Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle yle. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle yle. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Todellisuus on realityy!

 

(Tosi)TV eli missä on typeryyden äärimmäinen raja?

 

     Kun ihmiskunnan kehittymisen yhä korkeammalle tasolle uskottiin olevan sen kohtalona, esitettiin monia skenaarioita siitä, millaiseksi hän voisi kehittyä, kun hän vapaana aineellisen ahdingon pakosta saisi keskittyä piilevien mahdollisuuksiensa realisointiin.

       Puhuttiin yli-ihmisestä ja sen ilmaantuminen maailmaan katsottiin nimenomaan rationaalisen, sosialistisen järjestelmän suureksi lupaukseksi. Millainen määrä kaikenlaisia nerojakin tulisi siihen maailmaan, jossa viimeinkin vallitsisi vapaus! (vrt. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset).

       Marx riemuitsi siitä, ettei tulevaisuuden ihminen enää olisi sidottu koneen jatkeeksi yhteen työpaikkaan, vaan voisi vapaasti vaihtaa työpaikkaansa ja harrastuksiaan ja jopa saman päivän aikana tehdä mitä moninaisimpia askareita, aineellisesta tuotannosta itsensä sivistämiseen, kalastelusta taidekritiikkiin.

      Hänellä olisi valmiudet kehittää itseään kykyjensä rajoille saakka ja niitä hän tietenkin käyttäisi yllin kyllin. Luova ihminen, homo faber, löytäisi onnellisuutensa tulemalla siksi, mikä hän on, sen sijaan, että joutuisi vieraannetuksi omasta olemuksestaan.

     Charles Fourier, utopistisosialisti, arvioi nerojen määrän maailmassa kasvavan kommunistisen yhteiskunnan oloissa uskomattoman suureksi: kun kaikkien ihmisten mahdollisuudet luovaan toimintaa olisi vapautettu, voitaisiin todeta maailmaan ilmaantuneen miljoonittain uusia neroja. Noin kolmeksi miljardiksi kasvaneen maapallon väestöstä löytyisi 37 miljoonaa Homeroksen veroista runoilijaa, saman verran Newtonin tasoisia matemaatikkoja ja jälleen saman verran Molièren tasoisia kirjailijoita ja niin edelleen.

      Aivan vastaavasti esimerkiksi Trotski uskoi sosialistisen vallankumouksen tuottavan valtavan määrän uusia neroja, vaikka luvut olivat hieman varovaisempia. Sosialistinen yli-ihminen olisi uuden yhteiskuntansa tuote ja tarkoitus, ei mikään typerä kuluttaminen kuluttamisen vuoksi.

      Tämä valoisa tulevaisuudennäkymä perustui uskoon ihmisen perimmäisestä jaloudesta: kaikkialla ihminen oli kahleissa ja vegetoi lähes eläimen tasolla alkeellisten viettiensä ohjaamana, mutta kun hänet vapautettaisiin, kaikki muuttuisi!

      Ajatelkaamme nyt vaikkapa alkoholia ja uskontoa. Kurjaan asemaan alistetulle ihmiselle ne tarjosivat lohtua ja hetkellisen vapauden illuusion, mutta itse asiassa vain sitoivat häntä lujemmin kurjuuteensa. Juopottelu eläimellisti ja uskonto tyhmensi, eikä sen enempää ymmärretty edes haluta. Tämä ihmisyyden banalisointi oli sen todellinen tragedia.

      Työväenliikkeen suurin tehtävä oli johtaa pimeät kansanjoukot ihmisarvoiseen elämään, mikä olisi nykyäänkin hyvä muistaa, kun menneisyyden pyrkimyksiä arvioidaan.

       Kyseessä ei ollut vain dogmaattisen kommunismin näkemys. Suomessakin saatettiin vielä viime vuosisadalla ylpeästi julistaa, ettei työväenliikkeen tarkoituksena suinkaan ole vain rahan hankkiminen niille, joilla sitä ei ollut.

       Tällaisia, nyt oudolta kuulostavia asioita tulee joskus mieleen, kun katsoo, millä tasolla kulttuurimme tällä hetkellä on. Ylevistä ja euforisista ihmisyyden kehittämisen pyrkimyksistä ei kukaan kehtaa edes mainita.

      Sen sijaan koko tämän maan tiedotusvälineet ovat nyt useaksi päiväksi kokoontuneet keskustelemaan siitä, millainen periaatteellinen merkitys oli sillä, että muuan ammattitappelija vuosikymmen sitten oli masturboinut jonkin naisen kanssa metsämajassa ja väittänyt, ettei tuo nainen häntä seksuaalisesti kiinnostanut, kun oli jo keski-ikäinenkin.

     Oliko tässä kyseessä yleinen naissukupuolen vähättely ja rasismiin verrattava häpeämätön loukkaus koko sukupuolta kohtaan, näyttää kuohuttavan koko kansaa tai vähintäänkin edellytetään, että se sitä kiinnostaa. Samaan aikaan maailmassa tapahtuu tietysti paljon muutakin, mutta oletuksena on, että tämä on nyt päivänkohtaisesti tärkein kysymys.

       Luulen pääseväni tästä Yleisradion arvostelemiseen ilman aasinsiltaa. Nuo suuruudet, joiden ympärille koko kansa nyt on haluttu kerätä, ovat nimenomaan television ohjelmassa profiloituneita ja koko kansan oletetaan tuntevan heidät ja olevan heistä kiinnostuneita. En tiedä, enkä viitsi tarkistaa, minkä kanavan anti on heistä tehnyt kuuluisia, oleellista on, ettei YLE poikkea muista millään myönteisellä tavalla.

      Sen sijaan, että ihmisen (sana kuulostaa ylpeältä!, ks. Vihavainen: Haun isolla I:llä tulokset) nyt oletettaisiin kehittävän piileviä kykyjään ja pyrkivän omaksumaan ihmiskunnan saavutuksista sen, mikä niissä on parasta (vrt. Vihavainen: Haun london martin tulokset), hänen ymmärretään haluavan tuijottaa televisiosta älykääpiöitä, jotka on siirretty johonkin mahdollisimman epätodelliseen ympäristöön, joka muuttuu uudeksi ”todellisuudeksi”.

       Tiedotusvälineet ovat muuttuneet tyhmennysvälineiksi, joiden pyrkimyksenä on yksinkertaisesti saada ihmiset tirkistelemään sitä, mitä jotkut toiset yhtä hölmöt tekevät.

      Tässä uusintana hieman raporttia siitä, mitä on ollut tarjolla. En viitsi tarkistaa, mitä siellä nyt on. Jos tilanne muuttuu, kerrotaan siitä varmaan lehdissä.

sunnuntai 12. maaliskuuta 2023

Ikkuna Milfien maailmaan ja todelliseen todellisuuteen

 

Milfit ja nakut deittaajat

 

     YLE-veron maksajana yritin taas katsoa, mitä siedettäviä ohjelmia löytäisin televisiosta. En ole katsonut televisiota säännöllisesti enää vuosiin, puoli yhdeksän uutiset olen kyllä usein kuunnellut, kun sen voi tehdä samaan aikaan kun lukee jotakin kiinnostavaa.

      Tiedän, että televisiossa on aina silloin tällöin huippukiinnostavia ohjelmia, mutta ne vilahtavat usein ohi, ellei ole varuillaan. Harvoin niitä sitten viitsii YLE-Areenasta enää etsiä. Jotakin katetta maksamalleni verolle sentään haluaisin ja TV:n katsominen voisi olla rentouttava ja virikkeitä antava harrastus, kunhan vain löytäisi ne hyvät ohjelmat.

      Vielä hiljattain oli olemassa kulttuurikanava. YLE-Teema, joka ei sisältänyt hömppää, vaan aivan vakavasti otettavia ohjelmia. Nyt sekin on sotkettu täyteen kaiken maailman silppua, erityisesti urheilua ja jostakin kummallisesta syystä sinne on tungettu myös ruotsinkielistä ohjelmaa, jolle kyllä kuuluu oma paikkansa, mutta miksi juuri siellä?

      Eikö kunnon ohjelmia nyt millään pysty löytämään kylliksi? Ovatko ne kalliita? Katsotaanko niitä liian vähän? Entä mitä tarkoittaa tässä yhteydessä ”liian vähän”?

       Yleisradio on ollut maamme suurimpia kansansivistyslaitoksia ja ottanut tämän tehtävänsä joskus varsin vakavasti. Sen missiona on myös ollut suomen kielen vaaliminen. Nyt se kilpailee ala-arvoisimpien viihdekanavien kanssa yleisöstä, vaikka verotulot takaisivat sen, että se voisi keskittyä vakavasti otettaviin ohjelmiin.

      Yle on myös eturintamassa yhdessä hömppäkanavien kanssa tunkemassa muotopuolia englanninkielisiä sanontoja suomen kieleen. Ohjelmien otsikot ovat yhä uudelleen joko englanniksi tai sitten suomalais-englantilaista sekasotkua, joka mielestäni ei voi todistaa muusta kuin viljelijänsä typeryydestä.

      Katsotaanpa nyt vain tämän päivän ohjelmatarjontaa klo 14 alkaen.  Ohjelmistossa näyttää olevan muun muassa seuraavia nimikkeitä: Ykkösellä Van Life ja kaksi kertaa Exploring Earth. Kakkosella on lähes pelkkää urheilua ja illan päätteeksi sitten Traces -jäljet. Mitähän lisäarvoa tuossakin idioottimaisessa otsikossa saavutetaan sanomalla saman asia vielä englanniksi? Itse asiassa sellainen näyttää kyllä tulleen tavaksi.

      Teemalla on tänään kaksi kertaa ohjelma Exit ja muuten kanava on täynnä toisaalta ruotsinkielistä ohjelmaa, kuten kaksi kertaa Sportnytt ja sitten lastenohjelmia ja ruotsinkielisiä uutisia. Se siitä kulttuurikanavasta.

      Jos sitten katsotaan muita kanavia, nähdään sellaisia nimikkeitä kuin kaksi kertaa Laulu rakkaudelle: Secret Song Suomi. Mitä tämänkin otsikon keksinyt ääliö haluaa sillä sanoa?  Nelosella on Jumanji: The Next Level ja The Voice of Finland, Subilla on UEFA Champions League, LEGO Masters Australia, American Horror Story sekä Frendit, joka lienee jonkinlaista suomea.

      Vitosella on Superman returns ja Ivillä Sex Tape Suomi, kutosella on Gold Rush, Wheeler Dealers, Cliffhanger ja Top Gear. Starilla on Silent Library Suomi, The Beach, Lone Star ja Criminal Minds. Avalla on The Real Houseviwes of Salt Lake City ja The Last Stand, Herolla on Save the Date Suomi, FRII:llä Naked Attraction Suomi, Lady Bird ja Sex and the City 2- sinkkuelämää ja National Geographicilla Food Factory.

     Areenalta löytyy muun muassa Mäkihypyn MC: Oslo, naisten Raw Air HS 134. -Mitähän sotkua se tämäkin oikein on? TLC:llä on ohjelma The MILF Manor.

       Siltä varalta, ettei joku tuntisi tuota uutta sivistyssanaa MILF, kerron, että kyseessä on lyhenne sanoista Mother I’d like to fuck, siis keski-ikäinen nainen, joka on nuorten mielestä vielä niin sanotusti ihan naitava. Mainittakoon, että koneeni kieltäytyi aluksi näyttämästä tuloksia tälle haulle ilmoittaen, että kyseessä ovat sisällöt, jotka saattavat sisältää ns. aikuismateriaalia.

      Hömppäohjelmia, joiden ainoa funktio näyttää olevan katsojien tyhmentäminen, tuntuisi nyt tämänkin pienen otannan perusteella inhimillisesti katsoen olevan riittävästi. Ohjelmanteon nollapisteen tuotoksia eli tosi-TV:tä (realityä) on ainakin joka lähtöön, jossakin tehdään ensi treffit alttarilla ja toisessa tavataan ilman rihman kiertämää: naked attraction… ja onhan niitä.

       Olisi kiinnostavaa tietää, pidetäänkö YLE:ssä ns. suunnittelukokouksia ja jos pidetään, mitä niissä oikein puhutaan. Onko YLE:llä ja koko Suomessa tarjotulla TV-ohjelmistolla jokin missio ja mikä se oikein on? Onko kukaan edes ajatellut, että veronmaksajalla olisi oikeus saada jonkinlaista vastinetta rahalleen ja että YLE on ollut ja sen tulisi yhä olla sivistyslaitos, yksi suomalaisuuden tukipylväistä.

       Murrosikäisten maailmalla on oma oikeutuksensa, mutta se ei voi olla mittapuuna koko kansaa palvelevalle instituutiolle. Missä ovat vaikkapa avoimen yliopiston kurssit, eri kielten opetusohjelmat tai vaikkapa todelliset tietokilpailut siinä muodossa, kuin ne ennen tunnettiin. Nyt on niiden sijasta vähä-älyisiä miljonäärileikkejä, jälkipuberteettisia realityhöpötyksiä ja muita tyhmennysohjelmia.

      Kieli, jota käytetään, on heikkoa, usein tarpeettomalla englannilla sotkettua ja suomen, jos muidenkin kielten lausuminen onnetonta. Nyt vaalien lähestyessä olisi kiinnostavaa kuulla itse kunkin puolueen edustajien näkemyksiä siitä, mitä YLE:lle olisi tehtävä. Pitäisikö sen vain antaa toimia nykyisellä surkealla tasollaan ja mennä aina siitä, missä aita on matalin, vai olisiko syytä ryhdistäytyä ja vaatia täälläkin katetta veroille.

      Tällaiselta se näytti siis maaliskuussa eikä sen kummempaa tunnu olevan vieläkään. En odota ihmeitä uudelta hallitukselta, mutta eduskunta on ennenkin pannut ruotuun yleisradion, joka on lähtenyt laukalle.

      Poliittisten ohjelmien alalla tähän varmaan taas mennäänkin, mutta se on oma tehtävänsä ja ongelmakenttänsä. Tärkeää olisi nyt myös palauttaa kulttuuri ja nimenomaan suomalainen kulttuuri kunniapaikalle myös suomalaisten veronaksajien rahoittamassa instituutiossa!

 

En malta olla panematta tähän vielä viitettä erään alan ammattilaisen painavaan puheenvuoroon:

Vihavainen: Haun marjaana mykkänen tulokset.

 

 

 

 

 

maanantai 21. syyskuuta 2026

Ruumiin viisaus

 

Vatsatuntuma ja rikosstoppi

 

      Orwellin teoksista on tullut usein kirjoitettua, mutta niihin tekee mieli palata yhä uudelleen. On lähes uskomatonta, miten nerokkaasti englantilainen kirjailija onnistui näkemään tulevaisuuden uudet ilmiöt aikana, jolloin niitä tuskin vielä oli muualla kuin diktatuurivaltioissa.

      Toki Orwell oli jo Espanjan sisällissodassa saanut kokea käytännössä stalinismin kosketuksen ja sen, miten todellisuuden tulkintaa tarvittaessa väännettiin aivan mielivaltaisesti jotakin tarvetta vastaavaksi.

     Itä-Euroopan tapahtumista tuli tietoa paljon ja juuri siltä pohjalta Orwell arvatenkin pystyi myös luomaan oman, Englantiin sijoittuvan dystopiansa, vaikka tuo maa oli vielä säästynyt sitä intellektuaaliselta modernisaatiolta, jonka johdossa oli Neuvostoliitto. Kaiketi hän kuitenkin ymmärsi jo sen peruselementtien olevan olemassa.

     Jokainen hiukankin länsimaisen sivilisaation perusteita tunteva on kuulut ainakin Orwellin nimen ja saanut myös jonkinlaisen käsityksen hänen teeseistään.

      Suomen merkittävin epäkulttuurin levityslaitos Yle on peräti tehnyt jonkun ”reality”-sarjankin, jonka nimessä on ”Isoveli”, Orwellin luoma kollektiivinen kyttääjä.

      Koko yhteiskuntaa yhä totaalisemmin valvova valta ei Orwellin aikana vielä ollut edes mahdollinen ja kirjan tekniset ”kaukovarjostimet” olivat tieteisromaanin kuvitelmia. Nyt, tekoälyn aikakaudella Orwellin koko dystopia on teknisesti täysin mahdollinen asia ja henkisesti yhä suuremmassa määrin jo vallitsevaa todellisuutta.

       Olennaista siinä on uudenlainen psykologia, joka on yhteensopiva ”uuspuheen” ja ”ankkapuheen” kanssa. Orwell kuvaa sitä hyvin kiinnostavasti ja kuvaukset kannattaa nostaa yhä uudelleen esille, mikäli haluaa ymmärtää nykyisen ”Oseaniamme” ehkä suurinta muutosta, joka liittyy uuden ihmisen syntyyn.

      Täysin kehittyneelle kansalaiselle oletetaan kriittisen ajattelun sijaan syntyvän niin sanottu ”vatsatuntuma”, joka yhteiskunnassa vallitsevan ortodoksian mukainen. Henkilöt, jotka ovat ”epävatsatuntumassa” yhteiskuntansa hegemoniseen ideologiaan (Orwellin ”Oseaniassa” ideologia nimeltä ”angsos”), on tavalla tai toisella estettävä saamasta vaikutusvaltaa ympäristöönsä.

     Orwellilla tämä intellektuaalis-moraalisen tilan ”turvallistaminen” hoidettiin keinoja kaihtamattoman ns. ”Rakkauden ministeriön” avulla. Meillä siihen eivät enää osallistu vain valveutuneet kansalaiset sosiaalisessa ja muusakin mediassa. Siitä palvelee nyt jo myös korkein tuomioistuinlaitos koko valtiovaltaa edustavalla voimallaan.

Mutta tässä hieman enemmän noista Orwellin käsitteistä:

 

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Rikollisuuden ehkäisyä entisaikaan

 

Hyvinajattelun kysymyksiä

 

Motto:

Entisajattelijat epävatsatuntumassa engsosiin

G. Orwell, Vuonna 1984, suom. Raija Mattila 1999

 

     Tartuin taas aikakautemme tärkeimpään klassikkoon ja täytyypä sanoa, että se aina palkitsee lukijansa.

      Ne, jotka eivät tiedä tai ymmärrä sitä, millaista totalitarismi esimerkiksi Neuvostoliitossa parhaimmillaan oli ja miten hyvin sen ideat menivät kaupaksi suomalaiselle sivistyneistölle, eivät tosin ymmärrä Orwellinkaan merkitystä, eivätkä luultavasti myöskään huomaa, miten vahvasti totalitarismin traditio yhä elää.

     Monet Orwellin kirjan aineksista kyllä tunnetaan kaikkialla. Kun läpikotaisin typerä TV-viihdeohjelmaformaatti lanseerattiin, sen nimeksi annettiin Isoveli valvoo, mikä oli todellista Orwellin banalisointia, mutta olihan se jonkinlainen viittaus kulttuurimme klassikon tuntemiseen tai tietämiseen sekin.

       Suhteellisen hyvin tiedetään myös se, että Orwell nosti totalitaarisen kulttuurin yhdeksi keskeiseksi instituutioksi uuskielen (uuspuhe/newspeak), joka pyrki kehittymään kohti maksimaalista primitiivisyyttä. Näin systeemi sai karistettua kansan hartioilta historian.

     Uuspuhe oli sekä uudenaikaisen hyvinajattelun väline, että sen tavoite. Ihmisellähän ei saanut eikä ihannetapauksessa edes voinut olla mielessään sellaista välineistöä, jonka avulla hän olisi voinut tehdä ajatuksissaan pahojaan, vajota yhteiskuntakehityksen alemmalle asteelle, jolla entisajattelu toimi ja vallitsi.

       Engsos oli vallitsevan järjestelmän nimi, eikä ollut suinkaan yhdentekevää, että sitä kutsuttiin vain ja ainoastaan oikealla nimellään. Mikäli olisi sanottu englantilainen sosialismi, olisi välittömästi avattu tie lukemattomille heresioille.

       Avoimeksi olisi jäänyt, oliko vallitseva järjestelmä varmasti ja ihan oikeasti juuri sosialistinen, sillä sekin asia voitiin käsittää niin monella tavalla.

       Sama koski englantilaisuutta ja tuon sanan perässä seurasikin valtavana laahuksena massoittain kaikkea mahdollista historiallista kuonaa: feodaaliajan epämääräisistä vapauskäsityksistä aina väärinymmärrettyyn nationalismiin ja imperialismiin saakka.

       Vatsatuntuma taas tarkoitti ajanmukaisen intelligenssin ylintä astetta, sitä, jossa asioita oli jo alettu käsittää puhtaan vaistomaisesti, nykykielellä sanoen siis suorastaan ruumiillisesti ilman että niistä tarvitsi järkeillä logiikan ja analyyttisen järjen keinoin.

      Entisajattelijat olivat tietenkin epävatsatuntumassa engsosiin. Kyseessä oli sinänsä pelkkä truismi, mutta juuri sellaisten loputtomalla toistamisella kaikissa tiedotusvälineissä ja kaikissa mahdollisissa kulttuuri-instituutioissa oli valtava merkitys.

       Kyseessä oli perusasia. Pelkän massansa voimalla tämä propaganda ja agitaatio osoittivat, että engsos oli voittamaton, koska se oli yhtä kuin totuus.

       Engsos oli loputtoman ihmisrakkauden ja vapauden valtakunta, mutta vihollisilleen se oli väistämättä armoton, sillä mitäpä olisi merkinnyt ihmisrakkauden ja vapauden vastaisten ajatusten suvaitseminen?

       Jokainen ymmärsi, että suvaitsevaisuus tarkoitti myötäsukaisuutta vain ja ainoastaan virallisen linjan kanssa myötämielisiä ajatuksia kohtaan ja nollatoleranssia niiden vastaisille ja myös niistä riippumattomille - ja siis hallitsemattomille ajatuksille.

      Näin olen ainakin itse ymmärtänyt Orwellin uuskielen (uuspuhe/newspeak) aseman ja funktion totalitaarisuuteen pyrkivässä yhteiskunnassa. Ja muistammehan, ettei Orwellin Oseania vuonna 1984 vielä ollut valmis järjestelmä, kuten ei Stalinin Neuvostoliittokaan vuonna 1948 ollut vielä rakentanut kommunismia, vaan vasta alkoi siihen pyrkiä.

      Valmista tulisi Oseaniassa ehkä vasta vuonna 2050. Niinpä oli toistaiseksi välttämätöntä hellittämättä taistella tietoisuuteen jämähtäneitä menneisyyden jäänteitä (ven. perežitki prošlogo) vastaan. Siksi oli yhä uudelleen nostettava hirveä haloo siitä, jos ja sikäli kun havaittiin merkkejä entisajattelusta tai edes tuosta puuttuvasta vatsatuntumasta.

      Uuskielen ja hyvinajattelun massiivisesta lanseeraamisesta löytyy toki myös viimeisten parinkymmenen vuoden ajalta loputtomasti esimerkkejä. Riittää kun mainitsee koodisanan PC- poliittinen korrektius.

      Siihen liittyvää kieltojen ja käskyjen materiaalia on koottu kirjoiksi useimmissa kielissä. Mieleen tulevat ainakin englanti, saksa ja ruotsi. Suomesta en kyllä ole varma.

       Silmiinpistävää on se kritiikitön into, jolla tiedotusvälineet ja ainakin meillä myös koko valtakulttuurin laitokset ovat lähes jäännöksettömästi omaksuneet tämän uuden ideologian edistämisen tavoitteekseen.

       Sananvapaus on tyhjänpäiväinen tai -vielä pahempaa- taantumuksellinen asia silloin, kun taistellaan kaksplushyvän aatteen puolesta, joka tässä tapauksessa on vieläpä ainoa oikea ja siis ainoa mahdollinen.

      Orwell mainitsee Oseaniassa erityisesti pyrityn siihen, että kansalaiset kehittyisivät niin sanotuiksi ankkapuhujiksi. Tämä merkitsi sellaista puhetta, joka tuli suoraan selkärangasta eikä kaivannut mitään aivoissa tapahtuvaa aktiivisuutta, resonemangia, vanhanaikaista sanaa käyttääkseni. Sellaisessa jalossa yksinkertaisuudessa vasta todella kiteytyi täysin hyvän ihmisen moraalinen ryhti.

        Sanomattakin selvää on, etteivät vanhanaikaiset aatteet, asenteet tai sanat olleet edes mahdollisia silloin, kun ankkapuhujat olivat hommia hoitamassa. Heihin voi aina luottaa.

      No, ei tämä nykyinen asiain tila kuitenkaan ainutlaatuiselta 2000-luvun jutulta tunnu. Totalitarismiin pyrkivissä maissa se oli normaalitila kautta 1900-luvun, mutta oliko sillä mitään vastinetta liberalismin periaatteiden nimiin vannovissa maissa, paitsi niiden änkyräpuolueissa?

     Kukapa meistä ei itse asiassa olisi tavannut uuspuhujaa tai peräti ankkapuhujaa?

       Mutta muutamia Orwellin käsitteitä tuntuu syyttä suotta unohdetun, vaikka juuri nykyään niiden tarkoittamat ilmiöt viettävät todellisia juhlia. Ajatelkaamme nyt vaikkapa käsitettä rikosstoppi.

       Rikosstoppi tarkoittaa kykyä pysähtyä ikään kuin vaistomaisesti kulloisenkin vaarallisen ajatuksen kynnykselle. Se merkitsee sitä, ettei ymmärrä analogioita, ettei pysty havaitsemaan loogisia virheitä, että ymmärtää väärin yksinkertaisimmatkin perustelut, jos ne sopivat Engsosia vastaan ja kyllästyy tai kiukustuu jokaiseen ajatuskulkuun, joka lähtee kehittymään kerettiläiseen suuntaan. Rikosstoppi merkitsee siis turvallista typeryyttä.

       Mutta -ja tässä ollaan totalitaarisen ajattelun ytimessä- typeryys ei vielä riitä. Oikeauskoisuus sanan täydessä merkityksessä vaatii, että ihminen hallitsee omat mielenliikkeensä yhtä täydellisesti kuin käärmeihminen ruumiinsa.

       Tässä sitten tullaan mustavalkoisen käsitteeseen ja kaksoisajatteluun.  Ne ovat vankkoja, ehdollistettuja tekniikoita, jotka turvaavat puhdasoppisuuden monia vaaroja vastaan.

       Mustavalkoisuus vihollisen käsissä tarkoittaa röyhkeää valehtelua, mutta omassa käytössä nöyrää auliutta laskea aseensa puolueen edessä. Nykyäänhän puhutaan usein kognitiivisesta dissonanssista ja ilmiö lienee tuttu kaikille.

       Mutta tämäkään ei riitä. Puolueen jäsenellä piti olla myös kyky uskoa, että musta tosiaan on valkoista ja suorastaan kyky tietää, että näin oli asia. Samalla sopi unohtaa, että mikään muu oli koskaan edes pälkähtänyt päähän.

      Mitäpä sanoakaan. Kyllä Orwell myös meistä ja tämän päivän maailmasta puhuu ja sitä paitsi varsin räävittömästi.

       Onkohan kukaan itse asiassa ilmiantanut Orwellin Vuosi 1984-kirjaa valtakuntamme ansioituneille syyttäjäviranomaisille? Vai hyväksymmekö vain passiivisesti se, miten ylimpiä instituutioitamme ja toimihenkilöitämme häpäistään ja vedetään lokaan?

 

 

tiistai 7. heinäkuuta 2026

Totalitaarisen psyyken ilmentymiä

 

Informaation torjunta (fasistinen)

 

    1960-1970-lukujen opiskelijat muistavat varmasti Yrjö Ahmavaaran. Hänellä oli vaikuttava ura erilaisissa metodologiaan liittyvissä akateemisisa tehtävissä ja psykologian ja sosiologian ohella hänen tunnustettu pätevyytensä ulottui myös matemaattiselle ja luonnontieteelliselle puolelle (ks. Yrjö Ahmavaara – Wikipedia).

    1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Ahmavaaralta ilmestyi kaksikin teosta, jotka saivat suuren suosion. Toinen oli ”yhteiskuntatieteiden kyberneettinen metodologia” ja toinen oli ”Informaatio” (ks. Vihavainen: Haun ahmavaara tulokset )

     Ensin mainitussa kirjassa tekijä perusteli sosialistisen (vaikka tuskin marxilaisen) lähestymistavan yhteiskunnan tutkimukseen ja politiikkaan sillä, että yhteiskunta oli organismi, jolla oli mahdollisuus paitsi kehittyä yhä paremmaksi ja hienommaksi, mutta myös taipumus kasvaa kieroon, mikäli kehityksen takaisinkytkentä ei toteutunut tarvittavassa määrin.

     Vääränlaiseksi kehittyvä yhteiskunta oli kapitalismissa itse asiassa sisäänrakennettu, kun taas sosialismissa kehitys muuttui rationaaliseksi. Ellen väärin muista, sosialistinen yhteiskunta oli kuin ns. Turingin kone eli itseään tarkkaileva reseptoriensa liikuttaja. Sille kuului tulevaisuus eli se oli edistyksellinen ratkaisu, koska se ymmärsi itseään ja sitä, missä mentiin.

    Kirjassaan ”Informaatio” Ahmavaara, joka oli YLE:n pitkän tähtäimen suunnittelukunnan (PTS) ideologi, esitti teoreettisen mallin siitä, miten oikea, totuudenmukainen informaatio ohjaa koko yhteiskunnan kehitystä ja miten sen torjunta tai jarruttaminen aiheuttaa sille vakavia vaurioita.

     Ylen ohjelmienkin piti tämänmukaisesti olla ”informatiivisia”, eli keskittyä kertomaan sellaisista asioista, jotka todella vaikuttivat kuulijoiden ja katsojien elämään ja edesauttaa näitä kehittämään tieteellistä maailmankuvaansa, joka tietenkin oli sosialistinen.

      En muista, mainitsiko kirjoittaja tässä sosialismia, luultavimmin ei, mutta lukija ymmärsi siihen  aikaan meilläkin paljon asioita ilman erityistä alleviivaamista. Muuten: ajatus informatiivisesta ohjelmapolitiikasta on mielestäni kyllä terve, ellei siihen sekoiteta valmista ideologiaa, minkä välttäminen näyttää kovin vaikeata.

     Ahmavaara oli epäilemättä todellinen huippulahjakkuus ja ymmärsi ennen pitkää, että se sosialismi, jota Suomessa siihen aikaan saarnattiin, oli lyhyesti sanoen pöyhkeää humpuukia puujaloilla. Sen piirissä, kriittinen ajattelu oli kiellettyä ja Neuvostoliitto oli hyvä esimerkki tuosta mainitusta kyberneettisestä virhekytkennästä.

     Niinpä Ahmavaarasta tuli innokas antikommunisti, joka kirjoitti paljon mm. Kanava-lehdessä, joka yhtenä harvoista kantoi Suomessa järjen soihtua noina aikoina, kuten kantaa vieläkin.

      Ahmavaara kirjoitti jo ennen perestroikaa huomattavan määrän ”reaalisosialismia” kritisoivia artikkeleita ja teki esimerkiksi Encounter-lehden edustamia ajatuksia tunnetuiksi Suomessa. Harvallahan täällä oli mitään käsitystä siitä, millaisena Neuvostoliitto ja sen historia nähtiin läntisessä sovjetologiassa, Neuvostoliiton dissidenttipiireissä tai yleensä vakavassa tutkimuksessa.

    Siinä siis muuan hyvin kiinnostavan intellektuaalisen kehityksen kaari tai ainakin pari sen etappia. Ahmavaaran ajatuksilla on paljon annettavaa nykyajallekin sekä hänen erehdystensä että saavutustensa kautta.

     Palaan tuohon ”Informaatio”-kirjaan. Siinä kirjoittaja argumentoi, että oikeassa informaatiossa ja sen esteettömässä virtauksessa takaisinsyöttönä päättäjille, on hyvän yhteiskuntakehityksen salaisuus. Itse asiassa nimenomaan ja vain juuri se vie yhteiskuntaa eteeopäin ja pelastaa fasismin kaltaisilta anti-intellektuaalisilta liikkeiltä.

     Perestroikan tultua, kun glasnostista alettiin naapourisa puhua, kirjoittaja lienee kokenut jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Informaation hylkiminen ja estäminen ei ollutkaan vain, tai edes etupäässä kapitalismin, vaan sosialismin todellisuutta.

     Joka tapauksessa Ahmavaara nosti yhteiskuntyakehityksen suureksi vaaraksi ”fasistisen” informaation torjunnan. Fasistiselle psykologialle oli ominaista turvautua oikosulkureaktioon ja jop väkivaltaan silloin, kun se kohtasi omien asenteidensa kannalta vastakkaista informaatiota, kirjoitti tuo psykologian(kin) professori.

     Totuudellista informaatiota arvostavat ihmiset sen sijaan saivat siitä kannustusta epäkohtien korvaamiseksi vallankumouksellisten liikkeiden kautta. Niiden ideana oli juuri todella korjata yhteiskunnan vääristymät. Edistyksellinen ihminen ei tarvinnut informaation väkivaltaista vastustamista, vaan otti sitä mielellään vastaan.

     Teoria kuulosti periaatteessa hyvältä, vaikka muistankin, että minun korvaani särähti tuo usko vallankumouksellisuuden ja totuudellisuuden luonnolliseen yhteensopivuuteen eikä ”fasismi” kuulostanut erityisen tieteelliseltä psykologiselta termiltä. Olin vähän ihmeissäni.

     Joka tapauksessa nuo ajatuksenjuoksut edesauttoivat poikkeavan (ei-sosialistisen) ajattelun leimaamista äärimmäisyydeksi, ”fasismiksi”. Näin jälkeen päin ajatellen niissä ilmeni se suuntaus kohti keskiaikaista käsiterealismia, josta Seppo Oikkonen on usein kirjoittanut.

     Maailma tuntui manikealaiselta ja siinä sosialidemokraatit olivat itse asiassa taantumuksen kaikkein katalin ja tuhoisin ase vietellessään pois totuuden piiristä ne, joliden olisi pitänyt olla sitä ensimmäisinä kannattamassa.

     Ei muuten ollut mikään sattuma, että eilisessä blogissa mainittujen Leningradin suomalaisten tuhoamisessa yksi keskeinen peruste oli heidän sosialidemokraattinen menneisyytensä.

     Aika ennen Neuvostoliiton hajoamista oli kuitenkin omalla tavallaan moniarvoista ja intellektuaalisesti vapaampaa kuin nykyaika. Oli olemassa kaksi maailmanjärjestelmää, jotka olivat toisilleen vastakkaisia, mutta molemmat joka tapauksessa toimivat.

     Oli siis mahdollista hahmottaa tämä maailma aivan erilaisten käsitejärjestelmien kautta. Molempia voitiin syyttää vääriksi ja epätieteellisiksi, mutta  niin ne vain olivat olemassa ja toimivat, ei niitä voinut hävittää mahtikäskyllä, kuten Saltykov-Štšedrinin byrokraatti uhkasi tehdä Amerikalle.

     2000-luvulla elimme pitkään sellaista aikaa, jolloin olemassa näytti olevan vain yksi vakavasti otettava poliittinen järjestelmä, eli amerikkalaisittain käsitetty liberalismi. Vailla vastavoimaa siitä pian kehkeytyi hengeltään totalitaarinen ortodoksia.

     Kilpailijoita ei ollut, ennen kuin trumpilaisuus Amerikassa aiheutti ainakin särön oikeaoppisuuteen ja muodosti jonkinlaisen vastavoiman maan sisällä. Venäjän kansallinen ortodoksia on eräänlaista kansallissosialismia, jota ei voi vielä naapurimaita kauemmas.

     Nyttemmin näyttää siltä, että vaikka median avainasemat ovat tiukasti ortodoksisten piirien käsissä, on ilmaantumassa myös haastajia.

     Hesarin artikkelissa 5.7. muuan antropologi kuvaa informaation torjuntaa aito naiselliseen tapaan omana fyysisenä kokemuksenaan: kuin ”vääriä”mielipiteitä kuuntelee, ”oksettaa”, ”silmät kiehuvat” ja ”korvista ei enää mahdu ääntä sisään”. Hylkimisreaktio tuntuu jopa iholla saunassa… Kumma kyllä, vaihtoehtomediat eivät tämän takia häviä minnekään.

     Tämä on tieyenkin sitä fasistisen psyyken informaationtorjunnan patologiaa, josta psykologi Ahmavaara aikoinaan kirjoitti. Näyttää siltä, että sekä tiettyjen ajatusten omaksuminen että niiden torjunta tapahtuvat joissakin piireissä samalla, lähinnä ruumiillisella tasolla sen sijaan, että asioita punnittaisiin älylliseltä kannalta ja edes yritettäisiin käyttää rationaalista argumentointia.

     Tuossa kirjoituksessa oltiin hyvin huolestuneita siitä, että suuri yleisö suosii yhä enemmän sellaisia podcasteja ja muita vaihtoehtoisen sosiaalisen median piirissä kukoistavia välinetä, kuin sitä ainoaa oikeaa totuutta, jota sille tarjotaan valtion virallisista kanavista ja sen kanssa samanmielisistä lähteistä.
     Mitäpä tuohon sanomaan. Mitä kirjoittaja oikein haluaa. Totaalista informaationhallintaa ilman soraääniä, jotka vain raivostuttavat?

perjantai 24. huhtikuuta 2026

Melkein valmis utopia

 

Vuonna 2050. Visio

 

     Ne, jotka eivät ole lukeneen Orwellin teosta 1984 luulevat yleensä, että kirjailoja kuvasi siinä täyteen mittaansa kehittyneen dystopian, jossa ihmiset olivat jo täydellisesti omaksuneet uudet arvot ja normit.

     Näinhän ei ollut. Poliittisesti epäkorrektit ilmiöt ja myös ajattelu oli jo ahdistettu nurkkaan eikä niillä enää ollut mahdollisuuksia, mutta vielä ne eivät monella olleet kehittyneet ”vatsatuntuman” mukaisiksi reflekseiksi.

     Moni päästeli jo tottuneesti ”ankkapuhetta”, jota suollettiin ilman aivotoimintaa, mutta eivät vielä kaikki, kaikkialla ja automaattisesti. Vasta vuonna 2050 uusi uljas yhteiskunta olisi täysin rakentunut, kuten voitiin arvioida.

     Orwellin kirjaa hiukan vanhempi Aldous Huxleyn dystopia ”Uljas uusi maailma” on toinen klassikko, joka kuvaa länsimaiden tulevaisuutta niiden trendien pohjalta, jotka olivat jo löhes sata vuotta sitten havaittavissa. Tuo maaginen sadan vupden raja alkaa olla lähellä ja on kiinnostavaa palauttaa mieleen, millaiseksi tulevaisuuden yhtiskunnan ennustettiin muuttuvan.

     Otan tähän alkuun ensin vanhan Huxleyn kirjaan perustuvan blogin ja yritän vasta sen jälkeen hahmotella tuota vuoden 2050 tilannetta, josta on tullut uuden maailman symboli. Vuoteen 2000 liitetyt euforiset ennusteet ovat jo meiltä useimmilta unohtuneet.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Huxleyn maailma

 

Huxleyn maailma

 

     Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Silloin maailmassa oli paljon uutta ja uljasta alkaen liukuhihnatuotannosta ja päätyen aina missikisoihin ja alastomuuden ja seksin aivan uudenlaiseen läsnäoloon ihmisten arjessa. Myös musiikin alalla muotiuutuuksia piisasi, saksofonijatsista neekerirummutukseen.

     Tietenkin myös ajan suuret yhteiskunnalliset ongelmat, liikaväestö, massatyöttömyys ja utopistiset yhteiskuntakokeilut, tässä vaiheessa lähinnä kommunismi ja fasismi, antoivat taustansa kirjoitusajankohdalle. Hiljattain käyty suursota ja kirjoittajan omat kokemukset tajuntaa laajentavien kemikaalien parissa kuuluivat myös kontekstiin.

     Puuttumatta Uljaan uuden maailman varsinaiseen utopistiseen sisältöön ihmishautomoineen ja olouttamisineen, voi myös olla kiinnostavaa vilkaista, mitä muuta uutta muutaman kymmenen vuoden kehityksen oletetaan tuoneen mukanaan.

     Seksi normaalina hyödykkeenä on yksi uutuus, jonka kehitys on vuonna 1932 vasta nupulla. Tunnuslause ”kaikki kuuluvat kaikille” vastaa ajan humaania henkeä ja lienee saanut ainakin osan innoituksestaan niistä uutisista, jotka kertoivat seksielämän kommunistisella Neuvosto-Venäjällä olevan vapaata siinä mielessä, että ”yksityisomistus” naisiin ja siis myös miehiin nähden on poistettu.

     Eiväthän ne ihan totta olleet. Mutta perheen hävittäminen sanan vanhassa mielessä ja seksi hyödykkeenä kuuluvat toki aikamme kulttuurin ytimeen.

     Automatisointi näyttää kirjassa olevan lapsenkengissään ja sen sijaan, että edes yksinkertaisen työn tekisivät robotit, sitä tehdä puurtavat alempien kastien edustajat –toki myös alfat ja alfaplussat tekevät omia työtehtäviään. Alfojen oma valtio sen sijaan päättyi verilöylyyn ja niinpä palattiin vanhaan, hieman Platonin valtiota muistuttavaan systeemiin.

     Huvittelu näyttää primitiiviseltä. Liukuporrastennis, sähkömagneettinen golf ja vastaavat typerän oloiset pelit ja leikit kelpaavat ajankuluksi myös alfoille, samoin kuin vaikkapa naisten raskaan sarjan painiottelut. Gammoilla, semi-moroneilla ja vastaavilla ryhmillä ilmeisesti pallopelit ovat yhä vain samassa suosiossa kuten ne olivat vuonna 1932. Fanittajien tappeluista ei kerrota. Ilmeisesti sellaisia ei osattu ennakoida.

     Työn ainoa funktio ei toki ole tuotanto. Oli kokeiltu rajusti lyhennettyä työpäivää, mutta se johti vain soman eli mielihyvälääkkeen kysynnän valtavaan kasvuun. Parasta oli edelleenkin täyttää ihmisten tajunta jonkinlaisella enimmäkseen joutavalla askartelulla.  Niinpä automaatteja ei ole eikä tarvita. Mutta eipä ole työttömyyttäkään.

     Vanhuus taas täytetään erilaisilla onnellistamisen konsteilla ja lopputuloksena on aikanaan siirtyminen polttolaitoksiin ilman sen kummempia emootioita tai seremonioita, kun se aika koittaa. Fosfori kerätään tarkoin talteen.

     Yhteiskunnassa ei ollut lainkaan perhettä, koska kaikki monistettiin (kloonauksen vastine) ja haudottiin ja sen jälkeen oloutettiin eli hypnotekniikoilla ennaltamäärättiin sosiaalisesti ja saatiin omaksumaan tietyn kastin identiteetti.

     Uskontoa ei tarvittu, koska ihmisten nuoruutta jatkettiin aivan samanlaisena kuuteenkymmeneen (?)ikävuoteen, jonka jälkeen rats -tuli loppu ja yksittäinen kastinsa tapaus siirrettiin taas raaka-aineeksi edesauttamaan uusien sukupolvien kasvua lannoitteena.

     Suuret yksilölliset kriisit ja onnettomuudet puuttuivat tästä maailmasta, mukaan lukien intohimot, kuten rakkaus ja myös kuolemaan liittyvä mystiikka ja vanhuuden seesteisyys. Nautintoja oli kullekin riittävästi ja mielialaa muutettiin tarpeen tullen somalla. Kerran kuussa saatettiin antaa tarvitseville RIK -rajuin intohimon korvike.

     Ihmisten tajunnan täytti jokatuntinen radio kaiketi älyttömällä jumputuksella, vaikka kirjassa ei kerrotakaan ihmisten pitävän joka hetki korvillaan kuulokkeita ja apinamaiset (minun tulkintani) journalistit kilpailivat parhaista luontokuvista, esimerkiksi villin alkukantaisista hourailuista, joita voitiin esittää yleisölle tuntokuvina.

     Villihän, sivumennen sanoen, oli luonnollista tietä syntynyt ihminen, joka jossakin reservaatissa oli onnistunut hankkimaan Shakespearen kootut ja koetti niiden avulla orientoitua uljaassa uudessa maailmassa (termi näytelmästä Myrsky).

     Uskontojen tutkimus oli läheistä Huxleylle, joka hyvin tunsi myös huumeiden maailman ja oli kirjoittanut mm. teoksen Doors of Perception (siitä sitten tuli erään yhtyeen nimi).

     Villi eli luonnollinen ihminen kapinoi kirjassa keinotekoisia paratiiseja ja korvikekokemuksia vastaan, mikä minusta tuntuu hieman oudolta, mutta lienee tarpeen kirjan juonen takia.

     Yhtä kaikki. Sangen monet nykyajan asiat ja suuntaukset näkyvät Huxleyn visiossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitä, missä määrin promiskuiteetissa elävät naiset huolehtivat kimmoisuudestaan. Kirja ei kuitenkaan tunne kimmoisuus (ja muhkuraisuus)laitosten valtavaa verkostoa eli kuntosaleja. Kummallista kyllä, itse kukin näyttää vain hyväksyvän niin sanoakseni synnyinlahjana saamansa kimmoisuuden.

     Ihmisten kastit on ilmeisesti mahdollista erottaa ulkoisten tunnusten perusteella, mutta Huxleyn mieleen ei juolahtanut ennustaa valtavaa tatuointibisnestä, jonka avulla erilaiset moronit haluavat tehdä kastinsa julkiseksi ja kaikille näkyväksi.

     Aika erikoinen on tuon varhaisen aikakauden näkemys tulevaisuuden huipputekniikasta. Radioreportteri pyytää villiltä anteeksi, ettei voi tervehtiessään ottaa päästä alumiinista tehtyä silinterihattuaan, koska se on kovin painava. Siinä joka tapauksessa sijaitsee mahtava tekniikka:

 ”hän kehitti auki kaksi johdinta, jotka oli kytketty hänen uumilleen kytkettyyn kannettavaan paristoon, kiinnitti ne pistokytkimillä alumiinihattunsa sivuihin, kosketti hatun kuvussa olevaa joustinta ja siitä loikkasi esiin mikrofoni, kuin vieteriukko ja vaappui väristen viidentoista sentin päässä hänen nenästään, laski kuulutorvet korvilleen, painoi hatun vasemmalla sivulla olevaa katkaisinta”.  (Suom. I.H. Orras)

Sen jälkeen seurasi putkiradion lämmitys ja kalibrointi: ”Hatusta alkoi kuulua heikkoa ampiaisensurinaa. Sitten hän käänsi hatun oikealla sivulla olevaa nappia, ja surinan keskeytti stetoskooppinen läähätys ja ratina, nikotus ja äkilliset vingahdukset. ’Halloo’, hän sanoi mikrofoniin, ’halloo, halloo’. Äkkiä hänen hatussaan kilahti kello…”

     Fantastinen vehje tuo lähetin, epäilemättä, mutta ei tästä meidän maailmastamme ja tuskin myöskään muutaman sadan vuoden päässä odottavasta tulevaisuudesta.

     Huxley itse arvioi myöhemmin ennustuksiaan ja huomasi hyvin pian, ettei tekniikan osalta ennustanut oikein. Se ei kuitenkaan ole tärkeää. Kun atomipommit oli räjäytetty, hän sen sijaan oli yhäkin vakuuttuneempi tulevan totalitarismin mahdollisuudesta ja katsoi, ettei sellaista tarvinnut odottaa puolen vuosituhannen ajan, vaan se voisi koittaa jo sadan vuoden kuluttua.

     Nyt tuon vaadittavan vuosisadan jälkipuolisko sitten on jo hyvässä vauhdissa. Eivät mitkään ennusteet voi kovin tarkkoja olla, mutta jotakin tuttua on tuossa Huxleyn kuvittelemassa maailmassa näkevinään, vaikka esimerkiksi täystyöllisyys ja yleinen tyytyväisyys antavat yhä odottaa itseään.

-            -   -   -

     Nykytekniikan näkökulmasta reportterin taikahattu on aika hilpeä laite, mutta ennustettu uusi yhteiskunta tuntuu vähemmän hilpeältä. Visio on aivan liian todenmukainen.

     Vielä sodan jälkeen -nykyään joutuu yhä useammin selittämään, mikä sota on kyseessä- suomalaiselle yhteiskunnalle oli ominaista voimakas eteenpöin pyrkiminen ja kulttuuritahto.

     Se näkyi voimakkaana myös työväenluokassa, missä ei ollut jälkeäkään amerikkalaisesta slummikulttuurin hengestä. ”Luuserin” käsite oli meillä täysin vieras suunnilleen 2000-luvulle saakka. Nyt se tuntuu olevan aivan luonteva osa kulttuuriamme (ks. Vihavainen: Haun luuseri tulokset ).

    Myös slummikulttuuri on jo voimakkaasti kehittymässä ja sen entinen runsas säätykierto, joka oli ominaista nopean talouskasvun yhteiskunnalle, alkaa pysähtyä.

     Ihmisryhmät eivät enää muodosta luokkia, vaan kasteja. Ne ovat käytännössä perinnöllisiä ja Huxley erottaa monia sellaisia: alfat, betat, gammat, deltat, semimoronit… Orwellilla on prole-sääty, joka roomalaisen edeltäjänsä tapaan ei tuota mitään, vaan sen sijaan kuluttaa leipää ja sirkushuveja.

     Yhteiskunta itse voi yrittää jakaa kansalaisten ryhmiä arvostuksen mukaan, mikä vain osin liittyy tuloihin ja palkkaukseen. Koulutus ja yhteiset arvot määräävän enemmän identiteettiä. Tekoälyn myötä rakenteet saattavat vielä nykyisestä muuttua nopeasti ja paljon.

     Millaisia ryhmiä meillä Suomessa voisi olla vuonna 2050?

Aivan vapaalla kädellä maalaten kenties seuraavia Huxleyn ja Orwellin kuvittelemia:

 

Uljaat uuden maailman ihmisluokat

 

-Prolet. Slummiasukkaita, jotka käyttävät huumeita ja pyrkivät helppoon elämään. Noin 20% väestöstä. Ei mitään koulutusta, ei edes lukutaitoa. Tilapäistöitä, huumekauppaa ja kiristystä.

Musiikin sijasta teknistä jumputusta. Taiteena pornofilmit, kitsch, musiikkivideot,2-3 minuutin tik tok. Bodaus ja plastiikkakirurgia arvossaan. Kauttaaltaan tatuoituja. Personoituneet suhteet, kingien valta. Ihanteena mielivaltaa käyttävä narsisti.

Politiikassa ei aktiivista osallistumista, anojia ja valittajia, vailla visioita ja ohjelmaa. Satunnaisia lapsia, sarjarakastajia ja yksinhuoltajia. Ihanteena rikollistyypit. Osaavat ja käyttävät innokkaasti englannin slangi-ilmaisuja. Hyödyntävät mielellään ja kyynisesti poliittista korrektiutta ja ”antirasismia” jne.

-Semi-moronit. Koulutettuja (vähintään alkeisoppikurssi, luku- ja kirjoitustaito), mahdollisesti jopa erikoistietoja IT -alalla. AI:n aktiivisia käyttäjiä. Pärjäävät käytännön elämässä ja huolehtivat sen sujumisesta. Noin 20% väestöstä.

Taiteena Hollywood-tuotteet, lyhyet sketsit, toimintaelokuvat ja pelit, joskus jopa puhdistettu kirjallisuus erityisesti äänikirjoina, sarjafilmit 11-vuoden tasoisille. Pop-musiikki, heavy metal, goottilaisuus. Pikku tatuoinnit normina.

Naapurien mielipide ja arvostus tärkeää. Smith-effect, Jones-effect. Politiikassa valittajia, äänekkäitä vaatijoita, mukana myös radikaaleja. Joukossa kovan työn tekijöitä. Ihanteena vauras elämä ja paljon tavaraa. Aktiivisia konformisteja.

Saattavat maailmaan lapsia, joista koettavat kasvattaa poliittisesti korrekteja ja uusajattelun omaksuneita jo pienestä pitäen. Oleellista pyrkimys päteä vertaisryhmän silmissä ja oman aseman todistaminen materiaalisilla keinoilla. Ei varsinaisia visioita. Huomio keskittyy omaan perheeseen ja tuttavapiiriin. Poliittisesti välinpitämättömiä.

-Gammat. Koulutettuja, korkeakoulutus. Poliittisesti korrektin ajattelun sisäistäneitä ja ahkeria AI:n käyttäjiä, ei omaperäistä ajattelua. Korkeasti palkattuja toimihenkilöitä ja virkamiehiä sekä pudokkaita, jotka sinnittelevät mukana. Noin 30% väestöstä.

Lukevat joskus, mieluusti ajanmukaistettuina versioina ja joskus jopa klassikoita, tosin kuuntelu ja katselu ovat vallitsevia tapoja omaksua informaatiota. Käyvät teattereissa, joissa suosivat ajankohtaisia tai muuten opettavaisia näytelmiä ja elokuvia, joissa läntisen maailman ja erityisesti oman maan kurjuus ja pahuus paljastetaan.

Pyrkivät pitämään koko ajan yllä oman kelvottomuutensa sisällistä tuntoa. Pyrkivät poliittisesti korrektin ajattelun sisäistämiseen ja ovat herkkiä pöyristymään, mistä saavat suurta tyydytystä. Osaavat idiomaattista englantia.

Vailla sitoutumista perheeseen, sukuun tai kansakuntaan. Sen sijaan feminismiä, poliittista korrektiutta, ekologista hörhöilyä, veganismia. Viestimistä HS:n jälkeen tullutta ”Totuuden ääntä” seurataan, YLE, Threads. Aktiivisia netin lyhytpalstoilla.

Visiona katoaminen maan pinnalta, lapsettomuus, paluu teollistumista edeltäneeseen aikaan, kolmannen maailman saaminen kotimaata rikastuttamaan ja turvaan köyhyydeltä. Uskovat ajattelevansa tieteellisen maailmankuvan mukaisesti. Taistelevia konformisteja.

 

-Betat. Kuten gammat, mutta omaavat tiettyä kykyä omintakeiseen ajatteluun, mitä eivät kuitenkaan uskalla julkisesti osoittaa. Ulkoisesti täysin oloutuneita, mutta yksityisesti tekevät jopa pilaa virallisen ideologian dogmeista. Noin 20% väestöstä.

Lukevat kaikenlaista, joskus myös epämuodikkaita klassikoita. Ei aitoa pyrkimystä omaan poliittiseen rooliin. Inhoavat väärinajattelevia ja harrastavat oman piirin rituaaleja, joissa osoitetaan lojaalisuutta viralliselle edistykselliselle yleislinjalle.

 Harrastavat eksklusiivisia elämyksiä. Oopperan ystäviä.  Ihanteena tyylikäs elämä ekologisella twistillä. Lapsi tai pari kasvatetaan suurella huolella ja ohjataan sivistyksen piiriin. Ovat oppineet muitakin vieraita kieliä kuin englantia, mutta eivät niitä käytä eivätkä ymmärrä. Maailmankuva ei ole täysin ongelmaton. Taipumusta pessimismiin. Konformisteja.

 

-Alfat ja alfaplussat. Aidosti omintakeiseen ajatteluun kykenevät. Noin 10% väestöstä. Lukevat klassikoita ja pyrkivät itse kohdaltaan suorittamaan sen intellektuaalisen työn, jonka uusien asioiden omaksuminen vaatii. Eivät omaksu maailmankatsomusta ilman omaa kriittistä harkintaa. Uskaltavat jopa tuoda näkemyksensä julki ja ovat siis potentiaalisiesti vaarallisia järjestelmälle. Nimellisesti konformisteja.

 Järjestelmä soveltaa sallivuustaktiikkaa ja ryhmän edustajat saavat joskus jopa äänensä kuuluviin, mutta vain rajoitetusti. Eivät organisoidu poliittiseksi voimaksi. Eivät ole menettäneet omanarvontuntoaan. Eivät lainkaan hyväksy poliittisesti korrekteja ajattelun rajoituksia. Ovat kiinnostuneita filosofiasta ja kirjalisuudesta ja esimerkiksi eri kielille tyypillisistä finesseistä ja yleensäkin ajattelun eri muotojen rajoituksista ja perusteista. Pyrkivät tutustumaan asioihin kaikinpuolisesti, leimaamatta ennakolta mitään vakavia argumentteja vääriksi tai vahingollisiksi. Visiona traaginen optimismi, vailla illuusioita.

Tämän ryhmän sisältä löytyvä Alfa- Plus- ryhmä on hyvin pieni, mutta merkittävä siksi, että se hallitsee historian ja kulttuurin perusteet laajasti ja syvällisesti ja kykenee itse tulkitsemaan niiden merkitystä nykyisyyden ja tulevaisuuden kannalta.

Tekevät kaikessa hiljaisuudessa työtä, joka säilyttää kulttuurin keskeistä ainesta läpi barbarian vuosisatojen. Mukana edustajia kaikista yhteiskuntaluokista, työpaikat löytyivät jopa Alkon kassalta ennen kuin sellaiset poistettiin vuonna 2030. Vetäytyvät katakombeihin, pois valtakulttuurin piiristä.

 

Näin siis vuonna 2050. Tässä ei ole erityisesti mainittu uskonnollisia (90% muhamettilaisia) ryhmiä, joita on prole-osastossa jopa 30-40% populaatiosta. Kristityt ryhmät kannattavat monia erilaisia lahkoja, erityisesi afrikkalaisia. Noin puolet väestöstä on sanan ankarassa mielessä uskonnottomia.

Myös semimoroneissa uskonnollisten ryhmien osuus on suuri, etenkin kovaa työtä tekevien joukossa. Muhamettilaisten ohella löytyy myös esimerkiksi mormoneja, lestadiolaisia ja erilaisia hihhuleita.

Ylemmissä kasteissa uskonnollisuus saa toisenlaisia muotoja ja esimerkiksi beta-ryhmän naisilla erilaiset noituutta sisältävät uususkonnot ovat hyvin yleisiä. Maahanmuuttajien piirissä kukoistaa myös woodoo. Venäjältä ja Ukrainasta tulleiden gammojen keskuudessa skoptsilaisuus on yleistä ja kuohilaita arvostetaan erityisen paljon sekä ekologisista, että moraalisista syistä.

 

 

keskiviikko 8. huhtikuuta 2026

Haittaa vapaudesta?

 

Totalitaarisen demokratian tiellä

 

Niin sanotun suomettumisen aikaan maassamme vallitsi sananvapaus, mitä moni ei taida enää ymmärtää, kuten ei muutenkaan tuon mainitun ilmiön luonnetta.   

     Siinähän kyse oli itsesensuurista: Joidenkin pelkkä asioiden pelkkä esille ottaminen saattoi olla poliittinen itsemurha, mikäli halusi toimia valtakunnallisen tason politiikassa. Viestimet, jotka sellaista julkaisivat, saivat myös odottaa omaa mainettaan varjelevien piirien epäsuosiota ja todennäköisiä ongelmia.

     Mutta sananvapaushan tarkoittaakin oikeutta julkaista mitä tahansa kenenkään sitä ennakolta estämättä. Mitä sitten jälkikäteen tapahtuu, on periaatteessa aivan toinen juttu, mutta ei se ole sitä käytännössä. Se voi olla se kaikkein tehokkain keino kahlita sananvapautta.

     On kiinnostavaa havaita, että samaan aikaan, kun esimerkiksi sukupuolisiveellisyyttä loukkaavista kirjoituksista ja kuvista ei seuraa enää mitään sanktioita ja uskonnollisia tunteitakin saa loukata mielin määrin, kunhan muistaa, ketä loukkaa, onkin koko ajan nousemassa aivan uudenlaisia tabuja.

     Niitäkin saa loukata halunsa mukaan, mikäli on valmis saamaan jopa aivan triviaalien perinteisten käsitysten julkistamisesta niskaansa vuosien mittaisen oikeusprosessin ja lopulta langettavan tuomion rangaistuksineen aivan riippumatta siitä, onko ”rikoksella” uhria vai ei.

     Tässä ei tarvitse asiaa enemmälti selittää.

Uusin alan saavutus ei ole ainoa lajissaan. Muutamia vuosia sitten tapahtui asioita, joita luetellaan seuraavassa adressissa.

     En itse asiassa edes muista, kenen aloitteesta adressi syntyi ja ketkä siihen osallistuivat. Nykytiedolla voi todeta, että siinä vielä heijastui naiivi usko siihen, että ainakin nyt oikeuslaitos varmasti noudattaa tervettä järkeä sananvapauteen liittyvissä päätöksissään.

     Tätähän meidän on joka tapauksessa pakko toivoa, sillä muuten vapaan yhteiskuntamme perusta tulee nopeasti murenemaan uuden itsesensuuriin perustuvan mielipideterrorin takia.

     Onko yksityisten toimijoiden into vainota toisinajattelavia jo hieman hiipunut, en osaa sanoa, mutta adressin ajatukset ainakin muistuttavat meitä tärkeistä asioista, joten pannaanpa ne taas esille:

 

 

 

 

 

Perjantai 3. toukokuuta 2019

Sananvapauden puolesta

 

Hyvää sananvapauden päivää!

 

Toivottavasti kaikki yhä vielä muistavat, miksi Neuvostoliitossa oli niin ankara sensuuri.

     Syyhän oli se, että se oli maailman vapain maa ja sen vuoksi sen vapaus oli jatkuvasti uhattuna riistojärjestelmän edustajien ja kätyrien taholta.

     Sellaisten kanssa ei ruvettu eikä voitukaan ruveta keskustelemaan ja niinpä omaa vapautta suojeltiin kaikin mahdollisin keinoin. Mikään keino sinänsä ei ollut liian alhainen eikä häpeällinen, sillä itse aate oli niin suuri ja pyhä.

     Aiemmin historiassa Ranskan Kansalliskonventti, muuan bolševikkien esikuvista, oli vuonna 1793 päättänyt, että Lyonin kaupunki oli hävitettävä maan pinnalta ja sen paikalle pystytettävä kyltti, jossa lukee: Lyon nousi vapautta vastaan, Lyonia ei enää ole.

     Lyonin rankaisemisen sai hoitaakseen Joseph Fouché, joka on historiassa tunnettu, sanoisinko suhteestaan periaatteellisuuteen. Hän ei hoitanut tätä työtään mainittavan tehokkaasti, mutta tärkeintähän on aulis mielenlaatu. Keskuudessamme onkin aina henkilöitä, joille arvot ovat tärkeämpiä kuin mikään muu ja jotka ovat niiden puolesta valmiita mihin tahansa.

     Fouchén elämäkerrasta, jonka halukkaat voivat googlata luettavakseen, voinemme oppia esimerkiksi sen, että se, mitä nimitämme arvopohjaksemme ja minkä päällä luulemme vakaasti seisovamme, onkin vain aikaansa sidottu konventio, joka saattaakin seuraavassa historian vaiheessa osoittautua peräti pettäväksi.

     Niinpä meidän kaikkien olisi, yleisen ja yhteisen etumme nimissä, suvaittava myös sellaisia ajatuksia, jotka ovat arvopohjamme vastaisia. Niillä on luultavasti myös meille jotakin sanottavaa, vaikka emme haluaisikaan sitä kuulla.

     Tämä velvollisuus on ehdoton ja poikkeuksina siitä ovat vain aidosti rikolliset teot, joiden tarkoituksena on toisten ihmisten vahingoittaminen.

     Kun nyt tänään vietämme sanavapauden päivää, meidän on syytä pysähtyä miettimään, onko meillä viime aikoina esiintynyt taipumusta törkeään sananvapauden rajoittamiseen ja jopa ihmisten vahingoittamiseen tässä tarkoituksessa.

     Tämän johdosta on allekirjoitettu myös seuraava adressi:

 

     Me allekirjoittaneet edustamme kulttuurin, tieteen ja journalismin eri aloja. Olemme huolissamme tilasta, johon suomalainen sananvapaus on ajautunut. Maahamme on kehittynyt ilmapiiri, jossa osa mielipiteistä, arvoista ja jopa sanavalinnoista pyritään tekemään lainsuojattomiksi tai sulkemaan pois järjestäytyneen yhteiskunnan piiristä.

     Erilaiset painostusryhmät varsinkin sosiaalisessa mediassa yrittävät saada kulttuurin, median ja liike-elämän toimijat sallimaan vain näiden ryhmien hyväksymiä näkemyksiä. Ihmisiä painostetaan vaikenemaan leimaamalla, supistamalla heidän toimeentuloaan ja viemällä heiltä keinot tuoda kantansa julkisesti kuultavaksi.  

      Viime vuosina olemme joutuneet seuraamaan tapahtumia, jotka vielä vähän aikaa sitten olisivat tuntuneet mahdottomilta. Yliopiston professoria on yritetty kammeta pois virastaan hänen yksityishenkilönä esittämiensä mielipiteiden perusteella.(1) Konsertteja on peruttu, koska esiintyjä on sanonut julkisuudessa asioita, jotka saattavat loukata jotakuta.(2) Kirjailijoille myönnettyjä apurahoja on vaadittu peruttaviksi (3) ja kustantaja on suljettu kirjamessujen ulkopuolelle epämääräisiin arvosyihin vedoten. (4) Kansalaiskeskustelua sosiaalisessa mediassa on rajoitettu mielivaltaisesti sovelletuilla yhteisönormeilla ja automatisoidulla sensuurilla.

     Monet eivät uskalla sanoa julkisesti edes ilmiselviä tosiasioita, jotteivät vaarantaisi uraansa ja joutuisi ala-arvoisen riepottelun kohteeksi.

     Tähän mennessä julkisuudessa on puhuttu enimmäkseen uhkailusta ja häirinnästä, jota tutkijat, toimittajat ja poliitikot ovat joutuneet kokemaan yksityishenkilöiden taholta. Me allekirjoittaneet tuomitsemme myös tällaisen toiminnan yksiselitteisesti.

      Tässä julkilausumassa haluamme kuitenkin kiinnittää huomion vähemmän esillä olleeseen seikkaan, eli instituutioiden, liikeyritysten ja niihin vaikuttamaan pyrkivien painostusryhmien toiminnasta sananvapauden rajoittamiseksi. Mielestämme kyseessä on tällä hetkellä suurin uhka sananvapaudelle, sillä mainituilla tahoilla on suuri valta päättää siitä, kuka pääsee esittämään asiansa ja missä.

     Totalitaarisen logiikan mukaan tietynlaisia mielipiteitä ei saa päästää julkiseen tilaan, koska itsenäiseen ajatteluun kykenemättömät kansalaiset saattavat omaksua ne. Tämä ajattelumalli perustuu syvään epävarmuuteen, jota yritetään lievittää kielloilla.

      Mutta epämiellyttävätkään ajatukset eivät katoa kieltämällä tai pois sulkemalla. Vapaan mielipiteenvaihdon loppuminen vaarantaa yhteiskuntarauhan ja lisää riskiä väkivallan käyttöön normaalien vaikutuskanavien sijaan. Se syventää yhteiskunnallista kahtiajakoa ja eri ryhmien välistä vihamielisyyttä.

     Sananvapaudesta ovat riippuvaisia poliittiset oikeudet ja itse oikeusvaltio. Sananvapaus ei tarkoita pelkkää valtiollisen ennakkosensuurin puuttumista, vaan vapaudelle vihamielinen ilmapiiri voi syntyä ilman ainuttakaan lakiin kirjattua kieltoa. Hiljennysvaikutuksesta, jossa ihmiset vaikenevat kielteisten sosiaalisten seuraamusten pelossa, on esimerkkejä Suomenkin lähihistoriassa.

     Vetoamme kaikkiin kulttuuri- ja tiede-elämän vaikuttajiin sananvapauden säilyttämisen puolesta. Vaadimme myös poliittisia päättäjiä turvaamaan aktiivisesti tätä kansalaisvapauksien aluetta, josta kaikki muut vapaudet riippuvat.

     Sananvapautta koskevaa tuomiovaltaa ei pidä siirtää oikeuslaitokselta yksityisille kansalaisille, ryhmille ja yrityksille, jotka pyrkivät luomaan epävirallisen sensuurin ilmapiiriä. Sananvapauden epämuodolliset rajoitukset on kitkettävä yhteiskunnastamme.

     Kansalaisten oikeus arvostella päättäjiä, ideologioita, uskontoja, kansanryhmiä ja toisiaan on itseisarvo, jota ei tule soveltaa valikoiden. Jos tehdään rangaistavaksi jokin, mitä joku pitää loukkaavana, ollaan pian tilanteessa, jossa kaikki voivat vaatia sananvapautta rajoitettavaksi omien tunnereaktioidensa perusteella.

     Sananvapauden ainoa hyväksyttävä raja kulkee väkivallan lietsomisessa, kaikki muut viralliset ja epäviralliset rajoitukset uhkaavat kansalaisvapauksia kokonaisuudessaan. Suomen henkisen elämän pitää säilyä vapaan mielipiteenvaihdon alueena, jossa sallitaan myös ajatukset jotka eivät kaikkia miellytä.

Jos koko ihmiskunta, yhtä ainoaa ihmistä lukuunottamatta, olisi samaa mieltä ja tuo yksi ainoa olisi vastaan, ihmiskunta ei olisi sen paremmin oikeutettu vaientamaan tätä yhtä henkilöä kuin tämä olisi oikeutettu vaientamaan ihmiskuntaa, jos hänellä olisi siihen valta. Jos mielipide olisi persoonallista omaisuutta, joka olisi jonkun arvoista ainoastaan sen omistajalle, jos kiusanteko sen omistamisessa olisi vain yksityistä vääryyttä, niin olisi joku ero siinä, tehdäänkö vääryys harvoille vai useille henkilöille. Mutta varsinainen paha vaientamisessa on se, että siten ryöstetään ihmiskuntaa, niin hyvin jälkimaailmaa kuin nykyistäkin sukupolvea, ja vielä enemmän niitä, jotka siitä mielipiteestä poikkeavat kuin niitä, jotka sitä kannattavat. Jos mielipide on oikea, heiltä on otettu tilaisuus vaihtaa erehdys totuuteen; jos se on väärä, he menettävät melkein yhtä suuren edun, kirkkaamman käsityksen ja elävämmän tunteen totuudesta, jonka synnyttää tämän taistelu erehdystä vastaan. (John Stuart Mill, ”Vapaudesta”, suom. Niilo Liakka)

 

 

 

(1)    https://yle.fi/uutiset/3-10356231

(2)    https://yle.fi/uutiset/3-10707819

(3)    https://demokraatti.fi/timo-hannikaiselle-apurahan-myontanyt-kordelinin-saatio-taas-syytosten-keskella-saatio-ei-ole-myontanyt-apurahaa-aarioikeistolaiseen-toimintaan/

(4)    https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005867398.html

 

 

sunnuntai 16. marraskuuta 2025

HP

 

Hevonpeetä ja muuta

 

Varsinaisen valehtelemisen sijasta turvaudutaan nykyään usein erilaiseen harhaanjohtamiseen. Tilastot ovat siihen hyvä keino ja joskus 1960-luvulla tentin aiheesta lienen kirjankin, jonka nimenä oli ”Miten tilastoilla valehdellaan”. Muistan tekijänkin, Darrell Huff.

Itse kirja oli aika vaatimaton ja voisi kuvitella, että sen perusideat olisi jokaisen ylioppilaan tai ainakin maisterin tunnettava, ammattikirjoittajista nyt puhumatta..

Näin ei ole. Kaikkialla ja kaikilla tasoilla näkee tilastoja esitettävän aivan harhaanjohtavilla tavoilla ja konstit siihen ovat yksinkertaisia, simppeleimmillään graafisissa esityksissä, joissa esimerkiksi kuvataan vertailtavia aineistoja erikokoisilla esineidenkuvilla. Mutta ei siitä enempää, ei tässä voi mitään kurssia ruveta pitämään.

Totuus sinänsä on vaikea kysymys ja ymmärrän hyvin Pontius Pilatuksen kysymyksen Jeesukselle. Maaherra oli arvattavasti saanut filosofista koulutusta sen verran, että uskoi tietävänsä, ettei totuutta olekaan. Hänellä olisi ollut journalistin valmiudet nykyäänkin.

”Totuus” on syytä erottaa väitteiden ns. totuudesta tai epätotuudesta. ”Totuudesta” sanan syvimmässä merkityksessä ja mahdollisuuksistamme sen haltuunottoon on syytä kirjoittaa oma traktaattinsa, jos tarpeen.

 Tässä kiinnostaa nyt tuo arkipäivän vaatimaton kysymys, ero toden puhumisen ja valehtelun välillä ihan arkisessa mielessä, eli siten kuin se ymmärretään lastentarhassa, tuomioistuimessa tai jossakin muussa vastaavassa paikassa, vaikkapa perheen aamiaispöydässä.

Kun joku puhuu niin totta kuin osaa, häntä voidaan pitää todenpuhujana, vaikka hän itse asiassa ei onnistuisikaan paljastamaan sellaista osaa totuudesta, joka on häneltä jostakin syystä salattua ja antaisi asioista aivan yksipuolisen kuvan.

Valehtelija sen sijaan saattaa suoltaa hyvinkin paljon tosia lauseita ja niiden taakse tarkoin kätkeä keskeisen asian, jonka jostakin syystä haluaa salata. Syyt voivat olla moninaiset: ehkäpä hän on rikollinen tai suuri patriootti, ehkäpä vaikka edistyksellinen henkilö, joka haluaa olla osaltaan maailmaa pelastamassa ja parantamasa.

Toden puhujaa on usein halveksittu mutta myös arvostettu. Herodotos kertoo, että hänen selvästikin arvostamansa persialaiset opettivat lapsilleen kolme asiaa, joissa yksi oli toden puhuminen.

Kuten jokainen tietää, sekin on problemaattinen asia. Se, joka aina menee möläyttämään totuuksia missä tahansa, tekee usein karhunpalveluksen niin itselleen kuin muille, vaikka totuuden tietäminen ja kunnioittaminen onkin hyvä asia.

Tyrannille totuuden sanominen on yleensä vaarallista. Antiikin aikana keksittiin Aisopoksen kieli, ja puhuttiin vertauksin ja tunnuskuvin. Kolmedioissa totuus kätkettiin naurun taakse -verum dicere ridens.

Huomasin jo tästäkin aiheesat kirjottaneeni parikin kertaa (esim. Vihavainen: Haun suoraa puhetta tulokset ).  Liitän tähän yhden vanhan blogin viimekertaisen jatkoksi. Lisää löytyy hakutoiminnalla:

 

lauantai 16. tammikuuta 2016

Bullshit ja valhe

 

Bullshit,  informaatiosota ja journalismi

 

Sodankäynnin näkökulmasta valhe, harhaannuttaminen on keskeinen keino. Jo antiikin auktorit tekevät tämän täysin selväksi. Totuus toki viime kädessä määrää kaikkien asioiden reunaehdot eikä tavoitteena olevaa voittoa voi saavuttaa luottamalla vääriin tietoihin tai julistamalla tappio voitoksi, mutta silti. Keinona yli muiden on valhe.

Sota elää valheesta, joka on sen ytimessä. Voitto esitetään aina ja tinkimättä oikeuden ja totuuden voittona, mutta sen saavuttamista valheella ei historiassa ole kainosteltu. Mannerheimin, poikkeusihmisen tunnus Candida pro causa ense candido oli tässä suhteessa aika erikoinen. Se sopi hyvin valkoisen armeijan ylipäällikölle (candidus=hohtavan valkoinen), mutta jotenkin siinäkin, vuonna 1922 omaksutussa tunnuksessa tuntuisi tuoksahtavan demonstraatio ja se vaikuttaa ennakkovastaukselta mahdollisiin kysymyksiin.

Toki kuninkaat ovat kautta aikojen, paitsi käyttäneet häpeilemättä alhaisia keinoja sodissa, myös joskus valehdelleet itse voitonkin ja laulattaneet Te Deumia myös suurten tappioiden kunniaksi, mutta ei se asiaa, eli voiton tai tappion merkitystä totuuden hetkenä muuksi muuta. Vihollisen menestystä ei voi pitkän päälle selittää pois eikä omia tappioita salata. Toki sodan onni, fortuna belli, on oikullinen ja epäreilukin jumalatar.

Ennen totuuden hetkeä voi asioita kuitenkin aina yrittää edistää myös valheen keinoin ja toivoa menestyvänsä mahdollisimman pitkään. Joskus onnenkantamoinen voi päästää pälkähästä uhkapelurin, kuten Pietari III:n tulo näyttämölle pelasti Preussin Fredrikin, jolle tämän ansiosta jäi kuolematon maine. Hitler odotti viimeiseen asti kokevansa tuon Hohenzollernien hallitsijahuoneen ihmeen toistuvan kohdallaan, mutta der brave Gefreiter joutui pettymään katkerasti.

Vastuuttomuudestakin saatetaan historiassa palkita, mikäli onni sattuu suosimaan rohkeaa, kuten hänellä sananparren mukaan on oikeus toivoa. Kleiohan on syystä tai syyttä rinnastettu ammattikuntaan, jonka olemassaolo yleensä tunnustetaan tarpeelliseksi, mutta jonka maine on siitä huolimatta ollut kyseenalainen. Onko historia sittenkään vain totuuden ja rehellisyyden koetinkivi, kuten Thomas Carlyle ja häntä seuraten Egon Friedell ovat otaksuneet?

Kysymys totuuden arvosta on kolmannella vuosituhannella tullut erityisen aktuelliksi siitä syystä, että postmoderni nihilismi on suhtautunut koko asiaan yhtä ivallisen alentuvasti kuin Lenin aikoinaan. Itse asiassa postmoderni näkökulma on vielä hävittävämpi ja hävyttömämpi, sillä Leninillä myös totuus oli periaatteellisella tasolla yhtä suuressa kunniassa kuin oikeus, vapaus ja muut perinteiset arvot. Käytännössä toki kaikkia niitä poljettiin täysin häikäilemättä, mutta se kuului dialektiikkaan. Postmodernistille jo itse totuus on vain absurdi flatus vocis, purkautuvan ilman ääni.

Joskus kauan sitten kuului hyviin tapoihin kauhistella englantilaista sanontaa, joka juontaa juurensa 1800-luvun alun maljapuheeseen: “Our Country! In her intercourse with foreign nations may she always be in the right; but right or wrong, our country!”

Tähän asenteeseen on, varmaan syystäkin, liitetty moraalisesti epäilyttävää jesuitismia. Se on kuitenkin yhtä kaukana nykyaikaisesta nihilismistä kuin yö päivästä eikä edes sijaitse aamun ja illan harmaalla alueella. Toive siitä, että oman maan asia ja käytös olisi oikeudenmukaista todistaa ylevästä asenteesta. Maljapuheen jälkimmäinen osa saattaisi, tilanteesta riippuen, myös liittyä mielipahaan, joka syntyisi, mikäli isänmaa olisikin rikkonut oikeutta ja totuutta vastaan. Toki maljapuheiden retoriikka sijoittuu omaan genreensä ja kuuluu nauttia suolahippusen kera.

Nyt, kuin taas olemme saaneet tähän maailmaan informaatiosodan, olemme jälleen oppineet arvioimaan eri osapuolten sanomaa tietyllä varovaisuudella. Vanha kehotus nauttia sanoma suolahiukkasen kera, cum grano salis, ei enää vie mihinkään. On varauduttava totaaliseen, törkeään valheeseen, jossa ei ole totta kuin siteeksi, jos sitäkään.

Hämmästyimme säikähtäin, kun päivänä muutamana saimme lukea venäläisten lehtien, jopa hallitusta lähellä olevien, kirjoittavan mielettömyyksiä lasten kohtelusta Suomessa. Tällaista roskaa ei kukaan kuvitellut joutuvansa näkemään. Kaikelle on kuitenkin oma yleisönsä ja koska myös älykääpiöiden joukko on taaja ja säikkymätön, tarjotaan sillekin näissä kesteissä omat annoksensa. Se vain kuuluu asiaan.

Asia liittyi kampanjaan eli sotaretkeen tai sellaista simuloiviin manöövereihin ja sodissahan totuudella on aina ollut vain välinearvo. Kuten sanottu, valhe on se, mikä sodassa on arvokas ja aseista olennaisin. Asia ei rajoitu joihinkin puolihulluihin dosentteihin.

On asiaan kuuluvaa, että internetin pöhinää nimenomaan valtioiden välisten suhteiden kannalta on nyt meilläkin tarkasteltu myös sotanäkökulmasta, informaatiosotana, johon on soviteltu niitä vihollisen kukistamisen doktriineja, joita älykäs hyökkääjä voisi käyttää. Ongelmana on se, ettei suunnitelmallisuudesta, saati suuresta strategiasta ole kuin epäsuoria todisteita, lähinnä vihjeitä, jotka nekin liittyvät yksittäisiin asioihin, ei kokonaisuuteen. Toki voi yrittää tunkea kaiken samaan kaavaan Prokrusteen metodein, mutta siitä kärsii uskottavuus. Siinä menevät tosi ja valhe iloisesti sekaisin eikä niiden erottamiseen toisistaan ole keinoa.

Lisäksi herää liuta kysymyksiä. Jos, kuten muuankin opus julistaa, informaatiosota on käynnissä Venäjän suunnalta, ei sellainen koskaan voine olla yksipuolinen tilanne. Sodassa olisi äärimmäisen naiivia odottaa, että jompikumpi osapuoli kieltäytyisi käyttämästä keinoja, joita toinen käyttää, elleivät ne nyt sitten ole yhtä tökeröitä ja itseään vastaan toimivia kuin mainittu lapsikampanja. Talvisodassa toki tapahtui, että suomalaiset levittivät itse eteenpäin venäläisten tökeröä propagandaa, joka nostatti kansassa raivoa.

Eiköhän siis liene kohtuullista odottaa, että oma puoli, mikäli se todella on havainnut informaatiosodan olevan todellisuutta, järjestää esimerkiksi viime sodassa käytetyn SAT-VIA-järjestelmän tyyppistä toimintaa, jonka avulla sekä puolustus että hyökkäys ovat mahdollisia.

Jatkosodassa, kun taistelimme yksin, jouduimme puolustautumaan sekä Moskovan-Leningradin-Petroskoin varsin avutonta propagandaa vastaan että myös Lontoon taitavaa manipulaatiota vastaan, joka ei suinkaan ollut vailla tehoa. Siinä tohinassa opittiin ymmärtämään, ettei Suomella ole kuin yksi luotettava ystävä, joka on Suomen armeija. Ruotsi hötkyili peloissaan ja USA tuki Lontoon kavalaa maanittelua. Mutta asemamme oli selvä ja johtopäätökset sen mukaisia. Informaatiorintama piti ja rauha voitiin solmia rivit tiiviinä.

Mutta miten mahtaakaan olla nyt? Olemmeko me tuossa mahdollisessa sodassa omalla puolellamme vaiko sittenkin vaarassa lipsahtaa palvelemaan vieraita intressejä ja nielemään tahallista valhetta, jota varmasti käytetään niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi meiltä kysymättä? Vai ovatko meidän etumme automaattisesti yhtenevät jonkin epämääräisen lännen kanssa, kuten sosialistisen ystävyysliiton maiden intressit kerran sopivat aina yhteen Neuvostoliiton intressien kanssa? Mitä tästä seuraa nyt?

Tuntuu aika säälittävältä, että valtionhallinnon sadalle virkamiehelle kustannetaan amerikkalaisten järjestämät kurssit informaatiosodassa. Eikö omalla maallamme ole tähän kapasiteettia vai eikö sillä ole omaa agendaa? Miten on mahdollista, että jokin ulkomainen taho otetaan tällaiseen rooliin?

Jotta sellaisilla kursseilla olisi jotakin merkitystä, ne olisi syytä tarjota mieluummin journalisteille, jotka tulisi velvoittaa tutustumaan myös kilpaileviin näkemyksiin. Näyttää pahasti siltä, että tämän ammattikunnan suhde totuuteen on vakavasti vahingoittunut näinä postmoderneina aikoinamme ja tästä kärsii heidän oma uskottavuutensa. Erityiseksi ongelmaksi on noussut BS eli bullshit.

Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun ajatusta totuudesta ja sen saavuttamisesta vielä pidettiin normaalina ja vakavasti otettavana asiana. Totuuden, kuten myös hyvyyden ja kauneuden palveleminen olivat kulttuurin keskeisiä tehtäviä. Journalistien kannalta tehtävä oli yksinkertainen: heidän tehtävänään oli kertoa se totuus, jonka saivat tietoonsa ja jota oli syytä sellaisena pitää. Sen sijaan journalismin tehtävänä ei ollut opettaa kansalle, mitä totuudesta piti ajatella eikä siihen missään tapauksessa kuulunut epämukavien tosiasioiden piilottelu. Uutiset ja kommentit oli selkeästi erotettava toisistaan ja tämä oli se tärkeä asia, joka erotti vapaan tiedonvälityksen totalitaarisesta.

Nyt on toisin. Journalistit kokevat ilmeisesti tehtäväkseen maailman pelastamisen ja heidän kunnianhimonaan on tuottaa sellaista sisältöä, joka edistää kaikkia hyvä asioita ja vahingoittaa huonoja.

On syntynyt tilanne, jossa journalisteja syytetään suoraan valehtelemisesta. Erityisesti esille on nostettu YLE ja Helsingin Sanomat. Yleisesti ottaen tämä lienee liioittelua. Varsinaisia tietoisia valheita nämä orgaanit tuskin ovat paljoakaan harrastaneet. Sen sijaan niille kyllä on ollut leimallista  salailu ja niin sanottu bullshit.

Jälkimmäinen karttaa suoranaista valehtelemista ja huijaa muilla keinoin, puhumalla aidasta aidanseipäiden sijasta, johdattamalla keskustelun johonkin muuhun kuin itse hankalaan aiheeseen, assosioimalla käsiteltävä asia johonkin tabuun ja niin edelleen ja niin edelleen. Keskeinen idea on luoda kuuman kysymyksen ympärille emotionaalisesti ladatuista meemeistä valheellisuuden muuri, jonka puolustuslinjoja vain omista eduistaan piittaamattomat desperadot haluavat avoimesti uhmata.

Bullshit saattaa pohjimmiltaan olla Amerikan lahja kulttuurillemme. Kuten small talk, se on ollut laji, jota kansamme osaa heikosti. Tänäkin päivänä sen todelliset taitajat löytyvät etupäässä ns. hyvin koulutetuista kansankerroksista. Itse asiassa on olemassa melko tuore amerikkalainen akateeminen traditio, joka rakentuu nimenomaan bullshitin ympärille (ks. https://en.wikipedia.org/wiki/Cultural_studies). Näyttää jopa siltä, ettei asiaa sen piirissä tyydytä pelkästään tutkimaan, vaan sitä myös aktiivisesti harjoitetaan.

Yhtä kaikki, kansan syvät rivit ovat ymmärrettävästi olleet melko immuuneja tällaiselle tarjonnalle, mikä ei liity niiden elämänpiireihin, vaan viihtyy yliopistojen ohuessa ansari-ilmastossa. Kova todellisuus ja konkreettinen askarointi sen ongelmien kanssa ei jätä BS:lle samanlaista tilaa eikä tilausta.

Ei sille toki missään immuunejakaan olla. Niin sanotun taistolaisuuden kova ydin muodostui kerran akateemisista kiliasteista, jotka olivat kehittäneet kommunismista itselleen kvasiuskonnollisen version. Tämä ryhmä oli selvästi erillään työssä käyvistä duunareista, joista niistäkin osa myös oli hyvin taipuvaista vastaanottamaan Moskovan hyvää sanomaa, vaikka ei Marxin teoksia opiskellut, vaan keskittyi mieluummin oman työpaikan ja liiton asioihin.

 Koska duunari tunsi sentään elämää hieman paremmin ja lähempää, ei häntä kuitenkaan voinut hoidella ja ruokkia samalla evankeliumilla kuin keltanokkaisia opiskelijanulkkeja. Niinpä oli kehitettävä paksu ja tahmea bullshitin kerrostuma suojaamaan ideologian jokapäiväistä turvallisuutta.

Ihmisen valmius ja halu uskoa sellaista, mitä hän pitää totena, on suuri voimavara. Tarvittaessa on kovin helppoa rationalisoida oman maan tai esikuvalliseksi ajatellun etujoukkomaan kaikkia toimia, mikäli tuo tarve on kyllin vahva. On tarpeetonta jaaritella toivovansa, että oma maa tai ideologia olisi oikeassa, kun se kerran ilman muuta on. Edellä siteeratun maljapuheen ensimmäistä osaa ei kukaan ole aikoihin edes muistanut. Sellainen ei enää kuulu tapoihin.

Mikään rationaalinen argumentti ei läpäise paksua BS-kerrosta silloin, kun se suojaa pyhimpiä arvoja, eivät edes arkistojen vastaansanomattomat paljastukset. Vanhanaikaiset järkiargumentit tupsahtavat pehmeään BS:ään kuin peruna puuroon. Ainoastaan jokin hyvin suunniteltu visuaalinen lavastus, joka julistetaan maailman merkkitapahtumaksi, saattaisi ehkä mennä suojauksen läpi, mutta näitä projektiileja on toistaiseksi testattu vain PC:n taholta menestyksellisissä hyökkäysoperaatioissa vanhanaikaista toisinajattelua vastaan.

Sellaista on nykyinen virallinen ideologiamme, PC ja sellainen on sen voittamaton suojapanssari, BS. Jossakin mielessä se on vanhaa ja jo antiikin aikana käytettyä ainesta, jolla aina on ollut tehonsa. Muinaisen Kreikan sofistit osasivat sen ainakin yhtä hyvin kuin Kreikan nykyiset vallanpitäjät. Mutta joidenkin merkkien perusteella voi arvioida, että 2000-luvusta on tullut BS:n uusi suuruudenaika, kun se on tasa-arvoisesti korotettu valtaistuimelle uutena totuutena tai ainakin erittäin varteenotettavana kruunutavoittelijana tai regenttinä, mikäli totuudelta jäänyt valtaistuin on lopullisesti jätettävä tyhjäksi. Mihin me totuutta tarvitsemme, jos BS toimii paremmin?