Marokon sulttaani ja me

Marokon sulttaani on kuollut

Vanhoista leikkikirjoista löytyy vielä leikki ”Marokon sulttaani on kuollut”. Sitä leikitään pukeutumalla esim. päiväpeittoon. Sitten sammutetaan valot ja kaksi tai useampia leikkijöitä tulee toisiaan vastaan kynttilät kädessä. Toinen sanoo ”Marokon sulttaani on kuollut”. Toinen vastaa: ”Siksi pukeutukaamme suruvaatteisiin.” Se, joka ensimmäisenä nauraa, jää pois pelistä. Se, joka viimeksi nauraa, voittaa.

Tällainen leikki saattaa nykyään olla jo yleisviranomaisten (aluehallinto?) toimesta pannaan julistettu. Sama kai koskee sellaisia lauluja kuin Arabi Ahab (Ismo Kallion esittämä) sekä sitä Matti Jurvan laulua, jossa Abu Hassan mennä hytkytteli kameleillaan Mokkaan ja otti siellä kännipäissään (hui!) kymmenen uutta vaimoa, vaikka entisiäkin oli jo kovin monta…

Nauraminen oli ennen spontaania toimintaa, johon ei tarvittu kenenkään lupaa. Nauraminen kaukaisten maiden eksoottisille touhuille ei ehkä todistanut aivan erityisen korkealle kehittyneestä intelligenssistä, mutta entäs sitten? Itse kukin luultavasti nauraa myös hauskoille kotivideoille, mikäli joku on avannut television ja niitä joutuu katselemaan. Se on normaali refleksi.

Yhteiskunta, jossa nauru kriminalisoidaan, on suurella varmuudella sairas. Tarkemmin sanoen se on järjestelmä, jossa yritetään hallita vastoin ihmisten normaaleja ja luonnollisia taipumuksia.

Kun Stalin oli julistanut sosialistisen yhteiskunnan rakennetuksi ja uuden ihmisen jo itse asiassa syntyneen, kuten hän teki vuoden 1936 perustuslakia koskevan puheensa yhteydessä, hänen oli oikeastaan pakko uhata normaalisti käyttäytyviä ihmisiä kaikkein ankarimmilla rangaistuksilla. Muuten hänet olisi naurettu kumoon.

Mutta naurut olivat vähissä sen jälkeen, kun ensimmäiset muutama tuhatta väärän huumorintajun omaavaa henkilö likvidoitiin. Sosialistinen yhteiskunta aloitti historiansa vuonna 1937.

Sosialismin oloissa sellainen käyttäytyminen, joka aiemmin oli ollut normaalia, ei tietenkään enää uusissa oloissa voinut sitä olla. Nyt siitä tuli rikollista ja uutta sosialistista koodeksia voitiin tietenkin käyttää myös taannehtivasti.

Niinpä se karjalaisuutta (eli käytännössä suoimalaisuutta) suosiva politiikka, jota puolue oli määrännyt noudatettavaksi Neuvosto-Karjalassa 1920-luvun alussa, ei enää sosialismin auringon noustua voinut olla käypää tavaraa. Päinvastoin.

Koska kantakansallisuuden suosiminen eli korenizatsija väistämättä tarkoitti venäläisyyden suhteellista syrjimistä (samassa mielessä kuin amerikkalainen affirmative action), oli sillä oma, tärkeä tehtävänsä ennen sosialismiin siirtymistä, mikä tapahtui toisen viisivuotissuunnitelman jälkeen vuoden 1936 lopussa, jos tarkkoja ollaan. Mutta sen jälkeen tilanne muuttui perusteellisesti.

Ja ajoituksesta tinkiminen oli hengelle hupaa. Asia nimittäin oli niin, että sen jälkeen, kun Neuvostoliitossa vallitsi sosialismi, ei siellä enää ollut tilaa sen vastaisille elementeille.

Jo Ranskan suuresta vallankumouksesta periytyvien periaatteiden mukaisesti edistyksen vastaiset voimat tietysti likvidoitiin.

Edes periaatteessahan tällaiset ainekset eivät tietenkään kuuluneet uuteen sosialistiseen yhteiskuntaan eivätkä tietysti myöskään olleet sen tuottamia.

Niinpä ne saivat selityksensä ja voimansa vain ulkoisen luokkavihollisen toiminnasta eli olivat ulkomaisia agentteja.

Mitä olikaan tehtävä sosialismin vallitessa sellaisille voimille, jotka edustivat porvarillista nationalismia? Koko kysymys oli tietoiselle neuvostokansalaiselle turha, mutta mikäli asiassa vielä vuosien 1937-1938 jälkeen oli jotakin epäselvää, kannatti lukea Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) historian lyhyt oppikurssi, joka muuten tulikin koko uuden neuvostointelligentsijan pakolliseksi lukemistoksi.

Stalinin huumorintajua on aina silloin tällöin kehuttu, mutta kovin groteskihan se oli. Vääränlaisesta huumorista eli neuvostovastaisesta agitaatiosta sai ilman seremonioita ainakin muutaman vuoden työleiriä. Törkeimmissä tapauksissa meni henki.

Sitä, joka lukee arkistojen monilukuisia selostuksia neuvostovastaisuuksista, joita sosialismin koitettua alettiin havaita kaikkialla, tuppaa ensin aina naurattamaan. Sen jälkeen hymy saattaa hyytyä, kun muistaa millaisia seuraukset usein olivat.

Luojan kiitos, ainakin täällä Euroopan unionissa, maailman kulttuurin kärkijoukossa, ihmisen vapaus on turvattu ja nauraakin saa vapaasti.

Vai saako sittenkään? Niin sanotusta poliittisesta korrektiudesta oikeuslaitoksen ohjenuorana on kirjoitettu useita kirjoja aina 1980-luvulta lähtien.

Niistä käy ilmi, että tämä Yhdysvalloissa syntynyt normisto, jonka tarkoituksena näyttää olleen paikallisten intressiryhmien äänten kalastelu poliitikkojen tarpeisiin, levisi tuolloin myös Eurooppaan, vastoin kaikkia odotuksia.

Miksi niin tapahtui, ei ole aivan selvää, mutta alan pioneereja joka tapauksessa olivat Englanti ja Saksa, joissa molemmissa oli jo tuohon aikaan merkittävä kehitysmaalaisten populaatio.

Sen jälkeen alkoivat uskomattomat noitavainot. Se, mitä oli ennen pidetty pelkästään hauskana ja johon oli suhtauduttu, kuten huumoriin pitääkin, muuttui vakavaksi ja jopa kuolemanvakavaksi asiaksi.

Eurooppalaiset tuomioistuimet eivät toki langettaneet kuolemantuomioita näiden uusien normien mukaisesti, mutta sitä alkoivat harrastaa islamilaiset tuomioistuimet.

Ensimmäisenä kuolemantuomion sai Saatanallisista säkeistään Salman Rushdie. Sitä ei pantu täytäntöön vain siksi, että uhri onnistui piilottelemaan. Monia muita sen sijaan pantiin.

Huumori on nykyään erittäin vakava asia, se opittiin sekä Ranskassa että Tanskassa. Mikäli Allah on tosiaan suurin ja Muhammed on hänen profeettansa (olen eri mieltä), täytyy meidän uskoa koraania ja sen perusteella langetettuja tuomioita.

Mikäli emme niihin usko ja niinhän eurooppalaiset valtiot eivät teekään, olisi meidän kieltäydyttävä jyrkästi omaksumasta islamilaisen kalifaatin määräyksiä.

Syystä tai toisesta näin ei tapahdu. Kaikessa absurdiudessaan kalifaatti käytännössä määrää, ettei nauraminen Allahille tai hänen täysivaltaisena edustajanaan muka toimineelle Muhammedille ei ole mikään yksityisasia.

Vaikka kenenkään muhamettilaisen ei suinkaan tarvitse eikä ole koskaan tarvinnut lukea Jyllands-postenia tai Charlie hebdo-lehteä, ovat niiden pilakuvat totalitaarisen logiikan mukaan riittävä syy kuolemantuomiolle.

Tämän tunnustaminen olisi länsimaisen oikeusvaltion konkurssijulistus. Siihen ei toki ole sanan varsinaisessa merkityksessä menty, mutta sen sijaan on kyllä taivuttu yhä pitemmälle röyhkeän keskiaikaisen lahkolaisuuden hännystelyyn.

Jopa Suomessa voimme havaita, ettei nauraminen samoille asioille kuin ennen ole enää mahdollista. Se on vaarallista monessakin suhteessa.

Jos olisimme parantumattomia optimisteja, voisimme olettaa, että kyseessä on vain voittoisan ja menestyvän multikulturalismin, tulevan onnemme takeen vaatima vähäinen uhraus.

Väärät puheet (vihapuheet) ja väärä tietoisuus synnyttävät kansojen välillä kitkaa, jota ei tarvitsisi olla. Näinhän asian oletettiin olevan myös ennen sosialismin toteutumista Neuvostoliitossa. Sen jälkeen kun utopia selitettiin toteutuneeksi, ei vääriä puheita enää syntynyt muutoin kuin menneisyyden jäänteitä edustavien elementtien keskuudessa.

Mikäli siis olemme siirtymässä tai jo siirtyneet uuteen multikulturalistiseen yhteiskuntaan, meillä on mitä pätevin syy rangaista niitä, joiden ajattelu ja puheet eivät ole uuden yhteiskuntamme mukaisia ja suuren liittomme arvoisia.

Näinhän se asia ymmärrettiin myös Neuvostoliitossa vuonna 1937.

Eipä siis naureta enää niille asioille, joille joskus naurettiin. Islamilaisen kalifaatin normisto saattaa tuntua meistä ensi alkuun oudolta, mutta seuraava sukupolvi on jo siihen tottunut ja jopa nauttii siitä. Ja jokuhan se aina viimeksi nauraa.

Totisella naamalla

 

Marokon sulttaani ja muuta pelleilyä

 

Vanhassa leikkikirjassani on leikki nimeltä Marokon sulttaani on kuollut. Siinä kaksi leikkijää pukeutuu sängynpeittoihin ja lähestyy toisiaan palavat kynttilät kädessä. Sitten toinen kumartaa ja sanoo: Marokon sulttaani on kuollut. Toinen kumartaa takaisin ja sanoo: Siksi pukeutukaamme suruvaatteisiin. Sen jälkeen kävellään taas erilleen ja sama toistetaan. Kuoleman johdosta voi vaatia tehtäväksi kaikenlaista muutakin kun puvun vaihtamista. Peli jatkuu siihen saakka, kunnes toinen nauraa. Nauraja on hävinnyt leikin.

Tässähän on kyseessä klassinen kielipeli, jossa mikään ei ole sitä, miltä näyttää. Osapuolet tietävät sen, mutta eivät ole tietävinään, vaan hyväksyvät absurdin lähtökohdan. Tyhmäksi tekeytymiseen liittyy tässä se, että osapuolet uskottelevat sekä tietävänsä jonkun aivan fiktiivisen tapahtuman että sen tavan, jolla siihen on suhtauduttava ja käyttäytyvät sen mukaisesti.

Leikistä voi tehdä lukemattomia versioita. Olennaista on, että ollaan uskovinaan asioita, joissa ei ole päätä eikä häntää ja esitetään haudanvakavasti mukamas asianmukaisia johtopäätöksiä. Tärkeintä on, ettei kukaan tule pilaamaan leikkiä sanomalla tosikkomaisesti, että koko homma on yhtä höpöhöpöä ja olisi syytä lopettaa pian, koska esimerkiksi läksyjen lukeminen on tärkeämpää ja kärsii tyhjän jauhamisesta.

Aikuisten maailma on myös tietenkin täynnä kielipelejä ja niiden opetteleminen on tärkeä osa kypsymistä kansalaiseksi ja tietyn kulttuuripiirin jäseneksi.

Yleensä nämä kielipelit ovat toisaalta yleisiä, yleiskansallisia ja toisaalta jakautuneina erilaisten ryhmien keskeisiin, eli jäsentenvälisiin. Niiden tunteminen ja osaaminen on pääsyvaatimus kuhunkin ryhmään.

Valtakunnallisen yhtenäiskulttuurin kielipelit pyrittiin sen sijaan virittämään mahdollisimman normaalin ja keskiverron aikaihmisen tasolle, koska se parhaiten yhdisti erilaisia alakulttuureita ja tarjosi mahdollisimman laajasti ja lähes yksiselitteisesti ymmärrettävän puhetavan ja normiston, joka oli kaikkien kansakoulukurssin suorittaneiden tavoitettavissa.

Retorinen tyhmäksi tekeytyminen oli tietenkin myös silloin aina mahdollista alikersantti Hietasen tapaan. Hietanenhan ihmetteli kauhiast sitä, että hän muka oli hiilest tehty ahvena, mutta leikki ei jatkunut sen pitemmälle. Siihen olisi tarvittu enemmän osanottajia, eikä alikersantti Lahtinen, jonka vakavissaan esittämästä väitteestä kaikki oli alkanut, ollut innokas tulemaan mukaan. Totuuttahan hän oli julistamassa.

Nykyiaelle aikakaudellemme näyttäisi nyt ilmaantuneen sellainen uutuus, että tyhmäksi tekeytyjät ja absurdien kielipelien julistajat vaativat kaikilta samaan aikaan, että heidät otettaisiin vakavasti, totuuden julistajina.

Tuolloin, vielä noin sukupolvi sitten normit siis yleensä mitoitettiin aikuisten, yhteiskuntakelpoisten ihmisten käyttäytymisen ja ajattelun mukaan. Normina oli itse asiassa keski-ikäinen mies, jota ei ollut mahdollista säikytellä itkemään tai saada tyhjää puhumalla hyppäämään tai tanssimaan.

Siten esimerkiksi voitiin lähteä siitä olettamuksesta, että ihmiset yleisesti ottaen pyrkivät käyttäytymisessään olemaan kohtuullisia ja huomioimaan paitsi omat etunsa, myös muiden edut ja oikeudet.

Kohtuuton kotiin päin vetäminen olisi aina aiheuttanut vastareaktion eikä lopputulos olisi ollut kenenkään kannalta hyvä. Normien mitoittaminen eli normaalin ja epänormaalin välisen rajan vetäminen pitäen mittapuuna aikuisia enemmistön edustajia, saattoi tietenkin jättää pienemmät ryhmät ja etenkin aivan marginaaliset ryhmät vaille kohtuullistakaan huomiota, mutta heitä varten oli sitten omat hoitajansa.

Enemmistön huomioimiseen sen määrällisen edustuksen mukaisesti toki perustuu myös poliittinen järjestelmämme. Mikäli päätöksistä pääsisivätkin määräämään marginaaliryhmät, meillä olisi demokratian sijasta joku aivan muu järjestelmä ja enemmistöt alkaisivat ennen pitkää tuntea haluttomuutta rahoittaa tällaista toimintaa.

Onko näin itse asiassa jo tapahtumassa? Normaali edustuksellinen normaalijärkiseen aikuisuuteen perustuva demokratia näyttää etenkin radikaalipuolueiden lunatic fringen mielestä olevan jotakin aivan liian halpa-arvoista ollakseen tavoiteltavaa. Sen sijaan hehkutetaan erilaisia tasa-arvoon kuulemma tähtääviä keinotekoisia demokratian manipuloinnin tapoja ja näkökulmia (intersektionaalisuus), jotka asettavat ihmisiä rodun, etnisyyden ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella erityisasemaan.

Nämä amerikkalaisesta yliopistomaailmasta tänne tulleet muotivirtaukset (Black lives matter ym.) ovat täällä aivan vieraassa ympäristössä, mutta muodikkaat amerikkalaisuuden omaksumisella snobbailevat nuoret ovat kaikesta päätellen nyt soveltamassa niitä Suomeen aivan tosissaan. Näinhän aikoinaan tehtiin myös neuvostokommunismin käsitteiden kanssa. Ja puolueet sen kuin peesaavat sen sijaan, että ne, joilla järki on, nousisivat ja puhaltaisivat pelin poikki.

Päivi Räsästä vastaan käydyn oikeusfarssin ympärille voidaan havaita syntyneen aivan uskomaton määrä sanaleikkejä, joihin niiden luojat ovat vakaasti uskovinaan. Räsänen on kuulemma syyllistynyt kiihotusrikokseen ja sellaiset taas kuuluvat rikoksiin ihmisyyttä (ihmiskuntaa, humanity) vastaan. Tämän väitteen esittäjä kieltäytyi tunnustamasta tekevänsä niin leikillään… Eikös olekin virheetön syllogismi…?

No, jos joku pyydettäessä sanoo mielipiteensä homoseksualismista ja toteaa sen raamatun mukaan synniksi, on tästä normaalijärkisen mahdotonta löytää aasinsiltaa kansanryhmää vastaan kiihottamisen kanssa. Todettakoon, ettei Räsänen esimerkiksi vaatinut homojen heittämistä alas katoilta tai mitään muutakaan. Hänhän vain kertoi, mitä uskoi Jumalan asiasta ajattelevan. Jos homot ovat eri mieltä, he voivat kyllä pitää mielipiteensä, jos ovat sellaisen vaivautuneet muodostamaan. Räsänen ei myöskään mennyt homojen kokoontumisiin tyrkyttämään mielipidettään heille.

Kuitenkin on väitetty Räsäsen loukanneen homoja, ihmisryhmää. Hesari esitti näytteen kerrassaan omalaatuisesta logiikasta julistaessaan pääkirjoituksessaan, että mikäli Räsänen olisi homo, häntä olisi sen vuoksi Suomen lainsäädännössä monien vuosien ajan sorrettu, oliko siis liikaa pyydetty, että hän pidättäytyisi solvaamasta homoja…

Ottakoon tuon sotkun logiikasta selvän se, joka tuntee siihen kykenevänsä. Mitään tekemistä asialla ei kuitenkaan voi olla mielipiteenvapauden kanssa, mutta koko tämä jupakka, lehtikäsittelyä myöten, on osoittanut ainakin sen, miten tavattoman ohut on tässä maassa se normaalijärkisen aikuisuuden varaan rakennettu normisto, joka vielä hiljattain piti kaikenlaisten mielipiteiden esittämistä pyhänä perusoikeutena ja sen suojelemista jokaisen sivistyneen ihmisen velvollisuutena.

 Nykyään ei voi kuin ihmetellä, miten halpahintaisin verukkein kehdataan hyökätä sananvapautensa käyttämisestä syytteeseen asetettua ihmistä vastaan. Ad hominem -taso ei ole edes pohjanoteeraus. Hyvin oireellista on, että näitä ”edistyksellä” ratsastavia pellejä löytyy myös kirkon piiristä.

On sanottu, että ajattelukyvyn surkastuminen on aikakautemme megatrendi, joka voidaan nykyään todeta siitä tavasta, jolla keskiaikaisen mallin mukaan uskotaan yleiskäsitteisiin, takerrutaan yksittäisiin sanoihin ja tehdään silmää räpäyttämättä mielettömiä johtopäätöksiä yrittämättäkään tunkeutua asioiden konkreettiselle tasolle. Tunnettu valtakunnansyyttäjä ja häntä toimintaan patistanut ihmisoikeusjuristi ovat tästä murheellisia esimerkkejä, joista ei tarvitse tässä enempää puhua.

Tämän tyhmyyttä simuloivan seuraleikin sukulaisilmiö on syvästi amerikkalaiseen kulttuuriin juurtuneiden käsitteiden lainaaminen omaan kulttuuriimme ymmärtämättä lainkaan, mitä ne omassa kontekstissaan tarkoittavat. Kun ne kerran on saatu perille, yritetään todennäköisesti niitä soveltaa myös meillä.

Uusimmassa Kanava-lehdessä Jukka Savolainen ottaa esimerkiksi antirasismin, termin, joka alkuperämaassaan on tiukasti liittynyt lahkokuntaiseen huuhaaideologiaan, joka kieltää koko sen mahdollisuuden, että ihmiset voisivat olla välittämättä siitä, mihin rotuun kuulutaan ja pitää yleistä inhimillisyyttä kaikkia yhdistävänä perusasiana. Nyt on jokaisen tunnustettava rotua!

Aivan uskomatonta on, että kaikista mahdollisista instituutioista nimenomaan Suomen oikeusministeriö on nyt lanseerannut antirasismin käsitettä käyttävän kampanjan ja myös Nordea-pankki on kiirehtinyt osoittamaan oman ajanmukaisen nuorekkuutensa samassa asiassa.

Kun katsoo niitä infantiiilista psykologiasta todistavia -tai ainakin sitä teeskenteleviä- ilmiöitä, joita meidänkin maahamme on ilmestynyt, kaikkia noita pelkoaan ja turvallisen tilan tarvettaan julistavia isoja lapsia julkisuudessa itkemässä, ihmettelee kyllä, miten tämä nyt näin äkkiä kävi ja vieläpä levisi kaikkialle ilman vastarintaa.

Toki tiedämme mistä se tuli ja tiedämme vielä senkin, että kyseessä on viime kädessä leikki, jossa vain tekeydytään hölmöksi, mutta mistä löytyi se valmius ruveta leikkimään tätä typeryyttä? Leikeilläkin on se taipumus, että niistä jossakin vaiheessa tulee totta.

Journalistit ovat tietenkin avainasemassa ja heidän taustojaan ja koulutustaan kannattaisi tutkia, mikäli viime vuosikymmenien idiotismien taustaa haluaa ymmärtää.

Olemme olleet vastaavanlaisessa tilanteessa 1970-luvulla, joka onneksi meni kaikkine agitpropeineen ohi pysyviä vaurioita kai jättämättä. Samahan se lienee vielä taas edessä, vaikka ei ihan vielä. Normaali, terve järki on voittanut ennenkin ja luulenpa, että se voittaa nytkin, vaikka ei pidä itsestään suurta meteliä, kun ei sen tarvitse.

Saturnaliaa viettämään?

Saturnus Koskutjärvellä?

Joulu oli ihan tuloillaan, mutta vielä ei saanut mennä kyökkiin sotkemaan valmisteluja. Siellä vahti akka mustasukkaisena kaikista leipomuksistaan ja raaka-aineistaan. Jouluorgioissahan oli ideana se, että ensin paastottiin ja hankittiin hirveä nälkä ja sitten mässättiin ja rallateltiin. Mutta ihmisen mahahan ei ollut määräänsä suurempi. Ikävä kyllä.

Ymmärsihän ukko, miten sitä hauskaa pidettiin. Jo pienenä hän oli huvitellut pistämällä aamulla, ennen uunien sytyttämistä jalkansa peiton alta kylmään. Sitten vähän ajan päästä oli ollut niin mahottoman mukavaa vetää se takaisin lämpimään. Eikä huvi maksanut mitään.

Mutta nämä nykyajan joulunviettäjät taisivat ajatella jotenkin toisin. Oliko joulusta taas tullut sama saturnalia-juhla kuin aikoinaan muinaisessa Roomassa. Siellähän saturnaliat olivat lähinnä orgiat, joissa kaikki oli luvallista. Orjat olivat muka isäntiä, kaikille annettiin lahjoja ja kirjoitettiin niiden päälle vitsikkäitä pilkkarunoja, hävyttömyyksiäkin. Olihan se sekin joulua se… Jotakin kovin tuttua siinä kyllä olikin.

Ja ukko alkoi hyräillä jostakin korvaansa kaikuaan jäänyttä Georges Brassensin kappaletta:

Il est morne, il est taciturne
Il préside aux choses du temps
Il porte un joli nom, Saturne
Mais c'est Dieu fort inquiétant
Il porte un joli nom, Saturne
Mais c'est Dieu fort inquiétant

Niin. Mitäpäs ukkokaan muuta oli kuin yksi vanha Saturnus, Kronos. Ontuva vanhus, joka hoippui kohti kuolemaansa ja sitähän tässä nyt juhlittiin, kuten siellä Roomassa.

Mutta oliko nykyinen joulukaan tosiaan enää mitään muuta kuin yksi valtava saturnalia? Ei se mikään valon ja riemun juhla ollut, mässäystä vaan ja turhan krääsän kasaamista. Jotakin siitä nykyään puuttui. Mentiin vain pimeyden sydämeen ja sillä hyvä.

Ukko muisteli mielessään lisää Brassensin säkeitä. Mentyään kerran epähuomiossa ranskan kursseille, hänet oli pakotettu ne opiskelemaan ulkoa. Mutta mitä ne oikein merkitsivät?

En allant son chemin, morose
Pour se désennuyer un peu
Il joue à bousculer les roses
Le temps tue le temps comme il peut
Il joue à bousculer les roses
Le temps tue le temps comme il peut

Kronos, aika, oli myös ajan tappaja. Synkkänä ja ärtyisänä hän kulki tietään ja ruusujen tallominen huvitti häntä. Olipas siinäkin äijä! Huono joulupukki se oli, noilla roomalaisilla vai mitä ranskalaisia ne ovat? Mitä väliä: https://www.youtube.com/watch?v=bOpfbj5-rGg .

Ja tuo meidän joulumme kuitenkin on siis kehittynyt saturnaliasta? Kai nyt sitten heillä oli Jeesus-lapsen korvikkeena se petite pisseuse en face, josta Brassens ihastuneena kertoo?

No makunsa kullakin. Ukko tiesi hyvin, että juuri tällaisissa kohdissa piti virittää mielensä erityisen suvaitsevaksi ja ottaa mairea ilme. Todellinen suvaitsevaisuus näet vaati, ettei asioita vain siedetty, vaan ylistettiin niitä. Se oli vähän samanlaista kuin aikoinaan ”Marokon sulttaania” leikittäessä: kuka sai aikaan maireimman ilmeen, se voitti (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=marokon+sulttaani ).

Oliko joulupukki oikeastaan Saturnus? Kronos? eikä mitään muuta? Silloin hänen regaalioihinsa kuuluisi myös viikate. Mutta totisesti, mikäs muu hän oikeastaan oli kuin kaiken hävittäjä, der Geist, der stets verneint, kuten Goethen Mefistofeles? Yö, iki-syöjä?

Viimeinhän, tarun mukaan, Zeus onnistuisi kuohitsemaan Kronoksen tämän omalla viikatteella, mutta pelastuiko se maailma siitä? Vielä mitä. Jeesuksen sijasta vastaan tuli vain tuo kaksinaamainen Janus, kun edettiin etwaksen verran talvipäivän seisauksesta eteenpäin. Siitä aukesi ovi kaikkialle: rauhasta sotaan…

Aika erikoista, että koko maailma oli alkanut palvoa cocacolan joulupukkia, ajatteli ukko. Siihen uskottiin joka paikassa, vaikka usko neitseelliseen syntymäänkin oli joillekin älykääpiöille ihan liian vaativa suoritus, varsinaisista ihmeistä nyt puhumatta.

No, toihan tämä Santa aina lahjoja, tuumi ukko ja muisti samalla, että toimitti juuri samaa virkaa pakkasukon kanssa, vaikka hän nyt vain Koskutjärvellä ja ympäristössä. Lahjat olivat kuin olivatkin mainio asia, ja mitäs vikaa oli myöskään mässäyksessä ja irstailussa? Luojan lahjoja ne olivat, mene vaikka piispalta kysymään.

Eiköhän siis voitaisi reilusti siirtyä takaisin Joulusta saturnaaliaan ajatteli ukko? Mitä virkaa oli enää pikku Jeesuksella, kun sen markkina-arvo oli nollan lähellä samaan aikaan kun Saturnuksen palvojat käyttelivät miljardeja, ehkäpä biljoonia?

Mutta kyllä tämä saturnaalis-kronologinen joulu oli ongelmallinen. Eihän se ollut itse asiassa mitään muuta kuin saman arkisen bakkanaalin jatkamista, jota vietettiin joka päivä. Ja sillä touhulla ei siunausta ollut.

Nythän olikin viho viimein koko maanpiiri herätetty katumaan ja voivottelemaan sitä, mitä he joka päivä kuitenkin tekivät: syömistä ja vallankin lihan syöntiä, maidon juontia, riisipuuron nauttimista, autoilua, lentämistä, hengittämistä ja ruoan sulattelussa syntyvien kaasujen päästelyä. Eivätkä ne porotkaan ilman päästöjä juokse.

Mikä murheen päivä tuo joulu olikaan! Sen sijasta, että olisi juhlittu yhtä vastasyntynyttä, keräännyttiinkin rietastelemaan oikein olan takaa, paitsi tietenkin niitä, jotka muutenkin olivat jo jättäneet hyvästit ajallisille iloille ja siirtyneet eläinten kanssa samaan karsinaan ruohoja natustelemaan. He sitten kyräilivät toisten juhlimista ja vetivät naamarin päähänsä.

Mutta niin ne vain hiilipäästöjä hengittivät hekin, tuumi ukko hieman vahingoniloisena.

Samalla hän havahtui! Juuri tuo vahingoniloisuus on jouluun sopimaton asia. Vahinko tulee joka tapauksessa ja sitähän koko Kronoksen symboliikka tarkoittaa. Mutta se kuuluu saturnaaliaan se. Oikean joulun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä vai kuinka?

Mutta mistäs jouluna sitten oikein iloitaankaan? Vahinko, että koko maailma oli nyt rientänyt cocacolapukin perässä herättämään henkiin saturnalian ja samalla unohtanut joulun. Ei ukkokaan nyt muistanut joulun varsinaista aihetta.

Mutta kyllä se muisti vielä palautuisi ja oikea joulukin tulisi. Niin uskoi ukko ja katseli Koskutjärven taivaalle hiljallensa syttyviä tähtiä. Niiden joukossa olisi kai sitten vielä tänään yksi muita suurempi tähti ja se olisi se ihme. Eihän se ainakaan saturnalian symboli ollut.

Sen tähden sanoma olisi, Kronoksen valta olisi silloin murrettu, ainakin nyt jouluna ja ihmisten mielissä…