Konjunktuurista toiseen

 

Muurinmurtajat II

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Tämä kirja on siis oikeastaan artikkelikokoelma, mutta sellaiseksi poikkeuksellisen hyvä ja merkittävä. Tuota kunnioitettavaa julkaisumuotoahan on Venäjällä tapana pilkata ”joukkohaudaksi” (bratskaja mogila), jonne ne artikkelit häviävät ikuisiksi ajoiksi ja vain ani harvat niitä löytävät.

Tämän kirjan osaksi sellainen kohtalo ei varmastikaan tule. Se koostuu ihan oikeista tutkimuksista eikä ole pelkkä vanhojen käsitysten kompilaatio. Sen lähimpänä edeltäjänä pidettävästä Kiparskyn kirjasta se poikkeaa niin paljon, että alasta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava molemmat. Niissä on tuskin mitään yhteistä.

Muuan kirjoittajien mielenkiinnon kohde ovat olleet venäläisen kirjallisuuden suomennokset. Ben Hellmanin muutama vuosi sitten julkaiseman bibliografian täydennykseksi on tässä kirjassa löytynyt niin paljon etenkin lehdissä ilmestynyttä aineistoa, että se on alan asiantuntijatkin hämmästyttänyt.

Ben Hellman ja vaimonsa Erja ovat tässäkin kirjassa jatkaneet ansiokasta uraansa suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden tutkijoina. Muitakin vanhemman polven tutkijoita on ollut asialla, mutta myös uutta polvea, mukaan lukien sellaista, jolla on äidinkielenään venäjä.

Venäjää ja sen tutkimusta harjoittavan väen määrä Suomessa on 1970-luvusta lähtien kasvanut valtavasti. Silloin porukka vielä mahtui yhteen taksiin, nyt pitää olla jo linja-auto, ehkäpä peräti kaksikerroksinen.

Myös Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden laitoksen tuolloin aloitetut ulkomaansuhteet ovat yhä uudelleen tuottaneet tulosta, mikä näkyy tässäkin julkaisussa.

Venäjän tutkimus vietti sattuneesta syystä kituvaa elämää Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina. Sitten se sai äkillisen piristysruiskeen, kun EU:ssa haluttiin tietää lisää siitä, miten suomalaiset olivat onnistuneet hoitamaan idänsuhteensa niin hyvin. Sen takana täytyi olla ylivertaista Venäjän tuntemusta.

En puutu tässä enempää siihen, missä määrin ja missä suhteessa kyseessä oli harhakäsitys. Joka tapauksessa siinä oli yksi esimerkki siitä, miten suhdanneherkkää akateemnenkin Venäjän tutkimus on ollut niin meillä kuin muuallakin.

Venäjän tullessa ns. normaaliksi valtioksi katsottiin rahoittajapiireissä, ettei sen tutkimiseen ole syytä erityisemmin panostaa. Rahahanat pantiin kiinni yhtä helposti ja perusteellisesti kuin ne oli erityisesti Amerikassa avattu toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen.

Putinin kehittäessä uudentyyppistä fasistista järjestelmäänsä kiinnostus Venäjään lisääntyi, mutta Ukrainan sodan alettua se on aika yksipuolisesti suuntautunut Venäjän olemuksellisen pahuuden selvittämiseen ja välineellisiin tutkimuksiin, joiden on haluttu edistävän sen vastaista taistelua.

Kaunokirjallisuus on erityisesti Venäjällä aina ollut poikkeuksellisen tärkeä kansallisen kulttuurinmuoto. Kirjailijat ovat olleet siellä niin historioitsijan kuin papin ja tuomarin roolissa ja kirjallisuuden kautta älymystö on pyrkinyt tuomaan esille sen elämän totuuden (pravda žizni), jota valta on yhä uudelleen yrittänyt monopolisoida ja kätkeä.

Pidän selvänä, että kirjallisuuden tutkimus ja siihen perehtyminen antavat enemmän sille, joka haluaa tuntea Venäjää, kuin parhaimpienkaan ajatushautomoiden lennokkaat epistolat.

Joitakin symbolista on siinä, että kuten Valentin Kiparskyn teos Suomi Venäjän kirjallisuudessa ilmestyi sodan aikana, niin myös tämä suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden suuri kartoitus ilmestyy aikana, jolloin valtioidemme välinen raja on kokonaan suljettu.

Mutta asiaan. Ne välittäjäryhmät, jotka toimivat Suomea ja Venäjää erottavan Kiinan muurin murtajina olivat ymmärrettävästi ennen muuta sellaisia, joille molemmat kielet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Pietarin suomalaiset ja inkeriläiset olivat tässä suhteessa poikkeuksellisen tärkeitä, mikä sinänsä on tunnettu asia, mutta vasta tässä nousee todelliseen merkitykseensä.

Ammattiryhmistä yllättävän tärkeä olivat upseerit, jotka aina osasivat venäjää ja usein olivat myös Venäjällä kauan palvelleita. Kääntäjiä löytyi aina kenraalitasolle saakka.

Papit ja opettajat ja aivan erityisesti Pietarin suomalaisen seurakunnan ja koulun piirissä toimineet olivat keskeinen ryhmä sekä venäläisen kirjallisuuden kääntäjinä että suomalaisuusaatteen edistäjinä, myös koko maan kannalta ajatellen. Tämäkin asia on sinänsä tunnettu, mutta tuskin vieläkään täydessä määrin arvostettu.

Opettajat myös Suomessa ahkeroivat käännösten parissa ja tietenkin on noteerattava erityisesti ns. Moskovan maisterien rooli. Heihinhän kuului merkittävä ja sekalainen joukko, josta löytyvät niin opettaja ja poliitikko ”hurja Hilja” Riipinen ja kirjailija Ilmari Kianto, sekä monitoimimies Toivo T. Kaila kuin kristillisessä työssä ja Pikkujättiläisen toimittajana ansioitunut Yrjö Karilas.

Erikoisimpiin tässä joukossa kuuluu aktiivinen kirjailija ja kääntäjä Martti Bergh (Wuori), joka aikanaan toimi myös Kuopion kuvernöörinä.

Konservatiivien piirissä Venäjää ja sen tarpeita pyrittiin ymmärtämään ja vanhasuomalaiset saivat sortokausien aikana niskaansa todellisen vihan ryöpyn ja hengenvaarakin oli tarjolla. Joka tapauksessa suuria venäläisen kirjallisuuden ystäviä olivat aikoinaan muiden muassa niin V.A.Koskenniemi kuin Maila Talvio.

On kiinnostavaa, että Suomessa ilmestyneellä Finljandskaja Gazetalla oli keskeinen rooli suomalaisten kirjailijoiden teosten kääntäjänä. Bobrikovilaisena syystäkin pidetty lehti julkaisi paljin myös kiivaiden venäläisen sortopolitiikan vastustajien, kuten Juhani Ahon, Bertel Gripenbergin ja Eino Leinon tekstejä.

Kyseessä saattoi olla suunnitelmallinen kulttuurioffensiivi ja määrätietoista vaikuttamisyritystä voi havaita tiettyjen kirjailijoiden suuntaan.

Tässä kirjassa valotetaan kiinnostavasti entistä syvemmältä sitä murrosta, jonka mukana venäläisestä kulttuurista haluttiin sitten suuren suojasään jälkeen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kääntyä poispäin, erityisesti länteen.

Romaanisten maiden suuntaakin ehdoteltiin ja niillä oli roolinsa myös esimerkiksi Koskenniemen uralla. Toki Saksa nousi sittemmin uusien konjunktuurien myötä johtavaan rooliin.

1900-luvun alku oli venäläisen kirjallisuuden suurta juhlaa Suomessa ja asiaa edisti suuresti se, että Venäjän intelligentsija oli yleensä aina Suomen puolella taantumuksen sortopolitiikkaa vastaan, jopa hyvin aktiivisesti ja riskin ottaen.

Suuri Suomen ystävä oli tunnetusti Maksim Gorki, joka moitti suomalaisia siitä, että nämä olivat alentuneet myöntyvyyspolitiikkaan, siis samoin kuin Lenin, joka tuskaili suomalaisten puuttuvaa aktiivisuutta separatismissaan. Gorkista tuli bolševikki, mutta myös monet kiivaat antibolševikit kannattivat Suomea ja suorastaan ihailivat sitä. Erityisesti Aleksandr Kuprin, joka yhä syystäkin luetaan suuriin venäläisiin klassikoihin.

Myös Leonid Andrejev oli tunnetusti suomalaismielinen ja samaan joukkoon voi tosiaan laskea koko intelligentsijan yleisestikin, se kun oli kauttaaltaan vallitsevan järjestelmän vihollinen. mikäli joku sitä tavalla tai toisella tuki, joutui nopeasti ulkopuolelle leirin.

Intelligentsija käänsi ja julkaisi ennen vallankumousta suomalaista kirjallisuutta suuren antologian, jonka tekemiseen osallistuivat alan huiput.

Suomalais-Venäläinen veljeily saavutti kulminaatiopisteensä keväällä vuonna 1917, kun Suomessakin yleisesti ja poikkeuksetta juhlittiin ja ylistettiin vapauden sankaria, Kerenskiä.  Pietarissa avattiin silloin suuri suomalaisten taitelijoiden näyttely, jota Ivan Bunin on herkullisesti selostanut, mistä Ben Hellman on kirjoittanut suomeksi (ks. Vihavainen: Haun mnogo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Syksy ja erityisesti vuosi 1918 toivat sitten uuden vaiheen suomalais-venäläisiin suhteisiin. Maailmansodan aikana tavattomasti paisunut venäläisväestö Suomessa joutui suoranaisen rasismin kohteeksi ja yritettiin kokonaan karkottaa.

Venäläisen kirjallisuuden harrastus ja ihailu eivät kuitenkaan Suomessa päättyneet, vaan jatkuivat yllättävänkin elinvoimaisina. Vanhat ystävät, kuten Maksim Gorki, joka tosin olikin poliittisesti muuttunut aivan eri mieheksi, haluttiin nyt unohtaa ja sen mukana muukin venäläisyys, jonka varjo oli noussut uhkaavana koko maan ylle.

Mutta konjunktuurit vaihtelevat. Kaikki venäläisyys nousi taas toisen maailmansodan jälkeen arvoon arvaamattomaan. Kenties paradoksaalisena voisi pitää, että se tapahtui juuri silloin, 1970-luvulla, kun venäläisyys oli Suomesta hävinnyt miltei kokonaan ja neuvostoturistitkin saapuivat tänne vain pistäytymään ja liikkuivat pelokkaina ryhminä, joita paimennettiin paikasta toiseen.

Nyt elämme taas erästä uutta vaihetta venäläis-suomalaisissa suhteissa. Samaan jokeen ei voi kahta kertaa astua ja nytkin tilanne on omalla tavallaan aivan uusi ja entisistä aallonpohjista poikkeava.

Meillä on nyt maassa vakituisesti asuvia venäjänkielisiä ihmisiä sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän kuin koskaan ennen ja samaan aikaan ulkopoliittinen kriisi koettelee Suomen ja Venäjän suhteita, jotka ovat käytännössä katkenneet.

On selvää, että myös tänä aikana venäläisväestössä on niin omat Suomen ystävänsä kuin bobrikovilaisensa. Toisin kuin ennen, meillä on myös suuri määrä kaksoiskansalaisia. Voi pitää erinomaisena suorituksena sitä asiaa, ettei mitään mainittavaa konfliktia ole ainakaan vielä syntynyt.

Todettakoon, että myös viime sotien aikana venäläinen vähemmistömme pysyi solidaarisena Suomelle. Sehän oli kauttaaltaan antibolševistista ja syystä pelkäsi rajan murtumista.

Luojan kiitos, sodalta olemme vielä säästyneet, mutta on selvää, että putinistisen Venäjän politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös venäläisyyden ja venäläisen kulttuurin asemaan kaikkialla. Olisi suuri virhe ja vanhinko meille itsellemme, mikäli sitä alettaisiin naiivisti syrjiä.

Tältäkin kanalta uusi teos ansaitsee kiitosta. kaiken kaikkiaan, se on kirja, jonka jokaisen asianharrastajan ja yleensäkin myös suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneen solisi lukevan.

Kirjassa mainitaan useita nyt jo täysin unohtuneita teoksia, joiden aiheena ovat esimeriksi Pietarin suomalaiset. Tämä teema on kirjallisuudessa niin vähän tunnettu, että soisi kustantajien ottavan onkeensa uusintapainosten mahdolllisuduen. Tekijänpalkkiotkaan eivät enää ole ongelmana.