Marokon sulttaani ja muuta pelleilyä
Vanhassa leikkikirjassani on leikki nimeltä Marokon sulttaani on kuollut. Siinä kaksi leikkijää pukeutuu sängynpeittoihin ja lähestyy toisiaan palavat kynttilät kädessä. Sitten toinen kumartaa ja sanoo: Marokon sulttaani on kuollut. Toinen kumartaa takaisin ja sanoo: Siksi pukeutukaamme suruvaatteisiin. Sen jälkeen kävellään taas erilleen ja sama toistetaan. Kuoleman johdosta voi vaatia tehtäväksi kaikenlaista muutakin kun puvun vaihtamista. Peli jatkuu siihen saakka, kunnes toinen nauraa. Nauraja on hävinnyt leikin.
Tässähän on kyseessä klassinen kielipeli, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Osapuolet tietävät sen, mutta eivät ole tietävinään, vaan hyväksyvät absurdin lähtökohdan. Tyhmäksi tekeytymiseen liittyy tässä se, että osapuolet uskottelevat sekä tietävänsä jonkun aivan fiktiivisen tapahtuman että sen tavan, jolla siihen on suhtauduttava ja käyttäytyvät sen mukaisesti.
Leikistä voi tehdä lukemattomia versioita. Olennaista on, että ollaan uskovinaan asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää ja esitetään haudanvakavasti mukamas asianmukaisia johtopäätöksiä. Tärkeintä on, ettei kukaan tule pilaamaan leikkiä sanomalla tosikkomaisesti, että koko homma on yhtä höpöhöpöä ja olisi syytä lopettaa pian, koska esimerkiksi läksyjen lukeminen on tärkeämpää ja kärsii tyhjän jauhamisesta.
Aikuisten maailma on myös tietenkin täynnä kielipelejä ja niiden opetteleminen on tärkeä osa kypsymistä kansalaiseksi ja tietyn kulttuuripiirin jäseneksi.
Yleensä nämä kielipelit ovat toisaalta yleisiä, yleiskansallisia ja toisaalta jakautuneina erilaisten ryhmien keskeisiin, eli jäsentenvälisiin. Niiden tunteminen ja osaaminen on pääsyvaatimus kuhunkin ryhmään.
Valtakunnallisen yhtenäiskulttuurin kielipelit pyrittiin sen sijaan virittämään mahdollisimman normaalin ja keskiverron aikaihmisen tasolle, koska se parhaiten yhdisti erilaisia alakulttuureita ja tarjosi mahdollisimman laajasti ja lähes yksiselitteisesti ymmärrettävän puhetavan ja normiston, joka oli kaikkien kansakoulukurssin suorittaneiden tavoitettavissa.
Retorinen tyhmäksi tekeytyminen oli tietenkin myös silloin aina mahdollista alikersantti Hietasen tapaan. Hietanenhan ihmetteli kauhiast sitä, että hän muka oli hiilest tehty ahvena, mutta leikki ei jatkunut sen pitemmälle. Siihen olisi tarvittu enemmän osanottajia, eikä alikersantti Lahtinen, jonka vakavissaan esittämästä väitteestä kaikki oli alkanut, ollut innokas tulemaan mukaan. Totuuttahan hän oli julistamassa.
Nykyiaelle aikakaudellemme näyttäisi nyt ilmaantuneen sellainen uutuus, että tyhmäksi tekeytyjät ja absurdien kielipelien julistajat vaativat kaikilta samaan aikaan, että heidät otettaisiin vakavasti, totuuden julistajina.
Tuolloin, vielä noin sukupolvi sitten normit siis yleensä mitoitettiin aikuisten, yhteiskuntakelpoisten ihmisten käyttäytymisen ja ajattelun mukaan. Normina oli itse asiassa keski-ikäinen mies, jota ei ollut mahdollista säikytellä itkemään tai saada tyhjää puhumalla hyppäämään tai tanssimaan.
Siten esimerkiksi voitiin lähteä siitä olettamuksesta, että ihmiset yleisesti ottaen pyrkivät käyttäytymisessään olemaan kohtuullisia ja huomioimaan paitsi omat etunsa, myös muiden edut ja oikeudet.
Kohtuuton kotiin päin vetäminen olisi aina aiheuttanut vastareaktion eikä lopputulos olisi ollut kenenkään kannalta hyvä. Normien mitoittaminen eli normaalin ja epänormaalin välisen rajan vetäminen pitäen mittapuuna aikuisia enemmistön edustajia, saattoi tietenkin jättää pienemmät ryhmät ja etenkin aivan marginaaliset ryhmät vaille kohtuullistakaan huomiota, mutta heitä varten oli sitten omat hoitajansa.
Enemmistön huomioimiseen sen määrällisen edustuksen mukaisesti toki perustuu myös poliittinen järjestelmämme. Mikäli päätöksistä pääsisivätkin määräämään marginaaliryhmät, meillä olisi demokratian sijasta joku aivan muu järjestelmä ja enemmistöt alkaisivat ennen pitkää tuntea haluttomuutta rahoittaa tällaista toimintaa.
Onko näin itse asiassa jo tapahtumassa? Normaali edustuksellinen normaalijärkiseen aikuisuuteen perustuva demokratia näyttää etenkin radikaalipuolueiden lunatic fringen mielestä olevan jotakin aivan liian halpa-arvoista ollakseen tavoiteltavaa. Sen sijaan hehkutetaan erilaisia tasa-arvoon kuulemma tähtääviä keinotekoisia demokratian manipuloinnin tapoja ja näkökulmia (intersektionaalisuus), jotka asettavat ihmisiä rodun, etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella erityisasemaan.
Nämä amerikkalaisesta yliopistomaailmasta tänne tulleet muotivirtaukset (Black lives matter ym.) ovat täällä aivan vieraassa ympäristössä, mutta muodikkaat amerikkalaisuuden omaksumisella snobbailevat nuoret ovat kaikesta päätellen nyt soveltamassa niitä Suomeen aivan tosissaan. Näinhän aikoinaan tehtiin myös neuvostokommunismin käsitteiden kanssa. Ja puolueet sen kuin peesaavat sen sijaan, että ne, joilla järki on, nousisivat ja puhaltaisivat pelin poikki.
Päivi Räsästä vastaan käydyn oikeusfarssin ympärille voidaan havaita syntyneen aivan uskomaton määrä sanaleikkejä, joihin niiden luojat ovat vakaasti uskovinaan. Räsänen on kuulemma syyllistynyt kiihotusrikokseen ja sellaiset taas kuuluvat rikoksiin ihmisyyttä (ihmiskuntaa, humanity) vastaan. Tämän väitteen esittäjä kieltäytyi tunnustamasta tekevänsä niin leikillään… Eikös olekin virheetön syllogismi…?
No, jos joku pyydettäessä sanoo mielipiteensä homoseksualismista ja toteaa sen raamatun mukaan synniksi, on tästä normaalijärkisen mahdotonta löytää aasinsiltaa kansanryhmää vastaan kiihottamisen kanssa. Todettakoon, ettei Räsänen esimerkiksi vaatinut homojen heittämistä alas katoilta tai mitään muutakaan. Hänhän vain kertoi, mitä uskoi Jumalan asiasta ajattelevan. Jos homot ovat eri mieltä, he voivat kyllä pitää mielipiteensä, jos ovat sellaisen vaivautuneet muodostamaan. Räsänen ei myöskään mennyt homojen kokoontumisiin tyrkyttämään mielipidettään heille.
Kuitenkin on väitetty Räsäsen loukanneen homoja, ihmisryhmää. Hesari esitti näytteen kerrassaan omalaatuisesta logiikasta julistaessaan pääkirjoituksessaan, että mikäli Räsänen olisi homo, häntä olisi sen vuoksi Suomen lainsäädännössä monien vuosien ajan sorrettu, oliko siis liikaa pyydetty, että hän pidättäytyisi solvaamasta homoja…
Ottakoon tuon sotkun logiikasta selvän se, joka tuntee siihen kykenevänsä. Mitään tekemistä asialla ei kuitenkaan voi olla mielipiteenvapauden kanssa, mutta koko tämä jupakka, lehtikäsittelyä myöten, on osoittanut ainakin sen, miten tavattoman ohut on tässä maassa se normaalijärkisen aikuisuuden varaan rakennettu normisto, joka vielä hiljattain piti kaikenlaisten mielipiteiden esittämistä pyhänä perusoikeutena ja sen suojelemista jokaisen sivistyneen ihmisen velvollisuutena.
Nykyään ei voi kuin ihmetellä, miten halpahintaisin verukkein kehdataan hyökätä sananvapautensa käyttämisestä syytteeseen asetettua ihmistä vastaan. Ad hominem -taso ei ole edes pohjanoteeraus. Hyvin oireellista on, että näitä ”edistyksellä” ratsastavia pellejä löytyy myös kirkon piiristä.
On sanottu, että ajattelukyvyn surkastuminen on aikakautemme megatrendi, joka voidaan nykyään todeta siitä tavasta, jolla keskiaikaisen mallin mukaan uskotaan yleiskäsitteisiin, takerrutaan yksittäisiin sanoihin ja tehdään silmää räpäyttämättä mielettömiä johtopäätöksiä yrittämättäkään tunkeutua asioiden konkreettiselle tasolle. Tunnettu valtakunnansyyttäjä ja häntä toimintaan patistanut ihmisoikeusjuristi ovat tästä murheellisia esimerkkejä, joista ei tarvitse tässä enempää puhua.
Tämän tyhmyyttä simuloivan seuraleikin sukulaisilmiö on syvästi amerikkalaiseen kulttuuriin juurtuneiden käsitteiden lainaaminen omaan kulttuuriimme ymmärtämättä lainkaan, mitä ne omassa kontekstissaan tarkoittavat. Kun ne kerran on saatu perille, yritetään todennäköisesti niitä soveltaa myös meillä.
Uusimmassa Kanava-lehdessä Jukka Savolainen ottaa esimerkiksi antirasismin, termin, joka alkuperämaassaan on tiukasti liittynyt lahkokuntaiseen huuhaaideologiaan, joka kieltää koko sen mahdollisuuden, että ihmiset voisivat olla välittämättä siitä, mihin rotuun kuulutaan ja pitää yleistä inhimillisyyttä kaikkia yhdistävänä perusasiana. Nyt on jokaisen tunnustettava rotua!
Aivan uskomatonta on, että kaikista mahdollisista instituutioista nimenomaan Suomen oikeusministeriö on nyt lanseerannut antirasismin käsitettä käyttävän kampanjan ja myös Nordea-pankki on kiirehtinyt osoittamaan oman ajanmukaisen nuorekkuutensa samassa asiassa.
Kun katsoo niitä infantiiilista psykologiasta todistavia -tai ainakin sitä teeskenteleviä- ilmiöitä, joita meidänkin maahamme on ilmestynyt, kaikkia noita pelkoaan ja turvallisen tilan tarvettaan julistavia isoja lapsia julkisuudessa itkemässä, ihmettelee kyllä, miten tämä nyt näin äkkiä kävi ja vieläpä levisi kaikkialle ilman vastarintaa.
Toki tiedämme mistä se tuli ja tiedämme vielä senkin, että kyseessä on viime kädessä leikki, jossa vain tekeydytään hölmöksi, mutta mistä löytyi se valmius ruveta leikkimään tätä typeryyttä? Leikeilläkin on se taipumus, että niistä jossakin vaiheessa tulee totta.
Journalistit ovat tietenkin avainasemassa ja heidän taustojaan ja koulutustaan kannattaisi tutkia, mikäli viime vuosikymmenien idiotismien taustaa haluaa ymmärtää.
Olemme olleet vastaavanlaisessa tilanteessa 1970-luvulla, joka onneksi meni kaikkine agitpropeineen ohi pysyviä vaurioita kai jättämättä. Samahan se lienee vielä taas edessä, vaikka ei ihan vielä. Normaali, terve järki on voittanut ennenkin ja luulenpa, että se voittaa nytkin, vaikka ei pidä itsestään suurta meteliä, kun ei sen tarvitse.