Mitä maksaa kunnia?

 

Suurvallan kunnia

 

Kunnia on katkera juoma, on joskus sanottu. Ilman sitä maailmassa pärjää kyllä moni ketku ja filuuri, mutta oman kunniansa nieleminen tuosta vaan on mahdotonta sellaiselle, jonka missio tässä maailmassa perustuu nimenomaan kunniaan, sen hankkimiseen ja säilyttämiseen.

Tarpeen vaatiessa voidaan turvautua ja on pakkokin turvautua valehtelemiseen ja itsepetokseenkin. Totalitaarisessa valtiossa se kuului perusasioihin ja kansa oli siellä oppinut ajattelemaan, että on paras uskoa, mitä ylhäältä uskotellaan. Eivät asiat sen epäilemisestä parane, päinvastoin.

Kunniaa on toki monenlaista. On sotakunniaa -gloria/gloire- jota suurvallat ovat itselleen kahmineet tuhansien ja miljoonien ihmishenkien hinnalla eli väkivalloin. Sitten on aitoon kunnioitukseen perustuvaa asennetta, jossa ihaillaan ylevyyttä, luonteenjaloutta ja muita hienoja ominaisuuksia.

Jälkimmäisen kunnian ytimessä on arvokkuus, venäjäksi dostojnstvo, joka on samaa kantaa kuin stoit, olla jonkin arvoinen, maksaa jotakin.  Stoimost tarkoittaa hintaa, mutta kun retorisesti kysytään, minkä arvoinen on kunnia, ei suinkaan tarkoiteta, että se olisi kaupan. Kuten vanhassa venäläisessä upseerin kunniakoodissa sanotaan, kunniaa -tšest- ei vaihdeta mihinkään. Elämä ja rakkaus ovat vähemmän arvoisia.

Sana tšest kantaa rehellisyyden konnotaatiota. Tšestnost on rehellisyys ja tšestnoje slovo kunniasana. Säilyttääkseen kunniansa upseerin oli ja on palveltava valtakuntaa uskossa ja totuudessa, veroj i pravdoj, kuten asia suomeksi yleensä käännetään.

Sana vera tulee verbistä verit, uskoa ja pravda taas tarkoittaa paitsi totuutta, myös oikeutta, oikeudenmukaisuutta. Tarkoitetaan siis kuta kuinkin samaa kuin toimia puhtain asein puhtaan asian puolesta. Mannerheimin candida causa -termissä tuli esille myös valkoisuus, huomautettakoon.

Teoria on tietenkin teoriaa ja käytäntö käytäntöä. Kunnia saattaa kuitenkin olla myös hyvin käytännöllinen asia. Rykmentin kunnia merkitsi Venäjällä ennen vallankumousta usein enemmän kuin ihmishenki -jopa rauhan aikana. Kuitenkin kyse saattoi itse asiassa olla aivan mitättömistä asioista: parista sanasta, humalaisesta päähänpistosta tai vastaavasta. Kunnian tahrattomuus oli yhtä kaikki pyhä periaate.

Myös suurvallan kunnia on joskus kiinni aivan simppeleistä asioista. Sekin on periaatteessa jakamaton ja luovuttamaton, eikä siedä nöyryytyksiä. Mikäli sellaisia tulee, on pakko valehdella, ettei niitä tullutkaan. Ja kansan on pakko uskoa, pahempia seurauksia välttääkseen.

Asialla saattaa olla hyvin merkittäviä käytännön seuraamuksia. Voiko suurvalta, etenkään sotilaallisella mahdillaan ylpeilevä suurvalta alistua siihen, ettei sen ylimielisesti julistamasta sotilasoperaatiosta tulekaan mitään, vaikka kenties satoja tuhansia ihmishenkiä on uhrattu?

Ei tietenkään. Kunnia voidaan tarpeen vaatiessa nieleksiä kakistellen ja valehdella, että se, mitä sanottiin, ei ollutkaan todeksi tarkoitettua tai että nyt, olosuhteiden muututtua, on päädytty toisenlaiseen ratkaisuun, jonka saavuttamiseksi mitkään uhrit eivät ole olleet liiallisia.

Kun Neuvostoliitto vuonna 1939 aloitti provosoimattoman hyökkäyksensä Suomeen, sillä oli yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista tarjottavana myötäjäisiksi Suomen kansalle.

Operaatio ei ollut sota eikä hyökkäys, vaan kyseessä oli sopimuksen mukainen avunanto Suomen uudelle hallitukselle. Suomen itsenäisyyttä ei uhattu mitenkään eikä siltä riistetty alueita, vaan niitä lisättiin erittäin merkittävästi perustamalla Suur-Suomi, mikä toteutti Suomen ja Karjalan vuosisataisen haaveen jälleenyhdistymisestä.

Suomen paljon kärsineellä työkansalla oli tässä vain kaikki voitettavanaan eikä mitään menetettävänä. Vuoden 1918 tavoitteet toteutettaisiin nyt. Kansallismielinen älymystö taas saattoi riemuita Suur-Suomen uusista rajoista, joiden piiriin jäivät vanhat runoalueet, Aunuksesta Uhtuaan.

Mutta Suomi ryhtyi mielettömään vastarintaan, jonka lopputuloksen piti olla jokaiselle järjissään oleville selvä. Se kuitenkin riitti siihen, että Neuvostoliitto joutui nieleskelemään kunniansa ja valehtelemaan, ettei tarkoituskaan ollut tunnustaa vain Terijoen hallitusta ja sen kanssa solmittua jalomielistä valtiosopimusta, mikä olisi tehnyt mahdottomaksi solmia rosvomainen pakkorauha Rytin-Tannerin niin sanotun hallituksen kanssa.

Mutta niin tapahtui. Mahtavasta lahjasta kieltäytynyt Suomi joutui nyt aluelahjoitusten sijasta luovuttamaan kokonaisen maakunnan, yhden Suomen keskeisistä kanta-alueista. Olihan se edes jonkinlainen korvaus siitä holokaustista tai sanoisiko niistä hekatombeista, joita sota oli merkinnyt puna-armeijalle. Mutta Venäjä ei saanut tuota aluetta, se annettiin kuin annettiinkin internationalismin hengessä takaisin suomalaisille, ei kuitenkaan kapitalisteille ja riistäjille.

Kunnian rippeiden säilyttäminen edellytti muuta kuin alueiden yksioikoista liittämistä ne ryöstäneeseen Venäjään. Niinpä niitä ei lainkaan liitettykään Venäjään, vaan sen sijaan uuteen, vasta perustettuun liitontasavaltaan, Karjalais-suomalaiseen SNT:hen, joka oli kansalliselta olemukseltaan suomalainen, kuten selitettiin ja jouduttiin perustamaan juuri noiden uusien alueiden takia.

Tämän takia uudessa valtiomuodostelmassa otettiin käyttöön myös suomen kieli, joka oli vuoden 1937 jälkeen kokonaan lakkautettu koko Neuvostoliitossa, niin Inkerissä kuin Karjalan ASNT:ssäkin.

Ratkaisu oli siis tavallaan elegantti, mikäli sen perusteluihin uskoi. Kriittiselle tarkastelijalle ne paljastuivat heti täysin valheellisiksi, mutta noina aikoina oli Neuvostoliitossa parasta pitää kriittiset ajatukset omana tietonaan.

Tämä tarina on, tai ainakin sen pitäisi olla kaikille tuttu. Suurvallan kunnia oli siinä hyvin tärkeä käytännössä vaikuttava tekijä. Kuitenkin sen nielemistä tarvittaessa edesauttoi suuresti totalitarismi, joka oli jo kouluttanut ihmiset sanomaan tarvittaessa mustaa valkoiseksi ja vieläpä uskottelemaan itselleen, että asia oli siten.

Suurvallan kunnia on taas tänä päivänä yksi keskeisistä suurpolitiikkaan vaikuttavista tekijöistä. Millä ehdoilla saadaan rauha Ukrainaan?

Joidenkin mielestä mitään ehtoja ei ole syytä ajatella, on yksinkertaisesti pakotettava hyökkääjä ehdottomaan antautumiseen. Tämä on kuitenkin aivan varmasti tuskallinen tie, josta maksavat tavalla tai toisella miljoonat ihmiset. Maailmansotakaan ei ole poissuljettu asia. Ainakin Suomen, joka nyt on jo valinnut itselleen paikan sodan mahdollisten osanottajien joukossa, olisi syytä kiinnostua muistakin vaihtoehdoista.

Venäjän julistetut sodanpäämäärät olivat Kiovan hallituksen denatsifiointi ja Ukrainan demilitarisointi. Käytännössä on kerrottu ja osoitettu teoilla varsin avoimesti, että tämä tarkoitti pseudovaltio Ukrainan hävittämistä ja liittämistä Venäjään. Ukrainan rajat on jo osittain julistettu muutetuiksi, vaikka koko Novorossijan (vanha Katariina II:n aikainen termi) ”vapauttaminen” on vielä kesken.

Venäjän pakottaminen polvilleen ja vanhan sotaa edeltävän (2013) tilanteen palauttaminen olisi ihanneratkaisu kansainvälisen oikeuden kannalta, mutta ei se itsestään selvästi olisi edes tie kestävään rauhaan ja entistä parempaan maailmaan.

Ukrainan rajat ovat vastanneet huonosti kansallisuuksien rajoja. Sitä paitsi venäläisiä on kuin onkin siellä sorrettu rajoittamalla heidän kielellisiä oikeuksiaan. Tilanne on siis ollut aika lailla sama kuin Tšekkoslovakian ja Puolan saksalaisilla alueilla 1930-luvulla. Silloin Hitlerillä oli merkittävä argumentti puolellaan, kun hän riisti naapureiltaan alueita (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=frederick+taylor ).

Hitleriä ymmärrettiin pitkään, samoin kuin Putinia. Nyt naamiot ovat pudonneet ja on ilmeistä, ettei Putinin päämääränä ole venäläisten oikeuksien puolustaminen, vaan imperiumin uudelleen rakentaminen väkivallan keinoin. Se on asia, joka sivistyneen maailman on syytä estää tavalla tai toisella.

Mutta kysymys venäläisten oikeuksista, mikä on esitetty sodan syyksi, on myös oleellisen tärkeä asia. Se olisi otettava vakavasti myös ulkovaltojen taholla, vaikka Putin ei olisi siitä edes aidosti kiinnostunut.

Mikäli mahdollista, olisi kutsuttava koolle yleinen rauhankonferenssi, jossa pyrittäisiin mahdollisimman oikeudenmukaiseen rauhaan myös kansallisessa mielessä. Putin näyttää haluavan nojata kansanäänestyksiin ja ilmoittaa tunnustavansa niiden auktoriteetin. Niiden olisi siis annettava vaikuttaa Ukrainan uusiin rajoihin, sillä selvä on, että uudet rajat olisivat tarpeen.

Rohkenen ennustaa, että kansanäänestyksissä ukrainalaisuus on nyt valttia ja monet venäjänkielisetkin äänestävät sen puolesta. Putinin rosvomainen väkivaltapolitiikka on pelannut häntä vastaan Ukrainassa, vaikka se näyttää menestyneen hyvin Venäjällä.

Kun nyt Putinillekin lienee pian selvää, ettei hän voi saavuttaa alkuperäisi päämääriään väkivalloin, on myös suurvallan, deržavan aika tyytyä vähempään ja aloittaa selittäminen, vaikka se olisikin katkeraa.

Näin teki Stalin aikoinaan ja näin voi päästä pälkähästä myös Putin, jonka propagandakoneisto pystyy kyllä selittämään sodan (tai erikoisoperaation) päämäärien tulleen saavutetuksi, mikäli Kiovassa vaihdetaan hieman hallitusta ja pidetään joitakin kansanäänestyksiä, joiden perusteella pitäisi todella muuttaa rajojakin.

Parasta tietenkin olisi, että ne symboliset henkilöt, jotka ovat olleet sodassa vastakkain, tavalla tai toisella poistuisivat näyttämöltä. Tuskin se kuitenkaan on aivan välttämätöntä. Muistammehan ns. Ryti-Tannerin bandiittihallituksen, jonka kansa oli kuulemma hylännyt, mutta joka sitten yhtäkkiä ilmaantuikin Moskovaan solmimaan rauhan.

Niin tai näin, rauhaa tämä maailma nyt tarvitse enemmän kuin mitään muuta. Kompromissi on kuin onkin parempi kuin jatkuva sota. Kunnia on katkera juoma ja se koskee molempia osapuolia. Kansainvälisen yhteisön eli Nato-vetoisen lännenkin on syytä hyväksyä se, että aina ei voi saada kaikkea, vaikka mieli tekisi.

Pyritään siis mieluummin siihen, mikä on mahdollista. Se, ja vain se on politiikan taitamista.