Pietarista katsoen ja kuunnellen
Kun Napoleon tarjosi Suomea
Aleksanteri I:lle, hän perusteli asiaa sillä, ettei Pietarin kaunottarien
sitten tarvitsisi suloisista unistaan herätä ruotsalaisten tykkien jyrinään.
Kustaa III ei koskaan päässyt
Pietariin, vaikka suurellisessa mielikuvituksessaan siitä haaveilikin, mutta
ruotsalaisten laivatykkien jyrinä kyllä kuului Pietariin asti ja siellä saakka
ilmeisesti haisi ruutikin kesällä 1790.
Katariinalla oli syytä huoleen, kun
armeija oli lähetetty Turkkia vastaan ja Puolan suunnalla pidettyjä joukkoja näytti
uhkaavan vaara Preussin taholta.
Venäjän laivasto epäonnistui
Ruotsin laivaston tuhoamisessa Viipurinlahdella ja Nassau-Siegenin prinssin
komentama saaristolaivasto kärsi vielä pian sen jälkeen Ruotsille rökäletappion.
Kesällä 1790 niin Ruotsi kuin
Venäjäkin olivat kypsyneet rauhaan, vaikka sen solmiminen näytti aina välillä
jäävän toteutumatta, kun toinen Värälässä neuvotteleva osapuoli jo pakkasi
tavaransa ja aloitti poistumisen paikalta.
Rauha saatiin sentään syntymään, vieläpä
ilman rajanmuutoksia ja Venäjän nöyryyttävää roolia Ruotsin hallitusmuodon
takaajana, joka oli ollut kuulunut Turun rauhan asiakirjassa sovittuihin
asioihin.
Sitä ennen tapahtui kaikenlaista ja
niin keisarinna Katariina kuin hänen suosikkinsa ruhtinas Potjomkin vaihtoivat
usein mielipiteitä Ruotsin rintamasta. Jälkimaalilman onneksi mielipiteiden
vaihto tapahtui kirjeitse.
Tähän tapaan kirjoiteltiin:
Katariina ja Savo II
Katariina ja Potjomkin Kustaan
sodasta II
Keisarinna Katariina huolehti kovin
ruhtinas Potjomkinin terveydestä, eikä hänen omansakaan ollut aina oikein hyvä
Kustaa III:n sodan aikana.
Potjomkin lopetti aina välillä
kirjeensä sanoen olevansa yhä hengissä. Hänhän kuoli sitten vuonna 1791. Häntä
vaivasi muun muassa kivulias kihti -kipeä varvas. Katariina epäli, että häneltä
kätketään totuus ja kysyi, eikö ruhtinas itse asiassa ollutkin saanut
varpaaseensa kuulan. Hänen vieressään ollut upseerihan oli hiljattain
haavoittunut ja silloinhan sekin olisi voinut tapahtua.
Varmuuden vuoksi Katariina lähetti
koko apteekkinsa, kuten hän asian ilmaisi, Potjomkinille. Itse Katariina joutui
välillä vuoteenomaksi sappikivikohtauksen takia ja kärsi myös Pietaria
koettelevasta helleaallosta, kun lämpötila nousi aina 40 asteeseen.
Ruotsalaisten laivojen tullessa
Kronstadtin luo tulittamaan venäläisiä, haisi ruuti Pietarissa saakka ja
Katariina sai aiheen todeta: Minäkin olen sitten haistanut ruutia! Myös
Viipurin läpimurron aikoihin vuonna 1790 käytiin taisteluja sen verran lähellä,
että ikkunat helisivät Kronstadtissa ja Oranienbaumissa, joissa keisarinna
vieraili.
Serkkuunsa Kustaaseen Katariina oli
sodan alkuvaiheissa niin suuttunut, ettei koskaan nimittänyt tätä korrektisti,
vaan puhui ”kääpiösankarista” (fuflyg). Vasta sodan loppupuolella hän alkoi
puhua Ruotsin kuninkaasta.
Vuonna 1788 Katariina kirjoitti,
että Kustaan typeryydet ovat sanoin kuvaamattomia ja hänen valheensa ja
parjauksensa loputtomia. Idioottimainen Ruotsin sota
(duratskaja švedskaja vojna) tarjosi kyllä naurettavia kohtauksia ja
se loppuisi ilmeisesti pian Ruotsin ja Suomen valtiopäivien ansiosta.
Venäjällä kansa oli yleisesti hyvin
suutuksissaan Kustaalle, tiesi Katariina ja satoja vapaaehtoisia pyrki
armeijaan päästäkseen tätä kurittamaan. Kuningasta haluttiin ruoskia (bit
knutom).
Potjomkin oleskeli näinä vuosina
etelässä, lähinnä Krimillä. Turkin kanssa käytävä sota oli suurimittaista, eikä
sieltä liiennyt väkeä Suomen rintamalle. Myös Mustalla merellä toimi suuri
laivasto, mutta syksyllä vuonna 1788 Katariina vielä haaveili siitä, että saisi
Suomessa tilanteen hallintaansa ja voisi lähettää Itämeren laivaston Turkin
vesille vielä samana syksynä.
Potjomkin kirjoitti merkille
pantavasti Katariinalle 18.7. (vanhaa lukua), että hän oli aina
sanonut, vaikka sitä kenties oli pidetty vitsinä, että kaikki suomalaiset
(Venäjän puolella) oli hajotettava pitkin valtakuntaa ja koko alue tehtävä
murroksin läpipääsemättömäksi. Silloin pääkaupunki olisi turvassa.
Tämä järjestely olisi Potjomkinin
mielestä ollut vaihtoehto kalliille linnoituksille, jotka imivät paljon väkeä,
mutta olivat tehottomia. Kuten tiedämme, Potjomkin puhui asiasta myöhemminkin
Savonlinnan seudun osalta ja saamme kiittää luojaamme siitä, ettei Katariina
innostunut asiasta. Kyseessä ei siis tosiaankaan ollut mikään vitsi.
Mitä tulee Anjalan liittoon ja
Liikkalan kirjeeseen, ne tietenkin ilahduttivat Katariinaa, mutta hän halusi
toimia varovasti ollakseen pilaamatta lupaavaa asiaa. Suomessa ja Ruotsissa oli
saatava valtiopäivät kokoon ja niiden kanssa voitaisiin sitten solmia rauha.
Mikäli tukeuduttaisiin vain aatelistoon, saisivat kuningas ja aatelittomat
siitä vain syyn käydä sen kimppuun ja syyttää epäisänmaallisuudesta. Niinhän
siinä juuri kävikin.
Muuten suomalaisiin tuli suhtautua
huomaavaisesti ja sotavankeja piti kohdella mahdollisimman hyvin ja päästää
sitten takaisin kertomaan kokemastaan. Suomi piti yrittää eristää Ruotsista
laivaston avulla ja keskittää kaikki voimat sen valloittamiseen. Sen jälkeen
sille piti antaa uusi hallitusmuoto säilyttäen kaikki nykyiset edut. Sen
lisäksi piti antaa uusia, jotta kaikki säädyt vakuuttuisivat uuden tilanteen
edullisuudesta. Kaikki piti aluksi pitää salassa ja sitten vasta antaa
manifesti, jonka sisällöstä Katariina lupasi kertoa myöhemmin.
Vuoden 1789 keväällä Potjomkin
neuvoi lähettämään Suomeen kasakkakenraali Denisovin kasakoineen,
ruotsalaisille kovin vihastuneet kasakat tekisivät siellä vaikutuksen.
Katariina piti neuvoa erinomaisena. Denisov toimisi Sprengtportenin neuvojen
mukaan, selitti Potjomkin.
Michelsonin sotaretki, joka
tunnetusti suuntautui Kyyrön kautta Mikkeliin ja sieltä eteenpäin ja jota
täydensivät Savonlinnasta ja Puumalasta tunkeutuvat osastot, alkoi hyvin,
tiedotettiin Katariinalle.
Mikkelissä jokin meni pieleen,
mutta pian asia korjaantui, kertoi Katariina Potjomkinille. Sanaa Porrassalmi
ei tässä yhteydessä tullut esille eikä sitä muutenkaan mainita suppeissa
venäläisissä tämän sodan esityksissä. Sen sijaan niissä aina mainitaan Kärnäkosken
(Kernikoski) taistelu.
Myöskään Parkumäki ei esiinnyt
Katariinan ja Potjomkinin kirjeissä, vaikka tuo taistelu hyvinkin ansaitsee
venäjänkielisen nimen sraženije tai bitva, joilla
kutsutaan suuria taisteluita. Kyseessä ei ollut vain paikallinen kahakka -stytška tai shvatka.
Ruotsin kaikissa kirkoissa laulettiin tuon voiton kunniaksi Te Deum
laudamus.
Sulkavan vallannut Schultz
mainitaan sen sijaan kyllä ja hänen kerrotaan saaneen saaliiksi kuormaston ja
vallanneen kenttävarustuksen ilmeisesti juuri Sulkavalla. Sittemminhän hän
kärsi tappion Parkumäellä, jossa haavoittui. Hänet korvasi Savonlinnaan tukeutuvien
joukkojen päällikkönä Rimski-Korsakov, mutta ei Schultz potkuja saanut, vaan
ylennyksen ja kunniamerkin ja siirtyi pian Viipurin varuskunnan komentajaksi.
Loppuvuodesta 1789 haluttiin
Suomessa olevien joukkojen komentajaa ehdottomasti vaihtaa, ettei sama
junnaaminen jatkuisi loputtomiin. Musin-Puškin oli kelvoton vetelys eivätkä
muut juuri sen parempia. Kuitenkin päätettiin kunnioittaa virkaikää ja ylipäälliköksi
tuli Kubanilta saakka Saltykov ja hänen alaisikseen kenraaliluutnantit
Igelström ja Anhaltin prinssi. Jälkimmäisestä Katariina piti kovasti ja oli
murheissaan, kun tämä sitten Valkealassa haavoittui kuolettavasti.
Hyviä kenraalimajureita Katariina
pyysi myös lähettämään ja toivoi, että niiden joukossa olisi muitakin kuin
saksalaisia.
Suomessa vallitsevaa epäjärjestystä
kuvasi Katariinan mielestä se, että hän oli itse joutunut lähettämään
Savonlinnaan suolaa Pietarista. Hän oli lähettänyt myös lihaa, mutta se
sijoitettiin Viipuriin, jossa se hyödyttömästi mätäni. Nykyisen komentajan alaisuudessa
kenraalitkin hulinoivat ja juonittelivat vapaasti.
Keväällä 1790 Potjomkin arveli,
että Suomesta voitaisiin hyvin irrottaa jalkaväkirykmenttejä ja palauttaa sinne
Valko-Venäjältä tuodut. Väkeä Suomessa riittävästi, jos sitä vain osattiin
käyttää. Katariina oli samaa mieltä: Suomessa olevat komentajat eivät osanneet
sotia eikä Katariinakaan pystynyt heistä niin sanotusti uusia leipomaan
kuin taikinasta.
Vuonna 1790 havaittiin, että
kuningas Kustaa oli hyvin toimelias. Katarinan kuvauksen mukaan hän poukkoili
kuin tuleen sytytetty kissa. Tallinnassa Ruotsin laivasto kuitenkin kärsi
tappion alivoimaisia venäläisiä vastaan. Samaa vertausta Katariina käytti myös
Kustaasta tämän ollessa laivastonsa mukana saarrettuna Viipurin edustalla:
ruotsalaiset eivät levänneet, vaan tekivät maihinnousuja ja yrittivät saada
muonaa ja vettä, mutta huonostihan se sujui ja kovasti karkailtiin.
Kun Ruotsin molemmat laivastot
jäivät Viipurinlahden ”hiirenloukkuun” kesällä 1790, Katariina riemuitsi.
Ruotsalaiset murtautuivat sieltä sieltä pois suurin tappioin, joita aiheutti
muun muassa omien polttolaivojen kanssa toheloiminen. Kuningas kuitenkin hävisi
venäläisten näkyviltä oudosti. Kun hänen laivansa vallattiin, hän olikin jo
siirtynyt toiseen ja sama toistui vielä uudelleen.
Saatiin kuitenkin kaapattua jopa
kuninkaan aamiainen, joka käsitti kuusi korppua, savustettua hanhea ja kaksi
ryyppylasillista vodkaa. Kuninkaan veli, Södermanlannin herttua pakeni
runneltuine laivoineen Viaporiin.
Voitto Viipurin taistelussa oli
suurenmoinen, totesi Katariina ja oli oikeassa. Itse asiassa taistelua voi jopa
pitää suurempanakin, kuin sen pian seurannutta jälkinäytöstä, joka oli
Ruotsinsalmen toinen meritaistelu. Siinähän Nassau-Siegenin prinssin johtama
Venäjän saaristolaivasto tuhottiin täysin.
Katariinan mielialaan uusi taistelu
tietenkin vaikutti masentavasti ja pahimmaksi asiaksi hän mainitsi suuret
ihmismenetykset. Sen jälkeen kun myrsky tuhosi Venäjän Mustanmeren laivaston,
ei mikään ollut niin pahoin murtanut keisarinnan sydäntä.
Ruotsinsalmen taistelun jälkeen
tehtiin pian Värälässä ilman rajanmuutoksia rauha, jonka siellä
allekirjoittivat paroni Igelström ja kamarijunkkari Armfelt, siellä
taistelleita kenraaleita molemmat.
Katariina arveli, että vain
hänen oman tiukkuutensa takia ei siellä tehty mitään myönnytyksiä turkkilaisten
hyväksi. ”Prrr! ne polutšili” (prrr! eivät saaneet) kirjoittaa
Katariina hieman kryptisesti, kuvaten ilmeisesti voimasanaa kyseisellä
kirjainyhdistelmällä.
Rauhalla oli kansainvälistä
merkitystä myös sikäli, että se Katariinan arvion mukaan myös kaiketi harmitti
Preussin kuningasta, joka oli Katariinan kanssa samoilla apajilla jakamassa
Puolaa. Siellähän kohdattiin jatkuvasti vastarintaa. Nyt Venäjällä oli kädet
vapaana pohjolasta ja valmius puhua kovemmalla äänellä Puolassa.
Tässä kirjeenvaihdossa, joka
sinänsä on hyvin kiinnostava, eivät toki monet Katariinan mielenkiinnon kohteet
tai kaikki muutkaan tärkeät asiat tule lainkaan mainituiksi. Yksi sellainen on
Katariinan masennus Kärnäkosken-Partakosken-Valkealan epäonnisten operaatioiden
takia.
Venäläisten epäonnistunut hyökkäys
Puumalan Pirttimäellä, jonka Katariina tiettävästi itse käski tekemään, oli
kosto ruotsalaisille keisarinnan kaukaisen sukulaisen ja ystävän, Anhaltin
prinssin kuolemasta Kärnäkosken taistelussa. Prinssin kuolema kyllä mainitaan
kirjeenvaihdossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.