Siitä, joka on meitä ylempänä

 

Hieman idoleista

 

En ole katsonut televisiota pariinkymmeneen vuoteen. Itse asiassa olen kyllä lähes kerran kuussa sitä yrittänyt ja avannut laatikon, mutta viimeistään puolen tunnin kuluttua se on olut pakko sulkea.

Tuon zombielaatikon auki pitäminen on hieman kuin tupakointi: vaatisi ainakin viikon verran sen aiheuttaman inhon tunteen sietämistä, ennen kuin sitä alkaisi kaivata ja viimein pitää välttämättömänä. Poltettuani piippua 35 vuotta ja sitten lopetettuani tiedän mistä puhun.

En asano tärä kehuskellakseni, päin vastoin, tiedän, että sieltäkin voisi oppia paljon kaikenlaista ja joskus jopa nähdä jotakin ylentävää ja arvokasta. Se olisi vain ööydettävä kaiken sen tönän alta, joka on alnegtavaa ja arvotonta. Se vaatisi liikaa uhrauksia.

Miksipä tuhlaisi ainutkertaista elämäänsä lapsen tasolle viritetyn viihteen ali ajantappomyrkyn katselemiseen? Mitä ihmettä minulle kuuluu se, miten jotkut nuoret ääliöt käyttäytyvät ns. tosi-TV -ohjelmissa. Jaa, niitähän pitääkin kutsua englanniksi nimellä reality-TV. Siitä syntyy ajatus, että juuri ne edustavatkin sitä oikeaa ja varsinaista todellisuutta.

Jossakin vaiheessa joku ohjelma etsi Suomen idoleita. Siis ei mitään ihanteita tai ihannetyttöjä/poikia, vaan idoleita, eli epäjumalia. Sellaisiahan palvotaan ja kumarretaan.

No, kyseessä toki oli vertauskuvallinen käsitteen soveltaminen, mutta jo pelkkä ajatus siitä, että joku nuori nulkki tai typykkä voitaisiin nostaa epäjumalan asemaan, on kammottava, jopa leikkinäkin.

Dostojevskin ”Riivaajien” loppupuolella kirjailija tekee tiettäväksi sen, mikä olennainen ero on ihmisen tai minkä tahansa muun luonnollisen ja vajavaisen olennon tai sen kuvan  nostamisessa jumaluuden asemaan ja toisaalta jumalallisen täydellisyyden olettamisessa ja luodun todellisuuden arvottamisessa sen suhteen, vajavaisena ja raadollisena:

Erich Fromm, jonka uskonnonfilosofisia kirjoja ei nyt valitettavasti ole lähettyvilläni, selitti tai ainakin kai tarkoitti, että yksijumalaisuudessa, kuten juutalaisuudessa, kristinuskossa ja kai vielä islamissakin (?) on ytimessään kaiken töhnän alla jalo idea äärimmäisestä hyvyydestä, joka vain ja ainoastaan on palvonnan arvoinen.

Koska se on äärimmäistä, ei se voi toteutua maan päällä sellaisenaan, mutta tarjoaa kuitenkin mittapuun kaikelle äärelliselle.

Mikäli sen sijaan jokin äärellinen asia (oma kansa, rotu, valtio, uskonto, ideologia) otetaan kaiken muun äärellisen mittapuuksi, on siirrytty epäjumaluuden palvelemiseen.

Siitä alkaa barbaria, jolla ei ole äärtä, ei määrää.

Tästä olen kirjoittanut joskus ennenkin (mm. Vihavainen: Haun idolien aikaan tulokset).

Yleisön pyynnöistä huolimatta tässä vielä muuan uusinta kaukaisilta, kymmenen vuoden takaisilta ajoilta:

 

 

lauantai 31. tammikuuta 2015

Idolien marssi

 

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

 

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

 

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty.

 Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”?

Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita.

”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta.

Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien.

Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä.

 Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät.

Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko…

 Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin.

 Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme?

Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä.

 Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin?

 Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja.

Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta.

Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina.

 Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää.

Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.

 

 

Ensimmäinen käsky

 

Epäjumalien sota

 

Katselin tässä eilen tik-tokia kännykästä ja huomasin, että kolmas maailmansota on jo alkanut. Täysi Harmageddonin taistelu siellä oli päällä ja uutisrankkurit erilaisilta Breaking News-sivustoilta panivat parastaan asianmukaisen tunnelman aikaansaamiseksi.

En tiedä vieläkään, onko tilanne vielä ihan noin paha vai vasta sellaiseksi tulossa. Joka tapauksessa nyt on maailmassa siirrytty aikakauteen, jossa joukkotuho tunnetaan ajankohtaiseksi velvollisuudeksi. Lainkaan häpeilemättä päästellään tuhoaseita toisen kansan kaupunkeihin ja kehutaan sillä.

Uskonto on hyvin vahvasti kuvassa mukana. Venäjällä se on vain puolivillaisena säestyksenä luihun santarmifiluurin kolttosille, mutta Lähi-idässä sen vaikutus näyttää aivan keskeiseltä. Niinpä päämäärätkin ovat luokkaa ”kansan vihkiminen kuolemalle”.

 Tällaisia tapauksiahan raamattu tuntee kymmenittäin. Kun niin tehtiin, ei kansasta saanut armahtaa yhtään elävää olentoa, ei edes karjaa tai muuta kotieläintä. Jumala suuttui hirvittävästi, jos yritettiin fuskata.

Kuten tunnettua, uskonto in ihmisen omaa projektiota ja siis tavallaan hänen oma kuvansa. Joskus vuosituhansia sitten siinä oli vielä paljon eläimellisen julmuuden piirteitä ja ne on helppo löytää vanhasta testamentista tänäkin päivänä, koraanista nyt puhumatta.

Ihmisen sivistyessä tuosta petomaisesta puolesta alettiin kuitenkin olla välittämättä ja nykyään moni suorastaan uskoo, että raamattu on puhtaasti humanistinen kirja, jossa ihmisen hyvä on kaiken keskiössä. Koraanista ei näin voi tosin uskoa, sillä sadistinen aines on siinä aivan liian keskeinen.

Mutta toki ainakin suufilaiset mystikot osasivat ottaa koraaninkin elämänmyönteisesti, esimerkkinä Omar Haijam (Khaijam), josta joskus olen kirjoittanut. Hän osasi suhtautua rennosti kaiken maailman ortodoksian vartijoihin ja siemaili ahkerasti viiniään (ks. Vihavainen: Haun omar ja fariseukset tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Erich Fromm, jonka uskonnonfilosofisia kirjoja ei nyt valitettavasti ole lähettyvilläni, selitti tai ainakin kai tarkoitti, että yksijumalaisuudessa, kuten juutalaisuudessa, kristinuskossa ja kai vielä islamissakin (?) on ytimessään kaiken töhnän alla jalo idea äärimmäisestä hyvyydestä, joka vain ja ainoastaan on palvonnan arvoinen.

Koska se on äärimmäistä, ei se voi toteutua maan päällä sellaisenaan, mutta tarjoaa kuitenkin mittapuun kaikelle äärelliselle.

Mikäli sen sijaan jokin äärellinen asia (oma kansa, rotu, valtio, uskonto, ideologia) otetaan kaiken muun äärellisen mittapuuksi, ollaan siirrytty epäjumaluuden palvelemiseen.

Siitä alkaa barbaria, jolla ei ole määrää.

Muistan, että Frommin esitys vaikutti harvinaisen vakuuttavalta. Epäjumalien palvelijoita olivatkin siis nuo kaikki uskonkiihkoiset fariseukset, soturit ja fanaattiset kommunistit: he olivat lukeneet tekstinsä tavalla, joka teki niistä epäjumalan aseita sen sijaan, että olisivat sisäistäneet sanoman siitä, että vain ääretöntä hyvyyttä on lupa palvoa.

Sattumoisin tapaamme tämän idean myös Dostojevskin Riivaajien lopusta. Nythän siitä on tullut uusi käännöskin, joten se on taas ajankohtainen jopa kirjamarkkinoilla.

On sen sanoma muutenkin ajankohtainen. Kaikki nuo irvokkaat ja fanaattiset epäjumalan palvelijat niin Jerusalemissa, Teheranissa kuin Moskovassa ja muuallakin ovat nyt suurin vaara koko ihmiskunnan olemassaololle. Amerikkalaisen ja nykyeurooppalaisen kulttuurin ala-arvoisuus on ainakin latteampaa ja hitaammin tappavaa ja sisältää vielä mahdollisuuden uuteen nousuun.

Mutta kas tässä kymmenen vuoden takainen blogi epäjumaluuden palvonnasta, idolatriasta:

auantai 31. tammikuuta 2015

Idolien marssi

 

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

 

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

 

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty.

 Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”?

Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita.

”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta.

Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien.

Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä.

 Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät.

Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko…

 Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin.

 Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme?

Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä.

 Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin?

 Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja.

Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta. Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina. Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää.

Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.

 

Tylsyyttä kohti

 

Kirjojen jälkeinen maailma

 

Ray Bradbury, Fahrenheit 451. Suomentanut Einari Aaltonen. Sammakko 2024, 223 s.

 

Viime vuosisadan merkittävimmät dystopiat, Jevgeni Zamjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja George Orwellin 1984 sisältävät paljon samoja elementtejä. Klassikoiden joukkoon voidaan lisätä vielä Neil Postman ja hänen varoituksensa tylsän massaviihteen merkityksestä Huvitamme itsemme hengiltä.

Kaikki ne kertovat massaihmisestä, jonka älylliset ja moraaliset kyvyt totalitaarinen valtio on typistänyt olemattomiin hallitakseen rajattomalla vallalla ihmisten ajatuksiakin.

Tavoitteena on utopian luominen ja se taas on edellyttänyt uutta ihmistä, joka olisi vapaa menneiden sukupolvien toisenlaisesta ajattelusta eli irrationaalisuudesta. Niinpä menneisyyden jälkien hävittäminen on aina ollut keskeinen tehtävä.

Orwellin kiteytyksen mukaan se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Uljaassa uudessa maailmassa tiedot menneisyydestä ovat muuttuneet harvinaisuuksiksi, joiden varaan on vaikea kovinaan paljon rakentaa.

Virallinen narratiivi on pyhä ja oikea, mutta siinä voi havaita halkeamia, jotka paljastavat sen keinotekoisen luonteen. Se ei ole kokonaan valheellinen, mutta olennaisissa asioissa se on ja se myös tuottaa aivan hullunkurisia käsityksiä, joita kuitenkin pidetään alkeistotuuksina.

Todellisuudessakin Neuvostoliitto rakensi aikoinaan sellaista historiakuvaa, joka hyvin suuressa määrin noudatti Orwellin siitä maalaamaa karikatyyriä. Sosialistisen onnen ajan taustaksi oli rakennettu kuva menneisyyden maailmasta käsittämättömän riiston ja kärsimyksen näyttämönä.

Neuvostoliiton romahtaessa tämä kuva sitten purettiin ja mentiin osin toiseen äärimmäisyyteen.

Sosialistinen järjestelmä oli maanpäällinen utopia (ks. Vihavainen: Haun idolien marssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Päämääränä oli uudenlaisten käyttäytymisnormien ja arvojen iskostaminen ihmisiin eli uuden ihmisen rakentaminen. Sen väitettiin jo itse asiassa tapahtuneenkin. Toki säännön vahvistavia poиkkeuksia, menneisyyden jäänteitä (пережитки прошлого) löytyi yhä.

Tosiasiassahan menestys oli kaikkein olennaisimmissa asioissa, kuten suhtautumisessa ns. yhteiseen omaisuuteen varsin kyseenalaista. Muutosta kuitenkin myös epäilemättä tapahtui, mikä nykyään aiheettomasti sivuutetaan.

 Keskeisiä ongelmia tuossa ihmisen muokkaustyössä kuitenkin oli, että yksi sen tukijalka, oikeaoppinen kertomus menneisyydestä, ei koskaan tullut täysin uskottavaksi.

Bolševikkivalta kyllä esti vahingollisen informaation saapumisen kapitalismin maailmasta ja oli varsin uutterasti takavarikoinut vanhoja kirjoja, jotka edustivat väärää tietoisuutta ja hävittänyt niitä tai ainakin siirtänyt tavallisen lukijan  ulottumattomiin niin sanottuun erikoisvarastoon -spetshran.

Yksi alue kuitenkin oli jäänyt kunnolla perkaamatta ja se oli klassinen kaunokirjallisuus. Toki neuvostoaikana oli vaikea saada käsiinsä esimerkiksi Dostojevskin Riivaajia, jotka olivat varsin uskollinen kuvaus 1800-luvun narodovoltsien liikkeestä ja sen psykologiasta.

Dostojevski kuului kuitenkin maailmankirjallisuuden klassikoihin, eikä häntä voinut suoraan kieltääkään. Sen sijaan tyydyttiin ottamaan vaarallisimmista kirjoista hyvin pieniä painoksia ja pitämään niitä poissa tiedostavan etujoukon ulottuvilta.

Sellaiset kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama.

 Ideologian mukaan bolševismi kuitenkin rakensi maailmankulttuurin parhaiden saavutusten varaan ja oli niiden ainoa oikea perillinen. Kuinka nuo saavutukset olisikaan voitu kieltää?

Kun amerikkalaisista yliopistoista nyt meillekin virtaavat anti-intellektuaaliset muodit edellyttävät myös suurten klassikoiden muuttamista ideologiaan sopiviksi, on jo menty askeleen verran kauemmas totalitarismin tiellä kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Suunta kohti oikeaoppisuutta on joka tapauksessa sama ja osin menetelmätkin: vanhat kirjat ovat vihollinen, joka on tavalla tai toisella eliminoitava. Ratkaiseva askel voisi olla lukutaidon yleinen hävittäminen.

Ray Bradburyn kirja on oikeastaan aika tylsä tekele, joka ei mitenkään perustele sanomaansa eikä vaivaudu mitenkään vakuuttamaan lukijaansa. Kenties tekijä on jättänyt sen puolen edeltäjiensä huoleksi ja ajatellut, että lukija tuntee ne.

Henkilöhahmot ja toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen.

Toki sanoma on sitäkin selkeämmin esillä: valta pyrkii tekemään ihmiset ajatuksettomiksi ja tylsämielisiksi oikeaoppisen television avulla. Kirjat, jotka edellyttävät ajattelua ja voivat herättää sitä, pyritään hävittämään viimeistä myöten. Hävitys tapahtuu polttamalla ja vieläpä paikan päällä. Samalla voidaan polttaa talot ja ihmisetkin.

Onhan siinä dystopiaa kylliksi, kun kuvaan lisätään vielä ydinsota tai parikin. Sota kestää nyt vain minuutteja, joten edistystä maailmansotiin nähden on saavutettu valtavasti.

Bradbury on kertonut yhdeksi intohimokseen taistelun poliittista korrektiutta vastaan, mikä on ymmärrettävää. Juuri tällä nimellähän totalitaariset pyrkimykset ovat viime vuosikymmeninä esiintyneet. Woke on vain tämän asian yksi muoto.

Mikäli ajatellaan alussa mainittuja 1900-luvun totalitarismin kriitikoita, ei tulisi mieleen pitää Bradburya yhtenä penaalin terävimmistä kynistä. Pikemmin hän in vain yksi kanssamatkustaja.

Saattaa kyllä olla, että visuaalisessa  muodossa hänen unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ja vedota juuri noihin uuslukutaidottomiin ja horroksen vallassa vaeltaviin ääliöihin, joita kirjan mukaan ollaan massaviihteen avulla rakentamassa.

 

 

Idoleista

 Idolien aikaan

Jumala antoi Siinain vuorella Moosekselle taulut, joihin oli kirjoitettu noin kymmenen käskyä. Niiden tulkinnasta on eri puolilla maailmaa hieman erilaisia käsityksiä ja niiden erot ovat kiinnostavia.

Ei niistä kuitenkaan tässä sen enempää. Huomautan vain, että esimerkiksi venäläisessä raamatussa kuudes käsky kuuluu ”älä tapa!” ja toisessa käskyssä keskitytään kieltämään epäjumalien eli idolien (kr. eidolon, lat. idolum) tekeminen ja palveleminen.

Olen asiasta joskus hieman kirjoittanut ja mielestäni tunnetun venäläisen toisinajattelijan, Lev Kopelevin antama esimerkki idolien palvonnasta on hyvin kiinnostava ja oikeaan osunut (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=idolien+marssi).

Kopelevin idolina oli kommunismi, tuossa vaiheessa nimenomaan sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen. Se oli niin paljon elämää suurempi projekti, etteivät mitkään uhrit sen hyväksi olleet liian suuria. Esimerkiksi kulakkien likvidointi oli raakaa peliä, mutta ehdottomasti oikeutettua, sen suuren päämäärän loputtoman suuruuden takia.

Jostakin syystä luterilaisen kirkkomme työstämästä dekalogista on työlästä enää lainkaan havaita koko idolien kieltoa. Arvaan, että sellainen olisi näinä päivinä niin epämuodikas asia, että asiaa vältetään alleviivaamasta. Toki ensimmäisen käskyn kohdalla kielletään muiden jumalien pitäminen, mutta jotenkin ponnettomasti, vaikka itse pentateukissa Jahve ilmaisi asian aivan poikkeuksellisen kiivaasti, ankarasti ja seikkaperäisesti(2 Moos. 20, 3-6.).

Oli miten oli idolatria on mitä ilmeisimmin yhtä vaarallinen kuin se on vastenmielinenkin ilmiö ihmiskunnan historiassa.

Kun Moolok tai mitä nimeä siitä kulloinkin käytetään, ajatellaan kaiken hallitsevaksi ja oikeuttavaksi jumalaksi, ei ole enää äärtä eikä rajaa niillä töillä, joilla sitä yritetään palvoa ja lepyttää. Kommunismi oli vain yksi idoli, joka nyt sattuu olemaan minulle henkilökohtaisesti läheinen siksi, että pääsin näkemään, miten se hallitsi ihmisiä ja sai heidän silmänsä kiiltämään. Omasta järjestä ja moraalisesta vastuusta se myös vapautti.

Erich Fromm on kirjoittanut hyvin kiinnostavan kirjan, jossa hän käsittelee tätä problematiikkaa. Sen nimi on You Shall Be as Gods. A radical Interpretation of the Old Testament and its Tradition. Fawcett Publications 1966, 191 s.

En rupea Frommia seikkaperäisesti selostamaan. Totean vain, että hän nimittää asennettaan ei-teistiseksi mystiikaksi (non-theistic mysticism) ja katsoo, että Vanhassa testamentissa solmittu uusi liitto teki Jumalasta eräänlaisen perustuslaillisen hallitsijan, johon ihmisellä oli uudenlainen suhde. Nyt hän ei ollut enää mielivaltaisen tyrannin orja, vaan –oman jumalallisen kipinänsä omaavana- osallinen siitä jumaluudesta, jota hänen tuli totella.

Tämä uusi asema vapautti ihmisen vieraantumisesta omasta itsestään, jota hänen luomansa idoli, tyrannimainen jumala, edusti. Siirtyminen idolatriasta tähän humanistiseen uskontoon vapautti –ainakin potentiaalisesti- ihmisen eläimellisestä tilasta, johon taantuminen epäjumalanpalvelijan heteronominen omatunto hänet saattaa. 

Tämä on briljantti idea, mutta käytännössä meillä taitaa olla aika vähän kokemusta siitä, mihin humanistinen yksijumalaisuus johtaa ja miten se toimii. Myös Fromm toteaa, että uskonto voi ihan hyvin olla (ja useimmiten onkin?) nimenomaan idolatriaa.

Mutta niin kauan kuin idea todellisen jumaluuden palvonnasta idolien sijasta on olemassa, ei Jumala ole kuollut, sillä asia tarkoittaa toisin sanoen sitä, ettei ihminen ja hänen kykynsä pyhyyden todellisen tarkoituksen tajuamisesta ole kuollut. Jumalahan on ihmisen luomus, toki.

Tiedän, että ilmaisen tässä Frommin ajattelua liian yksinkertaisesti ja että tällä alueella kohtaan pian vanhan furor theologicuksen, joka tosin nykyään on yleensä muuttanut idolatrian alueelle ja pitää riekkujaisiaan somessa ja kaduilla.

Mitä tulee taantumiseen eläimelliselle tasolle (prehuman condition), todisteet siitä ovat jatkuvasti yltäkylläisinä nähtävissämme. Ihmistä käsitellään yhä useammin nimenomaan lajina, alastomana apinana, jolla ei ole muihin lajeihin nähden mitään etuoikeuksia. No, onhan tuo viime mainittu sanakin anateema ja maranaata, kuten kanttoori Sepeteus sanoisi.

Idolatrian tunnusmerkkeihin kuuluu, että siinä äärellinen otetaan äärellisen mittapuuksi. Se, mihin olemassa olevaa verrataan, ei ole täydellinen totuus, hyvyys ja kauneus, vaan sen sijasta jokin vajavaisen todellisuuden osa. Mikä tahansa on kuitenkin sallittua ja tulee pyhitetyksi, mikäli se tätä idolia palvelee.

Ilmastonmuutoksen estäminen, joka ajatellaan kaikki pyhittäväksi päämääräksi ja johon kuvitellaan tarkoin tiedettävän kaikki tarpeelliset keinot, on muuan idoli, jota palvotaan täysin irrationaalisilla rituaaleilla, päästökaupoista hamaan veganismiin.

Olen ymmärtänyt, että myös tämän idolin eteen kannettuina kaikki mahdolliset uhrit ovat oikeutettuja. Aivan vastaavassa asemassa oli myyttinen vallankumous jo Venäjän 1800-luvun nuorison mielessä. Bakuninin ja Netšajevin Vallankumouksellisen katekismus puhuu puolestaan.   

Eipä itse asia ole tainnut muuttua, sen muodot vain.

Idolien marssi

Ja niinpä loin itselleni epäjumalan

И сотворил себе кумира…

Лев Копелев (1912-1997)

Lev Kopelev, eräs aikamme hienoimpia humanisteja, antoi eräälle kirjalleen nimeksi tuon otsikossa esitetyn lauseen, joka sisältää viittauksen raamattuun. Se on jostakin syystä jäänyt korvaani kaikumaan myös Kopelevin rakastamalla saksankielellä, jolla sen taisin alun perin lukeakin: Und schuf mir einen Götzen. Lehrjahre eines Kommunisten.

Kuten jälkimmäisestä otsikosta ilmenee, Kopelevin epäjumala oli kommunismi. Hän oli kerran uskovainen, mutta ymmärsi sitten palvoneensa epäjumalaa.

Juutalaisuudesta kristinuskoon muistaakseni kääntynyt Kopelev tunsi raamattunsa. Siellähän, siis venäläisessä versiossa sanotaan Mooseksen saamien laintaulujen toisessa käskyssä näin:

 Не сотвори себе кумира и всякаго подобия, елика на
небеси горе, и елика на земли низу, и елика в водах
под землею: да не поклонишися им, ни послужиши им

Tosiasiassa raamattu ei alun perin ollut kirjoitettu venäjäksi, kirkkoslaaviksi tai edes englanniksi, toisin kuin usein kuvitellaan. Minusta nyt vain vanha sakraalinen teksti tuntuu aina jylhemmältä ja aidommin sakraaliselta kuin se puhekielinen jorina, jolle meidän suomalainen raamattumme on käännetty. Itsekin opin raamatun tarinoita jo pikkuisena lukiessani niitä heikkonäköisille isovanhemmilleni Gustave Dorén kuvittamasta, fraktuuralla painetusta hirvittävästä kirjasta, jonka avaaminenkin kammotti melko lailla.

Joka tapauksessa Aabrahamin ja Iisakin Jumala, joka on myös meidän kaikkien luterilaisten suomalaisten Jumala, asetti heti toisessa käskyssä kiellon idolien eli epäjumalien tekemisestä ja kumartamisesta. Tämä sitoo myös niin itäistä kristikuntaa kuin paaviakin ja tohtori Luther pohjoissaksalaisessa tosikkomaisuudessaan jopa hävitytti kirkoista palvonnan kohteeksi nousseet kuvat ja patsaat.

Näin meilläkin tehtiin niin kauan kuin totinen uskonnollisuus oli vallalla, mutta sitten hiipivät salakatoliset menot ja meiningit takaisin ja Helsingin tuomiokirkossakin, sen kaikesta karuudesta huolimatta seisoo kuin seisookin pari kuvapatsasta. En tosin ole huomannut niille kumarrettavan, mutta ehkäpä kaikki on vasta edessäpäin.

Kopelev, sellaisena kuin hänet kirjoistaan tunnen, kelpaa todellisen kristityn esikuvaksi, vaikka onkin humanisti. Lukekaapa vain hänen suomeksikin ilmestynyt kirjansa ”Miksi ammuimme toisiamme”? Humanismihan toki jo käsitteenä asettaa kaiken keskelle ihmisen ja lähtee myös siitä, että Jumala on ihmisen luomus, hän on tarkemmin ottaen sellaisen täydellisyyden kuvitelma, jollaista konkreettinen todellisuus ei kykene esittämään. Hän on todellinen, mutta todellinen vain kuvitelmana eli uskon luomuksena. Jos usko loppuu, häviää Jumalakin.

Tämä on tietenkin 1800-luvun peruskauraa, joka tunnetaan niin Feuerbachilta kuin monilta hänen seuraajiltaan aina jumalanrakentaja Gorkia myöten. Jumalan siis loi ihminen. Miten hän sitten voisi luoda epäjumalia? Eikö kaikilla hänen luomuksillaan ole tasa-arvoinen oikeus olemassaoloon niin kuin on niillä yhteinen syntyperäkin, ihmisen tarve kuvitella jotakin itseään korkeampaa?

Luulen, että juuri meidän aikakaudellemme on erityisen vaikea ymmärtää sitä ongelmaa, joka liittyy epäjumalan rakentamiseen niin Kopelevilla kuin muillakin hurskailla ihmisillä, joista mieleeni ensimmäisenä nousee Erich Fromm, eikä pelkästään komean sukunimensä takia.

Kopelev muistelee teoksessaan, miten hän ja hänen uskovaiset kommunistitoverinsa kollektivisointia toteutettaessa riistivät viimeisenkin leipäpalan talonpojilta, jotka jäivät nääntymään nälkään. He uskoivat asiaansa, tuohon idoliinsa, jolla oli se ääretön röyhkeys, että se oikean Jumalan tavoin väitti omaavansa oikeuden omistaa luotunsa kokonaan ja riistää häneltä hänen henkensä oman logiikkansa nimessä.

Kaikki tämä tapahtui koko maailman pelastamiseksi, ei pelkästään talonpoikien oman vapauden ja onnen tähden, vaikka sekin oli tärkeää. Kommunismi oli muiden jumalien tapaan ihmisen luoma ja julisti olevansa täydellinen, kaikkivaltias ja kaikkihyvä.

Sen ongelma oli, ettei se ollut mitään niistä. Sen sijaan, että olisi uskollisesti kunnioittanut totuutta, hyvyyttä ja kauneutta, kommunismi väärensi niitä. Machiavelli oli sen profeetta eikä Jeesus. Jumaluuden sijasta kommunismi palvoi idoleja, siis epäjumalia, joille se pystytti patsaita ja nimesi kaupunkeja. Tapahtuiko tämä ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa?

Itse asiassa idolit ovat yhtä vanha asia kuin ihminenkin. Roomassa palvottiin keisarin geniusta, espanjalaiset conquistadorit nimesivät kaupunkeja herjaavasti uskon symbolien mukaan samalla kun he ryöstivät ja murhasivat kaltaisiaan ihmisiä palvoen kultaista vasikkaa, joka janosi Potosin hopeaa ja atsteekkien kultaa.

Mutta miten he, vajavaiset ihmiset olisivat osanneet palvoa oikeaa Jumalaa? Ongelma on vanha ja itse asiassa sama kuin sillä vääränrahantekijällä, jolta tuomari kysyi, miksi hän oli ryhtynyt harjoittamaan kurjaa ammattiaan. ”Siksi etten osaa tehdä oikeaa rahaa” kuului vastaus.

En aio ruveta uskonpuhdistajaksi, joten jätänkin nyt lukijalle vielä selittämättä, mistä oikean Jumalan tuntee ja miten on mahdollista, etteivät kaikki ole jumalia tai etteivät kaikki jumalat ole oikeita. ”Minä olen ainoa Jumala, älköön teillä olko muita jumalia” kertoo Nietzsche erään vanhan jumalan joskus sanoneen, jolloin kaikki muut jumalat kuolivat. He kuolivat nauruun. Sama herra esittää myös aikoinaan varmaan tuoreelta kuulostaneen todistuksen ateismille: ”Jos jumalia olisi, kuinka voisin sietää sitä, ette ole jumala? Ergo: jumalia ei ole”.

Psykiatrian ammattilaiset voinevat vahvistaa sen, että uskonnollinen, mukaan lukien ateistinen fanaattisuus liittyy usein narsismiin, josta herra Nietzsche tietenkin on hyvin selkeä esimerkki. Hänen ”yli-ihmisensä” luultavasti syntyi oman kaikkivoipaisuuden harhoista, jotka saattoivat olla perimmältään kuppataudista juontuvia, mene ja tiedä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö yli-ihmisellä olisi länsimaiden uudemmassa historiassa aivan keskeinen rooli. Nietzsche antoi sille hahmon ja kuvasi sen omalla nerokkaalla, joskin vinksahtaneella tavallaan. Mutta se oli jo syntynyt heti Jumalan kuollessa. Ja siitä oli Nietzschen kuollessa jo aikaa.

Jumalan kuolema on ollut pitkä prosessi, joka on vieläkin kesken, eikä mikään takaa, ettei se vielä heräisi henkiin. Oikeastaan se on jopa todennäköistä. Joka tapauksessa ajattelevan joutilasluokan Jumala kuoli jo 1700-luvulla, jolloin sen huomattiin olevan kykenemätön vastaamaan Voltairen ja kumppanien heittämään haasteeseen tasaveroiselta pohjalta. Nämä herrat julistivat itsensä kilpailun voittajiksi ja ottivat mielellään itse vastaan jumalointia, joka ilmeni muun muassa patsaiden pystyttämisenä. Itse asiassa meidän on nykyään kai mahdotonta kuvitella sitä, millaista palvontaa saivat osakseen nuo järjen jättiläiset, joiden paikaksi sitten tuli Panthéon –kaikkien jumalien temppeli, jonka pariisilaisesta versiosta puuttuu Jahvelle varattu nurkkaus.

Panthéonin historia on syvästí symbolinen, kuten sen koko sanoma. Sehän suunniteltiin alun perin kirkoksi, mutta vallankumous ei tarvinnut kirkkoja, joten sinne haudattiin ”isänmaan” suurmiehet, sellaiset, joita voitiin pitää kuolemattomina, Voltairesta ja Mirabeausta lähtien. Ensikertaista kävijää hätkähdyttävät valtavat 1800-luvun historiamaalaukset ja yksityiskohdat, sellaiset kuin Léon Gambettan sydän, joka on sijoitettu erilliseen uurnaan. Järki ei siis saanut pitää monopolia tähän temppeliin, vaan tunne palasi sinne jostakin ikkunasta, erityisesti isänmaanrakkaus, sekulaarisen epäjumalan palvonta, joka henkilöiden ohella suuntautui myös kansakuntaan. Sehän oli vallassa jo Napoleonin aikana.

Kullakin kansakunnalla on nykyään Pantheoninsa, aika monilla ainakin. Sellaisia ovat omalla tavallaan myös suuret sotilashautausmaat, uhrilehdot, joissa lepäävät aikansa moolokien nielemien miesten luut. Arlington Washingtonissa, Poklonnaja gora Moskovassa, Suomen sadat sankarihautausmaat, Verdun… onhan näitä. Niiden symbolisena tehtävänä on ylentää ihmistä, saada hänet tuntemaan, miten paljon yksilöä suurempia arvoja maailmassa on ja miten äärettömällä auktoriteetilla ne vaativat häneltä alistumista, uhrautumista, omasta itsestään luopumista.

Alistuminen, nöyrtyminen, islam, nirvana… Sama periaate toistuu uskonnoissa ja niihin verrattavissa yhä uudelleen: luovu itsestäsi ja saat kunnian kruunun!

Se sankari on, joka ain’ kuolohon, lukin seittejä vastahan taistella voi! lauletaan Sibeliuksen säveltämässä laulussa. Siinäkin todetaan, että sankarit kaatuvat aina. Olennaista on, että he siitä huolimatta tekevät mitä tekevät. Tämä on tietenkin vanha totuus: nykyaikaisten massa-armeijojen sotilaat ajettiin päin konekiväärejä kentillä, joista muodostui eräänlaisia sankaritehtaita samaan tapaan kuin laittomien aborttien tekijöitä nimitettiin joskus enkelintekijöiksi. Ei sankarin välttämättä tarvitse onnistua siinä, mitä hän yrittää. Yritys kuuluu palkita, jos se on tarpeeksi merkittävä. Tosin suurempaa rohkeutta olisi vaatinut olla lähtemättä hyökkäykseen, mutta tämä huomautus on tietenkin asiaton.

Mutta suurimmat sankarit saavat aina myös henkilökohtaisen patsaansa. Näin on ollut jo siitä lähtien, kun johtavat intellektuellit ajattelivat olevansa ihmisjumalia ja tekivät asiasta johtopäätöksensä.

Jokainen maa ja kansakunta löysi 1800-luvulla kansallissankarinsa. Usein nämä olivat jonkinlaisia intellektuelleja: runoilijoita, filosofeja, kapinallisia, tutkijoita. Porthan, Runeberg, Topelius, Snellman, Petöfi, Garibaldi, Mickiewicz, Shevtshenko… Pronssipatsaiden pystyttäminen kuolevaisille ihmisille oli jotakin uutta. Aleksandr Pushkin sanoi, Horatiusta siteeraten, luoneensa itselleen vaskea ikuisemman muistomerkin runoissaan, mutta kyllä hän vaskipatsaitakin on saanut osakseen, valtavasti. Ne ovat melkein yhtä hämmästyttävä ja moniselitteinen ilmiö kuin itse runoilija, joka, kuten tiedetään, on Venäjän kaikki: наше все.

Turha sanoakaan, että pronssipatsaat ovat ainakin jossakin mielessä ja tarkoituksensa puolesta aikamme idoleita, siis epäjumalankuvia, jotka Jahve aikoinaan näki hyväksi kieltää ja kuten koraanin Allah myös omasta puolestaan näkyy profeetalle kertoneen.

Sanan idoli (kr. eidolon, lat. idolum) merkitys on toki nykyisessä kielenkäytössä latistunut aivan muodottomaksi ja tuntemattomaksi, kauas alkuperäisestä ideastaan. En ole koskaan seurannut Suomen idoli –ohjelmaa enkä aio seuratakaan, mutta näen ympärilläni riittävästi merkkejä idoleiksi mainituista ilmiöitä tietääkseni mitä on kysymys. Ymmärtämisestä on väitä mitään.

Idoli voi tietysti olla myös ihminen eikä vain ideologia tai puupökkelö, kultainen vasikka tai karvainen Volos/Veles -hirviö, joka kerran Kiovassa syöstiin Dnepriin. Dostojevski kertoo siitä, miten nuoret yli-ihmiset Stavrogin ja Verhovenski loivat omaa epäjumalaansa, kaikkivoivaksi ilmoittautuvaa, mutta falskia vallankumouksen idolia ja miten, täysin loogisesti koko idea kehittyy lopulta mielettömään muotoon: ”olen ajatellut tehdä sinusta Jumalan…”

Lisääntymisikäiselle nuorisolle ihmisyksilön kauneus saattaa olla järisyttävä kokemus, joka on voimassaan uskonnollista luokkaa. Palvotun olennon silmät, huulet, vartalon ihanuus, kaikki yhdessä sytyttävät intohimon, joka näyttää kohdistuvan täydellisyyteen, koska rakastunut ihailija ei voi kuvitella mitään täydellisempää ja on joutunut kokemansa lumoihin, kuten lukemattomat iskelmät niin kaunopuheisesti todistavat.

Nietzsche kertoo eräässä runossaan vuohipaimenesta, joka joutui rakkauden tuskiin ja riutui syömättä ja juomatta vain yksi ajatus mielessään, voimatta edes nukkua. Kun paimen sitten sai morsiamensa, palautui kaikki normaaleille urilleen. Ruoka ja juoma maistuivat ja uni tuli vaivatta.

Tässä tapauksessa ihmisyksilö siis antautui idolinsa valtaan ja luultavasti tunsi ahdistuksensa ja kaipuunsa kasvavan metafyysisiin mittoihin, mutta palasi pian normaalitilaan, jossa asian metafyysinen puoli kaiketi järjestyi perhe-elämän ja lisääntymisen kautta ja kotiliettä vaalien ja sen hyväksi ahertaen, ilman tarvetta sellaisiin joutavuuksiin, joita erilaiset aatteiden kolportöörit levittivät isooville ja janooville sieluille, jotka kärsivät idolin puutteesta ja yleensä puutteesta.

Mutta, kuten on sanottu, vaikka kaikki Euroopan pankkiirit, sokerileipurit ja huonekalujen pehmustajat perustaisivat osakeyhtiön tehdäkseen yhden kengänkiillottajan onnelliseksi, he eivät onnistuisi siinä. Tai –he onnistuisivat siinä vähäksi aikaa, mutta eivät pitkäksi aikaa, sillä kengänkiillottajallakin on sielu, joka on toista kuin hänen vatsansa.

Ja myös paimenparalla ja hänen vaimollaan on sielu. Sen tarpeet täyttämään luultavasti tarvittiin kerran uskonto, sillä perheen, kotilieden ja erityisesti lasten kohtalo oli koko ajan vaakalaudalla. Ihminen tiesi, että hän tässä maailmassa sekä voi menettää kaiken että myös menettää kaiken. Elämähän myös ottaa kaiken takaisin, eikä vain anna.

Nykyään on aivan ilmeisesti mahdollista elää aivan normaalisti lotkauttamatta korvaansakaan tuolle asialle. Ympärillämme on oikeastaan pelkkiä mysteerejä ja tarkemmin katsoen ymmärrämme sen kyllä, mutta miksi välittäisimme? Tavalliselle hyvinvointivaltion kansalaiselle riittää hänen hyvinvointinsa ja mikäli hän kaipaa ylevyyden kokemuksia, sopii välillä julistaa, että hän suo tämän autuuden mielellään myös muille. Tervetuloa siis pöytään, kaikki te kärsivät ja raskautetut, vaikka ette vielä ymmärtäisikään, että elämänne tarkoitus on hoitaa pientä kotia ja nauttia aineellisista ja aineettomistakin hyödykkeistä. Varmemmaksi vakuudeksi aikamme sankari voi suorittaa hengellisiä harjoituksia projisioiden vihan tunteitaan niihin, jotka ovat hänen jaloutensa epäilijöitä ja sabotoijia.

Mitäpä sanoakaan, tämä on hienoa ja se on edistystä. Ei enää ihmisuhreja, ei moolokeja, ei edes pronssisia idoleita. Muoviset riittävät hyvin, kun muistetaan vuosittain ja jopa viikoittain äänestyksillä ja pudotuksilla valittavia idolihahmoja, jotka eivät luonnollisista syistä voi jatkaa roolissaan kovin kauan. Huvituskoneistojen sisällöntuottajat riittävät hyvin turvaamaan elämyspalvelut kaikille: mikäli kaipaat pornoa –ja kuka nyt ei kaipaisi- olepa hyvä, sitä saa joka tuutista! Tunnetko vetoa himomurhaamiseen, sadomasokismiin, zoofiliaan tai feminismiin? Luukku auki vain; tavaraa tulee niin paljon kuin pystyt sulattamaan ja paljon enemmänkin! Jokaiselle taipumukselle löytyy myös kannattaja- ja tukiryhmänsä. Metafyysinen yksinäisyys on siis pelkkä valinta ja ilmeisen typerä vielä lisäksi, jos saa sanoa. Tämä olisi siis nähdäkseni ajallemme normaali ja kohtuullinen näkökulma.

Mutta kaikki maapallon maat ja kansat eivät elä tässä todellisuudessa, kuten voimme päivittäisestä uutisvirrasta päätellä. Joillekin on totisinta totta ehdottoman alistumisen vaatimus muodossa islam, toisia vetää sota ja ihmisyyden ylittäminen itsensä vaarantamalla ja kaltaisiaan tappamalla puoleensa kuin hunaja mehiläisiä.

Maailman kansojen elämänarvot eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia kaikille. Voimme todeta asian maailmanlaajuisista tutkimuksista kuten World Values Survey ja voimme todeta sen siitä, miten mahdotonta joidenkin kulttuurien edustajille on hyväksyä jonkun toisen kulttuurin arvoja ja normeja. Poikkeamat ovat suuria myös länsimaiden välillä. Yhdysvallat ei ole se Ankkalinna, joksi sen usein kuvittelemme. Eurooppakaan ei ole se järjen ja kulttuurin tyyssija, joka on kaikessa oman maamme vastakohta eikä esimerkiksi Venäjä ole samanlainen kuin Suomi, vaikka geneettisesti sukua olemmekin. Ei se myöskään ole joka suhteessa erilainen.

Kaikilla kansoilla on oma omituinen sankarigalleriansa ja näkymätön tai näkyväinen pantheoninsa, jonka kautta ne suhteuttavat itsensä muihin. Kaikilla kansoilla on myös ainakin ollut kokemuksensa pyhästä ja epäpyhästä, Jumalasta ja epäjumalista, idoleista. Joissakin kulttuureissa tämä aines on voimakkaammin esillä arkipäivässä, joillakin heikommin. Mutta siellä jossakin se on ja se määrää ajatteluamme.

Kukaan ulkomaalainen ei ymmärrä, miksi Vilho Koskela tai Antti Rokka ovat niin merkittäviä sankareita, vaikka heitä ei edes ollut olemassa. Harva tajuaa täysin, miksi oli niin tavattoman hienoa, että sotamies sanoi Mannerheimille, joka käski hyppäämään ikkunasta: ”P-le, hyppää ite!”. ja monelta jää ymmärtämättä, miksi opiskelijoiden on aivan pakko muutaman ryypyn jälkeen laulaa Isontalon Antista ja Rannanjärvestä.

Nuo hahmot kuuluvat kuitenkin kansalliseen tajuntaamme yhtä tiiviisti kuin Runeberg ja Snellman nyt jo unohdettuine luomuksineen. Vänrikki, sittemmin luutnantti Vilho Koskelan pronssipatsas puuttuu vieläkin pantheonistamme, joka sitä paitsi on ranskalaisessa muodossaan vielä rakentamatta. Mutta ehkä se pitäisi rakentaa? Kulttuurirahasto on rahoittanut huonompiakin ideoita, joten nyt voisi olla aika ruveta miettimään sitä paljon puhuttua uutta kansallismuseota, jonka päähenkilönä ei ole kansa etnoksena, vaan historiallisena sankarien kavalkadina. Niin että unohdetaan jo se uusi poliittinen historia ”alhaalta”. Eivät ihmiset sitä tule katsomaan. Idolatria on maassamme kyllä voimissaan, mutta se on nykyään madaltunut niin huolestuttavalle tasolle, että asia vaatii korjaamista.

Uuteen pantheoniin, jonka voisi sijoittaa suunnitellun Guggenheimin paikalle, olisi tietenkin syytä ottaa mukaan myös kaikki ne kirjalliset hahmot ja taruolennot, joita ilman Suomea ja suomalaisia ei voi ymmärtää. Kansallisbiografia on jo pitkä askel tähän suuntaan ja noteeraa kyllä laajan kirjon niin idolihahmoja kuin tavallisempia tallaajia, mutta se kertoo vain todellisista henkilöistä. Todellisia ne kirjallisetkin ovat ja tavallaan todellisempia kuin oikeat ihmiset, sillä niistähän tiedetään aivan kaikki mikä niistä voidaan tietää. Falskeja poseerauksia ei ole mukana muuten kuin omana itsenään.

Sanomattakin on selvää, että mikäli projekti toteutetaan julkisin varoin, täytyy puolen tai useamman idoleista edustaa toista sukupuolta eikä esimerkiksi tiettyä toista ja on myös tärkeää, että rakennuksen muodot ovat asianmukaisia. Mutta millaisia?

Nyt olen tainnut haukata yhdelle lauantaiaamulle liian suuren palan. Täytynee palata asiaan myöhemmin.