Ihannemaa Suomi

 

Suomi Latvian esikuvana

 

Anna Žīgure, Graniittisen maan jalo kansa. Suomi ja suomalaiset latvialaisissa lehdissä 1822-1945. Suomentanut Hilkka Koskela. Kustannus HD 2017, 280 s.

 

     Yleissivistykseen, jos sellaista yhä on, kuulunee jo tieto siitä, että Turkissa Suomi nostettiin Kemal Atatürkin aikana ihanteeksi ja esikuvaksi menestyksellisesti modernisoituneesta sukulaiskansasta.

     Kuva Suomesta ja sen historiasta syntyi Turkissa venäläisen papin, Grigori Petrovin varsin fabuloivan ”Valkoliljojen maa -Suomi”-kirjan kautta. Siitä tuli pakollista lukemista Turkin upseerikouluissa (ks. Vihavainen: Haun valkoliljojen maa tulokset).

     Tiedetään myös, että Suomi nostettiin ihanteeksi koko Venäjän keisarikunnalle niiden liberaalien venäläisten toimesta, jotka yrittivät puolustaa pieniä kansoja ja omaa asiaansa taantumuksen ja isovenäläisen chauvinismin hyökkäyksiä vastaan.

     Hyvää Suomessa oli kaikkien sen ystävien mielestä vapaus ja siitä kumpuava kansalaismieli, joka ilmeni vapaaehtoisena kansansivistyksen harrastamisena. Suomen kansa oli heikoista lähtökohdistaan huolimatta noussut yhdeksi maailman sivistyneimmistä ja sen seurauksiin kuuluivat myös talouden uudenaikaistuminen ja hyvinvoinnin nousu.

     Suomessa todella arvostettiin sivistystä ja erityisesti kansallista sivistystä ja kansan syvien rivien sivistämistä. Siinä suhteessa meilläkin oli omat esikuvamme, jotka löytyivät erityisesti Tanskasta ja Ruotsista (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset ; Vihavainen: Haun kansankorkeakoulu tulokset). Sivistyneen kansalaisen ihanne oli korkealla.

     Sivistys tarkoitti paitsi maailmankulttuurin aarteiden omaksumista, myös kansalaishyveiden sisäistämistä. Joskus tuleekin mieleen, mitä vanhat kansankynttilät olisivat sanoneet nähdessään nykyisen itseään hemmottelevan ja nautinnoissa vegetoivan kansan, joka on saanut ns. korkeakoulusivistyksen, mutta jonka hengenravintona on tosi-TV.

     Mutta kerran olivat tavoitteet korkeammalla. Itämerenmaakunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa kahden tulen välissä. Sekä balttilaiset paroonit että venäläiset imperialistit halusivat vahvistaa herruutensa ja virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten osana nähtiin palvella etnografisena materiaalina suuremman sivistyskansan hyväksi.

     Kansallinen liike lähti siitä, että ellei paikallisen rahvaan sivistystaso nouse, se todella sulautuu ja painuu sortajan mielivallan alaiseksi tahdottomaksi massaksi. Sivistyskamppailussa tarvittiin myös esikuvia. Oliko jossakin kansa, joka olisi ollut samassa tilanteessa ja onnistunut kansallisen sivistyksen ja modernin yhteiskunnan luomisessa?

     Sekä Virossa että Latviassa löydettiin sama esikuvallinen ihannemaa: se oli Suomi.

     Suomen lähtökohdat muistuttivat melkoisesti näiden maiden tai siis maakuntien omia: ne kuuluivat Venäjän keisarikuntaan ja niissä hallitseva luokka oli vierasheimoista: Virossa ja Latviassa saksalaista, Suomessa ruotsalaista.

     Suomen kansallinen herätys ja kansallinen liike alkoivat aikaisemmin kuin Baltiassa ja tietenkin Suomen suuriruhtinaskunnan autonominen asema oli jotakin muuta kuin se itsehallinto, joka balttilaisilla parooneilla oli. Suomen historiaan ei myöskään kuulunut maaorjuutta.

     Suomalaisen kansallisen kulttuurin tavattoman nopea synty ja sen huippusaavutusten yltäminen korkeimmalle kansainväliselle tasolle oli hyvin imponoiva esimerkki, joka huipentui juuri vuosisadan vaihteessa, sortokausien alkaessa.

     Suomen esikuvallinen erinomaisuus oli Latviassa havaittu jo aiemmin. Kuten kirjoittaja toteaa, koko latvialaisen lehdistön Suomi-kuva oli läpeensä myönteinen. Maastamme ei itse asiassa voinut löytää mitään varsinaista vikaa, mutta ihailtavia piirteitä sitäkin enemmän.

     Suomalaisten maa oli kyllä karua ja köyhää, mutta siitä huolimatta he saivat puristettua siitä kohtuullisen elintason, joka oli vain paranemaan päin. Toki myös kaameat nälkävuodet 1860-luvulla oli noteerattu ja kehotettu lukijoita mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan suomalaisia.

     Suomalaisten hyveellisyys oli hämmästyttävää: he olivat sitkeitä, ahkeria, siistejä, rehellisiä ja raittiita sekä sivistyneitä. Tässä maassa ei näkynyt juopuneiden rähinöintiä, ei korskeiden tšinovnikkien öykkäröintiä, ei eläinrääkkäystä, ei kerjäläisiä eikä varkaita. Ovia ei lukittu yöksi edes ulkorakennuksista. Hevosvarkaudet olivat aivan tuntemattomia.

     Tosin suomalaiset olivat kovin itsepäisiä ja uppiniskaisia sekä epäluuloisia vieraita kohtaan. Puutteisiin voi lukea myös sen, ettei oikeastaan juuri kukaan missään osannut enempää latviaa, venäjää kuin saksaakaan. Kommunikointi oli hankalaa ellei osannut ruotsia tai suomea. Ranskaa ei mainita, mutta sitähän sivistyneet luokat tuohon aikaan osasivat. Baltiassa sen kaiketi usein korvasi saksa.

     Suomalaisten erinomaisuus ulottui monien mielikuvituksessa koskemaan kaikkia suomalaisia ja ylittämättömän huippunsa suomalaisihailu lienee saavuttanut erään opettajan, J. Gresten kirjoituksessa, jossa sanotaan seuraavaa:

”Aina ja kaikkialla minulla opettajana on yksi kehotus ja yksi toivomus. Se kaikkein paras, mitä voin kansalleni toivottaa sisältyy lyhyeen rukoukseen: nuoret, kasvakaa tekin suomalaisten kaltaisiksi!”

 

     Mutta Suomessakaan ei kaikki lopulta mennyt kuin Strömsössä. Vuoden 1918 irvokas sota ja aseellinen nousu maailman demokraattisinta järjestelmää vastaan mursi ihanteelliset käsitykset kansasta ainakin suomalaisten omassa keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun alkio tulokset ). Myös Latviassa vasemmistolaiset piirit näkivät sodan luokkaväkivaltana, mitä se paljolta olikin. Kaikessa raakuudessaan.

     Maailmansodan aikana suomalaisia jääkäreitä eli siis suomalaisia saksalaisten apureina oli myös oleskellut Lavian alueella, mikä ei näytä juuri lehtiin asti päässeen. Kuitenkin suomalaisten päätös panna arpansa saksalaisten, latvialaisten perivihollisten puolelle herätti joissakin vasemmistolaisissa latvialaisissa närkästystä ja sitä pidettiin lyhytnäköisenä. Venäjän kanssahan piti aina toimeen tulla, kuten meilläkin sittemmin ymmärrettiin.

     Latvialaisethan itse kunnostautuivat kannattamalla Venäjän kansalaissodassa bolševikkeja ja kaksi latvialaista rykmenttiä, joihin anarkistinen ”svabodahenki” ei jostain syystä missään vaiheessa tarttunut, olivat jonkin aikaa bolševikkien tärkein tuki ja ehkä pelastivat koko heidän valtansa.

     Näiltä ajoilta lienee Suomeenkin jäänyt tunnettu käsitys latvialaisista poikkeuksellisen tehokkaina ja kylmäverisinä sotilaina, mikä ilmenee venäläisessä kirjallksuudessakin.

     Latvialaisten tutustuminen Suomeen tapahtui suuremmassa mitassa vasta vuoden 1905 jälkeen, kun heidän kotimaassaan oli veristen levottomuuksien jälkeen poikkeustila ja poliittisesti aktiivisten henkilöiden oli viisainta poistua maasta.

     Myös Suomen tuohon aikaan kuuluisiin tuberkuloosiparantoloihin tuli monia tunnettuja latvialaisen kulttuurinedustajia, kuten myös venäläisiä eturivin kulttuurihenkilöitä.

     Tähän kirjaan pitää palata vielä huomenna, nyt riittäköön pari sanaa sen tekijästä. Hän on alun perin kääntäjä, joka Latvian itsenäistyttyä ansioitui monivuotisena maansa suurlähettiläänä Suomessa ja asuu nykyään Latviassa suomalaisen puolisonsa kanssa.

    Tätä kirjaa on syytä pitää yhtenä hänen suurena kontribuutionaan maidemme välisten suhteiden hyväksi. On outoa, että se on jäänyt niin huomaamattomaksi, että itsekin huomasin sen vaimoni kirjahyllystä vasta eilen.

     Tässä siis on tärkeä kirja, joka kannattaa jokaisen lukea. Ei siksi, että saisi lukea kehuja omasta maastaan niin vuolaasti, että alkaa noloittaa, vaan siksi, ettäse todella auttaameitä sijoittamaan oman maamme tarkemmin Euroopan kartalle ja opettaa meitä kohdistamaan katseemme sellaisiinkin asioihin, joiden merkitys liian helposti unohtuu.

      Kirjan merkitys on suurempi kuin vain sen sisältämän, sinänsä hyvin kiinnostavan aineiston esille tuominen. Tämä on hieno lahja Suomen valtiollisuuden satavuotisuudelle!  Kiitoksia, Anna!

Sivistyksen soihtu

 

Kansankynttilöitä

 

Ulla-Lena Lundberg, Liekinkantajat. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos&Förlaget 2022, 394 s.

 

Tämä romaani on kirjoitettu Espoossa sijainneen Finnsin kansanopiston ympärille ja noudattelee ilmeisen uskollisesti sen vaiheita. Siinä esiintyy aikakauden todellisia henkilöitä Edvard Westermarckista Arvid Mörneen ja siinä näyttää olevan pyrkimystä historialliseen uskottavuuteen. Tuskin se kovin huonosti siinä onnistuukaan.

Tarina alkaa muutaman vöyriläistytön matkasta kävellen Helsinkiin työnhakuun Vaasan vuoden 1852 palon jälkeen. Siinä kuvataan niitä tavallisia seikkailuita, joita tuollaisella matkalla voi odottaa aikana, jolloin eletään esimodernissa maailmassa toimeentulominimin rajoilla. Tarina jatkuu kuvauksella yhden tytön sulhasen matkasta marssien kohti Krimin sodan näyttämöitä ja Suomen kaartin miesten menehtymisestä tautien ja puutteen kynsissä.

Tästä esimodernista köyhyyden ja kurjuuden alhosta päästään sitten uuteen aikakauteen, jonka symbolisena keskipisteenä on kansanopisto, tässä tapauksessa tuo mainittu espoolainen, ruotsinkielinen laitos, joka avaa oppimattomalle ja halveksitulle rahvaalle oven aivan uuteen, maailmaan, sivistykseen.

Kansanopistoaate tuli meille Tanskasta, joka noihin aikoihin oli muutenkin hyvinvoinnin ja kansansivistyksen ihmemaa -kehittyneen maatalouden pohjalta ponnistava pikkuvaltio, jota meilläkin yleisesti ihailtiin ja haluttiin jäljitellä.

On syytä muistaa, että Krimin sodan jälkeinen modernisaatiokehitys oli sekä aineellista että henkistä ja muutti Suomea muutamassa vuosikymmenessä perusteellisesti. Romaanin kuvaamassa Espoossakin elettiin aika karusti ja välimatka Tanskan ja jopa Ruotsinkin hyvinvointiin oli melkoinen, kuten romaanihenkilöt saavat opintomatkallaan huomata.

Savon savupirteistä matka moderniin maailmaan oli vielä tietysti paljon pitempi, mutta niitä tässä kirjassa ei kuvatakaan. Joka tapauksessa aikakausi suoritti kulttuurisen hyppäyksen, jossa etujoukoissa olivat kansan syvistä riveistä tulleet ihmiset, jotka nyt nousivat vanhojen eliittien rinnalle matkalla kohti täysiarvoista kansalaisuutta.

Ruotsinkielisellä puolella matka oli lyhempi, koska valmis kulttuurikieli oli jo ainakin jollain tasolla hallussa ja maailmankirjallisuus oli sen kautta saatavilla. Silti sosiaalinen kuilu oppimattoman rahvaan ja herrasväen eli paremman väen (bättre folk) välillä oli suuri ja noustuaan keskiluokkaan oli tuoreiden ryökkynöiden vaikeaa tunnustaa edes olevansa sukua niille moukille, jotka elivät yhä esimodernissa maailmassaan, vailla sivistyksen kiiltoa -tai edes pintakiiltoa.

Itse tuota sivistystä saatettiin usein pitää suorastaan pyhänä asiana, eikä kyseessä ollut mikään suomalainen tai pohjoismainen erikoisuus (vrt.  Vihavainen: Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ylhäällä katsottiin yksinkertaisesti, että sivistymätön ihminen oli lähellä elukkaa ja saattoi nousta siitä vasta sitten, kun hänen piilevät kulttuuri-ihmisen edellytyksensä herätettiin ja niitä viljeltiin.

Usko kansanopetuksen kautta saatavan sivistyksen kaikinpuoliseen muuttavaan voimaan oli suurta. Aikakauden dokumenteista voi havaita, että opinkäynnin ja siinä samalla saavutettavan tapojen hienostumisen tuloksena voitiin odottaa vaikkapa sellaisenkin raakuuden kuin ns. yöjuoksujen vähenevän ja kenties häviävän. Pettymys oli suuri, kun näin ei käynytkään.

Joka tapauksessa sekä kansakoulu, että erityisesti jonkin verran vanhempana suoritettu kansankorkeakoulu avasivat nuorille aivan uuden maailman. Ne antoivat itsevarmuutta, kun tiedettiin tunnettavan samoja asioita kuin herrasväkikin, lukeminen ja kirjastot olivat tie tiedon rajattomaan valtakuntaan ja sanomalehdet, joita syntyi yhä useampia, veivät ymmärtämään ja ajattelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Sellainenkin asia kuin näytelmät ja niihin osallistuminen avasivat myös rahvaan lapselle tien aivan uuteen maailmaan. Grundtvigilaisen kansankorkeakoulun eetos oli syvästi aatteellinen: ihminen ei ole pelkkää tomua: hänessä on henki, joka kaipaa korkeuksiin.

Kaikki opettajat eivät suinkaan ymmärtäneet tehtävänsä ylevyyttä tällä tavoin. Joidenkin kuivakkaiden sielujen mielestä koulun tehtävänä oli vain jakaa tietoa ja sillä siisti. Oppilaat reagoivat tällaiseen omalla tavallaan.

Romaani, joka käsittelee kolmen sukupolven kohtaloita, jatkuu 1920-luvulle saakka. Historiaa se pyrkii noudattelemaan hyödyntäen aikakauden kirjeenvaihtoa ja muuta aikalaismateriaalia. Poliittinen historia on kuitenkin vain taustatekijä, joka saa aikaan Krimin sodan ja kansalaissodan. Kansanliikkeet, kuten naisasia tulevat enemmän esille.

Ulla-Lena Lundberg on aiemmin kirjoittanut muun  muassa Ahvenanmaalle sijoittuvan romaanin Jää (ks. Vihavainen: Haun lundberg tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tuosta kirjasta muistuttaa tässäkin romaanissa vallitseva naisnäkökulma lörpöttelyineen, jotka ovat usein aivan viehättäviä, mutta joskus hieman puuduttavia. Epäuskottavuutta ei ole häiritsevässä määrin, vaikka pari henkilöä käyttäytyy kovin omituisesti. Onhan meitä joka junaan.

Kaiken kaikkiaan kirja on varsin luettava, vaikka se onkin epätasaisempi ja kömpelömpi kuin tuo mainittu Jää.