Miten asiat nähtiin Pietarista käsin

 

Siihen aikaan, kun Savonlinnassa aloitettiin sota Venäjää vastaan

 

Tässä odotellaan nyt Olavinlinnan 550-juhlan alkua. Ylihuomenna, perjantaina 5.9. pidetään sen histooriaan liittyvä tieteellinen seminaari ja seuraavana päivänä on suuri näytös, ”Olavinlinnan piiritys 1788”, jossa aikakauden puvuissa esiintyvät ja sen ajan aseilla varustautuneet joukot aloittavat hyökkäyksen kevyen tykistön ja muskettien voimin.

Tämä piiritys oli aikoinaan keisarinna Katariina II:lle se viimeinen provokaatio, joka sai hänet julistamaan Ruotsia vastaan sodan. Piiritykselle Kustaa III puolestaan väitti saaneensa aiheen ja oikeutuksen venäläisten Puumalan Vuolteensalmella muka tekemästä hyökkäyksestä, joka tosiasiasa oli hänen lavastamansa.

Koska venäläiset eivät kyenneet pitämään kurissa villejä laumojaan, oli Ruotsilla oikeus ottaa haltuunsa rajalinnoitukset, järkeili kuningas enemmän tai vähemmän vakuuttavasti.

Samalla hän esitti Venäjälle ultimaatumin, johon suostuminen olisi merkinnyt luopumista suvereenin valtakunnan asemasta. Se muistutti Putinin sittemmin Ukrainalle lähetettävää vaatimusta, johon ei suostumista odotettu.

Moiseen härskiyteen ei Katariinakaan tietysti voinut suostua, vaan kiiruhti julistamaan sodan, ennen kuin oli edes virallisesti vastaanottanut tuota raivostuttavaa paperia.

Kun sota syttyi, kyseessä ei ollut vain savolaisten alueella tapahtunut ja sitä koskeva konflikti. Kustaan visiossa hän nousi nyt suurten edeltäjiensä Kustaa  Vaasan ja Kustaa II Adolfin rinnalle suurena kuninkaana ja jopa näitä suurempana, sillä hänen vaikutuksensa ulottui ratkaisevana aina Turkin valtakuntaan eli Asiaan ja Afrikkaan saakka. Hän oli Aleksanteri Suuren veroinen soturi ja kolmen mantereen sankari…

Katariina II:n ja ruhtinas Grigori Potjomkinin kirjeenvaihto tarjoaa oivallisen kurkistusaukon siihen, mitä tapahtui vuonna 1788 Pietarissa ja Savonlinnassa, joka oli hetkeksi noussut suorastaan maailmanpolitiikan keskipisteeseen.

Olen tästä viime vuosina jo kirjoitellut, mutta tässä nyt taas uudelleen aiheesta, joka on taas ajankohtainen:

 

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Katariinan näkökulma Savon suuntaan

 

Katariina ja Kustaan sota. I osa.

 

Katariina II ja Kustaa III:n sota

 

Keisarinna Katariina, Venäjän itsevaltias kävi myös Kustaa III:n sodan (1788-1790) aikana vilkasta kirjeenvaihtoa suosikkinsa ja rakastajansa Grigori Potjomkinin kanssa, jonka oli ansoistaan Krimin valloittamiseksi korottanut ruhtinaan arvoon (Potjomiin Tavritšeski). Kirjeenvaihto on jo kauan ollut tukijoiden (mm. M.M. Borodkin ja A.G. Brikner) käytössä. Nyt se löytyy myös netistä (Lib.ru/Классика: Екатерина Вторая. Екатерина Вторая и Г. А. Потемкин. Личная переписка (1769-1791).

Kirjeenvaihdossa Potjomkin säännönmukaisesti tituleerasi Katariinaa ”Kaikkeinarmollisimmaksi äitikullaksi ja hallitsijaksi” (vsemilostivejšaja matuška, gosudarinja) ja lopetti kirjeensä ilmoittamalla olevansa ”kuolemaan saakka teidän keisarillisen majesteettinne kaikkein uskollisin ja kiitollisin alamainen, ruhtinas Potjomkin”.

Katariina taas kutsui Potjomkinia yleensä sanoillla ”Ystäväni, herttainen ruhtinas Grigori Aleksandrovitš”. Silloin tällöin Katariina innostui lopettamaan kirjeensä sanomalla ”rakastan teitä hyvin, hyvin paljon” ja joskus hän kertoi lähettäneensä rakkaalleen turkin ja viinapullon lämmikkeeksi.

 Joskus käytettiin kirjeenvaihdossa molemmin puolin hiukan ranskaa, mutta yleensä aina venäjää, joka ainakin julkaistuissa dokumenteissa on varsin nuhteetonta, mikä ei aikoinaan hallitsijoillakaan ollut itsestään selvää. Esimerkiksi Fredrik Suuri kirjoitti kehnoa saksaa, mutta hyvää ranskaa.

Katariina ja Potjomkin menivät lopulta virallisestikin, joskin salaisesti naimisiin, mutta heidän suhteensa joka tapauksessa muistutti jo sitä ennen suuresti avioparin suhdetta. Kaikissa asioissa näkyi kirjoittajien luottamus toisiinsa, joskin Potjomkin joka sentään oli alamainen, osoitti joskus sanankäänteillään muistavansa asemansa.

Katariina teki ja pystyi tekemään itsenäisiä päätöksiä mistä tahansa asiasta, mutta melko usein hän kysyi Potjomkinin neuvoa. Sellainenkin asia kuin Suomen rintaman päälliköiden valinta näytti olleen hänelle hyvin vaikeaa ja sitä käsiteltiin aika kauan. Myöskään Potjomkin ei tuota pikaa halunnut asiaa päättää, vaan halusi ensin harkita.

Luonnehtiessaan kandidaatteja Suomen rintaman päälliköiksi Katariina ei säästänyt sanojaan: yksi oli saamaton, toinen oli hölmö, kolmas tyhmä ja itsepäinen ja neljäs jostakin syystä rohkeni suututtaa keisarinnan –”mikä kärpänen häntä lieneekään pistänyt”. Anhaltin prinssi Fredrik taas ei olisi halunnut muuta kuin ylipäällikön paikan tai menisi muuten istuttamaan kaaleja. ”Tervemenoa”, vastasi Katariina.

Vastaavia herkullisia repliikkejä tuossa kirjeenvaihdossa riittää. Esimerkiksi serkkuaan Kustaa III:a Katariina kutsui nimellä Fuflyg-bogatyr (ruma kääpiösankari) ja tokaisi joskus hänen olevan ” sekä karkea että typerä” (i grub i glup). Katariina myös kirjoitti pilkkanäytelmän Kustaa III:sta.

 Mutta serkku antoi joka tapauksessa keisarinnalle paljon ylimääräistä päänvaivaa hetkellä, jolloin oli paljon muutakin tekemistä ja asia ärsytti Katariinaa tavattomasti. Kun Ruotsin puolellakin sitten huomattiin, että rauha olisi nyt hyvä saada, täytyi kenraali Armfeltin todeta, ettei se helppoa olisi, kun ”akka on nyt pahoin suututettu”.

Olisiko Kustaa sitten voinut päästä tavoitteeseensa ja saada vaatimansa alueet? Katariina ei tunnustanut asiaa koskaan pelänneensä, vaan arveli, että tarpeen vaatiessa hän olisi voinut vetäytyä valtavan valtakuntansa syvyyksiin. Mitenkähän Kustaa olisi häntä kyennyt seuraamaan, kysyi keisarinnan retorisesti.

Siinäpä kysymys. Myös Napoleon esitti sitten parinkymmenen vuoden kuluttua Venäjän keisarille vaatimuksen solmia rauha ylivoiman edessä, mutta Aleksanteri ei suostunut edes vastaamaan moiseen ehdotukseen niin kauan, kuin yksikään vihollissotilas olisi hänen maaperällään.

Saman totesi sodan alkuvaiheessa myös Katariina. Kyse oli arvovallasta ja sellaiset seikat olivat ja ovat yhä suurpolitiikassa usein tärkeämpiä kuin puhdas järkeily.

Turkin rintama ja tilanne Puolassa ja Preussissa olivat Venäjän kannalta ensisijaisia ja Katariina piti halveksimansa ja vihaamansa Kustaa III:n muodostamaa vaaraa toissijaisena, mutta verrattain paljon sekin vaati hänen huomiotaan, olihan rintama Pietarin lähellä ja keväällä 1790 tykkien jyske Kronstadtin edustalla helisytteli ikkunoita itse Pietarissakin.

Kirjeenvaihto Potjomkinin kanssa tarjoaa tietenkin vain kapean kurkistusaukon Katariinan koko toimintaan ja ajattelun tuona aikana ja näissä kirjeissä jäävät monet meitä kiinnostavat tapahtumat kiusallisesti vaille kommentteja. Joka tapauksessa kyseessä ovat aikalaisdokumentit, jotka ovat jälkimaailman kannalta hyvin mielenkiintoisia kaikessa intiimisyydessään ja luottamuksellisuudessaan. Niitähän ei missään tapauksessa ollut tehty jälkipolvien luettavaksi.

Katariina II oli syntyjään saksalainen prinsessa ja Kustaa III:n serkku. Syrjäytettyään miehensä Pietari III:n hänestä tuli Venäjän itsevaltias hallitsija, jonka aikana valtakunta laajeni suuresti etelän ja lännen suunnalla, kun siihen liitettiin Krim ja Mustanmeren rannikko sekä puolalaisia alueita.

Laajeneminen pohjoisessa ei sen sijaan kiinnostanut Katariinaa, jolla oli kädet täynnä työtä muilla suunnilla. Kustaa III pyrki hyötymään tilanteesta ja ehdotteli Katariinalle oman valtapiirinsä laajentamista Tanskan kustannuksella eli valtaamalla Norjan.

Toinen laajenemisen mahdollisuus Ruotsille oli vuosina 1721 ja 1743 siltä riistettyjen alueiden palauttaminen Suomen suunnalla. Kustaan suunnitelmat edellyttivät, että Venäjä luopuisi vanhasta liitostaan Tanskan kanssa, joka oli tähdätty Ruotsia vastaan. Maksuksi siitä Kustaa tarjosi luopumista Ruotsin liitosta Turkin kanssa, joka oli tähdätty Venäjää vastaan.

Tällaisista järjestelyistä ei kyetty sopimaan hallitsijoiden tapaamisessa Haminassa vuonna 1783 eikä myöskään Kustaan ja Venäjän lähettiläs Morkovin välisissä keskusteluissa vähän myöhemmin.

Kun Kustaalla oli sisäpoliittisia ongelmia ja kun Venäjä joutui sotaan Turkkia vastaan vuonna 1787 päätti Kustaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja vallata nopealla operaatiolla Pietarin. Oleellista suunnitelmassa oli Venäjän laivaston eliminointi ja siihen liittyisi maavoimien hyökkäys Pietariin, jonka suojana oli vain minimaalinen määrä joukkoja.

Katariina ei tuossa tilanteessa halunnut missään tapauksessa sotaa Ruotsia vastaan, mutta Kustaa pakotti hänet siihen esittämällä uhkavaatimuksen, jonka täyttäminen oli mahdotonta. Rauhan rikkoutuminen lavastettiin muka Venäjän puolelta aloitetuksi järjestämällä Puumalan Vuolteensalmella kahakka.

 

Kustaan ultimaatumi Katariinalle

Kustaan sotavalmisteluja ei voinut kätkeä. Ajan oloissa valtavan laivaston saattaminen liikekannalle oli valtion finansseille suuri voimanponnistus, mutta varoja eikä aikaa ei liiennyt sen harjoittamiseksi. Tykeilläkään ei voitu ampua montaa laukausta harjoitellessa.

Turkki kuitenkin lupasi miljoona kultapiasteria joka vuosi ja sodan syttyessä vielä lisärahoitusta palkkiona Venäjän voimien sitomisesta pohjoiseen. Vuoden 1788 kesällä luvattiin jo 14 miljoonaa piasteria ja myös Venäjän mahdin paisumista pelkäävät Preussi ja Englanti olivat myötämielisiä Ruotsille.

Katariina epäili, ryhtyisikö Kustaa todella sotaan, mutta päätteli, että hieman nyrjähtäneissä aivoissa olisi kaikki mahdollista: mais que d’un cerveau un peu dérangé on peut tout attendre…

Sprengtportenille Katariina sanoi, kuullessaan Kustaan sotavalmisteluista, että tämä nyt ilmeisesti haluaa tosiaan päästä eroon Suomesta (se défaire de la Finlande).

Kustaan mielestä taas jokaiselle hallituskaudelle kuului sen arvoinen sota; il faut une guerre pour caractériser un règne. Kustaa päätti nyt viedä nimensä Euroopan historiaan.

Tämä oli sinänsä ajanmukaista ajattelua. Katariina II ja Fredrik II saivat kunnianimen ”Suuri” juuri sotilaallisten valloitusten ansiosta. Tukholman kävijät voivat todeta myös Kustaa III:n saaneen komean patsaan lähelle kuninkaanlinnaa ja tulleen tituleeratuksi lainsäätäjänä, voittajana ja ”rauhan palauttajana”. Toki hänelle ehdottomasti kuuluu vastuu myös sodan sytyttämisestä (Gustav III (staty) – Wikipedia ).

Ruotsin kiivaiden varustelujen johdosta keväällä 1788 Katariina määräsi, etteivät venäläiset saisi aloittaa ampumista ja kielsi jopa pörssissä, klubeilla ja kapakoissa puhumasta politiikasta ja sodanuhasta ja levittämästä perättömiä tai ”hävyttömiä” tietoja rangaistuksen uhalla.

Katariina kysyi jo huolissaan sihteeriltään: Luuletteko, että se hullu hyökkää? Croyez-vous que ce fou m’attaquera?

Merellä ruotsalaiset sotalaivat pakottivat ennen sodan syttymistä venäläisiä vastoin Turun rauhan määräyksiä tervehtimään ruotsalaisia kunnioittavammin kuin tapa vaati. Venäläiset suostuivatkin ”kunnioituksesta hallitsijansa sukulaiselle” ampumaan 15 laukausta, mihin ruotsalaiset vastasivat kahdeksalla. Tämä oli vakava selkkaus Venäjän arvovallan kannalta.

Venäjän Ruotsin lähettiläs, kreivi Razumovski esitti sitten rauhoittavan kirjeen ruotsalaisille, mutta erehtyi siinä käyttämään sanontaa, jonka saattoi tulkita kuningasta loukkaavaksi se kun erotti kuninkaan ja kansan toisistaan. Sen johdosta Ruotsi vaati hyvitystä ja pakotti Razumovskin lähtemään maasta viikon kuluessa.

Katariina pohdiskeli, että hänellä jo sormet syyhyivät päästä lyömään ruotsalaista, mutta että vitkastelu olisi nyt parasta politiikkaa. Tuon aikaisessa kirjeessään Katariina myös selitti, ettei hän ollut antanut ruotsalaisille mitään syytä vihamielisyyteen. Päin vastoin, hän oli auttanut ruokkimaan suomalaisia silloin, kun Suomessa oli nälkä. Tämä pitikin paikkansa. Savossa puhuttiin ”Jauho-Kaisasta”.

Kustaan sotavalmisteluja ei mikään voinut pysäyttää. Hän lähetti Suomeen ruotsalaisia joukkoja, joita sinne lopulta tuli enemmän kuin koskaan ennen, 13000 henkeä. Itse hän saapui maahan varta vasten teettämässään mahtailevassa Kustaa II Adolfin puvussa, jota Katariina kirjeessään Potjomkinille pilkkasi. Kustaa taas kirjoitti G.M. Armfetille tulevansa nyt historiaan Ottomaanien imperiumin pelastajana, jonka nimi tulisi kuuluisaksi Aasiaa ja Afrikkaa myöten.

Joukoille Kustaa selitti ylittävänsä Kustaa II Adolfin mainetyöt ja vievänsä loppuun Kaarle XII:n työn. Tästä kuultuaan Katariina huomautti happamasti, että jälkimmäinen epäilemättä pitäisi paikkansa. Kaarlehan oli pannut alulle Ruotsin valtakunnan hävittämisen.

Saadakseen Venäjä julistamaan sodan Kustaa lähetti Katariinalle ultimaatumin, josta muuan aikalainen sanoi, että sellaista tuskin olisi edes Turkin sulttaani kehdannut lähettää Moldovan hospodarille.

Tiettävästi sitä kuitenkin oli alkuperäisestä lievennetty jättämällä pois 10-12 sellaisen provinssin nimet, joita Kustaa vaati Ruotsille.

Kustaa vaati ultimaatumissa Venäjältä Ruotsin sotamenojen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisuntaa, Venäjän joukkojen poistamista rajalta, samaan aikaan kun ruotsalaiset pysyisivät siellä siihen saakka, kunnes Venäjä olisi solminut rauhan Turkin kanssa, jolle oli luovutettava Krim. Ruotsille olisi taas ikuisiksi ajoiksi palautettava Suomesta erotetut alueet Käkisalmea myöten ja raja oli palautettava Rajajoelle.

Lähetekirjeessään kreivi Nolckenille, joka luovutti ultimaatumin, Kustaa sanoi, ettei esitetyistä vaatimuksista voitu tinkiä sanaakaan. Lähettilään oli esitettävä, että vastauksena saattoi olla vain ”kyllä” tai ”ei” ja että tämä oli kuninkaan viimeinen sana.

Vastauksen ollessa kielteinen Ruotsi aloittaisi sodan, johon sillä olikin oikeus sen takia, että venäläiset olivat jo Savossa muka aloittaneet sotatoimet (viittaus Puumalan lavastettuun kahakkaan). Nuo vaaditut Suomen alueet muuten olisikin itse asiassa jo aikoinaan palautettu Ruotsille, elleivät muutamat onnettomat seikat olisi sitä estäneet, muun muassa Uudenkaupungin neuvottelijoiden lahjonta.

Kustaa vakuutti, että hänen ainoa aikomuksensa oli vain palauttaa hyvät rajat. Samalla hän kielsi antamasta aihetta olettaa, että hän voisi joustaa vaatimuksistaan. Venäjä halusi kenties voittaa aikaa, mutta sitä kuningas ei tulisi sallimaan.

Vimmastunut Katariina vertasi serkkunsa käytöstä kapinanjohtajan ja valetsaarina esiintyneen Pugatšovin tapoihin, jälkimmäistä sopi nimittää Kustaan kanssaveljeksi : ”il cite son confrère Pouhascheff”.

Katariina vastasi 30.6.1788 manifestilla, jossa muun muassa kysyttiin retorisesti: ”ketäpä ei ihmetyttäisi se kavaluus, väkivalta ja valapattoisuus, jotka ilmenevät Ruotsin kuninkaan ilkeissä hankkeissa Venäjää vastaan?”

1.7.1788 kaikille keisarinnan uskollisille alamaisille osoitetussa manifestissa todettiin, ettei Venäjä ollut rikkonut voimassa olevia rauhansopimuksia vastaan, mutta ryhtyi nyt puolustautumaan väkivallantekijöitä vastaan, jotka toimivat ”kuin verenhimoiset barbaarit eivätkä kuin sivistyneet eurooppalaiset”.

Potjomkinille Katariina kirjoitti: ”Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa; oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme”.

Potjomkin -Krimin valloittaja- kuitenkin arveli jo, että Krimistä voitaisiin luopua, mutta Katariina pysyi tiukkana.

Olavinlinnan piiritys

Savon prikaati hyökkäsi 1700 miehen vahvuisena rajan yli piirittämään Olavinlinnaa jo ennen sodan virallista alkamista 18/29 kesäkuuta 1788. ”Tämähän on merirosvotouhua” (Cela s’appelle agir en forban) kirjoitti tämän johdosta keisarinna. Lisättäköön, etteivät merirosvot tähän aikaan olleet mitään romanttisia sankareita, vaan kaikkein vihatuimpia lurjuksia, joille ainoa kohtelu oli hirttäminen.

Kirjeenvaihdossaan Potjomkinin kanssa Katariina seurasi Savonlinnan tapahtumia. Hän kirjoitti aluksi, että ruotsalaiset olivat nyt saapuneet Savonlinnan seutuja ryöstämään ja oli pakko kysyä, mitä ryöstettävää sielläkin muka mahtoi olla? 

Pian hän kirjoitti iloissaan, ettei linna pelkääkään ruotsalaisia, vaan ne sitä. Itse asiassa piirittäjät tosiaan saivat linnasta niskaansa niin paljon tulta, että katsoivat parhaaksi vetäytyä Talvisaloon saakka.  Pienine tykkeineen ne eivät mahtaneet linnoitukselle mitään.

Heinäkuun lopulla Kustaan kerrottiin tiedottaneen jo Ruotsiin, että Olavinlinna oli vallattu, mutta sehän ei pitänyt paikkaansa. Syksymmällä saattoi keisarinna iloisena todeta, että Savonlinna olikin jo vapaa ”ruotsalaisista”.

Venäläiset olivat aluksi lukumääräisesti alivoimaisia Suomessa, mutta saattoivat tulla toimeen linnoituksissaan, joiden kuntoa tosin sodan syttyessä kuvattiin kurjaksi. Lisäksi Anjalan liitto halvautti sotatoimet Ruotsin puolella. Kun Haminan komentajaa Levašovia vaadittiin antautumaan, hän vastasi kuuluisiksi tulleilla sanoilla: ”Venäläiset eivät antaudu”.

Olavinlinnan komentajan, yksikätisen majuri Kuzminin käytös lähes kymmenkertaisella ylivoimalla uhkaavaa vihollista kohtaan on legendaarinen, mutta esitetään eri tahoilla kahdessa eri muodossa.

V.V. Borodkin kirjoittaa Kuzminin -joka oli yksikätinen- vastanneen, että hän täyttäisi pyynnön mielellään, mutta hänellä tosiaankin oli vain yksi käsi ja siinä oli miekka. Kuzminin kirje on kuitenkin säilynyt ja siinä kehotetaan nimenomaan Ruotsin kuningasta itseään vaivautumaan portin avaamiseen eikä puhuta miekasta.

Kun välttämättömät varusteen rynnäkköä ja muurien hajottamista varten eli rynnäkkötikkaat ja raskas tykistö oli kummallista kyllä jätetty ottamatta mukaan, ei voitu muuta kuin turvautua piiritykseen. Jostakin syystä sekin lopetettiin parin kuukauden kuluttua, juuri kuin siitä olisi voitu odottaa tuloksia.

 Piirittäjistä ainakin eversti Hastfehr oli läheisissä suhteissa venäläisiin ja sai heiltä paljon rahaakin. Eversti Brunow taas kuului Anjalan miehiin. Kolmas paikalla ollut eversti Curt von Stedingk puhui petoksesta, eikä syyttä, mutta joutui vetäytymään muiden mukana.

Savonlinnasta tuli venäläisten menestyksen symboli ja se mainittiin myös Pietarissa tähän aikaan tehdyssä pilkkarunoelmassa Kustaa III:sta.

Katariina oli linnan menestyksellisestä puolustuksesta mielissään ja pian osoittautui, että sota meni muutenkin ruotsalaisten kannalta kurjasti. Suursaaren meritaistelussa saavutettiin tasapeli, mikä merkitsi, että meritie Pietariin pysyi yhä suljettuna ja pian tauti lamautti koko Ruotsin laivaston, mikä tarkoitti, että koko hyökkäyssuunnitelman kulmakivi oli  murtunut.

Suomessa Katariina odotti kansan kääntyvän ruotsalaisia vastaan ja valtiopäivien kokoontuvan vaatimaan rauhaa. Anjalan ja Liikkalan tapaukset eivät vielä riittäneet perusteeksi kääntyä suomalaisten itsensä puoleen, kuten keisarinna Elisabeth oli Hattujen sodan aikana tehnyt.

 

Jatkuu…