahdollista. Se, ja vain se on politiikan taitamista.