Leikki, satu
ja Oxford
Usein käy niin,
että nähtävyydet, joita pääsee katomaan ja kokemaan, ovat ainakin jossain
määrin pettymyksiä.
Kuka se
sanoikaan, että mielikuvituksessa saattaa kaikkea aina kuvitella vielä hieman
vaikuttavammaksi, kuin se itse asiassa on.
Kuriositeettien
metsästäjät saavat aina varautua pettymään: suuruudella, johon usein erityisesti
pyritään, on aika ahtaat rajansa ja monet kuuluisat rakennukset ovat itse
asiassa aika pieniä ja jopa vaatimattomia.
Brandenburger
Tor ei ole kummoinenkaan riemuportti eikä Niagarassakaan enää vettä niin
valtavasti virtaa. Joku Mona Lisakin on nyt itse asiassa vain yksi pienehkö
maalaus, eikä erityisen kaunis, ainakaan naapurin tyttöön verrattuna.
Se, mitä etsivä
löytää, riippuu siitä, mitä hän etsii ja mitä hän on valmis vastaanottamaan. Itse
ihastuin joskus 1980-luvulla Oxfordin miljööseen, tarkoittaen niitä yliopistokortteleita.
Onhan siellä myös se teollisuuskaupunki vieressä -työläisten ja poroporvarien town
ja sen vastapainona oppineiden ja opiskelijoiden gown.
Jälkimmäinen on
joka tapauksessa vaikuttava keskiaikaisessa, usein kai pseudokeskiaikaisessa
kirjavuudessaan. Linnoitusten tavoin muureilla ympäröidyt colleget
kappeleineen, marttyyrien muistomerkki, joki rehevine rantoineen, pubit ja
tornit muodostavat yhdessä ainutlaatuisen kokonaisuuden. Cambridgessäkin tätä
on vain nimeksi.
Lisäksi tulee se
iänikuisten perinteiden kunnioittaminen, joista Oxford on malliesimerkki.
Jokaisen collegen opetusohjelmat ovat yksilöllisiä ja näyttää siltä, ettei ole
pienimmässäkään määrin yritetty niitä koordinoida. Sen sijaan rehottaa
päällekkäisyys ja kaikkialla tehdään miltei kaikkea.
Jopa collegen
johtajien nimekkeet ovat kaikkialla erilaiset, kenties heidän roolinsakin, mene
ja tiedä. Mitään vastaavaa ei voisi kuvitella meillä, jossa pyritään äärimmäisen
pitkälle vietyyn koordinointiin.
Meilläkin on
yliopistoissa säilynyt hieman seremoniallista turhuutta, mikä keskittyy
promootioihin. Oxfordissa löytyy sen lisäksi kaikenlaista menneisyyden
jäännettä alkaen High Table-illallisista kunkin collegen erikoisuuksiin,
kuten Magdalene-collegen saksanhirvipuistoon, jossa hirvien määrä on aina sama
kuin fellow-opettajien määrä collegessa.
Oxford on jonkun
kirjoittajan mielestä Englannin kultainen sydän ”uinuvine torneineen”.
Akateemista huippua etsiville se on yhä maailman parhaasta yliopistosta
kilpaileva kaupunki ja satujen ystäville siinä riittää myös taikaa.
Taianomaisen
leikin maailman etsijöille se on paikka, jota nykyenglanniksi kai voisi luonnehtia
ilmaisulla ”the shit!” (suom. ”tää on paha!”)
Pubi The
Eagle and Child ja sen Rabbit Room oli kohtauspaikka, jossa ryhmä
nimeltä The Inklings kohtasi maanantaisin ja tiistaisin vuodesta 1933
lähtien. Torstai-iltaisin tavattiin Magdalene-collegen tiloissa.
Mukana olivat m.
C.S. Lewis, J.R.R. Tolkien ja jokunen muu vähemmän tunnettu. He keskustelivat
käsikirjoituksistaan. Kun pubi ja Sen Rabbit Room modernisoitiin,
satusedät siirtyivät kadun toiselle puolelle Lamb & Flag pubiin.
Vanhasta muistista olen käynyt Eagle & Childsissä joskus
fiilistelemässä.
Lewisin ja
Tolkienin lisäksi Oxfordin suuriin satuseitiin kuuluu ehdottomasti Lewsis
Carroll (ks. Vihavainen:
Haun lewis carroll tulokset ), jonka ”Liisa ihmemaassa” on ollut maailman
kuuluisimpia ja vaikuttavimpia satukirjoja.
Hänen satunsa
syntyivät tietääkseni pikku ruuhessa Oxfordin joella, jossa lapset kärttivät
kertomaan yhä uusia satuja (nuo julmurit satua vaati). Oxfordissa ja
muuallakin Englannissa riittää rehevärantaisia pikku jokia, joiden kaislikoissa
suhisee ja joissa voi helposti kuvitella asustavan jos jonkinlaisia vompeleita
ja kätkijöitä. Hiukan vain lapsenmieltä peliin.
Itse asiassa
Oxford on minulle, vaikka tuskin monelle muulle, nimenomaan se taianomainen
satujen pääkaupunki, josta yhä löytää jotakin siitä koko kulttuurin leikkivästä
ytimestä, josta Johan Huizinga on kirjoittanut kirjassaan ”Leikkivä ihminen”.
Sadut ovat
ajatuksen leikkiä ja ne saavat siivet siellä, missä ihmiset rakentavat uusiakin
taloja keskiaikaiseen malliin (Oxfordin poliisilaitos), suhtautuvat asianmukaisella
hartaudella leikkiin, jollainen kuuluu klubien seremonioihin (vrt. Vihavainen:
Haun asia on pihvi tulokset) ja kunnioittavat lapsen mielikuvituksen
tuotoksia kuin omiaan.
Tämä kaikki on
uhattuna sen barbarian edessä, joka tunnetaan poliittisen korrektiuden nimellä
ja joka yhdistää eri maiden lahjattomimpia tosikkoja, joiden hengenlaatuun
kuuluu useoin paljon muutakin ala-arvoista.
Tässä aiheesta vanhempi
blogi:
perjantai 9.
helmikuuta 2018
Karkotus
Narniasta
C.S. Lewis on
muuan lempikirjailijoistani ja olen sattuneesta syystä lukenut Narnia-sarjan useampaankin
kertaan, jopa ääneen.
Siinähän mennään
aluksi ihmeelliseen maahan vaatekomeron kautta ja koetaan siellä monenlaista,
uskomattoman hienoa ja jännittävää asiaa. Se valtakunta on kaukana arkipäivästä
eli ”tavallisesta maailmasta” ja siellä on lähes kaikki mahdollista, mutta ei sentään
mikä tahansa käy ja kelpaa.
Eräässä kohtaa
kerrotaan, etteivät muutamat lapset enää voikaan palata Narniaan, mikä on suuri
tragedia. Asia johtuu siitä, että he saavuttavat iän, josta kirjoittajalla on
hyvin häijyä sanottavaa. He lähestyvät aikuisuutta, joka sekin taitaa olla aika
ankea vaihtoehto sille, mikä joudutaan jättämään taa.
Muuan Gareth
Matthews on kirjoittanut kirjan Philosophy and the Young Child,
jonka joskus luin kiinnostuneena. Hän esittää siinä itse asiassa aika
banaalejakin esimerkkejä siitä, miten lapset käsittelevät juuri samoja ongelmia
kuin suuret filosofit ja elleivät he pääse siinä suuriin edistysaskeleihin,
niin eivätpä pääse nuo toisetkaan.
Kysyminen onkin
se asian pihvi ja se aito, kokonaisvaltainen kiinnostus asioihin, jota
tieteellisen ajattelun oppiminen tai muu banalisointi ei ole tappanut. Helsingin
Sanomien palsta, jossa lapset kysyvät tieteestä on omassa sarjassaan
erinomainen ja kiinnostava.
Vielä
kiinnostavampaa saattaa kuitenkin olla se ajattelun alue, johon tieteellä ei
ole mitään mainitsemisen arvoisia vastauksia. Sinne pitäisi mennä rohkeasti aja
avoimin mielin, mutta valitettavasti aikuiset eivät sitä osaa, enimmäkseen.
Monien
taiteilijoiden yritykset tähän suuntaan jäävät valitettavan usein vain
primitiivistä ja lopultakin epävapaata ajattelua ilmentäviksi tuherruksiksi sen
sijaan että niissä ilmenisi aito mielikuvituksen vapaus.
C.S.
Lewisin Narnia-sarjaa on paljon analysoitu. Sen uskonnollinen
ja vieläpä erityisesti kristillinen pohjavire on helppo havaita, samoin Narnian ja
muhamettilaiseksi tunnistettavan Kalormenin sovittamaton
vastakohtaisuus.
Kyse ei
kuitenkaan ole mistään kuvitetusta uudesta testamentista lapsille. Narnian
maailma on täynnä taikaa, mutta ei simppeli moraliteetti, jossa lapsille
vältettäisiin näyttämästä vääryyttä ja väkivaltaa, pahaa magiaa ja muuta
vastaavaa.
Ei Narnia alennu
poliittisesti korrektiksi maailmaksi, jollaisen olisi kaiketi määrä kasvattaa
niitä älyllisiä ja moraalisia kääpiöitä, jotka sitten haluavat innokkaasti
opettaa ihmiskunnalle, miten sen olisi elettävä, vaikka eivät itse ymmärrä
hienommista asioista tuon taivaallista.
Lapsilla on
valmius omalla tavallaan ymmärtää ja kysyä paljon enemmän kuin aikuisilla.
Suurta synnynnäistä viisautta heiltä kuitenkaan ei kannata odottaa. Satusedillä
on tässä maailmassa tärkeä roolinsa ja aikuisen läsnäolo pitää sopivasti kiinni
”tavallisessa maailmassa”.
Esimerkiksi Jill
Pölkky ja Eustace Constace Ruikku ovat vain kaksi
lasta, joiden käytettävissä ei ole tässä arkimaailmassa kovin hääppöisiä
resursseja. Tämä ei estä heitä nousemasta Narnian puolella aivan huimiin
rooleihin. Jännitystä ja suorastaan kaameita tilanteita riittää Narniassa,
jossa itse asiassa näyttää olevan useita erilaisia maailmoita, mutta ei se
jännitys ole itsetarkoitus.
Muuan
analyytikko on sanonut, että Narniassa sadunomaisuus tekee mahdolliseksi kertoa
totuuden vapaana ”tavallisen” maailman rajoituksista.
”Tavallisessa”
maailmassa olisi sietämätöntä ajatella vaikkapa ihmisten muuttuvan kiveksi tai
uskaltautua vaikkapa taistelemaan tultasyöksevää lohikäärmettä vastaan. Sadussa
se käy aivan luontevasti.
Satujen maailma
on vapaa luonnontieteen kahleista ja sen tulee olla vapaa myös poliittisen
korrektiuden kahleista. Satu ei saa olla enempää agitproppia kuin harjoitusta
tieteelliseen ajatteluun.
Tai kukapa satua
menisi kieltämään, se jos mikä on vapaa tai ainakin sen pitäisi olla. Sen
vangitseminen tuollaisiin asioihin olisi vain törkeää.
Yritystä satujen
vangitsemiseen ja hyödyntämiseen primitiivisessä propagandassa näyttää toki
olevan liikkeellä ja sitä on ollut jo kymmeniä vuosia.
Tämä on lasten
karkeaa aliarvioimista. Mikäli jotkut nipistelytieteilijät yrittävät ulottaa
tahmaiset käpälänsä satumaailmaan (kauhulla ajattelen vaikkapa Narnian
poliittisesti korrektia versiota), he onnistuvat vain likaamaan sen, mikä oli
kaunista. Lasten mielikuvitusta he tuskin pystyvät vangitsemaan, eiköhän se
pysyne ihan vapaana.
On surkuhupaisaa
nähdä sitä ilmeisen vakavissaan suoritettua toimintaa, jonka tarkoituksena
näyttää olevan estää aikuisia ihmisiä ajattelemasta kuten haluavat ja rangaista
vitsien kertomisesta. Vitsithän ovat aikuisten satuja.
Kyseessä näyttää
olevan surkea ihmiskuva, jonka koko kurjuus tulee todella esille vasta kun se
pannaan klassisen satumaailman kanssa rinnatusten.
Mutta kulttuurin
rappion ilmeisesti täytyykin ilmetä myös tällä alalla. Lasten viattomuutta ja
heidän hukkaan heitettyjä mahdollisuuksiaan tässä käy sääliksi. Eiköhän me
aikuiset aina jotenkin pärjätä hullujenhuoneessakin.
"Magdalene-collegen saksanhirvipuistoon, jossa hirvien määrä on aina sama kuin fellow-opettajien määrä collegessa."
VastaaPoistaMitenköhän tätä säädellään?
Kun saksanhirvi kuolee lopetetaan yksi turha määkijä?