Kirjojen
jälkeinen maailma
Ray Bradbury, Fahrenheit
451. Suomentanut Einari Aaltonen. Sammakko 2024, 223 s.
Viime vuosisadan
merkittävimmät dystopiat, Jevgeni Zamjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas
uusi maailma ja George Orwellin 1984 sisältävät paljon samoja
elementtejä. Klassikoiden joukkoon voidaan lisätä vielä Neil Postman ja hänen
varoituksensa tylsän massaviihteen merkityksestä Huvitamme itsemme hengiltä.
Kaikki ne
kertovat massaihmisestä, jonka älylliset ja moraaliset kyvyt totalitaarinen
valtio on typistänyt olemattomiin hallitakseen rajattomalla vallalla ihmisten
ajatuksiakin.
Tavoitteena on utopian
luominen ja se taas on edellyttänyt uutta ihmistä, joka olisi vapaa menneiden
sukupolvien toisenlaisesta ajattelusta eli irrationaalisuudesta. Niinpä
menneisyyden jälkien hävittäminen on aina ollut keskeinen tehtävä.
Orwellin kiteytyksen
mukaan se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Uljaassa
uudessa maailmassa tiedot menneisyydestä ovat muuttuneet harvinaisuuksiksi,
joiden varaan on vaikea kovinaan paljon rakentaa.
Virallinen
narratiivi on pyhä ja oikea, mutta siinä voi havaita halkeamia, jotka
paljastavat sen keinotekoisen luonteen. Se ei ole kokonaan valheellinen, mutta
olennaisissa asioissa se on ja se myös tuottaa aivan hullunkurisia käsityksiä,
joita kuitenkin pidetään alkeistotuuksina.
Todellisuudessakin
Neuvostoliitto rakensi aikoinaan sellaista historiakuvaa, joka hyvin suuressa määrin
noudatti Orwellin siitä maalaamaa karikatyyriä. Sosialistisen onnen ajan
taustaksi oli rakennettu kuva menneisyyden maailmasta käsittämättömän riiston
ja kärsimyksen näyttämönä.
Neuvostoliiton
romahtaessa tämä kuva sitten purettiin ja mentiin osin toiseen äärimmäisyyteen.
Sosialistinen
järjestelmä oli maanpäällinen utopia (ks. Vihavainen:
Haun idolien marssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Päämääränä
oli uudenlaisten käyttäytymisnormien ja arvojen iskostaminen ihmisiin eli uuden
ihmisen rakentaminen. Sen väitettiin jo itse asiassa tapahtuneenkin. Toki
säännön vahvistavia poиkkeuksia,
menneisyyden jäänteitä (пережитки прошлого)
löytyi yhä.
Tosiasiassahan
menestys oli kaikkein olennaisimmissa asioissa, kuten suhtautumisessa ns. yhteiseen
omaisuuteen varsin kyseenalaista. Muutosta kuitenkin myös epäilemättä tapahtui,
mikä nykyään aiheettomasti sivuutetaan.
Keskeisiä ongelmia tuossa ihmisen
muokkaustyössä kuitenkin oli, että yksi sen tukijalka, oikeaoppinen kertomus
menneisyydestä, ei koskaan tullut täysin uskottavaksi.
Bolševikkivalta
kyllä esti vahingollisen informaation saapumisen kapitalismin maailmasta ja oli
varsin uutterasti takavarikoinut vanhoja kirjoja, jotka edustivat väärää
tietoisuutta ja hävittänyt niitä tai ainakin siirtänyt tavallisen lukijan ulottumattomiin niin sanottuun
erikoisvarastoon -spetshran.
Yksi alue
kuitenkin oli jäänyt kunnolla perkaamatta ja se oli klassinen
kaunokirjallisuus. Toki neuvostoaikana oli vaikea saada käsiinsä esimerkiksi Dostojevskin
Riivaajia, jotka olivat varsin uskollinen kuvaus 1800-luvun narodovoltsien
liikkeestä ja sen psykologiasta.
Dostojevski
kuului kuitenkin maailmankirjallisuuden klassikoihin, eikä häntä voinut suoraan
kieltääkään. Sen sijaan tyydyttiin ottamaan vaarallisimmista kirjoista hyvin pieniä
painoksia ja pitämään niitä poissa tiedostavan etujoukon ulottuvilta.
Sellaiset
kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen
intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä
ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama.
Ideologian mukaan bolševismi kuitenkin rakensi
maailmankulttuurin parhaiden saavutusten varaan ja oli niiden ainoa oikea
perillinen. Kuinka nuo saavutukset olisikaan voitu kieltää?
Kun
amerikkalaisista yliopistoista nyt meillekin virtaavat anti-intellektuaaliset
muodit edellyttävät myös suurten klassikoiden muuttamista ideologiaan
sopiviksi, on jo menty askeleen verran kauemmas totalitarismin tiellä kuin
Neuvostoliitossa aikoinaan.
Suunta kohti oikeaoppisuutta
on joka tapauksessa sama ja osin menetelmätkin: vanhat kirjat ovat vihollinen,
joka on tavalla tai toisella eliminoitava. Ratkaiseva askel voisi olla
lukutaidon yleinen hävittäminen.
Ray Bradburyn
kirja on oikeastaan aika tylsä tekele, joka ei mitenkään perustele sanomaansa
eikä vaivaudu mitenkään vakuuttamaan lukijaansa. Kenties tekijä on jättänyt sen
puolen edeltäjiensä huoleksi ja ajatellut, että lukija tuntee ne.
Henkilöhahmot ja
toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta
tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen.
Toki sanoma on
sitäkin selkeämmin esillä: valta pyrkii tekemään ihmiset ajatuksettomiksi ja
tylsämielisiksi oikeaoppisen television avulla. Kirjat, jotka edellyttävät
ajattelua ja voivat herättää sitä, pyritään hävittämään viimeistä myöten. Hävitys
tapahtuu polttamalla ja vieläpä paikan päällä. Samalla voidaan polttaa talot ja
ihmisetkin.
Onhan siinä
dystopiaa kylliksi, kun kuvaan lisätään vielä ydinsota tai parikin. Sota kestää
nyt vain minuutteja, joten edistystä maailmansotiin nähden on saavutettu
valtavasti.
Bradbury on
kertonut yhdeksi intohimokseen taistelun poliittista korrektiutta vastaan, mikä
on ymmärrettävää. Juuri tällä nimellähän totalitaariset pyrkimykset ovat viime
vuosikymmeninä esiintyneet. Woke on vain tämän asian yksi muoto.
Mikäli
ajatellaan alussa mainittuja 1900-luvun totalitarismin kriitikoita, ei tulisi
mieleen pitää Bradburya yhtenä penaalin terävimmistä kynistä. Pikemmin hän in
vain yksi kanssamatkustaja.
Saattaa kyllä
olla, että visuaalisessa muodossa hänen
unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ja vedota juuri noihin uuslukutaidottomiin
ja horroksen vallassa vaeltaviin ääliöihin, joita kirjan mukaan ollaan
massaviihteen avulla rakentamassa.
Joskus tuo Timo on niin hankala, että kirjoittaa kolumninsa niin kattavasti, ettei siihen ole paljon lisättävää. Sen kuitenkin muistan, että kyllä Bradburyn kirja teki minuun vaikutuksen luultavasti siksi, että olin kirjallisuuden suhteen parhaassa ja innokkaimassa vaiheessa, kun kirja suomennettiin. Nyt kun aikaa on kulunut tiedämme, että kaikki nämä pahanilman linnut, Huxley, Orwell ja Bradbury olivat suuria visionäärejä ja voisi olla, että totalitaristit olisivat vielä enemmän niskan päällä ilman heitä.
VastaaPoista"Saattaa kyllä olla, että visuaalisessa muodossa hänen unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ..." Olen nuorena nähnyt Truffaut'n ohjaaman elokuvaversion (1966), ja kyllä se muistaakseni oli varsin vaikuttava - vaikkei kuulukaan Truffaut'n todellisten mestariteosten joukkoon. Näköjään 2018 on tehty kirjan pohjalta uusi elokuva, mutta se ei liene hääppöinen.
VastaaPoista"Sellaiset kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama."
VastaaPoistaTämä on yllättävää: Tolstoi nyt saattoi ylistää vanhaa maailmaa, mutta Gogol ja varsinkin Tsehov suhtautuivat siihen hyvin kriittisesti. Mikä heissä mätti?
Ei mikään mättänyt. Jos puhutaan totta, sen kyllä aina erottaa propagandasta.
Poista"Henkilöhahmot ja toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen."
VastaaPoistaEikö juuri seikka nosta kirjan pääsanomaa vahvemmin esille, varsinkin jo puoliksi tyhmistetyn kuulijakunnan edessä: taiteellisesti korkeatasoisempi teos olisi ollut vaarassa jäädä kokonaan lukematta.
Utopiathan ovat aina unenomaisia ja epärealistisia kunnes todellisuus tavoittaa ne - tai pahimmillaan ajaa edelle.
Kun nuorena miehenä luin 1984:n, miltei säikähdin sen neuvostoliittolaisuutta kuvaavaa realismia. Huxley etc. tulivat heti perässä.
VastaaPoistaNyt. Toivonsa menettäneenä, vanhana känttynä totean vain, että asiat vaihtuvat, mutta propagandan typeryys ei häviä mihinkään.
Nyt on woke, dei ja mitä muuta paskaa tahansa.
Uutiskuvissa on toistuvasti D. Trump, suu auki huutaen tai Sanna Marin sitä ja Sanna Marin tätä: ja vieläpä, mikä kummallista, positiivisessa sävyssä.
Naurettavinta on edelleen mamupropaganda, joka on symbolisoivinaan länsimaista hyvyyttä, ollen kuitenkin toteamuksia: "Maahanmuutto on rikkaus ja voimavara", mutta mm. Ruotsissa takaisinmuuttorahaa korotetaan tuntuvasti.
Summa summarum: sensuuri on voimallista ja keskustelua käydään sivuraiteilla.
Ei ole Suomessa sensuuria. On kyllä kilpailematon, vähäinen mediatarjonta, ja siihen liittyvä korruptio ja ylen komukat.
PoistaMutta tilanne muuttunee holokaustin kiistämiskieltolain myötä, tosin tuskin ennakkosensuuriksi sittenkään.
Voi sen toki ilmaista noinkin. Mutta se itsesensuuri, toisinsanoen typeryys: kun lukee US-blogeja, tulee hyvin usein ilmi...
PoistaItsesensuuri on usein poliittista toiveajattelua.
http://ihmisluonto.blogspot.com/2017/06/islam-sananvapaus-ja-kulttuurin.html
PoistaUnenomaista, juuri niin. Unet eivät tunne aikaa, niiden alku ja loppu eivät sulje sisääntä ehjää etenevää dynamiikkaa. Unitunnelmat eivät vastaa tietoisuuden ja järjen maailman kokemuksia, meillä ei ole edes erityisesti unitunnelmia kuvaavia käsitteitä.
VastaaPoistaHypnoosi on toinen tajunnallinen ilmiö, jota ymmärtämättä ei voi kuvata eikä varsinklaan selittää sitä miten totalitaristiset järjestelmät toimivat. Ihmisen "minä" ei ole mikään sipulin ydin -- ei mitään kiinteää ja keskittynyttä -- vaan vain se tajunnallinen raami, jossa yksilö kokee olemassaolonsa jatkuvuuden. >i>Aika on se rakennusaine josta "minä" on rakennettu. Kun totalitarismeissa katoaa ihmisen "minä", katoaa aika, ja kun aika katoaa, historia katoaa. Totalitarismin yksilö on aina vailla menneisyyttä, ja siksi hänen "nyyhetkensä" on ohjelmoitavissa. Totalitarismi toteutuu aina sellaisten "oppien" -- ideologioiden -- verbaalisissa kulisseissa, joissa "totuudet" ovat ajattomia ja ikuisia.
Siis sellaisia käsitteitä kuin juuri nyt suurta suosiota nauttivat "ihmisarvo- ja -oikeusideologiat", jotka julistavat ylihistoriallisia ajattomia arvoja.
Freudin myöhäisimpään tuotantoon kuuluva kirjoitelma "Joukkopsykologia ja egoanalyysi" on jäänyt selvästi kesken, mutta oppihistoriallisesti sen avaukset viitoittavat tien syvyyspsykologiasta durkheimilaiseen sosiologiaan. Niiden rinnalle tarvitaan sitten vielä perehtyminen kielifilosofiaan -- jotta ymmärrettäisiin miten kieli, ajattelu ja "totuus" elävät omaa, puhutun ja kirjoitetun kielen avioliittoaan. Wittgensteinin selvin seuraaja oli McLuhan, jonka seuraaja taas blogitekstissäkin mainittu Neil Postman oli.
Oppaita meillä olisi, ja opaskirjojakin siis. Valitettavasti lukutaito on katoava kognitiivinen emergenssi. Kirjoja ei tarvitse polttaa, koska niiden sisällöt eivät enää aukea suurelle enemmistölle.
Siinä missä Orwell piirsi kuvan sosialistisesta dystopiasta, Huxley piirsi kuvan eräänlaisesta kapitalistisesta dystopiasta. Eivätkä ne lopultakaan ole kovin kaukana toisistaan. Kummassakin tapauksessa kyse on pakkopaitaan puetusta yhteiskunnasta ja eroa on vain hallinnan keinojen väkivaltaisuudessa ja ihmisten kurjuuden asteessa. Kovin usein, ehkä jopa poikkeuksetta, dystopia on utopia, jota on yritetty dogmaattisesti toteuttaa käytännössä. Sosialismin tapauksessa asia on niin selvä ja myös käytännössä osoitettu, että ei siitä sen enempää, mutta kun katsoo millaista valtaa muutamat harvat some-jätit jo nyt käytännössä edustavat ja siihen lisätään tekoälyn tuomat mahdollisuudet, ei siitäkään aiheutuvan dystopian vaara mikään aivan vähäinen ole.
VastaaPoistaOikeastaan taitaa olla niin, että kaikki utopiat, alkaen siitä alkuperäisestä Thomas Mooren Utopiasta, pyrkivät toteutettuna kääntymään dystopioiksi. Utopiassahan More kuvaa täydellisesti ja rationaalisesti järjestettyä valtiota, jossa yksityisomaisuutta ei ole ja kaikki asiat on järjestetty ”parhaalla mahdollisella tavalla”. Ja tässä lienee syy siihen, että jo kirjaa lukiessa se Utopia alkoi tuntua dystopialta. Syynä tähän tuntemukseen on kai se, että siinä kuten myöhemmin kehitetyissäkin utopioissakin, oli kyse yhden tai muutaman henkilön kehittelemästä ideaalista, johon elävät ihmiset sitten haluttiin survoa. Eipä oikeastaan ihme, että Thomas Moresta tehtiin valtiomiesten, lakimiesten ja poliitikkojen suojeluspyhimys. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina.
Neuvostoliitto oli mielenmuokkausutopia-dystopia kyllä. Mutta nykyään vedetään kaikki aikakaudet yhteen noin vain niin kuin Stalin olisi ollut NL:n johdossa koko ajan. Nimitän tätä Hollywoodin historiankuvaksi. Vrt. jenkkitoimintaleffan venäjäkuva: Siperia ja piikkilankaa. Nuorisohan pitää sitä jo ainoana totena.
VastaaPoistaAjatellaan kuitenkin esim. elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskia joka sai tehdä hyvin uskonnollisia ja metafyysisiä leffojaan Breznevin aikana yllättävän vapaasti. Samana aikana Venäjällä olivat käsittääkseni kaikki klassikot luettavissa. Myös länsilevyt (Beatles, Bowie sun muut) ja länsikirjallisuus virtasi mustan pörssin kautta aika vapaasti ainakin suurimpiin kaupunkeihin. Ankeaa meidän mittapuullamme, kyllä, mutta ei mikään ikirouta.
Kysyttävä vielä ovatko nyt meidän ajassa "klassikot vapaasti saatavilla"? Nehän ovat sitä vain jos ne on luettu, ne ovat merkityksellisiä ja kokemus niistä sijaitsee omassa päässä. Neuvostoliitolla oli kirjarovionsa, meillä on kirjallisuusroviomme, jolla tarkoitan lajin merkitysarvon jyrkkää vähenemistä ja putoamista korkeintaan ääneen kuin lapsille valmiiksi luetuksi digisisällöksi
kerta rytinä
Kun tietokone lukee kirjan puolestasi, tunnelma on lattea, vaikka puhegeneraattori olisi täydellinen. Syynä se, ettei kompuutteri ymmärrä lukemaansa eikä osaa eläytyå, niinkuin vaikka Tuomas Anhava. Vaan asiaan on tulossa korjaus, tässä meillä on tekoäly, joka muuttaa umpitylsät tutkimusraportit eloisaksi keskusteluksi: https://illuminate.google.com/
VastaaPoistaMitä mahtoi Kemal Atatürkilla olla mielessään, kun hän vuonna 1929 määräsi, että turkin kieltä oli vastedes kirjoitettava latinalaisilla kirjaimilla? Siihen saakkahan sitä oli kirjoitettu arabialaisilla kirjaimilla.
VastaaPoistaPäätökseen saattoivat vaikuttaa monet syyt. Ensinnäkin arabialaiset aakkoset soveltuivat turkin kieleen huonosti jo siitä syystä, koska niissä vokaaleja ei yleensä merkitä, mikä arabiassa ei ollut kovin suuri haitta, koska kielessä on vain kolme vokaalia, turkissa sen sijaan kahdeksan. Tämän vuoksi, ja kun uusi oikeinkirjoitus oli lähes täysin foneettinen (kuten suomessakin), luku- ja kirjoitustaidon oppiminen kävi paljon entistä helpommaksi.
Lisäksi asialla saattoi olla suuri symbolinenkin merkitys, Atatürk kun halusi länsimaistaa Turkin monessa muussakin suhteessa.
Mutta on arveltu, että asiaan vaikutti, vieläpä ratkaisevasti, kolmaskin motiivi. Tällä tavoin haluttiin estää nousevaa sukupolvea lukemasta vanhempaa turkkilaista kirjallisuutta, vaikka sitä käsiin saisivatkin; he kun eivät tunteneet arabialaisia aakkosiakaan eivätkä niin ollen kyenneet niillä kirjoitettuja tekstejä lukemaan. Eräänlaista sensuuria sekin. Vain valikoidusti joistakin harvoista vanhemmista turkkilaisista kirjoista julkaistiin uusi, latinalaisilla kirjaimilla painettu laitos.
McCarthyn olisi pitänyt kammata Amerikan yliopistot tiuhalla kammalla.
VastaaPoista