Idoleista

 Idolien aikaan

Jumala antoi Siinain vuorella Moosekselle taulut, joihin oli kirjoitettu noin kymmenen käskyä. Niiden tulkinnasta on eri puolilla maailmaa hieman erilaisia käsityksiä ja niiden erot ovat kiinnostavia.

Ei niistä kuitenkaan tässä sen enempää. Huomautan vain, että esimerkiksi venäläisessä raamatussa kuudes käsky kuuluu ”älä tapa!” ja toisessa käskyssä keskitytään kieltämään epäjumalien eli idolien (kr. eidolon, lat. idolum) tekeminen ja palveleminen.

Olen asiasta joskus hieman kirjoittanut ja mielestäni tunnetun venäläisen toisinajattelijan, Lev Kopelevin antama esimerkki idolien palvonnasta on hyvin kiinnostava ja oikeaan osunut (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=idolien+marssi).

Kopelevin idolina oli kommunismi, tuossa vaiheessa nimenomaan sosialistisen yhteiskunnan rakentaminen. Se oli niin paljon elämää suurempi projekti, etteivät mitkään uhrit sen hyväksi olleet liian suuria. Esimerkiksi kulakkien likvidointi oli raakaa peliä, mutta ehdottomasti oikeutettua, sen suuren päämäärän loputtoman suuruuden takia.

Jostakin syystä luterilaisen kirkkomme työstämästä dekalogista on työlästä enää lainkaan havaita koko idolien kieltoa. Arvaan, että sellainen olisi näinä päivinä niin epämuodikas asia, että asiaa vältetään alleviivaamasta. Toki ensimmäisen käskyn kohdalla kielletään muiden jumalien pitäminen, mutta jotenkin ponnettomasti, vaikka itse pentateukissa Jahve ilmaisi asian aivan poikkeuksellisen kiivaasti, ankarasti ja seikkaperäisesti(2 Moos. 20, 3-6.).

Oli miten oli idolatria on mitä ilmeisimmin yhtä vaarallinen kuin se on vastenmielinenkin ilmiö ihmiskunnan historiassa.

Kun Moolok tai mitä nimeä siitä kulloinkin käytetään, ajatellaan kaiken hallitsevaksi ja oikeuttavaksi jumalaksi, ei ole enää äärtä eikä rajaa niillä töillä, joilla sitä yritetään palvoa ja lepyttää. Kommunismi oli vain yksi idoli, joka nyt sattuu olemaan minulle henkilökohtaisesti läheinen siksi, että pääsin näkemään, miten se hallitsi ihmisiä ja sai heidän silmänsä kiiltämään. Omasta järjestä ja moraalisesta vastuusta se myös vapautti.

Erich Fromm on kirjoittanut hyvin kiinnostavan kirjan, jossa hän käsittelee tätä problematiikkaa. Sen nimi on You Shall Be as Gods. A radical Interpretation of the Old Testament and its Tradition. Fawcett Publications 1966, 191 s.

En rupea Frommia seikkaperäisesti selostamaan. Totean vain, että hän nimittää asennettaan ei-teistiseksi mystiikaksi (non-theistic mysticism) ja katsoo, että Vanhassa testamentissa solmittu uusi liitto teki Jumalasta eräänlaisen perustuslaillisen hallitsijan, johon ihmisellä oli uudenlainen suhde. Nyt hän ei ollut enää mielivaltaisen tyrannin orja, vaan –oman jumalallisen kipinänsä omaavana- osallinen siitä jumaluudesta, jota hänen tuli totella.

Tämä uusi asema vapautti ihmisen vieraantumisesta omasta itsestään, jota hänen luomansa idoli, tyrannimainen jumala, edusti. Siirtyminen idolatriasta tähän humanistiseen uskontoon vapautti –ainakin potentiaalisesti- ihmisen eläimellisestä tilasta, johon taantuminen epäjumalanpalvelijan heteronominen omatunto hänet saattaa. 

Tämä on briljantti idea, mutta käytännössä meillä taitaa olla aika vähän kokemusta siitä, mihin humanistinen yksijumalaisuus johtaa ja miten se toimii. Myös Fromm toteaa, että uskonto voi ihan hyvin olla (ja useimmiten onkin?) nimenomaan idolatriaa.

Mutta niin kauan kuin idea todellisen jumaluuden palvonnasta idolien sijasta on olemassa, ei Jumala ole kuollut, sillä asia tarkoittaa toisin sanoen sitä, ettei ihminen ja hänen kykynsä pyhyyden todellisen tarkoituksen tajuamisesta ole kuollut. Jumalahan on ihmisen luomus, toki.

Tiedän, että ilmaisen tässä Frommin ajattelua liian yksinkertaisesti ja että tällä alueella kohtaan pian vanhan furor theologicuksen, joka tosin nykyään on yleensä muuttanut idolatrian alueelle ja pitää riekkujaisiaan somessa ja kaduilla.

Mitä tulee taantumiseen eläimelliselle tasolle (prehuman condition), todisteet siitä ovat jatkuvasti yltäkylläisinä nähtävissämme. Ihmistä käsitellään yhä useammin nimenomaan lajina, alastomana apinana, jolla ei ole muihin lajeihin nähden mitään etuoikeuksia. No, onhan tuo viime mainittu sanakin anateema ja maranaata, kuten kanttoori Sepeteus sanoisi.

Idolatrian tunnusmerkkeihin kuuluu, että siinä äärellinen otetaan äärellisen mittapuuksi. Se, mihin olemassa olevaa verrataan, ei ole täydellinen totuus, hyvyys ja kauneus, vaan sen sijasta jokin vajavaisen todellisuuden osa. Mikä tahansa on kuitenkin sallittua ja tulee pyhitetyksi, mikäli se tätä idolia palvelee.

Ilmastonmuutoksen estäminen, joka ajatellaan kaikki pyhittäväksi päämääräksi ja johon kuvitellaan tarkoin tiedettävän kaikki tarpeelliset keinot, on muuan idoli, jota palvotaan täysin irrationaalisilla rituaaleilla, päästökaupoista hamaan veganismiin.

Olen ymmärtänyt, että myös tämän idolin eteen kannettuina kaikki mahdolliset uhrit ovat oikeutettuja. Aivan vastaavassa asemassa oli myyttinen vallankumous jo Venäjän 1800-luvun nuorison mielessä. Bakuninin ja Netšajevin Vallankumouksellisen katekismus puhuu puolestaan.   

Eipä itse asia ole tainnut muuttua, sen muodot vain.