Rautasuden kaupunki

Pohjoinen Jerusalem

 

Habent sua fata oppida voisi ns. oppineesti sanoa Vilnasta. Se oli kaupunki, jota valloittajat eivät perustaneet, toisin kuin Tallinnaa ja Riikaa.

Asia johtui siitä, etteivät valloittajat, tässä tapauksessa ristiritarit koskaan kukistaneet liettualaisia, joiden uskontokin säilyi pakanallisena hyvin kauan: jopa suuriruhtinaan hovin tasolla lähes 1400-luvulle saakka ja kansan keskuudessa ties miten kauan. Itse asiassa ristiritarit voitettiin perin pohjin Tannenbergissa 1410 eivätkä koskaan päässeet omalla tavallaan soveltamaan Kristuksen oppia Liettuassa.

Liettuan suuriruhtinaskunnan pääkaupunkina Vilnasta tuli suuri pohjoinen keskus ja renessanssikulttuurin kehto vain pitäisikö sanoa ahjo. Siellä menivät naimisiin myös Juhana-herttua ja Katariina Jagellonica. Lublinin unionin (1569) jälkeen Vilnan asema Puola-Liettuan toisena pääkaupunkina Krakovan ja sittemmin Varsovan rinnalla kuihtui.

Mutta suurvallan perinteet jäivät. Ajan mittaan niihin sisältyi yhä enemmän puolalaisuutta ja muistammehan, että Puolan kansallisrunoelma Pan Tadeusz tapahtuu Liettuassa ja alkaakin sanoilla Litwo! Ojczyzno moja! -Voi isänmaani Liettua! Ja Vilnassa sen kirjoittajakin Adam Mickiewicz aikoinaan asui.

Vilna oli yksi niitä pääkaupunkeja, joiden asukkaista suurin osa oli vieraskielisiä. Vuoden 1897 henkikirjoituksessa kaupungin asukkaista juutalaisia oli 40% puolalaisia noin 31%, venäläisiä 20% ja liettualaisia 2,7%.

Vuonna 1923 puolalaisia oli asukkaista noin 60%  ja juutalaisiakin oli 33%, mikä yhä antoi kaupungille sen epävirallisen tittelin Pohjolan Jerusalemina. Se oli maailman suurimpia juutalaiskeskittymiä.

 Varsinaisesti liettualaisia ei sitten joukkoon enää paljon mahtunutkaan ja kaupunkikin kuului ensimmäisen maailmansodan jälkeen uudelleen syntyneeseen Puolaan siihen saakka, kun neuvostomiehittäjät myötäjäisinä liittivät sen jälleen Liettuaan vuonna 1940. Vilnan takia Liettua ei voinutkaan koskaan osallistua sellaiseen reunavaltioyhteistyöhön, jossa Puola oli mukana.

Nuo luvut saattavat kaivata hieman tulkintaa ja epäilemättä moni liettuankielinen ilmoittautui puolankieliseksi. Väestönlaskijatahon intressitkin on syytä huomioida, mutta selvää joka tapauksessa on, ettei Vilna kovin liettualaiskansallinen ollut noina aikoina.

Sivumennen sanoen, Helsinkiinkin tuli suomenkielinen enemmistö vasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Kolmas esimerkki vieraskielisestä pääkaupungista voisi olla vaikkapa Tbilisi (Tiflis), jossa armenialaisuus oli vallitsevana. Vuonna 1803 armenialaisia oli kaupungin väestöstä peräti 92,6 prosenttia. Vuonna 2002 gruusialaisia kuitenkin jo sentään oli noin 84 prosenttia ja armenialaisia enää vain 7,6 prosenttia.

 Venäläisiä laskettiin Tbilisissä olleen vuonna 2002 vain kolmisen prosenttia. Enimmillään heidän osuutensa oli lähennellyt kolmasosaa, mutta vähentynyt jo neuvostoaikana. Tärkeänä taustatekijänä eri kansallisuuksien osuuden muutoksille niin Vilnassa, Helsingissä kuin Tbilisissäkin oli kaupungin voimakas kasvu.

Helsingissäkin oli venäläisten osuus 1800-luvun puolivälissä samaa luokkaa kuin(suomenkielisten) suomalaistenkin. Puolentoista miljoonan metropolissa he ovat jo pieni vähemmistö.

Vilnassa kaupungin juutalaisväestö murhattiin kaikkien tuntemassa Shoahissa. Liettualaisia on Vilnan asukkaista nyt 67%, puolalaisia 15,4%, venäläisiä 9,7%, valkovenäläisiä 2,7% ja ukrainalaisia 0,8%. Lisäksi tulee muutama prosentti tarkemmin määrittelemättömiä.

Koko Liettuassa on laskettu juutalaisten määrän vuonna 2016 olleen vain 2700 henkeä ja laajemman määritelmän mukaan 6500 henkeä. Suurin osa heistä asuu Vilnassa.

Vilnan rooli Pohjolan Jerusalemina on kuitenkin nyt peruuttamattomasti historiaa, omassa lajissaan sangen kiehtovaakin historiaa. Sitä ei ole mahdollista hävittää väkivalloin.

Vilna on yhä kaupunki, jota varmaan hyvällä syyllä voi yhä nimittää monikulttuuriseksi. Muualla Euroopassa kehitys näyttää yhä useammin johtavan kotimaisen aineksen vähittäiseen syrjäytymiseen tulijoiden tieltä. Vilnassa, kuten muuallakin Baltiassa trendi on ollut toisenlainen.

 On kiinnostava kysymys, kuinka kauan tämä jatkuu ja mikä merkitys sillä on. Ainakin voidaan havaita, että liettuan kieli on Vilnassa nyt arvossaan eikä sen rinnalle pääse enempää puola kuin englantikaan, venäjästä puhumatta. Tallinnassakin voi vapaalla kädellä tehdyn arvion mukaan havaita tilanteen olevan toinen, Suomesta en tässä yhteydessä puhukaan.

Krakova

 

Ylösnousseessa Vähä-Puolassa

 

Joihinkin hetkiin tiivistyy tavallista enemmän historiaa tai ainakin sen kokemista. Sellainen oli minulle riippumattoman ammattiliitto Solidaarisuuden perustaminen elokuussa 1980 Gdánskin telakalla.

Termi ”solidaarisuus” kuului vahvasti ns. taistolaisuuden peruskalustoon. Sehän ilmensi sitä uutta psykologiaa, jonka suurteollisuuden työläiset Marxin mukaan väistämättä omaksuisivat, kun karut olosuhteet siihen pakottaisivat.

Aulikki Oksanen ja kumppanit olivat tehneet jo kaikille sumalaisille tutuksi tämän asian esittämällä ”laulua solidaarisuudesta”:

Maa on kaiken kansan, mutta

herrat sitä hallitsee

Leipää saa ja oikeutta,

vain kun siitä taistelee!

Työstä ja taistelusta

on syntyvä solidaarisuus!

Voimaa ja uskallusta,

lämmintä luottamusta

tuo Solidaarisuus!!!

Tuota viimemainittua sanaa ei ajateltu silloin vielä isolla kirjaimelle kirjoitetuksi, vaikka se karjaistiin suurella paatoksella.

Mutta nytpä oli syntynyt sellainen liike, joka oli taatusti ihan oikeita työläisiä edustava ja joka näytti olevan niin vahva voima, että se riepttelisi Puolan hallitustakin mielin määrin.

Kuulimme uutisia siitä matkustaessamme bussilla Petroskoista, suomalais-neuvostoliittolaisesta historiaseminaarista takaisin Helsinkiin.

Spontaanisti ryhdyimme vanhemman kollegan kanssa laulamaan tuota laulua solidaarisuudesta ja yritimme pitää naaman vakavana, vaikka vaikutelma oli aivan hillittömän koominen. Historian ironia ei olisi voinut kiteytyä tiiviimmäksi. Sana ”solidaarisuus” ei voinut enää koskaan kuulostaa samalta.

Ristiriita ”reaalisosialismissa” julistetun totuuden ja kansalaisten, ja vieläpä erityisesti suurteollisuuden työläisten jokapäiväisen kokemuksen välillä ei olisi voinut olla selkeämpi ja sovittamattomampi.

Totta kyllä, kaikki tämä tapahtui ”pikkuporvarillisessa” Puolassa, jolle sosialismi sopi yhtä huonosti kuin satula lehmälle, kuten pettyneet venäläiset olivat tottuneet sanomaan. Puolassa ei edes maataloutta ollut kollektivisoitu ja oli siis selvää, että pientuotannon synnyttämä psykologia eli yhä vahvana.

Mutta miksi ihmeessä se tuntui olevan kaikkein vahvinta juuri suurilla telakoilla ja Krakovan Nowa hutan kaltaisen valtavan terästehtaan työläisten keskuudessa? Asianhan piti olla juuri päinvastoin.

Hyvä kysymys. Ilmeinen vastaus oli, etteivät Marxin kuvitelmat inhimillisen psykologian muuttumisesta tuotantotavan myötä vastanneet todellisuutta. Eiväthän ne itse asiassa edes perustuneet mihinkään asialliseen tutkimukseen, ainoastaan pintapuolisiin havaintoihin ja kuulopuheisiin. Eiväthän Marx ja Engels työläisten elämästä mitään tienneet.

No, menihän siihen vielä vuosikymmen, ennen kuin ”reaalisosialismi” romahti ja Puola muiden muassa vapautui sen pakkopaidasta. Tapahtuiko samalla siirtymä pakkovallasta ainoaan mahdolliseen ja oikeaan yhteiskuntajärjestykseen, on jo suurempi kysymys. Ei yksi vallankumous kaikkia maailman ongemia ratkaissut.

Joka tapauksessa puolalaisille kansallisuuskysymys oli yksi kaikkein perustavimmista. Maalle ja kansakunnalle aina 1700-luvulta lähtien tehty systemaattinen väkivalta ja koko valtion toistuva hävittäminen oli jättänyt syvät jäljet.

Ei niitä voinut pois pyyhkiä lepertelyillä kommunistisesta internationalismista ja veljeydestä venäläisten, saksalaisten ja kaikkien muidenkin työläistoverien kanssa. Puolan Solidaarisuus oli myös hyvin kansallinen liike, maan historiasta johtuen.

Krakova oli aikonaan Puolan vanha pääkaupunki Vilnan rinnalla (ks. Vihavainen: Haun pohjoinen jerusalem tulokset). Varsova korotettiin hallintokaupungin arvoon vasta Vaasa-suvun aikana 1600-luvulla.

Krakova sijaitsee paikalla, jossa kaikki Puolanhävittämiseen osallistuneet vallat kohtaavat toisensa: niin Venäjä, Itävalta kuin Preussikin. 1800-luvun jälkipuoliskolla se kuului Itävaltaan, joka oli maltillisempi esivalta kuin muut naapurit.

Kansallisesti Itävalta oli yhtä tilkkutäkkiä, kuten vanha Puola yleisemminkin. Juutalainen aines oli vahva ja Krakovassakin juutalaisia oli asukkaista enimmillään huikeat 40 prosenttia, vaikka kirkkojakin riitti joka kulmalle.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Puola siirrettiin uuteen paikkaan saksalaisten vanhan itäisen ekspansion kumoamiseksi. Samalla maa puhdistettiin etnisesti. Nykyään se on aivan poikkeuksellisen homogeeninen väestöltään, vaikka esimerkiksi juutalaisuus kyllä yhä näkyy kaupunkikuvassa.

Nykyäänhän se ei olekaan kansallisuus, vaan uskonto. Samalla se on ylikansallinen. Nytkin oli synagogan seinä täynnä kuvia Gazan juutalaisista panttivangeista.

Mikäli haluaisin kirjata muistiin asiantuntemattoman ensivaikutemani Krakovasta, voisin todeta, että silmiinpistävää on täällä, kuten muuallakin Puolassa katolisuus, nationalismi ja toisen maailmansodan jälkeisten muistomerkkien määrä.

Usein niissä esitetään hyvinkin vanhoja aiheita, kuten Grunwaldin (Tannenbergin) taistelua vuonna 1410 tai juutalaisten saapumista Puolaan keskiajalla. Aina ei marttyyriaihe ole vallitseva.

Lukemattomat kirkot ovat hyvin rikkaita koristeluista ja synagogiakin on säilynyt useita. Wawelin vanha kuninkaanlinna on taas korotettu loistoon, vaikka itävaltalaiset olivat välillä pitäneet sitä kasarmina. Vanha kaupunki on hyvin elävä lukemattomine ravintoloineen ja matkamuistomyymälöineen.

Puolalle, joka valtiona oli hävinnyt yli sadaksi vuodeksi, on kansallinen historia poikkeuksellisen tärkeä. Toisessa maailmasodassahan se jälleen hävitettiin ja taas kerran saivat puolalaiset joukko-osastot tuntea Dabrowskin (Dombrowskin) masurkan sanojen ajankohtaisuuden: Vielä ei Puola ole hävinnyt niin kauan kuin me elämme! (ks. Vihavainen: Haun polska ne zginela tulokset).

Tuntemattoman sotilaan hauta Grunwaldin monumentin edessä luettelee pitkän rivin taisteluita eri puolilta Eurooppaa, Monte Cassinosta Narvikiin. Siellä, missä vapauden puolesta taisteltiin, olivat aina myös puolalaiset. Tämähän on jo vanha romantiikan ajan tunnus, suoraan Mickiewicziltä, ellen väärin muista.

Toinen kaikkialla näkyvä teema on paavi Johannes Paavali II. Stalin kyseli joskus pilkallisesti, montako divisioonaa paavilla on. Mikäli Johannes Paavali II: poliittisen merkityksen voisi imaista sotilaallisin termein, on kysymys ollut vähintäänkin armeijakuntatasosta, ehkä ihan armeijoista. Ei paaville kukaan voinut mitään, ainakaan Puolassa.

Ensivaikutelmat ovat tietenkin pinnallisia, mutta myös tavallaan erityisen tärkeitä, koska niissä koettu yllättävyys myöhemmin helposti unohtuu, kun asioihin tottuu ja niitä alkaa tuntea paremmin.

Eipä tässä tällä erää sen enempää. Krakovaa tunnen siis vain nimeksi, mutta minulla on nyt joka tapauksessa oma vaikutelmani myös Puolan siitä osasta, jota en ennen ole tuntenut. Se on ehkä vähemmän traaginen ja marttyyriutta korostava kuin Varsova (Auschwitzissa en käynyt) ja nostaa sen sijaan enemmän esille mennyttä loistoa.

Kuitenkin koko Puolan kansakuntana kokema historia on voimakkaasti läsnä, Wawelin kuninkaanlinnan loistosta Puolan jakoihin, Kosciuszkoon, Mizkiewicziiin ja Czartoryskiin.

Puolan uusi ylösnousemus keskittyy solidaarisuuteen ja Johannes Paavaliin, ei niinkään Pilsudskiin ja Veikselin ihmeeseen. Kirkot ovat ahkerassa käytössä ja vanhasta yliopistosta ylpeillään.

Itse asiassa katolinen kirkko olikin myös erittäin voimakas kulttuurin ja tutkimuksen edistäjä. Tässä kunnostautuivat myös jesuiitat, vaikka paavikin katsoi aikoinaan parhaaksi kieltää niiden toiminnan.

En ryhdy leikkimään analogialla, joka vertailisi jesuiittoja ja nykyamerikkalaista yliopistollista sensuuriajattelua. Ehkä siinäkin olisi jutun juurta. Ajatellaanpa vain Ingnatius Loyolan hengellisiä harjoituksia ja eräitä tuoreempia ilmiöitä BLM:stä intersektionalismiin. Molemmissahan näyttää ainakin sentimentalismi nousseen järjen yläpuolelle.

En tiedä, onko noilla lännen uusilla ilmiöillä paljonkin kannatusta Puolassa.

Kuvittelisin, ettei ole, koska maan kansallinen tarina ylösnousemuksineen poikkeaa niin paljon amerikkalaisesta valkoisen miehen ajatellusta herraroolista. Sama psykologinen pohjavire taitaa löytyä myös Baltian maista.

Ei nationalismi ole siellä merkinnyt herruutta, vaan sorrettujen solidaarisuutta sortajia vastaan.

Puola taitaa sentään yhä olla toista maata?