Sivistyksen soihtu

 

Kansankynttilöitä

 

Ulla-Lena Lundberg, Liekinkantajat. Suomentanut Leena Vallisaari. Teos&Förlaget 2022, 394 s.

 

Tämä romaani on kirjoitettu Espoossa sijainneen Finnsin kansanopiston ympärille ja noudattelee ilmeisen uskollisesti sen vaiheita. Siinä esiintyy aikakauden todellisia henkilöitä Edvard Westermarckista Arvid Mörneen ja siinä näyttää olevan pyrkimystä historialliseen uskottavuuteen. Tuskin se kovin huonosti siinä onnistuukaan.

Tarina alkaa muutaman vöyriläistytön matkasta kävellen Helsinkiin työnhakuun Vaasan vuoden 1852 palon jälkeen. Siinä kuvataan niitä tavallisia seikkailuita, joita tuollaisella matkalla voi odottaa aikana, jolloin eletään esimodernissa maailmassa toimeentulominimin rajoilla. Tarina jatkuu kuvauksella yhden tytön sulhasen matkasta marssien kohti Krimin sodan näyttämöitä ja Suomen kaartin miesten menehtymisestä tautien ja puutteen kynsissä.

Tästä esimodernista köyhyyden ja kurjuuden alhosta päästään sitten uuteen aikakauteen, jonka symbolisena keskipisteenä on kansanopisto, tässä tapauksessa tuo mainittu espoolainen, ruotsinkielinen laitos, joka avaa oppimattomalle ja halveksitulle rahvaalle oven aivan uuteen, maailmaan, sivistykseen.

Kansanopistoaate tuli meille Tanskasta, joka noihin aikoihin oli muutenkin hyvinvoinnin ja kansansivistyksen ihmemaa -kehittyneen maatalouden pohjalta ponnistava pikkuvaltio, jota meilläkin yleisesti ihailtiin ja haluttiin jäljitellä.

On syytä muistaa, että Krimin sodan jälkeinen modernisaatiokehitys oli sekä aineellista että henkistä ja muutti Suomea muutamassa vuosikymmenessä perusteellisesti. Romaanin kuvaamassa Espoossakin elettiin aika karusti ja välimatka Tanskan ja jopa Ruotsinkin hyvinvointiin oli melkoinen, kuten romaanihenkilöt saavat opintomatkallaan huomata.

Savon savupirteistä matka moderniin maailmaan oli vielä tietysti paljon pitempi, mutta niitä tässä kirjassa ei kuvatakaan. Joka tapauksessa aikakausi suoritti kulttuurisen hyppäyksen, jossa etujoukoissa olivat kansan syvistä riveistä tulleet ihmiset, jotka nyt nousivat vanhojen eliittien rinnalle matkalla kohti täysiarvoista kansalaisuutta.

Ruotsinkielisellä puolella matka oli lyhempi, koska valmis kulttuurikieli oli jo ainakin jollain tasolla hallussa ja maailmankirjallisuus oli sen kautta saatavilla. Silti sosiaalinen kuilu oppimattoman rahvaan ja herrasväen eli paremman väen (bättre folk) välillä oli suuri ja noustuaan keskiluokkaan oli tuoreiden ryökkynöiden vaikeaa tunnustaa edes olevansa sukua niille moukille, jotka elivät yhä esimodernissa maailmassaan, vailla sivistyksen kiiltoa -tai edes pintakiiltoa.

Itse tuota sivistystä saatettiin usein pitää suorastaan pyhänä asiana, eikä kyseessä ollut mikään suomalainen tai pohjoismainen erikoisuus (vrt.  Vihavainen: Haun martin eden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ylhäällä katsottiin yksinkertaisesti, että sivistymätön ihminen oli lähellä elukkaa ja saattoi nousta siitä vasta sitten, kun hänen piilevät kulttuuri-ihmisen edellytyksensä herätettiin ja niitä viljeltiin.

Usko kansanopetuksen kautta saatavan sivistyksen kaikinpuoliseen muuttavaan voimaan oli suurta. Aikakauden dokumenteista voi havaita, että opinkäynnin ja siinä samalla saavutettavan tapojen hienostumisen tuloksena voitiin odottaa vaikkapa sellaisenkin raakuuden kuin ns. yöjuoksujen vähenevän ja kenties häviävän. Pettymys oli suuri, kun näin ei käynytkään.

Joka tapauksessa sekä kansakoulu, että erityisesti jonkin verran vanhempana suoritettu kansankorkeakoulu avasivat nuorille aivan uuden maailman. Ne antoivat itsevarmuutta, kun tiedettiin tunnettavan samoja asioita kuin herrasväkikin, lukeminen ja kirjastot olivat tie tiedon rajattomaan valtakuntaan ja sanomalehdet, joita syntyi yhä useampia, veivät ymmärtämään ja ajattelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Sellainenkin asia kuin näytelmät ja niihin osallistuminen avasivat myös rahvaan lapselle tien aivan uuteen maailmaan. Grundtvigilaisen kansankorkeakoulun eetos oli syvästi aatteellinen: ihminen ei ole pelkkää tomua: hänessä on henki, joka kaipaa korkeuksiin.

Kaikki opettajat eivät suinkaan ymmärtäneet tehtävänsä ylevyyttä tällä tavoin. Joidenkin kuivakkaiden sielujen mielestä koulun tehtävänä oli vain jakaa tietoa ja sillä siisti. Oppilaat reagoivat tällaiseen omalla tavallaan.

Romaani, joka käsittelee kolmen sukupolven kohtaloita, jatkuu 1920-luvulle saakka. Historiaa se pyrkii noudattelemaan hyödyntäen aikakauden kirjeenvaihtoa ja muuta aikalaismateriaalia. Poliittinen historia on kuitenkin vain taustatekijä, joka saa aikaan Krimin sodan ja kansalaissodan. Kansanliikkeet, kuten naisasia tulevat enemmän esille.

Ulla-Lena Lundberg on aiemmin kirjoittanut muun  muassa Ahvenanmaalle sijoittuvan romaanin Jää (ks. Vihavainen: Haun lundberg tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tuosta kirjasta muistuttaa tässäkin romaanissa vallitseva naisnäkökulma lörpöttelyineen, jotka ovat usein aivan viehättäviä, mutta joskus hieman puuduttavia. Epäuskottavuutta ei ole häiritsevässä määrin, vaikka pari henkilöä käyttäytyy kovin omituisesti. Onhan meitä joka junaan.

Kaiken kaikkiaan kirja on varsin luettava, vaikka se onkin epätasaisempi ja kömpelömpi kuin tuo mainittu Jää.