Ei vähä mitään

 

Paljonko on paljon?

 

Mieleeni on jäänyt kohtaus eräästä venäläisestä filmistä. Siinä oli puhetta toisessa maailmansodassa kaatuneista Neuvostoliiton kansalaisista, joiden määräksi mainitaan kaksikymmentä miljoonaa. Itse asiassahan noita kuolonuhreja oli vielä paljon enemmän, kaikki niistä eivät toki kaatuneita.

Pikkupoika, joka kuunteli sivusta, kysyi uteliaana: ”Kaksikymmentä miljoonaa. Onko se paljon?” (Dvadtsat miljonov -eto mnogo?).” Kyllä, onhan se paljonlaisesti” (Da -eto mnogovato), vastaa isä hajamielisesti. Olisi mahdotonta edes kuvitella, että poika ymmärtäisi vähääkään siitä, mistä tässä on kysymys.

Joka tapauksessa Neuvostoliiton väkiluku kaikesta huolimatta tuplaantui sodan jälkeen muutamassa vuosikymmenessä. Maapallon väkiluvun hurja kasvu ei maailmanasodan takia liioin osoittanut mitään oireita taantumisesta tai edes pysähtymisestä. Niin sanotun kolmannen maailman väestö paisui nopeasti aivan uusiin lukemiin.

Hitlerin noustessa valtaan maapallon väkiluku oli noin kaksi miljardia, joista eurooppalaisten osuus viidesosan luokkaa.

Nyt maailmassa on kahdeksan miljardia ihmistä, joista Euroopassa asuvia eurooppalaisia (europidejä) vajaa kymmenen prosenttia. Mikäli mukaan lasketaan vain EU-maat on osuus viitisen prosenttia, siis yksi kahdeskymmenes osa.

Nyt laskeskellaan, että maapallon väkiluku nousee vielä kymmeneen miljardiin, mikä on mukavan pyöreä luku laskemisen kannalta, siis kymmenen tuhatta miljoonaa. Tässä mahtuvat kymmenet ja sadatkin miljoonat jo virhemarginaaliin. Ei suinkaan ole selvää, että tuo ennuste olisi likimainaan tarkka.

Lohdullinen johtopäätös joka tapauksessa on, että tuon maagisen lukeman jälkeen väki alkaisi vähetä. Porukkaa on nimittäin jo nyt liikaa maapallon kantokykyä ajatellen.

Miljardi ihmistä pelkästään syö noin miljoona tonnia ruokaa joka päivä ja juo toisen mokoman puhdasta vettä.

 Tuo ihmismäärä siis juo miljoona tonnia vettä. Jos se kuljetettaisiin laivalla, tarvittaisiin kymmenen supertankkeria lastaamaan ja purkamaan sitä satamissa joka ainoa päivä.  Sen jälkeen olisi hoidettava jakelu ehkäpä noin miljoonalla autolla.

Kylpeminen, kastelu ja muu veden käyttö on sitten erikseen. Tuo ihmismäärä myös tuottaa saman verran eli miljoonan tonnia jätöksiä, niin kaasumaisessa kuin kiinteässä muodossa. Hiilidioksidia on kaasumaisesta jätteestä valtaosa, mutta metaaniakin kertyy jo tuosta määrästä paljon, paljon (vrt. Vihavainen: Haun perisynnin paluu tulokset).

Lisäksi tuo miljoonan tonnin ruokamäärä ei voi olla pelkkää viljaa ja muita kasviksia. Miljardia ihmistä varten tarvitaan ehkäpä 100-200 miljoonaa nautaa ja saman verran seuraeläimiä ja juhtia. Siipikarja, siat ja lampaat sitten lisäksi.

Toki juhdat voidaan myös korvata konevoimalla. Kuorma-autojen ja traktoreiden armeija on valtava, mutta eihän se riitä. On oletettava, että kaikki kansat ennemmin tai myöhemmin saavuttavat kohtuullisena pidetyn elintason.

Nykyään siihen kuuluu auto jokaista noin 5 hengen perhettä varten, miljardia varten siis 200 miljoonaa autoa, ehkäpä jopa ekologista sähköautoa. Tuon automäärän elinkaari voi olla ehkäpä komeat kymmenen vuotta, mutta sitten tarvitaan jo uudet akut, moottorit, korit ja renkaat.

Siihen on hankittava kokonaisia vuoria raaka-aineita, kuparia, kobolttia, nikkeliä, ja ties mitä. Sitä paitsi sitä sähköä tarvitaan vielä paljon enemmän muuhun elämiseen, esimerkiksi ruuan valmistukseen päivittäin, tietokoneisiin, kännyköihin, huvitteluun. Joku vielä saunookin.

 Aurinkopaneeleita, tuulimyllyjä ja muita mainioita ekologisia laitteita tarvitaan miljoonittain, mutta ne eivät yksinään riitä. Myös säätövoimaa on saatava valtavia määriä: ydinvoimaa, hiilivoimaa, turvevoimaa ja niin edelleen.

Sitä paitsi tuolle joukolle on rakennettava miljoonittain asuntoja, kouluja, sairaaloita, vanhainkoteja, urheiluhalleja, teitä, kaivoksia ja vaikka mitä. Sitä varten tarvitaan betonia, terästä, alumiinia, lasia ja muovia. Paljon. Nykyaikaiset rakennukset sitä paitsi puretaan parinkymmenen vuoden välein.

Kun tuosta uudesta väestömäärästä ja nimenomaan sen afrikkalaisesta osasta taannoin keskusteltiin, arveli joku sen jäävän joka tapauksessa elintasoltaan nykyistä pohjolaa alemmas. Tämän johdosta joku toinen kysyi närkästyneenä, pidettiinkö afrikkalaisia työtä vieroksuvona.

Vastaus on, että mikäli siellä syntyy uusi työteliäs kulttuuri, mikä on mahdollista (katsokaapa vain noita Wolt-kuskejamme!), on siitä valtavasti seurauksia koko maapallolle ja nimenomaan siihen kohdistuvan rasituksen lisääntymiselle. Mikäli tyydyttäisiin asumaan bambumajoissa, ongelma olisi paljon pienempi. Sellaiseen ei kuitenkaan kannata toiveitaan sijoittaa.

Nuo edellä esitetyt yhden miljoonan populaatiota koskevat määrät on siis kerrottava kymmenellä, että saataisiin ihmiskunnan tavoittelema kulutus sellaisena kuin sen pitäisi nykynäkymin tasoltaan olla. Tuo kymmenen miljardin väkimäärä toki on vain noin neljänneksen suurempi kuin nykyään. Suurempiakin lukuja on esitetty. Ehkäpä uutta väestöä tuleekin neljä miljardia? Tietäähän emme voi.

Joka tapauksessa jo tuo kahden miljardin ihmisen lisäys on merkittävä määrä maapallon jo muutenkin raskaaseen kuormaan. On sitä paitsi huomattava, ettei koko nykyinenkään ihmiskunta ole vielä saavuttanut sitä elintasoa, mitä me pidämme kohtuullisena. Kehitysmaat kehittyvät.

Kiina alkaa kuitenkin olla jo lähellä tätä eurooppalaista tasoa ja saattaa ohittaakin sen pian. Suuri osa muuta Aasiaa on myös rikastunut nopeasti. Kiinan ostovoimakorjattu BKT per asukas on jo yli 21000 USD. Vielä kolmekymmentä vuotta sitten Paul Kennedy kauhisteli ajatusta siitä, että se nousisi tuhanteen dollariin.

Maapallon uusista kahdesta miljardista asukkaasta puolitoista sijoittunee Afrikkaan, mikä kaksinkertaistaa mantereen asukasluvun. Se nousee silloin yli kolmeen miljardiin eli kuusinkertaiseksi verrattuna EU:n asukaslukuun.

Ongelmaksi on povattu, että ilmaston lämpeneminen tekee suuren osan mannerta asumiskelvottomaksi. Kun tarvittaisiin valtavia määriä uutta maanviljelysmaata, saattaa entinenkin käydä veden puutteessa hyödyttömäksi.

Tämä tietenkin ajaa ihmismassat liikkeelle ja minnepä muualle kuin kohti viileämpää ja kosteampaa pohjoista. Petteri Taalas on puhunut siitä, ettei lämpiäminen sellaisenaan ole katastrofi kaikille tasapuolisesti (Vihavainen: Haun taalas tulokset).

Ehkäpä Eurooppa ottaa vastaan ilmastopakolaisia vaikkapa vain viisisataa miljoonaa. Voi tosin olla, ettei se riitä edes ensiavuksi.

Kun kysymys on miljardeista ihmisistä, riittää jo yhden maanosan onnettomuus koko maapallon katastrofiksi.

 

Konjunktuurista toiseen

 

Muurinmurtajat II

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Tämä kirja on siis oikeastaan artikkelikokoelma, mutta sellaiseksi poikkeuksellisen hyvä ja merkittävä. Tuota kunnioitettavaa julkaisumuotoahan on Venäjällä tapana pilkata ”joukkohaudaksi” (bratskaja mogila), jonne ne artikkelit häviävät ikuisiksi ajoiksi ja vain ani harvat niitä löytävät.

Tämän kirjan osaksi sellainen kohtalo ei varmastikaan tule. Se koostuu ihan oikeista tutkimuksista eikä ole pelkkä vanhojen käsitysten kompilaatio. Sen lähimpänä edeltäjänä pidettävästä Kiparskyn kirjasta se poikkeaa niin paljon, että alasta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava molemmat. Niissä on tuskin mitään yhteistä.

Muuan kirjoittajien mielenkiinnon kohde ovat olleet venäläisen kirjallisuuden suomennokset. Ben Hellmanin muutama vuosi sitten julkaiseman bibliografian täydennykseksi on tässä kirjassa löytynyt niin paljon etenkin lehdissä ilmestynyttä aineistoa, että se on alan asiantuntijatkin hämmästyttänyt.

Ben Hellman ja vaimonsa Erja ovat tässäkin kirjassa jatkaneet ansiokasta uraansa suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden tutkijoina. Muitakin vanhemman polven tutkijoita on ollut asialla, mutta myös uutta polvea, mukaan lukien sellaista, jolla on äidinkielenään venäjä.

Venäjää ja sen tutkimusta harjoittavan väen määrä Suomessa on 1970-luvusta lähtien kasvanut valtavasti. Silloin porukka vielä mahtui yhteen taksiin, nyt pitää olla jo linja-auto, ehkäpä peräti kaksikerroksinen.

Myös Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden laitoksen tuolloin aloitetut ulkomaansuhteet ovat yhä uudelleen tuottaneet tulosta, mikä näkyy tässäkin julkaisussa.

Venäjän tutkimus vietti sattuneesta syystä kituvaa elämää Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina. Sitten se sai äkillisen piristysruiskeen, kun EU:ssa haluttiin tietää lisää siitä, miten suomalaiset olivat onnistuneet hoitamaan idänsuhteensa niin hyvin. Sen takana täytyi olla ylivertaista Venäjän tuntemusta.

En puutu tässä enempää siihen, missä määrin ja missä suhteessa kyseessä oli harhakäsitys. Joka tapauksessa siinä oli yksi esimerkki siitä, miten suhdanneherkkää akateemnenkin Venäjän tutkimus on ollut niin meillä kuin muuallakin.

Venäjän tullessa ns. normaaliksi valtioksi katsottiin rahoittajapiireissä, ettei sen tutkimiseen ole syytä erityisemmin panostaa. Rahahanat pantiin kiinni yhtä helposti ja perusteellisesti kuin ne oli erityisesti Amerikassa avattu toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen.

Putinin kehittäessä uudentyyppistä fasistista järjestelmäänsä kiinnostus Venäjään lisääntyi, mutta Ukrainan sodan alettua se on aika yksipuolisesti suuntautunut Venäjän olemuksellisen pahuuden selvittämiseen ja välineellisiin tutkimuksiin, joiden on haluttu edistävän sen vastaista taistelua.

Kaunokirjallisuus on erityisesti Venäjällä aina ollut poikkeuksellisen tärkeä kansallisen kulttuurinmuoto. Kirjailijat ovat olleet siellä niin historioitsijan kuin papin ja tuomarin roolissa ja kirjallisuuden kautta älymystö on pyrkinyt tuomaan esille sen elämän totuuden (pravda žizni), jota valta on yhä uudelleen yrittänyt monopolisoida ja kätkeä.

Pidän selvänä, että kirjallisuuden tutkimus ja siihen perehtyminen antavat enemmän sille, joka haluaa tuntea Venäjää, kuin parhaimpienkaan ajatushautomoiden lennokkaat epistolat.

Joitakin symbolista on siinä, että kuten Valentin Kiparskyn teos Suomi Venäjän kirjallisuudessa ilmestyi sodan aikana, niin myös tämä suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden suuri kartoitus ilmestyy aikana, jolloin valtioidemme välinen raja on kokonaan suljettu.

Mutta asiaan. Ne välittäjäryhmät, jotka toimivat Suomea ja Venäjää erottavan Kiinan muurin murtajina olivat ymmärrettävästi ennen muuta sellaisia, joille molemmat kielet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Pietarin suomalaiset ja inkeriläiset olivat tässä suhteessa poikkeuksellisen tärkeitä, mikä sinänsä on tunnettu asia, mutta vasta tässä nousee todelliseen merkitykseensä.

Ammattiryhmistä yllättävän tärkeä olivat upseerit, jotka aina osasivat venäjää ja usein olivat myös Venäjällä kauan palvelleita. Kääntäjiä löytyi aina kenraalitasolle saakka.

Papit ja opettajat ja aivan erityisesti Pietarin suomalaisen seurakunnan ja koulun piirissä toimineet olivat keskeinen ryhmä sekä venäläisen kirjallisuuden kääntäjinä että suomalaisuusaatteen edistäjinä, myös koko maan kannalta ajatellen. Tämäkin asia on sinänsä tunnettu, mutta tuskin vieläkään täydessä määrin arvostettu.

Opettajat myös Suomessa ahkeroivat käännösten parissa ja tietenkin on noteerattava erityisesti ns. Moskovan maisterien rooli. Heihinhän kuului merkittävä ja sekalainen joukko, josta löytyvät niin opettaja ja poliitikko ”hurja Hilja” Riipinen ja kirjailija Ilmari Kianto, sekä monitoimimies Toivo T. Kaila kuin kristillisessä työssä ja Pikkujättiläisen toimittajana ansioitunut Yrjö Karilas.

Erikoisimpiin tässä joukossa kuuluu aktiivinen kirjailija ja kääntäjä Martti Bergh (Wuori), joka aikanaan toimi myös Kuopion kuvernöörinä.

Konservatiivien piirissä Venäjää ja sen tarpeita pyrittiin ymmärtämään ja vanhasuomalaiset saivat sortokausien aikana niskaansa todellisen vihan ryöpyn ja hengenvaarakin oli tarjolla. Joka tapauksessa suuria venäläisen kirjallisuuden ystäviä olivat aikoinaan muiden muassa niin V.A.Koskenniemi kuin Maila Talvio.

On kiinnostavaa, että Suomessa ilmestyneellä Finljandskaja Gazetalla oli keskeinen rooli suomalaisten kirjailijoiden teosten kääntäjänä. Bobrikovilaisena syystäkin pidetty lehti julkaisi paljin myös kiivaiden venäläisen sortopolitiikan vastustajien, kuten Juhani Ahon, Bertel Gripenbergin ja Eino Leinon tekstejä.

Kyseessä saattoi olla suunnitelmallinen kulttuurioffensiivi ja määrätietoista vaikuttamisyritystä voi havaita tiettyjen kirjailijoiden suuntaan.

Tässä kirjassa valotetaan kiinnostavasti entistä syvemmältä sitä murrosta, jonka mukana venäläisestä kulttuurista haluttiin sitten suuren suojasään jälkeen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kääntyä poispäin, erityisesti länteen.

Romaanisten maiden suuntaakin ehdoteltiin ja niillä oli roolinsa myös esimerkiksi Koskenniemen uralla. Toki Saksa nousi sittemmin uusien konjunktuurien myötä johtavaan rooliin.

1900-luvun alku oli venäläisen kirjallisuuden suurta juhlaa Suomessa ja asiaa edisti suuresti se, että Venäjän intelligentsija oli yleensä aina Suomen puolella taantumuksen sortopolitiikkaa vastaan, jopa hyvin aktiivisesti ja riskin ottaen.

Suuri Suomen ystävä oli tunnetusti Maksim Gorki, joka moitti suomalaisia siitä, että nämä olivat alentuneet myöntyvyyspolitiikkaan, siis samoin kuin Lenin, joka tuskaili suomalaisten puuttuvaa aktiivisuutta separatismissaan. Gorkista tuli bolševikki, mutta myös monet kiivaat antibolševikit kannattivat Suomea ja suorastaan ihailivat sitä. Erityisesti Aleksandr Kuprin, joka yhä syystäkin luetaan suuriin venäläisiin klassikoihin.

Myös Leonid Andrejev oli tunnetusti suomalaismielinen ja samaan joukkoon voi tosiaan laskea koko intelligentsijan yleisestikin, se kun oli kauttaaltaan vallitsevan järjestelmän vihollinen. mikäli joku sitä tavalla tai toisella tuki, joutui nopeasti ulkopuolelle leirin.

Intelligentsija käänsi ja julkaisi ennen vallankumousta suomalaista kirjallisuutta suuren antologian, jonka tekemiseen osallistuivat alan huiput.

Suomalais-Venäläinen veljeily saavutti kulminaatiopisteensä keväällä vuonna 1917, kun Suomessakin yleisesti ja poikkeuksetta juhlittiin ja ylistettiin vapauden sankaria, Kerenskiä.  Pietarissa avattiin silloin suuri suomalaisten taitelijoiden näyttely, jota Ivan Bunin on herkullisesti selostanut, mistä Ben Hellman on kirjoittanut suomeksi (ks. Vihavainen: Haun mnogo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Syksy ja erityisesti vuosi 1918 toivat sitten uuden vaiheen suomalais-venäläisiin suhteisiin. Maailmansodan aikana tavattomasti paisunut venäläisväestö Suomessa joutui suoranaisen rasismin kohteeksi ja yritettiin kokonaan karkottaa.

Venäläisen kirjallisuuden harrastus ja ihailu eivät kuitenkaan Suomessa päättyneet, vaan jatkuivat yllättävänkin elinvoimaisina. Vanhat ystävät, kuten Maksim Gorki, joka tosin olikin poliittisesti muuttunut aivan eri mieheksi, haluttiin nyt unohtaa ja sen mukana muukin venäläisyys, jonka varjo oli noussut uhkaavana koko maan ylle.

Mutta konjunktuurit vaihtelevat. Kaikki venäläisyys nousi taas toisen maailmansodan jälkeen arvoon arvaamattomaan. Kenties paradoksaalisena voisi pitää, että se tapahtui juuri silloin, 1970-luvulla, kun venäläisyys oli Suomesta hävinnyt miltei kokonaan ja neuvostoturistitkin saapuivat tänne vain pistäytymään ja liikkuivat pelokkaina ryhminä, joita paimennettiin paikasta toiseen.

Nyt elämme taas erästä uutta vaihetta venäläis-suomalaisissa suhteissa. Samaan jokeen ei voi kahta kertaa astua ja nytkin tilanne on omalla tavallaan aivan uusi ja entisistä aallonpohjista poikkeava.

Meillä on nyt maassa vakituisesti asuvia venäjänkielisiä ihmisiä sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän kuin koskaan ennen ja samaan aikaan ulkopoliittinen kriisi koettelee Suomen ja Venäjän suhteita, jotka ovat käytännössä katkenneet.

On selvää, että myös tänä aikana venäläisväestössä on niin omat Suomen ystävänsä kuin bobrikovilaisensa. Toisin kuin ennen, meillä on myös suuri määrä kaksoiskansalaisia. Voi pitää erinomaisena suorituksena sitä asiaa, ettei mitään mainittavaa konfliktia ole ainakaan vielä syntynyt.

Todettakoon, että myös viime sotien aikana venäläinen vähemmistömme pysyi solidaarisena Suomelle. Sehän oli kauttaaltaan antibolševistista ja syystä pelkäsi rajan murtumista.

Luojan kiitos, sodalta olemme vielä säästyneet, mutta on selvää, että putinistisen Venäjän politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös venäläisyyden ja venäläisen kulttuurin asemaan kaikkialla. Olisi suuri virhe ja vanhinko meille itsellemme, mikäli sitä alettaisiin naiivisti syrjiä.

Tältäkin kanalta uusi teos ansaitsee kiitosta. kaiken kaikkiaan, se on kirja, jonka jokaisen asianharrastajan ja yleensäkin myös suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneen solisi lukevan.

Kirjassa mainitaan useita nyt jo täysin unohtuneita teoksia, joiden aiheena ovat esimeriksi Pietarin suomalaiset. Tämä teema on kirjallisuudessa niin vähän tunnettu, että soisi kustantajien ottavan onkeensa uusintapainosten mahdolllisuduen. Tekijänpalkkiotkaan eivät enää ole ongelmana.

 

 

 

 

Vallankumousta katsellessa

Kriittisin silmin

И. Бунин, Окаянные дни; М. Горький, Несвоевременные мысли. Москва, Айрис пресс, 2004, 400 с.

Meillä ei suomeksi taida olla yhtään kriittistä yleiskuvausta ns. lokakuun vallankumouksesta ja sitä seuranneesta ajasta, eipä oikein sitä edeltävästäkään.

Yritin joskus ehdottaa kustantajille Orlando Figesin kirjaa A People’s Tragedy, joka kertoo Venäjän vallankumoukseen vieneistä vuosista 1897-1924, mutta eipä ole mennyt läpi. Ehkäpä aihe on liian vähäpätöinen tai kirja vain muuten liian paksu.

Muuten, itse vallankumous oli vielä kesken vuonna 1924, vasta kahden ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana rakennettiin se systeemi, jota Stalin ja häntä seuraten monet muut nimittivät sosialistiseksi, oikein tieteelliseksikin.

No, vuonna 1967 se taisi olla, kun Isaac Deutscher kirjoitti kirjansa The Unfinished Revolution, joka ilmestyi suomeksikin: Venäjän vallankumous jatkuu yhä. Nyt painajainen on sentään päättynyt.

Uskaltaisin epäillä, että tämä aukko kirjallisuudessamme johtuu ns. suomettuneisuuden kaudesta. Inhoan tuota sanaa, mutta se kertonee, mistä tämä asia kai kiikastaa. Ajat ovat muuttuneet, mutta puoli vuosisataa tiettyä suuntausta on puoli vuosisataa. Se on meidän historiaamme ja sen jäljet vaikuttavat ajasta aikaan.

Meillä saa kyllä jokaisessa kirjastossa luettavakseen John Reedin pyhiinvaeltajakuvauksia ja muuta vastaavaa, mutta harva lienee edes havainnut esimerkiksi Maksim Gorkin ”epäajankohtaisia ajatuksia”. Ne onneksi saatiin myös suomeksi sitten, kun ne oli ruotsiksikin julkaistu.

Gorkillahan oli tuo tunnettu kriittinen vaiheensa, ennen kuin hän teki älyllis-moraalisen kuperkeikkansa, jota konkurssiksikin voi sanoa ja päätyi viimein Stalinin hovikirjailijaksi. Hänen aikalaiskirjoituksensa ovat ehdottoman kiinnostavia.

Gorkin stalinistinen tuotanto ansaitsisi ihan oman kokoomateoksensa. Se on niin järkyttävää kuolausta stalinismin edessä. Samaan aikaan se oli kovin aidosti sen intelligentsijan hengen mukaista, joka myös Venäjällä ryhtyi kunnostautumaan kuvitellulla moraalisella ylemmyydellään ja oli helppo saalis kaiken maailman totalitaarisille virtauksille. Tämä ilmiöhän jatkuu yhä, meilläkin.

Gorkin ohella moskovalainen kustantamo on valinnut niteeseensä Ivan Buninin ajatuksia ja päiväkirjoja Venäjän suuren vallankumouksen, kuten nykyään sanotaan, ajoilta.

Bunin, joka emigraatiossa sai kirjallisuuden nobelin, on asenteiltaan aristokraattinen tyyliniekka ja, kuten Nina Berberova muistelmissaan kertoo, paljon kiinnostavampi persoona, kuin tyylin aristokraatilta voisi odottaa.

Bunin piti vallankumousvuosien aikana päiväkirjaa ja se kuvaa tekijänsä mielialoja ja ajan kaoottisia tapahtumia yhtä lahjomattomasti kuin Juhani Ahon tai Santeri Alkion päiväkirjat omaa kapinaamme.

Bunin sattui olemaan Venäjän kirjallisuuden sisäpiirissä ja sekä Gorkin että monen muunkin tuttava ja ystävä. Hänen vihamielisyydessään vallankumousta kohtaan ei ollut mitään poikkeuksellista. Vastaavia päiväkirjoja on Venäjällä julkaistu perestroikasta lähtien useita. Esimerkiksi käy vaikkapa Rumjantsevin museon (myöhempi Leninin/Valtiolllinen kirjasto) johtaja Juri Gotje (Gautier).

Noiden päiväkirjojen kuvaukset vallankumousta kannattaneista intellektuelleista (venäjäksi intelligent) tuntuvat varsin todistusvoimaisilta.

Kyseessä oli juuri se moraalisesti ja intellektuaalisesti kyseenalainen aines, jolta -nykyaikaisesti sanoen- gutmensch-vaistot- sumensivat korkeamman henkisen aktiivisuuden. ”Katuvaiset” proselyytit tuijottivat ihastuneina aitoja proletaareja kuin jaloja villejä ja halveksivat omaa sivistystään. Ehkäpä tuo vallankumous sitten oli yhden aikakauden ihan itse ansaittu loppu.

Koska uskon, että jokainen lukija on ainakin jossakin määrin tutustunut Gorkin ”epäajankohtaisiin ajatuksiin” (Väärään aikaan ajateltua) en viitsi niitä enää tässä referoida. Lyhyesti sanoen Gorki vihasi ja halveksi vanhan ystävänsä Leninin uskomatonta kevytmielisyyttä, joka ilmeni villiintyneen rahvaan yllyttämisenä ja tolkuttomana kokeena, joka tehtiin satamiljoonaisen kansan selkänahalla.

Se oli Gorkin mielestä aidosti venäläisen aatelimiehen -jollainen Lenin oli- psykologian mukaista. Kulttuurin ja ihmiskohtaloiden kannalta se oli hirvittävää uhkapeliä, jonka lopputulos oli jokaisen normaalijärjellä varustetun ja henkisen tasapainonsa säilyttäneen ihmisen arvattavissa. Sellaiset kuitenkin tuntuivat hävinneen näyttämöltä hulluna vuotena.

Kun tuo arvaus -pikainen reaktio ja verinen vastavallankumous- jäikin toteutumatta, Gorki käänsi kelkkansa. Paljon pahaa oli tapahtunut, sen hän tunnusti, mutta syyllinenkin löytyi: Ei Lenin, vaan Venäjän talonpoikaisto…

Mutta eipä tässä Gorkista sen enempää. Bunin on unohdetumpi kuin Gorki, mutta muistamisen arvoinen myös tässä yhteydessä.

Vuoden 1917 keväällä Bunin käsittelee myös Suomen suuriruhtinaskunnan ja sen kuvataiteilijoiden näyttelyn avajaisia Pietarissa. Tästä on Ben Hellman kirjoittanut mainion artikkelin, joka löytyy Idäntutkimuksesta 4/2002.

Itse tyydyn vain viittaamaan muutamaan seikkaan. Päiväkirjassaan vuodelta 1918 Bunin itse asiassa muistelee edellisen vuoden tapahtumia Pietarissa, jossa jostakin kumman syytä nyt juuri sillä hetkellä piti olla kiinnostunut tauluista ja vieläpä suomalaisista.

Tuolloinhan elettiin suomalais-venäläisen ystävyyden korkeita hetkiä, hieman samaan tapaan kuin vuoden 1905 vallankumouksen jälleen, mutta vielä intensiivisemmin.

Niinpä suomalaisten taitelijoiden näyttelyyn oli saatava paljon ja hienoa yleisöä. Ja sitähän tuli, ulkoministeriä myöten. Sitä, paitsi paikalla oli myös Ranskan, suuren liittolaismaan, suurlähettiläs. Siitäpä ei joukko enää hienommaksi muuttunut!

Mutta olipa skandaalikin sitä mehevämpi, kun muuan herra Majakovski ryhtyi sikailemaan oikein kunnolla. Ensin hän lupaa kysymättä tuli istumaan Buninin, Gorkin ja Gallen-Kallelan viereen ja söi näiden lautasilta ja joi näiden laseista.

Kun ulkoministeri yritti puhua, Majakovski alkoi mölistä niin, ettei puheesta saanut selvää. Sama kohtalo tuli Ranskan suurlähettilään osaksi ja lopulta koko arvokas tilaisuus oli yhtä hässäkkää. Kaikki yrittivät tehdä jotakin, kuka tömisti kengillään, kuka hakkasi pöytää nyrkillään. Viimein muuan mursun näköinen suomalainen alkoi huutaa yhtä niistä harvoista venäläisistä sanoista, jotka osasi: Mnogo! Mnogoo! Mnogoo!

Siis paljon ja tässä tapauksessa: liikaa, liikaa!

Juuri tuohon aikaan tuli Pietariin myös Lenin, joka otettiin komeasti vastaan ja vietiin asumaan yhteen parhaista taloista, joka ei tietenkään ollut hänen omansa…

Sekä Majakovski että Lenin näyttivät jonkin aikaa vain katuilveilijöiltä, mutta Majakovskia ei suotta nimitetty futuristiksi, pohti Bunin. Majakovskeille ja Lenineille se tulevaisuus sitten kuuluikin. Se oli sellaista kulttuuria se, noissa suomalaisen näyttelyn avajaisissa oli kovasti jotakin enteellistä.

Bunin tunsi varmasti Dmitri Merežkovskin kirjan vuodelta 1906. Sen nimi oli Graduštši ham -se törkimys, joka on tuleva. Sillä tarkoitettiin, ettei kansa, sitten kun se saa vallan, olekaan se jalo ja ihanteellinen korkeampi ihmisyys, joka sorron alta vapautuu, vaan sen sijaan törkimys ja öykkäri, joka rienaa ja tuhoaa kaikkea itseään korkeampaa.

Niinhän siinä taisi käydä ja juuri sitä kuvasivat aikoinaan Gorki ja Bunin aikalaiskirjoituksissaan.