Siihen aikaan, kun Savonlinnassa aloitettiin sota Venäjää
vastaan
Tässä odotellaan nyt Olavinlinnan
550-juhlan alkua. Ylihuomenna, perjantaina 5.9. pidetään sen histooriaan
liittyvä tieteellinen seminaari ja seuraavana päivänä on suuri näytös, ”Olavinlinnan
piiritys 1788”, jossa aikakauden puvuissa esiintyvät ja sen ajan aseilla varustautuneet
joukot aloittavat hyökkäyksen kevyen tykistön ja muskettien voimin.
Tämä piiritys oli aikoinaan
keisarinna Katariina II:lle se viimeinen provokaatio, joka sai hänet
julistamaan Ruotsia vastaan sodan. Piiritykselle Kustaa III puolestaan väitti
saaneensa aiheen ja oikeutuksen venäläisten Puumalan Vuolteensalmella muka
tekemästä hyökkäyksestä, joka tosiasiasa oli hänen lavastamansa.
Koska venäläiset eivät kyenneet
pitämään kurissa villejä laumojaan, oli Ruotsilla oikeus ottaa haltuunsa
rajalinnoitukset, järkeili kuningas enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.
Samalla hän esitti Venäjälle
ultimaatumin, johon suostuminen olisi merkinnyt luopumista suvereenin valtakunnan
asemasta. Se muistutti Putinin sittemmin Ukrainalle lähetettävää vaatimusta,
johon ei suostumista odotettu.
Moiseen härskiyteen ei Katariinakaan
tietysti voinut suostua, vaan kiiruhti julistamaan sodan, ennen kuin oli edes virallisesti
vastaanottanut tuota raivostuttavaa paperia.
Kun sota syttyi, kyseessä ei ollut
vain savolaisten alueella tapahtunut ja sitä koskeva konflikti. Kustaan
visiossa hän nousi nyt suurten edeltäjiensä Kustaa Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle suurena
kuninkaana ja jopa näitä suurempana, sillä hänen vaikutuksensa ulottui ratkaisevana
aina Turkin valtakuntaan eli Asiaan ja Afrikkaan saakka. Hän oli Aleksanteri
Suuren veroinen soturi ja kolmen mantereen sankari…
Katariina II:n ja ruhtinas Grigori
Potjomkinin kirjeenvaihto tarjoaa oivallisen kurkistusaukon siihen, mitä tapahtui
vuonna 1788 Pietarissa ja Savonlinnassa, joka oli hetkeksi noussut suorastaan
maailmanpolitiikan keskipisteeseen.
Olen tästä viime vuosina jo kirjoitellut,
mutta tässä nyt taas uudelleen aiheesta, joka on taas ajankohtainen:
keskiviikko 8. maaliskuuta 2023
Katariinan
näkökulma Savon suuntaan
Katariina ja Kustaan sota. I
osa.
Katariina II ja Kustaa III:n
sota
Keisarinna Katariina, Venäjän
itsevaltias kävi myös Kustaa III:n sodan (1788-1790) aikana vilkasta
kirjeenvaihtoa suosikkinsa ja rakastajansa Grigori Potjomkinin kanssa, jonka
oli ansoistaan Krimin valloittamiseksi korottanut ruhtinaan arvoon (Potjomiin Tavritšeski).
Kirjeenvaihto on jo kauan ollut tukijoiden (mm. M.M. Borodkin ja A.G. Brikner)
käytössä. Nyt se löytyy myös netistä (Lib.ru/Классика: Екатерина Вторая. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка (1769-1791).
Kirjeenvaihdossa Potjomkin
säännönmukaisesti tituleerasi Katariinaa ”Kaikkeinarmollisimmaksi äitikullaksi
ja hallitsijaksi” (vsemilostivejšaja matuška, gosudarinja) ja lopetti kirjeensä
ilmoittamalla olevansa ”kuolemaan saakka teidän keisarillisen majesteettinne
kaikkein uskollisin ja kiitollisin alamainen, ruhtinas Potjomkin”.
Katariina taas kutsui Potjomkinia
yleensä sanoillla ”Ystäväni, herttainen ruhtinas Grigori Aleksandrovitš”.
Silloin tällöin Katariina innostui lopettamaan kirjeensä sanomalla ”rakastan
teitä hyvin, hyvin paljon” ja joskus hän kertoi lähettäneensä rakkaalleen
turkin ja viinapullon lämmikkeeksi.
Joskus käytettiin kirjeenvaihdossa molemmin
puolin hiukan ranskaa, mutta yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa
dokumenteissa on varsin nuhteetonta, mikä ei aikoinaan hallitsijoillakaan ollut
itsestään selvää. Esimerkiksi Fredrik Suuri kirjoitti kehnoa saksaa, mutta
hyvää ranskaa.
Katariina ja Potjomkin menivät
lopulta virallisestikin, joskin salaisesti naimisiin, mutta heidän suhteensa
joka tapauksessa muistutti jo sitä ennen suuresti avioparin suhdetta. Kaikissa
asioissa näkyi kirjoittajien luottamus toisiinsa, joskin Potjomkin joka sentään
oli alamainen, osoitti joskus sanankäänteillään muistavansa asemansa.
Katariina teki ja pystyi tekemään
itsenäisiä päätöksiä mistä tahansa asiasta, mutta melko usein hän kysyi
Potjomkinin neuvoa. Sellainenkin asia kuin Suomen rintaman päälliköiden valinta
näytti olleen hänelle hyvin vaikeaa ja sitä käsiteltiin aika kauan. Myöskään
Potjomkin ei tuota pikaa halunnut asiaa päättää, vaan halusi ensin harkita.
Luonnehtiessaan kandidaatteja
Suomen rintaman päälliköiksi Katariina ei säästänyt sanojaan: yksi oli
saamaton, toinen oli hölmö, kolmas tyhmä ja itsepäinen ja neljäs jostakin
syystä rohkeni suututtaa keisarinnan –”mikä kärpänen häntä lieneekään pistänyt”.
Anhaltin prinssi Fredrik taas ei olisi halunnut muuta kuin ylipäällikön paikan
tai menisi muuten istuttamaan kaaleja. ”Tervemenoa”, vastasi Katariina.
Vastaavia herkullisia repliikkejä
tuossa kirjeenvaihdossa riittää. Esimerkiksi serkkuaan Kustaa III:a Katariina
kutsui nimellä Fuflyg-bogatyr (ruma kääpiösankari) ja tokaisi
joskus hänen olevan ” sekä karkea että typerä” (i grub i glup).
Katariina myös kirjoitti pilkkanäytelmän Kustaa III:sta.
Mutta serkku antoi joka
tapauksessa keisarinnalle paljon ylimääräistä päänvaivaa hetkellä, jolloin oli
paljon muutakin tekemistä ja asia ärsytti Katariinaa tavattomasti. Kun Ruotsin
puolellakin sitten huomattiin, että rauha olisi nyt hyvä saada, täytyi kenraali
Armfeltin todeta, ettei se helppoa olisi, kun ”akka on nyt pahoin suututettu”.
Olisiko Kustaa sitten voinut päästä
tavoitteeseensa ja saada vaatimansa alueet? Katariina ei tunnustanut asiaa
koskaan pelänneensä, vaan arveli, että tarpeen vaatiessa hän olisi voinut
vetäytyä valtavan valtakuntansa syvyyksiin. Mitenkähän Kustaa olisi häntä
kyennyt seuraamaan, kysyi keisarinnan retorisesti.
Siinäpä kysymys. Myös Napoleon
esitti sitten parinkymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisarille vaatimuksen
solmia rauha ylivoiman edessä, mutta Aleksanteri ei suostunut edes vastaamaan
moiseen ehdotukseen niin kauan, kuin yksikään vihollissotilas olisi hänen
maaperällään.
Saman totesi sodan alkuvaiheessa
myös Katariina. Kyse oli arvovallasta ja sellaiset seikat olivat ja ovat yhä
suurpolitiikassa usein tärkeämpiä kuin puhdas järkeily.
Turkin rintama ja tilanne Puolassa
ja Preussissa olivat Venäjän kannalta ensisijaisia ja Katariina piti
halveksimansa ja vihaamansa Kustaa III:n muodostamaa vaaraa toissijaisena,
mutta verrattain paljon sekin vaati hänen huomiotaan, olihan rintama Pietarin
lähellä ja keväällä 1790 tykkien jyske Kronstadtin edustalla helisytteli
ikkunoita itse Pietarissakin.
Kirjeenvaihto Potjomkinin kanssa
tarjoaa tietenkin vain kapean kurkistusaukon Katariinan koko toimintaan ja
ajattelun tuona aikana ja näissä kirjeissä jäävät monet meitä kiinnostavat
tapahtumat kiusallisesti vaille kommentteja. Joka tapauksessa kyseessä ovat
aikalaisdokumentit, jotka ovat jälkimaailman kannalta hyvin mielenkiintoisia
kaikessa intiimisyydessään ja luottamuksellisuudessaan. Niitähän ei missään
tapauksessa ollut tehty jälkipolvien luettavaksi.
Katariina II oli syntyjään
saksalainen prinsessa ja Kustaa III:n serkku. Syrjäytettyään miehensä Pietari
III:n hänestä tuli Venäjän itsevaltias hallitsija, jonka aikana valtakunta
laajeni suuresti etelän ja lännen suunnalla, kun siihen liitettiin Krim ja
Mustanmeren rannikko sekä puolalaisia alueita.
Laajeneminen pohjoisessa ei sen
sijaan kiinnostanut Katariinaa, jolla oli kädet täynnä työtä muilla suunnilla.
Kustaa III pyrki hyötymään tilanteesta ja ehdotteli Katariinalle oman
valtapiirinsä laajentamista Tanskan kustannuksella eli valtaamalla Norjan.
Toinen laajenemisen mahdollisuus
Ruotsille oli vuosina 1721 ja 1743 siltä riistettyjen alueiden palauttaminen
Suomen suunnalla. Kustaan suunnitelmat edellyttivät, että Venäjä luopuisi
vanhasta liitostaan Tanskan kanssa, joka oli tähdätty Ruotsia vastaan. Maksuksi
siitä Kustaa tarjosi luopumista Ruotsin liitosta Turkin kanssa, joka oli
tähdätty Venäjää vastaan.
Tällaisista järjestelyistä ei
kyetty sopimaan hallitsijoiden tapaamisessa Haminassa vuonna 1783 eikä myöskään
Kustaan ja Venäjän lähettiläs Morkovin välisissä keskusteluissa vähän
myöhemmin.
Kun Kustaalla oli sisäpoliittisia
ongelmia ja kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan vuonna 1787 päätti Kustaa
käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin.
Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi
maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain minimaalinen määrä
joukkoja.
Katariina ei tuossa tilanteessa
halunnut missään tapauksessa sotaa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa pakotti hänet
siihen esittämällä uhkavaatimuksen, jonka täyttäminen oli mahdotonta. Rauhan
rikkoutuminen lavastettiin muka Venäjän puolelta aloitetuksi järjestämällä
Puumalan Vuolteensalmella kahakka.
Kustaan ultimaatumi Katariinalle
Kustaan sotavalmisteluja ei voinut
kätkeä. Ajan oloissa valtavan laivaston saattaminen liikekannalle oli valtion
finansseille suuri voimanponnistus, mutta varoja eikä aikaa ei liiennyt sen
harjoittamiseksi. Tykeilläkään ei voitu ampua montaa laukausta harjoitellessa.
Turkki kuitenkin lupasi miljoona
kultapiasteria joka vuosi ja sodan syttyessä vielä lisärahoitusta palkkiona
Venäjän voimien sitomisesta pohjoiseen. Vuoden 1788 kesällä luvattiin jo 14
miljoonaa piasteria ja myös Venäjän mahdin paisumista pelkäävät Preussi ja
Englanti olivat myötämielisiä Ruotsille.
Katariina epäili, ryhtyisikö Kustaa
todella sotaan, mutta päätteli, että hieman nyrjähtäneissä aivoissa olisi
kaikki mahdollista: mais que d’un cerveau un peu dérangé on peut tout
attendre…
Sprengtportenille Katariina sanoi,
kuullessaan Kustaan sotavalmisteluista, että tämä nyt ilmeisesti haluaa tosiaan
päästä eroon Suomesta (se défaire de la Finlande).
Kustaan mielestä taas jokaiselle
hallituskaudelle kuului sen arvoinen sota; il faut une guerre pour
caractériser un règne. Kustaa päätti nyt viedä nimensä Euroopan
historiaan.
Tämä oli sinänsä ajanmukaista
ajattelua. Katariina II ja Fredrik II saivat kunnianimen ”Suuri” juuri
sotilaallisten valloitusten ansiosta. Tukholman kävijät voivat todeta myös
Kustaa III:n saaneen komean patsaan lähelle kuninkaanlinnaa ja tulleen tituleeratuksi
lainsäätäjänä, voittajana ja ”rauhan palauttajana”. Toki hänelle ehdottomasti
kuuluu vastuu myös sodan sytyttämisestä (Gustav III (staty) –
Wikipedia ).
Ruotsin kiivaiden varustelujen
johdosta keväällä 1788 Katariina määräsi, etteivät venäläiset saisi aloittaa
ampumista ja kielsi jopa pörssissä, klubeilla ja kapakoissa puhumasta
politiikasta ja sodanuhasta ja levittämästä perättömiä tai ”hävyttömiä” tietoja
rangaistuksen uhalla.
Katariina kysyi jo huolissaan
sihteeriltään: Luuletteko, että se hullu hyökkää? Croyez-vous que ce
fou m’attaquera?
Merellä ruotsalaiset sotalaivat
pakottivat ennen sodan syttymistä venäläisiä vastoin Turun rauhan määräyksiä
tervehtimään ruotsalaisia kunnioittavammin kuin tapa vaati. Venäläiset
suostuivatkin ”kunnioituksesta hallitsijansa sukulaiselle” ampumaan 15 laukausta,
mihin ruotsalaiset vastasivat kahdeksalla. Tämä oli vakava selkkaus Venäjän
arvovallan kannalta.
Venäjän Ruotsin lähettiläs, kreivi
Razumovski esitti sitten rauhoittavan kirjeen ruotsalaisille, mutta erehtyi
siinä käyttämään sanontaa, jonka saattoi tulkita kuningasta loukkaavaksi se kun
erotti kuninkaan ja kansan toisistaan. Sen johdosta Ruotsi vaati hyvitystä ja
pakotti Razumovskin lähtemään maasta viikon kuluessa.
Katariina pohdiskeli, että hänellä
jo sormet syyhyivät päästä lyömään ruotsalaista, mutta että vitkastelu olisi
nyt parasta politiikkaa. Tuon aikaisessa kirjeessään Katariina myös selitti,
ettei hän ollut antanut ruotsalaisille mitään syytä vihamielisyyteen. Päin vastoin,
hän oli auttanut ruokkimaan suomalaisia silloin, kun Suomessa oli nälkä. Tämä
pitikin paikkansa. Savossa puhuttiin ”Jauho-Kaisasta”.
Kustaan sotavalmisteluja ei mikään
voinut pysäyttää. Hän lähetti Suomeen ruotsalaisia joukkoja, joita sinne
lopulta tuli enemmän kuin koskaan ennen, 13000 henkeä. Itse hän saapui maahan
varta vasten teettämässään mahtailevassa Kustaa II Adolfin puvussa, jota
Katariina kirjeessään Potjomkinille pilkkasi. Kustaa taas kirjoitti G.M.
Armfetille tulevansa nyt historiaan Ottomaanien imperiumin pelastajana, jonka
nimi tulisi kuuluisaksi Aasiaa ja Afrikkaa myöten.
Joukoille Kustaa selitti
ylittävänsä Kustaa II Adolfin mainetyöt ja vievänsä loppuun Kaarle XII:n työn.
Tästä kuultuaan Katariina huomautti happamasti, että jälkimmäinen epäilemättä
pitäisi paikkansa. Kaarlehan oli pannut alulle Ruotsin valtakunnan hävittämisen.
Saadakseen Venäjä julistamaan sodan
Kustaa lähetti Katariinalle ultimaatumin, josta muuan aikalainen sanoi, että
sellaista tuskin olisi edes Turkin sulttaani kehdannut lähettää Moldovan
hospodarille.
Tiettävästi sitä kuitenkin oli
alkuperäisestä lievennetty jättämällä pois 10-12 sellaisen provinssin nimet,
joita Kustaa vaati Ruotsille.
Kustaa vaati ultimaatumissa
Venäjältä Ruotsin sotamenojen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisuntaa,
Venäjän joukkojen poistamista rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaiset
pysyisivät siellä siihen saakka, kunnes Venäjä olisi solminut rauhan Turkin kanssa,
jolle oli luovutettava Krim. Ruotsille olisi taas ikuisiksi ajoiksi
palautettava Suomesta erotetut alueet Käkisalmea myöten ja raja oli
palautettava Rajajoelle.
Lähetekirjeessään kreivi Nolckenille,
joka luovutti ultimaatumin, Kustaa sanoi, ettei esitetyistä vaatimuksista voitu
tinkiä sanaakaan. Lähettilään oli esitettävä, että vastauksena saattoi olla
vain ”kyllä” tai ”ei” ja että tämä oli kuninkaan viimeinen sana.
Vastauksen ollessa kielteinen
Ruotsi aloittaisi sodan, johon sillä olikin oikeus sen takia, että venäläiset
olivat jo Savossa muka aloittaneet sotatoimet (viittaus Puumalan lavastettuun
kahakkaan). Nuo vaaditut Suomen alueet muuten olisikin itse asiassa jo
aikoinaan palautettu Ruotsille, elleivät muutamat onnettomat seikat olisi sitä
estäneet, muun muassa Uudenkaupungin neuvottelijoiden lahjonta.
Kustaa vakuutti, että hänen ainoa
aikomuksensa oli vain palauttaa hyvät rajat. Samalla hän
kielsi antamasta aihetta olettaa, että hän voisi joustaa vaatimuksistaan.
Venäjä halusi kenties voittaa aikaa, mutta sitä kuningas ei tulisi sallimaan.
Vimmastunut Katariina vertasi
serkkunsa käytöstä kapinanjohtajan ja valetsaarina esiintyneen Pugatšovin
tapoihin, jälkimmäistä sopi nimittää Kustaan kanssaveljeksi :
”il cite son confrère Pouhascheff”.
Katariina vastasi 30.6.1788
manifestilla, jossa muun muassa kysyttiin retorisesti: ”ketäpä ei ihmetyttäisi
se kavaluus, väkivalta ja valapattoisuus, jotka ilmenevät Ruotsin kuninkaan
ilkeissä hankkeissa Venäjää vastaan?”
1.7.1788 kaikille keisarinnan
uskollisille alamaisille osoitetussa manifestissa todettiin, ettei Venäjä ollut
rikkonut voimassa olevia rauhansopimuksia vastaan, mutta ryhtyi nyt
puolustautumaan väkivallantekijöitä vastaan, jotka toimivat ”kuin verenhimoiset
barbaarit eivätkä kuin sivistyneet eurooppalaiset”.
Potjomkinille Katariina kirjoitti:
”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa; oikeus, järki ja totuus ovat meidän
puolellamme”.
Potjomkin -Krimin valloittaja-
kuitenkin arveli jo, että Krimistä voitaisiin luopua, mutta Katariina pysyi
tiukkana.
Olavinlinnan piiritys
Savon prikaati hyökkäsi 1700 miehen
vahvuisena rajan yli piirittämään Olavinlinnaa jo ennen sodan virallista
alkamista 18/29 kesäkuuta 1788. ”Tämähän on merirosvotouhua” (Cela s’appelle
agir en forban) kirjoitti tämän johdosta keisarinna. Lisättäköön, etteivät
merirosvot tähän aikaan olleet mitään romanttisia sankareita, vaan kaikkein
vihatuimpia lurjuksia, joille ainoa kohtelu oli hirttäminen.
Kirjeenvaihdossaan Potjomkinin
kanssa Katariina seurasi Savonlinnan tapahtumia. Hän kirjoitti aluksi, että
ruotsalaiset olivat nyt saapuneet Savonlinnan seutuja ryöstämään ja oli pakko
kysyä, mitä ryöstettävää sielläkin muka mahtoi olla?
Pian hän kirjoitti iloissaan, ettei
linna pelkääkään ruotsalaisia, vaan ne sitä. Itse asiassa piirittäjät tosiaan
saivat linnasta niskaansa niin paljon tulta, että katsoivat parhaaksi vetäytyä
Talvisaloon saakka. Pienine tykkeineen ne eivät mahtaneet
linnoitukselle mitään.
Heinäkuun lopulla Kustaan
kerrottiin tiedottaneen jo Ruotsiin, että Olavinlinna oli vallattu, mutta sehän
ei pitänyt paikkaansa. Syksymmällä saattoi keisarinna iloisena todeta, että
Savonlinna olikin jo vapaa ”ruotsalaisista”.
Venäläiset olivat aluksi
lukumääräisesti alivoimaisia Suomessa, mutta saattoivat tulla toimeen
linnoituksissaan, joiden kuntoa tosin sodan syttyessä kuvattiin kurjaksi.
Lisäksi Anjalan liitto halvautti sotatoimet Ruotsin puolella. Kun Haminan
komentajaa Levašovia vaadittiin antautumaan, hän vastasi kuuluisiksi tulleilla
sanoilla: ”Venäläiset eivät antaudu”.
Olavinlinnan komentajan,
yksikätisen majuri Kuzminin käytös lähes kymmenkertaisella ylivoimalla uhkaavaa
vihollista kohtaan on legendaarinen, mutta esitetään eri tahoilla kahdessa eri
muodossa.
V.V. Borodkin kirjoittaa Kuzminin
-joka oli yksikätinen- vastanneen, että hän täyttäisi pyynnön mielellään, mutta
hänellä tosiaankin oli vain yksi käsi ja siinä oli miekka. Kuzminin kirje on
kuitenkin säilynyt ja siinä kehotetaan nimenomaan Ruotsin kuningasta itseään
vaivautumaan portin avaamiseen eikä puhuta miekasta.
Kun välttämättömät varusteen
rynnäkköä ja muurien hajottamista varten eli rynnäkkötikkaat ja raskas tykistö
oli kummallista kyllä jätetty ottamatta mukaan, ei voitu muuta kuin turvautua
piiritykseen. Jostakin syystä sekin lopetettiin parin kuukauden kuluttua, juuri
kuin siitä olisi voitu odottaa tuloksia.
Piirittäjistä ainakin eversti
Hastfehr oli läheisissä suhteissa venäläisiin ja sai heiltä paljon rahaakin.
Eversti Brunow taas kuului Anjalan miehiin. Kolmas paikalla ollut eversti Curt
von Stedingk puhui petoksesta, eikä syyttä, mutta joutui vetäytymään muiden
mukana.
Savonlinnasta tuli venäläisten
menestyksen symboli ja se mainittiin myös Pietarissa tähän aikaan tehdyssä
pilkkarunoelmassa Kustaa III:sta.
Katariina oli linnan
menestyksellisestä puolustuksesta mielissään ja pian osoittautui, että sota
meni muutenkin ruotsalaisten kannalta kurjasti. Suursaaren meritaistelussa
saavutettiin tasapeli, mikä merkitsi, että meritie Pietariin pysyi yhä
suljettuna ja pian tauti lamautti koko Ruotsin laivaston, mikä tarkoitti, että
koko hyökkäyssuunnitelman kulmakivi oli murtunut.
Suomessa Katariina odotti kansan
kääntyvän ruotsalaisia vastaan ja valtiopäivien kokoontuvan vaatimaan rauhaa.
Anjalan ja Liikkalan tapaukset eivät vielä riittäneet perusteeksi kääntyä
suomalaisten itsensä puoleen, kuten keisarinna Elisabeth oli Hattujen sodan
aikana tehnyt.
Jatkuu…
"yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa dokumenteissa on varsin nuhteetonta"
VastaaPoistaOliko venäjän kirjakieli jo tuohon aikaan vakiintunut.
Kunnioitettava suoritus muuten Katariinalta, joka oli vasta teini-iässä muuttanut Venäjälle.
Se oli hieman erilaista kuin nykykieli. Sama koskee tuon ajan saksaa ja englantia. Suomeen verrattuna se oli ihan eri tasolla.
Poista"päätti Kustaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin. Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain minimaalinen määrä joukkoja."
VastaaPoistaEi se suunnitelma huono ollut, mutta väline (ruotuväki vastaan ammattisotilaat sekä vastahankainen ja puustelleihinsa "laitostunut" upseeristo) ja toteutus olivat kelvottomia osoittaen Kustaan realiteettitajun puutetta, teatterikuningas mikä teatterikuningas! Kustaa pääsi Värälässä vähällä, mutta luulen, että poika Kustaa IV Aadolf maksoi hinnan kun Aleksanteri I ei enää palauttanut Suomen aluetta uuden hyökkäyssodan lähtöalueeksi.
Siinähän se suuri kuva taitaa olla.
Poista