Pyhän Olavin linna, Arx Nova
Tanskalainen ritari Erik Akselinpoika
Tott, Viipurin linnanherra, aloitti vuonna 1475 eli 550 vuotta sitten
rakennuttaa Suomen koillisiin erämaihin linnaa, joka nimettiin Pyhälle Olaville
(alun perin norjalainen Olavi Paksu, ks. Vihavainen:
Haun olavi pyhä tulokset).
Linnaa voi pitää, ainakin
juhlapuheissa, yhteispohjoismaisena ilmiönä: se oli suomalaisten rakentama suomalaisella
maaperällä ja Ruotsin vallan alainen, tanskalaisen rakennuttama ja
norjalaiselle pyhimykselle omistettu.
Historia on yleensä
monimutkaisempaa kuin hyvätkin juhlapuheet. Itse asiassa linna rakennettiin
kasvavan ruotsalais-tanskalaisen vihamielisyyden aikana ja ennen pitkää
tanskalaiset jo lupasivat sen venäläisille, jos nämä auttaisivat heitä
taistelussa ruotsalaisia vastaan.
Sitä paitsi linna rakennettiin
vastoin Pähkinäsaaren rauhansopimuksen määräyksiä vieraalle alueelle.
Olivatko moiseen syynä ennen muuta puolustuksen
intressit, kun odotettiin Moskovan suuriruhtinaskunnan laajenemista
hallitsemaan rajantakaisia karjalaisiakin alueita, vai pyrittiinkö pikemminkin
aluevaltausten ja tulevankin laajenemisen turvaamiseen, lienee mahdotonta
kiistattomasti selvittää.
Preventiivisestä toimesta on
ainakin puhuttava. Naapuri (Novgorod) oli nyt heikkoudentilassa ja Erik
Akselinpoika teki vielä suurisuuntaisen hävitysretkenkin sen alueelle. Ei siinä pelkästään hyökkäystä odotellessa
kyyristelty.
Rajasopimuksia tehtiin ja joskus
pidettiinkin, mutta en oikein usko, että kummallakaan puolella olisi vielä
voitu puhua arvopohjaisesta realismista sanan nykyisessä merkityksessä. Nuo molemmat
elementit olivat kyllä kansainvälisten suhteiden perustyökaluja: arvoja
julistettiin ehtimiseen ja sotajoukkoja komennettiin hyökkäämään, jos tarvetta
katsottiin olevan.
Kun huomenna klo 10 alkaa
Savonlinnassa Olavinlinnan 550-vuotiselle historialle omistettu seminaari,
julkaisen ohessa siihen liittyvän oman alustukseni, jota en suinkaan aio
seminaarissa kokonaan lukea. Puheenvuorot on siellä rajattu 20 minuuttiin.
Tässä versiossa oli aiemmin myös
lähdeviitteet, mutta nykyaikaisen tekniikan ansiosta ne ovat hävinneet, enkä näköjään
niitä kaikkia enää pysty edes löytämään.
Tässä nyt joka tapauksessa se
laajempi versio, jonka pohjalta huomenna lyhyesti puhun:
Timo Vihavainen
Olavinlinnan tarina. Linnan
historiografiaa
Esitelmä Olavinlinnan
550-vuotisjuhlaseminaarissa 5.9.2025. Pitkä versio
I Keskiaika ja uuden ajan alku
1475-1535
Linnan perustaminen rajalinjan
itäpuolelle ja siihen liittyvät kiistat
Olavinlinnan historiallisten
vaiheiden tutkija Helge Pohjolan-Pirhonen on katsonut, että linnan merkitys oli
epäilemättä suurimmillaan keskiajalla.
Keskiaika taas tarkoittaa linnan
historiassa luontevimmin aikaa sen perustamisesta, vuodesta 1475 vuoteen 1535.
Jälkimmäisenä vuonna Olavinlinna erotettiin pysyvästi yhteydestään Viipurin
linnaan. Yhdessä ne olivat muodostaneet saman linnaläänin, jonka käskynhaltija
oli Viipurissa.
Linnan perustaja, syntyjään
tanskalainenErik Akselinpoika Tott antoi hakata uuden linnansa muuriin
seuraavat sanat:
”Anno Domini 1475 leth iagh Erik
Axelson, riddare i Lagnö, byggia thette slåt, Gud till loff, Christum, helga
christna tro til styrkielse, och tho heet min hustro Elin Gotztaffsdotter i
Lagmansöö”.
Linna rakennettiin siis
perustajansa seremoniallisen vakuutuksen mukaan Jumalan kunniaksi ja Kristuksen
sekä pyhän kristillisen uskon vahvistukseksi (turvaksi) silloin, kun perustajan
puolisona oli Elin Gustavsdotter Lagmansöstä.
Tässä yhteydessä kannattaa
huomioida ennen muuta tuo ”vahvistaminen”, tai turvaaminen, tekstihän antaa
ymmärtää, että itse pyhä kristillinen usko oli vaarassa. Ilmeisesti vaaran
täytyi tulla skismaattisten venäläisten taholta.
Rajarauha oli herkkä rikkoutumaan
ja se vahvistettiin aika ajoin. Ennen vuotta 1468 tämä oli tapahtunut jo
kahdeksan kertaa. Rauhaa oli rikottu molemmin puolin ja syynä olivat riidat
nautinnasta ja asutuksesta.
Linnan rakentaminen aloitettiin
vuonna 1475. Se sijoittui Pähkinäsaaressa vuonna 1323 sovitun rajalinjan
itäpuolelle eli Venäjän alueelle, mikä oli ilmeisen tietoista politiikkaa, kun
toinen osapuoli ei sitä koskaan hyväksynyt.
Linnan ensisijaisena tehtävänä oli
ilmeisesti rajalinjan taakse jo syntyneen savolaisen asutuksen turvaaminen.
Sitä varten valittiin strategiselta kannalta paras paikka. Rauhansopimuksen
mukaan linnojen rakentaminen alueelle oli kuitenkin kiellettyä.
Koska linna rakennettiin
naapurimaan alueelle, on sen tarkoitukseksi ymmärrettävä jo tapahtuneen
ekspansion tukeminen eikä vain passiivinen turvan hakeminen idästä käsin
uhkaavalta vaaralta.
Heikki Kirkinen kiteyttää asian
seuraavasti: Olavinlinnan rakentamisella Viipurin linnanherra rikkoi avoimesti
vuoden 1323 rauhansopimusta vastaan… Novgorodin puolelta katsoen uuden linnan
perustamisen Savoon…oli selvästi rauhansopimuksen vastainen hyökkäysteko.
Erik Akselinpoika ei myöskään
politiikassaan rajoittunut puolustukseen, vaan teki talvella 1479 hyökkäyksen
noin 120 kilometrin päähän Venäjän alueelle ja tuotti, kuten kerrotaan,
venäläisille suuria tappioita.
Akselinpoika pyrki liittoutumaan
myös Liettuan kanssa, mutta unionimaa Tanskasta ei sen sijaan näytä olleen
toivoa, vaikka karjalaisille ja norjalaisillakin oli ollut keskinäisiä
kahnauksia.
Kun Olavinlinnaa rakennettiin, kävi
Novgorod ”kuolinkamppailuaan”, joten akuuttia uhkaa sieltä käsin ei ollut.
Päinvastoin, karjalaiset yrittivät sillooin taistella ylivoimaista ruotsalaista
ekspansiota vastaan, selittää Heikki Kirkinen.
Kirkisen mielestä Olavinlinnan
rakentaminen ei enää perustunutkaan muodollisiin sopimuksiin, vaan Ruotsiin
kuuluvan laajentuneen karjalais-savolaisen asutuksen suojelemiseen Venäjän
karjalaisten vaatimuksilta, jotka kosivat heidän entisten oikeuksiensa palauttamista.
Kirkisen mukaan linnan olennainen
tehtävä oli katkaista karjalaisten vesitie Pihlajavedeltä Haukivedelle, jotta
Savon asutusvaltaus voitiin tehokkaasti turvata. Linnaa ei sijoitettu
juridisten, vaan strategisten perusteiden mukaan.
Rajalinjan ongelma
Venäläisten vaatimuksiin niin
linnan, kuin rajan itäpuolelle levinneen asutuksen pois vetämisestä ja
hävittämisestä ei suostuttu eivätkä karjalaisten vuodesta toiseen toistuvat
hävitysretketkään tuottaneet lopullista tulosta, vaikka tuhoisia olivatkin.
Linnan perustamisesta v. 1475 aina
vuoteen 1595 saakka riideltiin Ruotsin ja Venäjän välillä koko ajan tuon,
vuonna 1323 solmitun ”ikuisen rauhan” rajalinjasta.
Tuota ”ikuista” rauhantekoa
edeltänyt kausi oli ollut varsin sotainen ja katolinen, niin sanottu
ristiretkeläisaggressio (venäläisten käyttämä termi) oli 1200-luvulla
tunkeutunut uskonnollisten tunnusten alla kohti itää niin Suomenlahden
eteläpuolelta (saksalainen ritarikunta) kuin pohjoispuolelta (Ruotsi).
Idän suunnalta oli taas tehty
hyökkäyksiä, jotka olivat tunkeutuneet Suomen niemen länsiosiin saakka
(Varsinais-Suomeen).
Rauhankirjan mukaan Novgorodin
suuriruhtinas Juri antoi Pähkinäsaaren rauhassa Ruotsin kuninkaalle Maunulle
”ystävyyden vuoksi” kolme kihlakuntaa (pogostaa): Savon, Jääsken ja
Äyräpään.
Sen jälkeen seurasi
rajamerkkiluettelo, joka alkoi Siestarjoelta eli Rajajoelta ja päättyi
Siiitinselän (nykyisen Varkauden alueella) kautta ”Helsingin mereen”, jonka on
tulkittu tarkoittavan sekä Pohjanlahtea että Pohjoista jäämerta.
Sitä ennen Pihlajaveden Särkilahden
jälkeen mainitaan seuraavana ja Olavinlinnan kannalta tärkeimpänä paikkana
Samusalo, jonka merkityksestä on erimielisyyttä. Mahdollisesti oli kyseessä
Sääminginsalo, joka voisi olla nykyisen Savonlinnan Talvisalo. On myös esitetty
näkemys, että kyseessä olisi paljon laajempi alue, Kerimäen saarento.
Edellisessä tapauksessa Olavinlinna
oli rakennettu rajan itäpuolelle, jälkimmäisen tulkinnan mukaan se saattoi olla
myös sen länsipuolella. Huomionarvoista on, että ruotsalainen osapuoli karttoi
aina uutta rajankäyntiä, josta kuitenkin aina sovittiin rauhaa uudistettaessa.
Rauhankirjan selkeä määräys joka
tapauksessa oli, ettei linnoja saanut rakentaa Karjalaan eivätkä ruotsalaiset
saaneet ostaa maata tai vettä karjalaisilta. Karjalaan suuntautuvaa
kaupankäyntiä ei myöskään saanut häiritä.
Jarl Gallén ja John Lind esittävät
sopimuksessa mainitun rajan viittaavan yhteisnautinta-alueeseen, jolloin
voitiin olettaa, että ”Savon” pogosta/kihlakunta olisi sisältänyt myös sen
nautintaan kuuluvat erämaat.
Alkuperäistä rauhankirjan tekstiä
ei ole säilynyt ja Jukka Korpela on esittänyt uuden näkemyksen, jonka mukaan
sopimus olisikin ollut alun perin suullinen. Ajatus rajan täsmentämisestä
aktualisoitui vasta 1400-luvulla ja molemmin puolin alettiin tuottaa täsmällisempiä
versioita rajasta. Olavinlinnan rakentaminen oli osa tätä prosessia.
Raja lienee ”ikuista” rauhaa vuonna
1323 solmittaessa vastannut sen ajan talonpoikaisen, harvan asutuksen tarpeita
ja rajoja, mutta 1400-luvulla se jo tosiasiallisesti jäi kiistanalaiseksi
laajenevan savolaisen asutuksen keskelle, sen ulottuessa yhä kauemmas itään ja
pohjoiseen.
Tätä ekspansiota Ruotsin vallan
edustajat, kuten Savonlinnan isännät, Klemetti-kirjuri ja Kustaa Fincke
sittemmin vielä aktiivisesti tukivat 1500-luvulla Kustaa Vaasan valtakaudella.
Myös Kustaa Vaasa edisti aktiivisesti suomalaisen asutuksen leviämistä kannaksen
ns. riitamaalle.
Raja näyttää olleen molempiin
suuntiin ”vuotava” linja, joka ei periaatteessa estänyt toimintaa sen toisella
puolella.
Kuitenkin siitä katsottiin olevan
syytä kiistellä ja siitä taistella ja sitä jopa vartioitiin 1500-luvulla.
Täyssinän rauhan (1595) rajaa jopa merkittiin hakkaamalla maastoon neljän sylen
levyinen linja.
Kuten todettiin,
tanskalaissyntyinen feodaaliherra ja ainakin ajoittain unioni-Ruotsin mahtavin
mies, Erik Akselinpoika Tott, joka kuului Akselinpoikien mahtavaan klaaniin,
alkoi rakentaa Kyrönsalmeen Pyhälle Olaville nimettyä ”uutta” linnaa vuonna
1475, mikä siis joka tapauksessa oli vastoin Pähkinäsaaren rauhan nimenomaista
määräystä.
Tämä oli myös venäläisten tulkinta
ja linnan rakentaminen oli koko ajan suoritettava rajantakaisten hyökkäyksiltä
puolustautuen.
Kalmarin unionista ei ollut
ruotsalaisen ekspansion tukijaksi, vaan se toimi käytännössä sitä vastaan.
Tanskan kuningas Hannu, joka liittoutui venäläisten kanssa lupasi näille vuoden
1493 liittosopimuksessa Äyräpään, Jääsken, Savon ja ”Kainuun joet”, eli kaikki
Pähkinäsaaren rauhankirjassa Ruotsille ”luovutetuiksi” mainitut alueet. Niitä
tsaari Vasili sitten todella vaati sodalla uhaten 1500-luvun alussa
unionikuninkaan kanssa tehdyn sopimuksen perusteella.
Itse asiassa Moskovan suuriruhtinas
ja sittemmin tsaari ei näytä olleen Suomen suunnalla varsinaisesti
aggressiivinen, vaan pikemminkin pitkämielinen suostuessaan yhä uudelleen,
rajaerimielisyyksistä huolimatta, vahvistamaan Ruotsin kanssa rauhan, pisimmillään
jopa 60 vuodeksi, mikä ei toki sotia ja hävitysretkiä estänyt.
Moakovan suuriruhtinaan, sittemmin
tsaarin tiedettii kyllä vaativan kaikkia vanhoja venäläisiä maita
alaisuuteensa, joten Savonlinna ja mahdollisesti jopa Viipuri, Jääski ja
Äyräpää tulivat kyseeseen.
Rajan käynnistä uudelleen
”Pähkinäsaaren rauhan ehtojen mukaisesti” tietyn ajan kuluttua sopimuksen
vahvistamisesta sovittiin nimittäin joka kerta välirauhaa solmittaessa, mutta
sitä ei koskaan tehty. Kysymys oli kuitenkin vain välirauhoista, ei uudesta ”ikuisesta
rauhasta”.
”Ikuista rauhaa” ei näet
venäläisten mielestä voitu tehdä ennen kuin raja olisi käyty uudelleen. Kun
sovittu rajankäynti aina vain viivästyi, kävivät venäläiset vuonna 1500
yksipuolisesti panemassa uudet rajamerkit. Olavinlinna jäi silloin merkityn
rajan itäpuolelle.
Erityisesti Olavinlinnasta käsin
tuettu muuttoliike itään ja pohjoiseen, Oulujärven rannoille saakka, oli jopa
”miltei pakonomaisi keinoin” tapahtuvaa ja sen tueksi perustettiin myös
Tavinsalmen kuninkaankartano, mitä venäläiset paheksuivat.
Ruotsalaiset, joiden puolelta
asutus siis oli levinnyt jo Kyrönsalmesta itäänkin, hävittivät omistamansa
alkuperäisen rajakirjan ja tekivät uuden, jossa raja oli siirtynyt Raikuuseen
saakka. Alkuperäistä asiakirjaa venäläisetkään eivät pystyneet esittämään ennen
1500-lukua.
Vasta Täyssinän rauhassa 1595
väärennetty Pähkinäsaaren rauhan rajalinja lopulta hyväksyttiin virallisestikin
Ruotsin ja Venäjän valtakuntien rajaksi. Samalla päättyivät venäläisten
vaatimukset käydä raja uudelleen Pähkinäsaaren rauhan eli ”herttua Maunun ja
ruhtinas Jurin sopimuksen” mukaisesti.
Helge Pohjolan-Pirhonen katsoo,
että tämän tuloksena oli alueellisesti yhtenäinen Suomi viimein syntynyt.
Asutusvaltauksilla luotin edellytykset Täyssinän ja Stolbovan rauhojen
aluelaajennuksille.
Olavinlinnan suuri rooli Suomen
historiassa oli, että että suomalainen uudisasutus oli sieltä käsin tuettuna
siirtynyt sekä itään, että pohjoiseen venäläisten sitkeästä vastarinnasta
huolimatta.
Heikki Kirkinen tavallaan vetää
yhteen asiaa koskevan historiankirjoituksen tekemällä suora an sen
johtopäätöksen, että Olavinlinnan perustaminen naapurin alueelle oli
tarkoitettu tukemaan Ruotsin itälaajenemista. Se oli selvästi rauhansopimuksen
vastainen hyökkäysteko
Moskovan suuriruhtinaskunnan
laajeneminen todella merkitsi ajan mittaan itäisen vaaran voimistumista, mutta
hyökkäys -ellei oteta lukuun talonpoikaisia rajakahakoita- tuli kuitenkin vasta
20 vuoden kuluttua linnan perustamisesta.
Tässä yhteydessä on
huomionarvoista, että suuremmanpuoleinen hyökkäys ennen Venäjän-sotaa tuli
Suomen suunnalta, kun Eerik Akselinpika Tott hyökkäsi Venäjän alueelle ja
hävitti sitä yli sadan kilometrin syvyydeltä ja tuhosi suuren määrän
vihollisia.
Moskova hyväksyi vanhaan tapaan
myös rajankäynnin lykkäämisen yhä uudelleen. Asia selittyy siitä, että sillä
oli suurempia ongelmia sekä tataarien että Puolan suunnalla. Koko Suomen
valtaamista Iivana III ei edes havitellut
Uskonnollisen tekijän merkitys
Uskonto erotti tehokkaasti Moskovan
Venäjää katolisesta maailmasta, jossa vieraileminenkin oli ajoittain valtion
tiukasti rajoittamaa. Sama koski ”nemtsien” vierailuja Venäjällä. Sana
tarkoittaa varsinaisesti saksalaisia, mutta myös ruotsalaisia nimitettiin
nemtseiksi eli mykiksi.
Moskovan suuriruhtinaskunnan vallan
leviäminen länteen (Moskova valtasi Novgorodin vuonna 1478 ja Pihkovan 1510)
jyrkensi perinnäistä vastakkainasettelua ja synnytti kauhua ainakin
Liivinmaalla, jossa on arvioitu syntyneen ns. russofobian alkeismuoto. Siinä
venäläiset leimattiin merkittävästi ”normaaleja” ihmisiä julmemmiksi ja
kelvottomammiksi olioiksi.
Moskovan valta merkitsi myös
Venäjällä entistä suurempaa oman suuruuden ja hallitsijan ylhäisyyden
korostamista ja samalla suurempaa antagonismia länteen nähden.
Vuonna 1487 paavi Innocentius VIII
anti ristiretkibullan, jossa hän pyyri Ruotsin, Pressin ja Liivinmaan kansoja
yhdistämään voimansa ristiretkeen uskottomia venäläisiä vastaan.
Teorialla kolmannesta
Roomasta, joka esitettiin jo Iivana III:n aikana, oli luultavasti oma
vaikutuksensa sekä paaviin että venäläisten itsetietoisuuteen, joka ilmeni
kaiken länsimaisen väheksymisenä ja kammoamisena.
Moskovan suuriruhtinaan
joukoissa oli mukana lännessä ennen tuntemattomia ja kauhua herättäviä
tataareja ja kalmukkeja ja myös Novgorodin aiempi side länteen, hansakonttori
suljettiin -tosin väliaikaisesti- vuonna 1494, mikä symbolisoi Venäjän ja lännen
välisen eristyksen lisääntymistä.
Uskonnollisen tekijän merkitys tuli
ajan lähteissä esille usein. Esimerkiksi vuonna 1502 kirjoitti Viipurin- ja
Olavinlinnojen käskynhaltija Eerik Tuurenpoika Tanskan (ja Unionin) kuningas
Hannulle olevansa yksin ”pakanoiden ja venäläisten, kristikunnan vihollisten
edessä”. Vuonna 1512 kirjoitetussa, linnaa koskevassa kirjeessä puhutaan
välttämättömyydestä säilyttää se ”kristikunnalle”.
Kuitenkin samainen Hannu-kuningas
oli solminut Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n kanssa vuonna 1493 liiton,
joka suuntautui Tanskan herruutta vastaan niskoittelevan Ruotsin
kukistamiseksi. Liitto vielä uusittiin Iivanan seuraajan, tsaari Vasilin kanssa
vuonna 1506.
Itäistä uhkaa merkittävämpi oli
ilmeisesti läntinen uhka Ruotsille Tanskan taholta, joka ei siis myöskään
kaihtanut liittoutumista venäläisten kanssa.
Ajatus siitä, etteivät
skismaattiset venäläiset olisi varsinaisesti kristittyjä vaikutti kyllä
varmasti myös suhteisiin. Käsitys eli pitkään, ainakin 1600-luvulle saakka.
Vuonna 1496 Sten Sture hankki paavilta ristiretkibullan venäläisiä vastaan ja
vuonna 1505 paavi antoi vielä uudelleen bullan Venäjälle tehtävästä
ristiretkestä ja salli aneiden myynnin Liivinmaalla sitä varten.
Vuonna 1602 Ruotsissa puolustettiin
väitöskirjaa siitä, olivatko venäläiset kristittyjä vai ei. Myönteinen
johtopäätös helpotti suuresti Ruotsin valtakunnan itäisten asioiden hoitoa, kun
uusia ortodoksisia alamaisia ei tarvinnut enää kastaa uudelleen.
Tämä uskonnollinen ristiriita ei
varmasti ollut vailla merkitystä ja se on syytä pitää mielessä myös Ruotsin
Itämaan (Suomen) itärajasta puhuttaessa, vaikka se ei estänytkään poliittista
yhteistyötä myös uskontorajan yli. Vastaavahan oli tilanne ollut Euroopassa
vanhastaan myös muhamettilaisten tataarien suhteen. Hekin kelpasivat
kristityille liittolaisiksi jo ristiretkien aikana.
Huomattakoon tässä myös se, että
Juhana III solmi vuonna 1579 yhteistyösopimuksen Krimin tataarien kanssa
Venäjää vastaan. Ruotsin ja Turkin yhteistyöllä Venäjää vastaan oli kautta
1700-luvun huomattava merkitys, sekä Suuressa Pohjan sodassa (1700-1721) että
vielä Kustaa III:n sodassa (1788-1790).
Valtiollinen politiikka ja
reaalipoliittinen näkökulma
Valtioiden välisissä kiistoissa
olivat tähänkin aikaan kyseessä pikemmin alueiden hallintaan sisältyvät
valtapoliittiset intressit kuin uskonnolliset motiivit.
Ruotsin itärajan molemmin puolin
puhuttiin enimmäkseen samaa kieltä, mutta identiteetti määräytyi uskonnon ja
hallitsijaan tai hänen edustajaansa kohdistuvan solidaarisuuden mukaan.
Talonpojilla ja myös heiltä
verotulonsa saavalla kruunulla olivat omat intressinsä erämaiden, kalastamojen
ja kaskimaiden suhteen. Ne törmäsivät rajaseudulla, jolla käytiin lähes
jatkuvaa molemminpuolista hävityssotaa, jossa poltettiin taloja ja vietiin jopa
väestöä orjiksi.
Keskiajalla ja uuden ajan alussa
tapahtui merkittäviä poliittisia muutoksia: Pohjoismaat, Tanskan, Norjan ja
Ruotsin yhdistävä Kalmarin unioni syntyi vuonna 1397 ja jatkui aina vuoteen
1523 saakka. Se ei kuitenkaan muodostunut yhtenäiseksi voimakeskukseksi, vaan
päinvastoin keskinäisten sotien syyksi, joissa Ruotsi ja Tanska olivat
jatkuvasti vastakkain.
Etelämpänä Saksalaisen ritarikunnan
hallitsema ritarikuntavaltio hajosi 1500-luvulla ja joutui pian naapuriensa
jakamaksi.
Venäjällä Moskovan
suuriruhtinaskunta, jonka suuriruhtinas alkoi 1400-luvun lopulla käyttää
itsestään tsaarin titteliä, nousi sen sijaan mongolivallan alaisuudesta ja
liitti itseensä hajanaiset venäläiset ruhtinaskunnat.
Moskovan suuriruhtinaskunnan
ekspansio länteen ja pohjoiseen oli linnaa perustettaessa jo havaittavissa ja
vuonna 1478 se liitti itseensä Novgorodin ja vuonna 1510 Pihkovan.
Toiminnassaan Moskovan suuriruhtinaat osoittivat merkittävää
häikäilemättömyyttä ja raakuutta, mikä ilmeni valloitettujen kaupunkien
eliittien tuhoamisena.
Ruotsin suunnalla asia ei
kuitenkaan näytä herättäneen suurtakaan pelkoa. Unionikuningas Kristoffer
Baijerilainen (Ruotsin kuninkaana 1441-1448) joutui
hallitsijanvakuutuksessaan hyväksymään sen, että mikäli onnistuttaisiin saamaan
valtakunnan haltuun osia esimerkiksi Venäjästä, ne tulisivat ikuisiksi ajoisi
Ruotsin alamaisiksi.
Huolimatta ristiretkipropagandasta
Venäjää vastaan, ei myöskään mitään yhtenäistä läntistä liittoutumaa tähän
tarkoitukseen syntynyt, vaan sen kanssa jopa liittouduttiin.
Moskova oli paljon Novgorodia
suurempi ja aggressiivisempi ja sen ekspansion voitiin pelätä uhkaavan myös
Ruotsin Itämaata eli Suomea, kuten 1400-luvulla jo tuli tavaksi sanoa. On
kuitenkin vaikea sanoa, missä määrin tätä voi pitää syynä Olavinlinnan perustamiselle,
joka tapahtui jo ennen Moskovan laajenemista Suomen itärajan taa.
Suurimittainen hyökkäys Suomeen
kyllä tapahtui, 20 vuotta Olavinlinnan perustamisen jälkeen. Niin sanotun
Vanhan vihan (1495-1497) aikana sekä Knut Possen johtama Viipurin linnan
puolustus, että Pietari Kylliäisen johtama Olavinlinnan puolustus pitivät.
Maata hävitettiin laajalti molemmin
puolin rajaa. Pietari Kylliäinen ylpeili hävittäneensä Venäjän puolella jopa
800 taloa.
Linnan rooli ja merkitys
keskiajalla ja uuden ajan alussa
Vuodesta 1475 vuoteen 1535 saakka,
Viipurin linna ja Kyrönsalmeen rakennettu ”Uusi linna”, Pyhän Olavin linna,
Olofsborg eli Arx nova kuuluivat samaan kokonaisuuteen ja samalle linnaläänin
haltijalle. Molemmat oli myös nimetty Skandinavian suosituimmalle pyhimykselle,
pyhälle Olaville (ent. Olavi Paksulle).
Yhdessä ne antoivat haltijalleen
vahvan selkänojan, mutta myös Olavinlinnaan kohdistuvan periytyvän rajariidan
venäläisten kanssa. Olavinlinna palveli ensisijaisesti Ruotsin ekspansiota
itään, jota oli jo ennen sen perustamista tapahtunut talonpoikaisen uudisasutuksen
merkeissä.
Rajalla sijaitsevat linnat olivat
haluttuja, sillä ne annettiin linnanherroille palveluslääneinä, mikä merkitsi
tililääneihin verrattuna aivan toisenlaisia valtuuksia, joita voitiin käyttää
niin verojen ja miesten kokoamisessa puolustuksen hyväksi, kuin diplomatiassakin.
Linnojen päälliköt pitivät yleensä suoria yhteyksiä Venäjälle.
Viipurin- ja Olavinlinnojen
haltijoiksi oli suurta halukkuutta. Linnaläänin herroina olivat monet keskiajan
Ruotsin mahtavimmista suurmiehistä: Olavinlinnan ja Viipurin muurien
rakennuttaja Erik Akselinpoika Tott ja hänen veljensä Ivar ja Laurens olivat aikanaan
Ruotsin mahtavimpia suurmiehiä, kuten myös sitten heidän jälkeensä linnojen
isännäksi tullut ja Ruotsin valtionhoitajanakin toiminut Sten Sture.
Muistettakoon, että Viipurin
linnan isäntänä oli ennen Olavinlinnan rakentamista ollut myös Kaarle
Knuutinpoika Bonde, joka oli kolmasti Ruotsin kuninkaana. Sten Sturen jälkeen
linnoja hallitsi myös Erik Tuurenpoika Bielke, joka toimi myös koko Suomen
käskynhaltijana.
Vielä 1530-luvulla Viipurin
ja Olavinlinnan herraksi pääsi vielä omapäinen feodaaliruhtinas Hoijan kreivi,
jota vastaan Kustaa Vaasa joutui käymään niin sanotun kreivisodan.
Viipurin ja Savonlinnan yhdistetyn
linnaläänin herruutta pidettiin hyvin arvokkaana ja tavoiteltuna ja matka
Viipurista Tukholmaan näyttää olleen kuvaannollisesti sanoen hyvin lyhyt.
Viipurista voitiin myös helposti
hyökätä Narvaan (Iivananlinnaan) ja Nevalle ja sieltä voitiin matkustaa
komeasti Tukholmaan kuninkaanvaaliin, kuten Kaarle Knuutinpoika teki. Se kuului
myös kansainvälisen kaupan keskuksiin ja piti yhteyttä Lyypekkiin ja Tallinnaan.
Olavinlinna oli toisenlainen. Se
oli tietenkin Viipuriin verrattuna paljon vähäpätöisempi, kun sen ympärillä ei
ollut kaupunkia eikä se sijainnut suurten kauppareittien varrella.
Olavinlinna oli ennen muuta eteen
työnnetty sotavarustus ja Viipurin linnan apulinna, mutta tämä asema toi
väistämättä kuitenkin mukanaan erämaiden keskelle myös jotakin siitä loistosta
ja suuresta maailmasta, joka liittyi Viipuria hallinneiden ja tämän linnan
rakennuttaneiden feodaaliruhtinaiden elämään.
Linna oli myös kruunun koura, joka
rankaisi rikollisia ja niskoittelijoita ja pelotti myös omia alamaisia. Sinne
teljettiin myös vangit.
Voimme vain kuvitella tilannetta,
jossa linnaa ei olisi ollut tai se olisi venäläisten vaatimusten mukaisesti
purettu tai luovutettu.
Silloin olisi ainakin yksi selkeä
kiistanaihe naapurivaltioiden välillä puuttunut.
Silloin olisi rajaa ylittänyt ja
asutuksen sijaintia muuttanut kenties savolaisen, katolisen ekspansion sijasta
rajantakainen, ortodoksisen väestön ekspansio ja naapurivaltioiden raja olisi
työntynyt kohti länttä ja pois Vuoksen vesistön piiristä.
Karjalaiset olivat 1400-luvulle
saakka vain löyhästi Novgorodin alaisuudessa ja ne lukuisat raja-alueella
tapahtuneet ryöstöretket, joista molemmin puolin kärsittiin, eivät usein
suinkaan olleet venäläisten tekemiä. Suurimmassa osassa Karjalaa asui tuskin
lainkaan venäläisiä.
Linnan puuttuessa olisi ympäristön
talonpojilta keskiajan lopulla puuttunut linnan nihtien ja huovien ja sen
ampuma-aseiden ja muidenkin aseiden luoma tietty turva ja pelote rajantakaisten
hyökkäilyjä vastaan, mukaan lukien linnaan keskitetyt aseet, joukot ja
varastot.
Poissa olisivat toisaalta olleet
myös alituiset linnan rakennus- ja korjaustyöt ja vakituiset ja erityiset
verovaatimukset, linnaleirit, kyyditykset sekä talonpoikien elätettäviin
kuuluneet, usein ulkomaalaiset linnan ammattisotilaat, herrat ja palvelijat
naisineen ja perheineen.
Seudulta olisivat kenties
puuttuneet tai kehittyneet heikommin myös sellaiset, talonpojille rasituksina
tunnetut linnan verottajan vaatimat hyödylliset taidot kuin sahaaminen ja
jauhatus vesimyllyllä, suurten veneiden valmistus, kalkinpoltto, tervan ja raudan
valmistus ja luultavasti myös erinäiset aseiden käyttöön liittyvät
taidot.
Mahdollista kuitenkin myös on, että
linnan rakentamatta jättäminen ja pysytteleminen riidattomasti Pähkinäsaaressa
sovitun rajalinjan takana olisi ainakin vähentänyt rajantakaisten tuhoisia
hyökkäyksiä kiistanalaisille alueille ja tehnyt siten kostoretketkin
tarpeettomiksi.
Kuten Hannu Kujanen asian
muotoilee: ” Karjalaiset lähtivät hävittämään ikimuistoisille
nautinta-alueilleen asettunutta väestöä ja tämä puolestaan lähti rajan taakse
kostamaan tehdyt hävitykset”.
Noita molemminpuolisia ryöstöretkiä
rajan yli linnakaan ei voinut estää. Sen muodostama pelote lienee niitä ainakin
jossain määrin lähiseudulla hillinnyt, mutta toisaalta linnasta käsin myös
järjestettiin suuriakin tuhoamisretkiä rajan taakse.
Lena Huldén esittää, että
linnan perustamisen jälkeen lähiympäristö muuttui talonpojille paljon
vaarallisemmaksi, kun hävitysretkien vaara lisääntyi.
Huldén toteaa myös, että linnan
perustaminen antoi esivallalle huomattavasti paremmat mahdollisuudet ryöstää
talonpoikia ja pakottaa heitä maksamaan veroja ja maksuja.
Linnan rakentaminen merkitsi joka
tapauksessa keskiajan suurten feodaaliherrojen ja sittemmin Ruotsin
mahtivaltion vallan symbolin ja välineen pystyttämistä keskelle erämaata, kauas
tuon aikaisen kulttuurin ja kaupan keskuksista ja samalla niiden eräänlaiseksi
etäispäätteeksi.
Itäiselle naapurille linna oli
keskiajalla ja uuden ajan alussa haaste ja ympäristön talonpojille sekä rasite
että turva, käytännössä ehkä ennen muuta juuri rasite, jonka vaikutus
tunnettiin päivittäin.
Varmasti se oli myös pelote, joka
myös tarvittaessa turvasi ainakin lähiseutua ja linnaan asettuneita
valtaherroja ja heidän edustajiaan sekä rajantakaisilta että tämän puolisilta
kapinallisilta silloin, kun tarvetta oli.
Linnan valloittaminen ei
keskiajalla ja uuden ajan alussa viholliselta koskaan onnistunut, vaikka
hyökkäyksiä sitä vastaan tehtiin useampaan otteeseen, jo sen rakentamisajoista
alkaen.
II Suurvaltakausi: niukkuutta,
nälkää ja kapinaa. Olavinlinna ”pienen jääkauden” oloissa kruunun
sotapolitiikan välineenä 1500- luvulta Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721
Aikakauden yleinen luonne
1500-luvulta 1700-luvulle ulottuvaa
ilmaston kylmenemistä on nimitetty pieneksi jääkaudeksi. Se heikensi myös
Suomessa ja Savossa maatalouden muutenkin heikkoa tuottavuutta ja usein
toistuvien katovuosien aikana kuolleisuus etenkin 1600-luvulla nousi jyrkästi.
Kauko Pirisen laskelmien mukaan
Savon veronmaksukyky romahti 1570-luvulta 1600-luvun alkuun niin, että vuonna
1603 se oli enää 36% vuoden 1571 tasosta. Asiaan vaikuttivat sekä katovuodet
että vihollisen hävitykset. Tämä tilanne jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi.
Hyvin huono tilanne oli sittemmin
erityisesti myös 1600-luvun viimeisinä vuosina ja 1700-luvun ensi
vuosikymmeninä.
Katovuosia on Suomessa tuohon
aikaan katsottu olleen jopa joka kolmas vuosi ja yhdessä verojen ja
sotilasrasituksen kanssa tämä johti laajaan tilojen autioitumiseen ja
siirtymiseen kruunulle ja aatelisille. Kuninkaankartanot pyrkivät edistämään
tehokkaampaa maanviljelystä, mutta se ei voinut estää katovuosia.
Linna harjoitti myös monenlaista
taitoa vaativaa teollista toimintaa tiilenlyönnistä salpietarin keittämiseen.
Sillä oli myös sahoja, myllyjä, rautahyttejä ja kalastamoita.
Olosuhteet lisäsivät painetta
uudisasutukseen, joka suuntautui itärajan taa ja sitä edistettiin linnasta
käsin aktiivisesti jo 1540-luvulla linnanisännän, Klemetti Kirjurin toimesta.
Klemetti-kirjurin seuraaja Kustaa
Fincke edisti asutusta vieläkin pontevammin. Asutus levisi nyt myös pohjoiseen,
Oulujärvelle saakka.
Tämä johti protesteihin Venäjän
taholta ja myös rajan yli suuntautuneisiin tuhoamisretkiin puolin ja toisin.
Vuosien 1555-1557 suuri venäläissota oli ennen muuta Ruotsin ja Venäjän
rajaerimielisyyksien aiheuttama. Hannu Kujanen arvioi, että kyseessä ei
ollut venäläisten puolelta valloitussota. Tarkoitus oli kostaa rajaloukkaukset
ja painostaa Ruotsi noudattamaan vanhaa rajalinjaa.
Samaan aikaan Ruotsin omaksuma
suurvaltapolitiikka lisäsi paineita verotukseen ja sotilaiden ylläpitoon, mikä
usein kävi talonpojille ylivoimaiseksi ja johti myös Savossa avoimeen kapinaan
Nuijasodan aikana.
Verorasitus myös aiheutti paineita
itään, koilliseen ja kaakkoon siirtyvälle uudisasutukselle, jossa oli tarjona
verovapaus ainakin väliaikaisesti.
Pitkä viha 1570-1595 merkitsi
runsaita molemminpuolisia hävitysretkiä Olavinlinnan rajaseudulla ja samaan
aikaan runsaita väenottoja ja veroja Baltiassa ja Puolassa käytyihin sotiin.
Olavinlinnan ja sen sinänsä pienen
varuskunnan ylläpitäminen tuli maatalouden heikon tuottavuuden ja toistuvien
katovuosien takia Savon vähäiselle väestölle yhä raskaammaksi ja välillä
suorastaan ylivoimaiseksi.
Rajan ylittävät ryöstöretket puolin
ja toisin ruokkivat 1500-luvulla loputonta koston kierrettä eivätkä tietenkään
tuoneet ainakaan pysyvää parannusta vaikeaan taloudelliseen tilanteeseen.
Täyssinän rauha (1595) vei rajan
viimein ruotsalaisten väärennetyn rauhankirjan mukaisesti Pohjoiseen Jäämereen
ja jätti Olavinlinnan rajan länsipuolelle. Rajalinjaa peräti raivattiin
varmemmaksi vakuudeksi.
Samaan aikaan Ruotsin suurelliset
ulkopoliittiset tavoitteet etenkin Baltiassa vaativat myös Savosta yhä enemmän
miehiä, hevosia ja muonitusta.
Suurvaltakauden päätteeksi
köyhdyttivät sitten 1600-luvun suuret kuolovuodet ja taudit alueen
perusteellisesti ja tappoivat suuren osan asukkaita. Vuonna 1714 venäläiset
myös valtasivat linnan, mutta jo sitä ennen pahat katovuodet ja taudit olivat
tehneet tuhojaan.
Sen jälkeen rasitusta lisäsi
Isonvihan miehitysaika ankarine veroineen. Linnoitukseen tuli nyt paljon
entistä suurempi varusväki, joka ympäristön oli elätettävä.
Väkeä vaadittiin myös Pietarin
kaupungin rakentamiseen. Verot oli nyt suoritettava yhteisvastuullisesti ja
maksunsa laiminlyöneet määrättiin tuotaviksi linnaan ruoskittaviksi. Tämä koski
myös nimismiehiä, kirkkoherroja ja staarostoja (kylän vanhimpia).
Ulkopolitiikka
1500-luvun jälkipuoliskolla alkoi
Ruotsin valtakunnan voimakas ekspansio etelään ja itään, Liivinmaalle,
Inkerinmaalle ja Karjalaan. Juhana III:n tavoitteena oli Venäjän
eristäminen merestä sekä hallitsemalla Suomenlahtea että myös valtaamalla Itä-Karjala
ja Kuola, mikä antaisi mahdollisuuden hallita myös Arkangelin kauppaa.
Iivana Julma aloitti myös omasta
puolestaan hyökkäävän politiikan Baltiassa, mutta joutui ennen pitkää
perääntymään. Hänen jälkeensä, Venäjän suuren sekasorron (Smuta) aikana
ruotsalaiset joukot samosivat Moskovaan saakka ja Ruotsin valtakuntaan liitettiin
Stolbovan rauhassa vuonna 1617 Käkisalmen lääni ja Inkerinmaa.
Olavinlinnan kannalta tämä merkitsi
aseman muuttumista. Se ei enää ollut rajalinnoitus ja sen strateginen merkitys
väheni.
Se ei kuitenkaan merkinnyt
talonpoikien rasitusten vähenemistä. Nyt he joutuivat kotiseudun puolustamisen
sijasta osallistumaan kauempana käytyihin sotiin niin veroja maksamalla ja
kyytejä järjestämällä kuin sotamiehiä asettamalla.
Etelässä Ruotsi saavutti
1560-luvulta lähtien vähitellen Liivinmaan herruuden taisteluissa Venäjää ja
Puolaa vastaan, mikä aloitti Ruotsin suurvaltakauden. Itäraja rauhoittui, mutta
Baltian suunta vaati nyt paljon miehiä ja veroja myös Savosta.
Uuden itärajan siirtyessä kauas
Olavinlinnasta, sen merkitys rajavarustuksena hävisi, mutta sen rooli vallan
keskuksena korostui. Sieltä käsin rankaistiin ankarasti ja näyttävästi
kapinoivia talonpoikia Nuijasodan (1596) aikana.
Helge Pohjolan-Pirhonen on
arvioinut, ettei Olavinlinnaa ”voitane leimata sorto- ja pakotekeskukseksi
ainakaan Gödik Fincken aikana”. Se rooli sillä kuitenkin myös nuijamiehiin
nähden oli.
Linna myös tarjosi turvaa uhatussa
asemassa oleville hallintomiehille niin Nuijasodan kuin Ruptuurisodan (1656-58)
aikana.
Karjalaisia muutti ruptuurisodan
jälkeen runsaasti Venäjän alueelle, muun muassa Tverin alueelle, jonne
muodostui suuri karjalaiskeskus.
Tutkimus ei kuitenkaan ole pitänyt
karjalaisten poismuuton ylivoimaisena syynä karjalaisten kokemaa uhkaa tai
uskonnollista vainoa, vaan on korostettu myös venäläisten alueiden vetovoimaa.
Suuri Pohjan sota (1700-1721) oli
Venäjän ja muiden Ruotsin naapurien, Tanskan ja Saksi-Puolan hyökkäyssota,
jonka tarkoituksena oli Ruotsin jakaminen.
Venäjän kannalta se oli revanssi
sitä Itämereltä sulkemista vastaan, mitä Stolbovan rauha (1617) oli merkinnyt.
Olavinlinnan venäläiset
valloittivat vuonna 1714 sen jälkeen, kun linnan varuskunta oli puolustanut
sitä sitkeästi ja suurin uhrauksin. Sen jälkeen linnaan sijoitettiin huomattava
venäläinen varuskunta, joka sitten osallistui Kajaanin linnan valtaukseen.
Uudenkaupungin rauhassa (1721)
linna, kuten suurin osa Suomeakin, palautui jälleen Ruotsin kruunulle. Nyt se
oli jälleen rajalinnoituksen roolissa, vaikka ei enää aivan rajalla, saati sen
takana.
III Revanssisodasta
venäläiskauteen. Olavinlinna Uudenkaupungin rauhasta 1800-luvulle
Ulkopolitiikka
Hattujen sodassa (1741-1743) Ruotsi
pyrki revanssiin Suuresta Pohjan sodasta ja aloitti hyökkäyssodan
tarkoituksella palauttaa Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 palautetut alueet.
Olavinlinna antautui venäläisille
vuonna 1742 ilman taistelua, mikä oli koko tässä sodassa vallinneen hengen
mukaista. Siitä tuli nyt venäläinen rajalinnoitus.
Kustaa III:n sota 1788-1790 oli
jälleen uusi revanssisota, jonka tavoitteena oli Venäjälle vuosina 1721 ja 1743
menetettyjen alueiden palauttaminen.
Itse asiassa Kustaa III:n
kunnianhimo oli vieläkin suurempi ja hän halusi samalla kunnostautua jopa
Aasian ja Afrikan sankarina, Turkin valtakunnan pelastajana.
Turkki kävi tähän aikaan sotaa
Venäjää vastaan ja tuki Ruotsia rahallisesti korvauksena siitä, että tämä piti
Venäjän laivastoa sidottuna Itämerelle.
Kustaa III:n hyökkäyssotaa edelsi
kuninkaan itsensä järjestämä vähäpätöinen välikohtaus Vuolteensalmella
Puumalassa. Sen perusteella kuningas väitti olevansa oikeutettu lähettämään
Savon prikaatin valloittamaan Olavinlinnaa. Tämän jälkeen oli tarkoitus edetä
Lappeenrantaan ja valloittaa Pietari laivaston ja jalkaväen yhteisoperaatiolla.
Sotaa ei vielä ollut julistettu,
mutta Kustaa-kuningas varmisti sen alkamisen esittämällä keisarinnalle
mielettömän ultimaatumin, johon tämä ei missään tapauksessa voisi suostua.
Siinä vaadittiin muun muassa kaikkien Venäjän Ruotsilta valloittamien alueiden
palauttamista, Turkin sodan lopettamista ja Krimin palauttamista Turkille,
Venäjän laivaston aseistariisumista ja Ruotsin sotakulujen korvaamista.
Kuitenkin Katariina noudatti aluksi
kärsivällistä taktiikkaa ja halusi tehdä ruotsalaiset naurettaviksi olemalla
vastaamatta heidän provokaatioihinsa.
Ensimmäinen sotatoimi, hyökkäys
Olavinlinnaa vastaan alkoi jo ennen sodanjulistusta, mikä sai hyökkääjän
toimimaan arasti ja päättämättömästi. Kun kuninkaan nimissä esitetty vaatimus
linnan luovuttamisesta torjuttiin, alkoi vajaan kahden kuukauden mittainen
piiritys, joka sitten lopetettiin tuloksettomana.
Usein esitetään linnan komentajan,
majuri Kuzminin sanoneen, että hän ilolla avaisi portin, mutta hänellä oli vain
yksi käsi, jossa on miekka.
Tämä sanamuoto ei kuitenkaan saa
vahvistusta siitä kirjeestä, jonka Kuzmin antoi ruotsalaisille vastauksena
kuninkaan nimessä annettuun vaatimukseen portin avaamisesta. Siinä sen sijaan
annetaan kuninkaan tehtäväksi avata se.
Kustaa III sai Katariina II:n joka
tapauksessa julistamaan sodan, mikä oli hänen tavoitteensakin. Ratkaiseva askel
sotaan oli ilmeisesti juuri hyökkäys Olavinlinnaan, jota Katariina nimitti
sivistyskansoille sopimattomaksi rosvomaiseksi toiminnaksi.
Katariina kauhisteli, että
ruotsalaiset joukot olivat jo neljä päivää piirittäneet Olavinlinnaa, vaikka
sotaa ei ollut julistettu: ”… Eurooppa on tekevä minulle oikeutta. Koskaan ei
ole ollut oikeudenmukaisempaa asiaa kuin tämä minun… annan rohkeasti asiani
minkä tahansa maailman yliopiston ratkaistavaksi”.
Katariina ei edes odottanut Kustaan
ultimaatumia. ”Valapattoisen vihollisen odottamaton hyökkäys” aiheutti
Venäjällä suuren patriotismin aallon, havaitsi keisarinna.
Voimme katsoa nimenomaan
Olavinlinnan piirityksen olleen se provokaatio, joka sodan lopullisesti
laukaisi. Toki kuningas Kustaa oli päättänyt sen saada aikaan hinnalla millä
tahansa, mutta Vuolteensalmen veretön farssi oli aivan liian vähäpätöinen sodan
syyksi, vaikka Kustaa katsoi sen oikeuttavan hänet antamaan ultimaatumin, koska
hän ei muka ollut rauhan rikkoja.
Kuningas Kustaan skenaariossa
Ruotsin ylivoimaisen armeijan ja laivaston oli määrä valloittaa hyvin vähäisten
joukkojen puolustama Pietari nopealla iskulla. Kaupunki oli lähes suojaton, kun
Venäjän armeija oli taistelemassa turkkilaisia vastaan. Arvioitiin, että
venäläisiä joukkoja oli tuolloin Pietarissa korkeintaan vain puolet
ruotsalaisten Suomeen mobilisoimasta määrästä.
Joutuessaan palvelemaan sodan
aloittamisen syynä Olavinlinnasta tuli nyt eurooppalaisen politiikan yksi
polttopiste. Taisteluna se kuitenkin jäi aivan vähäpätöiseksi ja sen
valtaaminenkin epäonnistui, kun eversti Hastfehr lopetti piirityksen vajaan
kahden kuukauden kuluttua juuri ennen kuin se olisi alkanut käydä puolustajille
raskaaksi. Upseerien kerrotaan itkeneen harmista.
Keisarinna Katariina kirjoitti
Olavinlinnan piirityksen johdosta libreton suuren suosion saaneeseen
satiiriseen oopperaan, jossa ”kääpiösankari” yrittää valloittaa mökin, mutta
yksikätinen vanhus karkottaa hänet hiilikoukulla. Palattuaan kotiin ”sankari”
väittää kukistaneensa monilukuisen vihollisen.
On arvioitu, että piirityksen
jatkaminen vielä kuukaudella olisi pakottanut linnan antautumaan.
Eversti Hastfehrin päätös joka
tapauksessa lopetti operaation maineettomalla tavalla. Hänen esittämänsä
perustelut eivät yleensä ole vakuuttaneet asiasta kirjoittaneita.
Hastfehr piti myös yhteyttä
venäläisiin ja sai heiltä suuren rahasumman 10000 ruplaa. Hänet tuomittiin
kuolemaan, mutta myöhemmin armahdettiin. Loppuikänsä hän asui Venäjällä
Sodan ensimmäinen suuri operaatio,
Suursaaren meritaistelu päättyi tasapeliin, eikä laivasto kyennyt enää
ratkaisevaan iskuun Pietaria vastaan.
Maarintamalla upseeriston kapina,
Anjalan liitto (liittokirjan allekirjoittaminen13.8.1788), halvaannutti
toiminnan. Upseerit ilmoittivat kuninkaalle ymmärtävänsä, ettei kyseessä ollut
Venäjän hyökkäys ja ehdottivat paluuta rauhaan. Kustaa oli myös ylittänyt
perustuslailliset oikeutensa aloittamalla hyökkäyssodan.
Jo ennen Anjalan liittokirjan
allekirjoittamista keisarinna Katariinalle oli lähetetty 9.8.1788 ns. Liikkalan
nootti, jossa ehdotettiin sotatoimien lopettamista ja luvattiin vetäytyä rajan
taa. Samalla pyydettiin takaisin Suomelta Turun rauhassa riistettyjä alueita,
Lappeenrantaa ja Savonlinnaa ystävyyden merkiksi.
Näissä olosuhteissa
määrätietoiselle sodankäynnille ei Olavinlinnankaan suunnalla ollut
välttämättömiä edellytyksiä ja Anjalan liitto sinetöi piirityksen lopettamisen.
Anjalan liitto oli verrattavissa
Puolan konfederaatioihin ja venäläiset myös kutsuivat sitä tuolla nimityksellä.
Konfederaation ”kansalaishengestä” mainitaan ja Suomen itsenäistymistä
tarkoittavista suunnitelmista, jotka olisivat vaatineet alueluovutusten
(Savonlinna, Lappeenranta, Hamina) ohella Venäjältä suuria rahallisiakin
panostuksia.
Suomalainen rahvas paheksui
”herrojen ”juonia ja pysyi uskollisena kuninkaalle, kute myös ajan arkkiveisut
todistavat.
M.M. Borodkin nimittää Sprengtportenia
aikakaudelle tyypilliseksi seikkailjaksi, jonka tärkein motiivi oli
henkilökohtainen kunnianhimo ja kosto, johon Kustaa III ei edes antanut
aihetta. Hastferin maanpetosta Borodkin kuvailee poikkeuksellisen törkeäksi.
Itse keisarinnakin oli moisesta
periaatteettomuudesta kauhistunut, kun eversti jopa luovutti venäläisille
kuninkaan hänelle antamia kirjeitä.
Briknerin mielestä Olavinlinnan
piirityksen lopetti Hastferin saama rahasumma, 10000 ruplaa. Hän antoi asiaa
koskevan käskyn, eikä suomea osaamattomalla Stedingkillä ollut mahdollista
turvata sen jatkamista.
Olavinlinnan jääminen venäläisille
antoi näille strategisen edun eikä ollut sodan kestäessä enää korvattavissa.
Taistelut jäivät vuonna 1788 jäivät muistakin syistä alun jälkeen hyvin vähiin
ja Ruotsin armeija menetti siinä aloitteensa ja sen yllätysmomentin, joka olisi
ollut menestykselle välttämätön.
Venäläiset saivat nyt aikaa
koota omia joukkoja ja vuoden 1789 heidän armeijansa oli jo ruotsalaista
selvästi suurempi.
Vuonna 1789 Venäjän armeija
hyökkäsi Savoon kolmesta suunnasta, etelästä käsin, jossa se hetkeksi
pysäytettiin Porrassalmella, toinen isku tuli idästä, jossa se pakotti Ruotsin
järvilaivaston poistumaan Puumalasta. Kolmas kolonna saapui koillisesta, Olavinlinnasta
käsin.
Olavinlinnaan tukeutuvat joukot,
parituhatta miestä, olivat saapuneet paikalle Saimaan itäpuolelta lähinnä
Viipurista ja ne keskitettiin Savonlinnaan.
Ruotsin armeijan Savon joukot oli
tarkoitus saartaa Juvalla ja kenraali Schultzin joukot hyökkäsivät sitä
tarkoitusta varten Savonlinnasta Sulkavan kautta Juvalle.
Operaation koordinointi kuitenkin
epäonnistui ja Savon prikaati onnistui perääntymään Joroisiin ja Rantasalmelle
ilman suuria menetyksiä, mistä venäläiset antoivat Stedingkille tunnustusta.
Kun Ruotsin armeija sen jälkeen
pian hyökkäsi Kymenlaaksossa, luoden uhan sikäläisiä venäläisiä joukkoja
vastaan, vetivät venäläiset päävoimansa jälleen pois Savosta ja riensivät sinne
avuksi.
Schultzin joukot jäivät Parkumäelle
ja von Stedingkin joukot löivät ne siellä yllätyshyökkäyksellä 21.7.1789.
Venäläiset pakenivat Laitaatsalmen taakse, Olavinlinnan suojiin jättäen
kuitenkin myös Laitaatsalmen valvontaansa.
Laitaatsalmi, samoin kuin
Olavinlinna jäivät siis joka tapauksessa koko sodan ajaksi venäläisten haltuun
ja eristivät Ruotsin järvilaivaston sen maajoukkojen päävoimista. Venäjän
laivasto pysyi Saimaan herrana Lappeenrannasta Savonlinnaan.
Vuosina 1789 ja 1790 Olavinlinna ja
venäläisten vastarannalta hallitsema Laitaatsalmi estivät Ruotsin
järvilaivaston pääsyn etelään, jossa sitä olisi tarvittu operaatiossa
venäläisten valtamaa Puumalaa vastaan tien aukaisemiseksi Lappeenrantaan,
Ruotsin maa-armeijan aiotun hyökkäyksen tueksi.
Vaivalloiset yritykset siirtää
laivoja kannasten yli maata pitkin Aholahden ja Pihlajaniemen kautta eivät
tuottaneet tulosta, kun Venäjän vahva järvilaivasto oli aina valmiina ottamaan
tulijat vastaan.
Koko Kustaa III:n sodan aloittanut
hyökkäys Olavinlinnaa vastaan oli siis jo pian alkamisensa jälkeen kärsinyt
lopulliseksi jääneen fiaskon ja sen seuraukset vaikuttivat Ruotsin armeijan
tilanteeseen sodan loppuun saakka.
Värälän rauha ja kiista
Savonlinnasta
Rauha solmittiin 14.8.1790 Värälän
kylässä, nykyisessä Kouvolassa. Neuvotteluissa Ruotsia edustanut Kustaa Mauri
Armfelt yritti vielä toimeksiantonsa mukaisesti saada ainakin Olavinlinnan
ympäristöineen Ruotsille. Ruotsin alkuperäisistä ehdoista, jotka sisälsivät
myös etuja Turkille, oli luovuttava jo neuvottelujen alkuvaiheessa.
Olavinlinna ja Кärnäkoski olivat
alueita, joita Kustaa III aluksi piti välttämättöminä saada Ruotsille ja
kieltäytyi ajattelemasta rauhaa ilman niitä.
Mihinkään alueluovutuksiin Venäjä
ei kuitenkaan suostunut ja neuvottelujen katkeaminen näytti välillä jo
ilmeiseltä.
Rauha tehtiin ilman
alueluovutuksia, mutta vielä sen jälkeen Ruotsin Pietarin-lähettiläs, kenraali
Curt von Stedingk ehdotti ruhtinas Potjomkinille Savonlinnan mahdollista
luovuttamista Ruotsille.
Venäjän mahtavin mies, Potjomkin
ihmetteli, että kuningas arvosti Savonlinnaa niin paljon ja sanoi, ettei se
Venäjälle ollut tarpeen ja että kaikki siellä olivat samaa mieltä paitsi
keisarinna itse: tämä pelkäsi luovutuksella loukkaavansa Pietari Suuren (!)
tomua.
Myös kreivi Vorontsov tiedotti
Lontoosta vuonna 1791 Ruotsin lähettilään, kreivi Nolckenin sanoneen, että
Ruotsista tulisi Venäjälle ikuisiksi ajoiksi hyvä naapuri, jos sille
palautettaisiin Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna. Lähettiläs löi tämän leikiksi
ja ihmetteli ruotsalaisten vaatimattomuutta, kuin nämä eivät pyytäneet myös
Käkisalmea ja Viipuria.
Keisarinna puolestaan pohdiskeli,
että ”Taivaan armosta” hänen ei koskaan ollut tarvinnut luovuttaa tuumaakaan
maata eikä hän tiennyt, miten se tehtäisiin. ”Tuhotun” (срытый) Savonlinnan
sijaan hän haluaisi Puumalan salmen ja kappaleen Karjalaan rajoittuvaa maata.
Jo vuonna 1788 Potjomkin oli
selittänyt kirjeessään Katariinalle, että hänen mielestään linnoitukset olivat
kalliita ja tehottomia. Sen sijaan koko Olavinlinna ja Venäjän puoleinen
Ruotsiin rajoittuva alue olisi muutettava autiomaaksi, tiet suljettava
murroksin ja sen väki siirrettävä Venäjälle. Silloin Pietari olisi turvassa.
Tätä hän oli aiemminkin ehdottanut, mutta siihen ei ollut suhtauduttu vakavasti
Tämä olisi tietenkin ollut täysin
mahdollista ja jopa tyypillistä ajankohdan politiikkaa. Venäjä siirsi tuolloin
mm. Virosta uudisasukkaita vasta vallattuun Novorossijaan ja Krimille ja myös
houkutteli sinne asukkaita ulkomailtakin. Potjomkin oli suuri siirtelijä.
Tämä ei ollut mitään huulenheittoa.
On syytä uskoa Potjomkinin olleen tosissaan, kuten hän itse vakuuttikin. Syystä
tai toisesta keisarinna ei tässä tapauksessa innostunut asiasta tai ainakaan
ratkaissut sitä ruhtinaan ehdottamalla tavalla.
Itse asiassa Olavinlinnaa, joka
vuosina 1788-1790 oli osoittanut strategisen tärkeytensä myös Venäjän kannalta,
vahvistettiin sodan jälkeen suuresti, kuten koko Venäjän Ruotsin-vastaista
rajaa.
Venäjän maineikkaimman kenraalin,
Aleksandr Suvorovin johdolla vahvistettiin Pietarin turvaksi suurta,
kaksiportaista linnoitusketjua, joka ulottui Ruotsinsalmesta (Kotkasta)
Savonlinnaan.
Saimaalla vahvistettiin
järvilaivastoa, jonka päätukikohta oli Lappeenrannassa ja joka uusien kanavien
kautta oli yhteydessä Savonlinnaan.
Olavinlinnaa modernisoitiin ja sen
nykyinen ulkomuoto on suureksi osaksi peräisin venäläisajan uudistuksista.
Venäjällä oli ollut Vanhassa
Suomessa jo poikkeuksellisen paljon sotilaita ennen Kustaa III:n sotaa, mutta
sodan jälkeen määrät kasvoivat entisestään. Yrjö Kaukiainen aervioi, että
siellä olisi noin vuonna 1808 ollut yhteensä peräti 39700 miestä ja 1860 tykkiä.
Niistä Savonlinnassa oli 1000 miestä ja 110 tykkiä.
1800-luku ja Suomen liittäminen
Venäjän keisarikuntaan
Suomen sota vuosina 1808-1809
mullisti koko Suomen kohtalon, kun se irrotettiin Ruotsista ja liitettiin
autonomisena suuriruhtinaskuntana osaksi Venäjän keisarikuntaa.
Olavinlinna oli Suomen sodassa
jälleen yksi helmikuussa vuonna1808 alkaneen hyökkäyksen tukikohdista. Savon
prikaati uhkasi jäädä saarroksiin ja perääntyi nopeasti Mikkelistä Joroisiin ja
sieltä edelleen Kuopioon.
Olavinlinnasta ei enää tullut
taistelujen näyttämöä, vaikka eversti Sandels hyökkäsikin keväällä takaisin
Savoon ja jopa Karjalaan. Pälkjärvelle tehtiin menestyksellinen partioretki.
Ruotsin armeijan edelleen
perääntyessä Olavinlinna jäi vuoden 1808 lopulla jo kauas sotatoimialueesta ja
valtioiden välisestä rajasta.
Olavinlinnan uuden aseman
viimeisteli vielä ns. Vanhan Suomen liittäminen Suomen suuriruhtinaskuntaan
vuonna 1812.
Näiden tapahtumien seurauksena
Olavinlinna ei enää sijainnut rajalla, vaan oli nyt kokonaan Suomen
suuriruhtinaskunnan sisällä.
Linna ei kuitenkaan tullut
suomalaisen siviilihallinnon alaiseksi, vaan säilyi venäläisenä varuskuntana
aina vuoteen 1845 saakka. Vuodesta 1855 linnoitus toimi vankilana ja sinne
siirrettiin Viaporista 65 elinkautisvankia. Näiden lisäksi linnaan majoitettiin
130 invalidisotilasta ja vuonna 1865 linnaan perustettiin sairaala, jossa
linnan väen lisäksi hoidettiin muitakin potilaita.
Vankien määrä nousi parissa
vuodessa 120 henkeen, mutta koko vankila ja sitä vartioinut
invalidikomennuskunta siirrettiin jo vuonna 1861 Käkisalmeen.
Linnassa syttyi sekä vuonna 1868
että vuonna 1869 tulipalo ohi ajaneiden laivojen kipinöistä. Linnan
tuhoutumisen ehkäisemiseksi sitä ruvettiin jo vuosina 1872-1877 restauroimaan.
Vuonna 1890 Suomen senaatti
vahvisti linnan aseman muinaismuistona ja se joutui Muinaistieteellisen
toimikunnan valvontaan.
1900-luvulla linnasta tuli
aktiivisessa käytössä oleva kansallinen kulttuurimuistomerkki, ja siellä
pidetyt vuotuiset oopperajuhlat ovat kansainvälisen tason musiikkitapahtuma.
Yhteenveto
Olavinlinnalla voidaan sanoa sen
perustamisesta alkaen olleen eteentyönnetyn sotilastukikohdan -place d’armes-
tehtävä.
Perustamisvaiheessa se rakennettiin
tietoisesti vuonna 1323 sovitun rajan itäpuolelle eikä venäläinen osapuoli
koskaan hyväksynyt sen sijaintia eikä edes sen rakentamista, mikä olikin
Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa kielletty.
Linna oli riitakapulana kaikissa
välirauhanneuvotteluissa Ruotsin ja Venäjän välillä vuodesta 1323 vuoteen 1595.
Linna tarjosi tukikohdan pienelle,
mutta erämaaoloissa suhteellisen merkittävälle varuskunnalle, joka pystyi
tietyssä määrin sekä turvaamaan uudisasukkaita rajantakaisten hävitysretkiä
vastaan ja itsekin sellaisia vastapuolelle järjestämään.
Todellisuudessa linnan
pelotevaikutus näyttää jääneen varsin paikalliseksi, mutta ainakin se
edesauttoi suomalaisten talonpoikien kostoretkiä ja itse järjesti ajoittain
suuriakin hävitysretkiä rajan yli ja auttoi niihin osallistuneita talonpoikia
sekä aseita antamalla, että omalla väellään niihin osallistumalla.
Talonpojille linnan ylläpito oli
suuri rasitus ja kun katovuosien määrä etenkin 1600- ja 1700-luvun alussa
lisääntyi, se kävi ajoittain ylivoimaiseksi ja tilat autioituivat
joukkomitassa.
Linnalla oli funktionsa myös
hallinnon keskuksena ja niskuroivien alamaisten ja muiden rikollisten
rankaisijana. Tätä tapahtui myös Olavinlinnan kohdalla erityisesti Nuijasodan
aikana.
Niin sanotun ruptuurisodan aikana
1656-1658 uusien alueiden uudet ortodoksiset alamaiset nousivat kapinaan
ruotsalaista esivaltaa vastaan ja silloin linna tarjosi myös suojaa vaarassa
oleville esivallan edustajille. Samanlainen funktio sillä oli myös Nuijasodan
aikana 1596.
Venäläisten vallattua linnan vuonna
1742, siitä tuli Venäjän rajalinnoitus lännestä uhkaavaa vaaraa vastaan.
Ruotsin revanssisuunnitelmissa
Olavinlinnalla oli merkittävä osuus ja koko Kustaa III:n hyökkäyssota alkoi sen
piirityksestä vuonna 1788. Se puolusti sodassa menestyksellisesti keisarikunnan
länsirajaa.
Kustaa III pyrki huomattavan
tarmokkaasti saamaan linnan takaisin Ruotsille vielä sodan jälkeenkin, siinä
kuitenkaan onnistumatta.
Suomi liitettiin Venäjän
keisarikuntaan vuonna 1809, mikä ei vielä muuttanut itärajan kulkua. Sen
jälkeen, kun Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812, tilanne
muuttui. Uudessa asemassaan linna menetti strategisen arvonsa. Kuten Suomen
muutkin linnoitukset, se jäi kuitenkin venäläisten hallintaan.
Linnan sotilaallinen rooli hiipui
vuosisadan puoliväliin mennessä. Se toimi vielä vuoteen 1861 saakka vankilana,
mutta sen jälkeen se sai muinaismuiston roolin.
Mikäli arvioidaan Olavinlinnan
merkitystä kokonaisuudessaan sen 550 vuoden aikana, lienee mahdollista
kiteyttää sen toimineen keskiajalta lähtien Ruotsin valtakunnan itälaajenemisen
keskeisenä välineenä ja jättäneen historiaan pysyvän jäljen vaikuttamalla
Suomen valtioalueen muodostumiseen idän ja pohjoisen suunnalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.