Huxleyn maailma

Huxleyn maailma

Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ilmestyi vuonna 1932. Silloin maailmassa oli paljon uutta ja uljasta alkaen liukuhihnatuotannosta ja päätyen aina missikisoihin ja alastomuuden ja seksin aivan uudenlaiseen läsnäoloon ihmisten arjessa. Myös musiikin alalla muotiuutuuksia piisasi, saksofonijatsista neekerirummutukseen.

Tietenkin myös ajan suuret yhteiskunnalliset ongelmat, liikaväestö, massatyöttömyys ja utopistiset yhteiskuntakokeilut, tässä vaiheessa lähinnä kommunismi ja fasismi, antoivat taustansa kirjoitusajankohdalle. Hiljattain käyty suursota ja kirjoittajan omat kokemukset tajuntaa laajentavien kemikaalien parissa kuuluivat myös kontekstiin.

Puuttumatta Uljaan uuden maailman varsinaiseen utopistiseen sisältöön ihmishautomoineen ja olouttamisineen, voi myös olla kiinnostavaa vilkaista, mitä muuta uutta muutaman sadan vuoden kehityksen oletetaan tuoneen mukanaan.

Seksi normaalina hyödykkeenä on yksi uutuus, jonka kehitys on vuonna 1932 vasta nupulla. Tunnuslause ”kaikki kuuluvat kaikille” vastaa ajan humaania henkeä ja lienee saanut ainakin osan innoituksestaan niistä uutisista, jotka kertoivat seksielämän kommunistisella Neuvosto-Venäjällä olevan vapaata siinä mielessä, että ”yksityisomistus” naisiin ja siis myös miehiin nähden on poistettu. Eiväthän ne ihan totta olleet. Mutta perheen hävittäminen sanan vanhassa mielessä ja seksi hyödykkeenä kuuluvat toki aikamme kulttuurin ytimeen.

Automatisointi näyttää kirjassa olevan lapsenkengissään ja sen sijaan, että edes yksinkertaisen työn tekisivät robotit, sitä tehdä puurtavat alempien kastien edustajat –toki myös alfat ja alfaplussat tekevät omia työtehtäviään. Alfojen oma valtio sen sijaan päättyi verilöylyyn ja niinpä palattiin vanhaan, hieman Platonin valtiota muistuttavaan systeemiin.

Huvittelu näyttää primitiiviseltä. Liukuporrastennis, sähkömagneettinen golf ja vastaavat typerän oloiset pelit ja leikit kelpaavat ajankuluksi myös alfoille, samoin kuin vaikkapa naisten raskaan sarjan painiottelut. Gammoilla, semi-moroneilla ja vastaavilla ryhmillä ilmeisesti pallopelit ovat yhä vain samassa suosiossa kuten ne olivat vuonna 1932. Fanittajien tappeluista ei kerrota. Ilmeisesti sellaisia ei osattu ennakoida.

Työn ainoa funktio ei toki ole tuotanto. Oli kokeiltu rajusti lyhennettyä työpäivää, mutta se johti vain soman eli mielihyvälääkkeen kysynnän valtavaan kasvuun. Parasta oli edelleenkin täyttää ihmisten tajunta jonkinlaisella enimmäkseen joutavalla askartelulla.  Niinpä automaatteja ei ole eikä tarvita. Mutta eipä ole työttömyyttäkään.

Vanhuus taas täytetään erilaisilla onnellistamisen konsteilla ja lopputuloksena on aikanaan siirtyminen polttolaitoksiin ilman sen kummempia emootioita tai seremonioita, kun se aika koittaa. Fosfori kerätään tarkoin talteen.

Yhteiskunnassa ei ollut lainkaan perhettä, koska kaikki monistettiin (kloonauksen vastine) ja haudottiin ja sen jälkeen oloutettiin eli hypnotekniikoilla ennaltamäärättiin sosiaalisesti ja saatiin omaksumaan tietyn kastin identiteetti.

Uskontoa ei tarvittu, koska ihmisten nuoruutta jatkettiin aivan samanlaisena kuuteenkymmeneen (?)ikävuoteen, jonka jälkeen rats -tuli loppu ja yksittäinen kastinsa tapaus siirrettiin taas raaka-aineeksi edesauttamaan uusien sukupolvien kasvua lannoitteena.

Suuret yksilölliset kriisit ja onnettomuudet puuttuivat tästä maailmasta, mukaan lukien intohimot, kuten rakkaus ja myös kuolemaan liittyvä mystiikka ja vanhuuden seesteisyys. Nautintoja oli kullekin riittävästi ja mielialaa muutettiin tarpeen tullen somalla. Kerran kuussa saatettiin antaa tarvitseville RIK -rajuin intohimon korvike.

Ihmisten tajunnan täytti jokatuntinen radio kaiketi älyttömällä jumputuksella, vaikka kirjassa ei kerrotakaan ihmisten pitävän joka hetki korvillaan kuulokkeita ja apinamaiset (minun tulkintani) journalistit kilpailivat parhaista luontokuvista, esimerkiksi villin alkukantaisista hourailuista, joita voitiin esittää yleisölle tuntokuvina.

Villihän, sivumennen sanoen, oli luonnollista tietä syntynyt ihminen, joka jossakin reservaatissa oli onnistunut hankkimaan Shakespearen kootut ja koetti niiden avulla orientoitua uljaassa uudessa maailmassa (termi näytelmästä Myrsky).

Uskontojen tutkimus oli läheistä Huxleylle, joka hyvin tunsi myös huumeiden maailman ja oli kirjoittanut mm. teoksen Doors of Perception (siitä sitten tuli erään yhtyeen nimi).

Villi eli luonnollinen ihminen kapinoi kirjassa keinotekoisia paratiiseja ja korvikekokemuksia vastaan, mikä minusta tuntuu hieman oudolta, mutta lienee tarpeen kirjan juonen takia.

Yhtä kaikki. Sangen monet nykyajan asiat ja suuntaukset näkyvät Huxleyn visiossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa sitä, missä määrin promiskuiteetissa elävät naiset huolehtivat kimmoisuudestaan. Kirja ei kuitenkaan tunne kimmoisuus (ja muhkuraisuus)laitosten valtavaa verkostoa eli kuntosaleja. Kummallista kyllä, itse kukin näyttää vain hyväksyvän niin sanoakseni synnyinlahjana saamansa kimmoisuuden.

Ihmisten kastit on ilmeisesti mahdollista erottaa ulkoisten tunnusten perusteella, mutta Huxleyn mieleen ei juolahtanut ennustaa valtavaa tatuointibisnestä, jonka avulla erilaiset moronit haluavat tehdä kastinsa julkiseksi ja kaikille näkyväksi.

Aika erikoinen on tuon varhaisen aikakauden näkemys tulevaisuuden huiipputekniikasta. Radioreportteri pyytää villiltä anteeksi, ettei voi tervehtiessään ottaa päästä alumiinista tehtyä silinterihattuaan, koska se on kovin painava. Siinä joka tapauksessa sijaitsee mahtava tekniikka:

 ”hän kehitti auki kaksi johdinta, jotka oli kytketty hänen uumilleen kytkettyyn kannettavaan paristoon, kiinnitti ne pistokytkimillä alumiinihattunsa sivuihin, kosketti hatun kuvussa olevaa joustinta ja siitä loikkasi esiin mikrofoni, kuin vieteriukko ja vaappui väristen viidentoista sentin päässä hänen nenästään, laski kuulutorvet korvilleen, painoi hatun vasemmalla sivulla olevaa katkaisinta”.  (Suom. I.H. Orras)

Sen jälkeen seurasi putkiradion lämmitys ja kalibrointi: ”Hatusta alkoi kuulua heikkoa ampiaisensurinaa. Sitten hän käänsi hatun oikealla sivulla olevaa nappia, ja surinan keskeytti stetoskooppinen läähätys ja ratina, nikotus ja äkilliset vingahdukset. ’Halloo’, hän sanoi mikrofoniin, ’halloo, halloo’. Äkkiä hänen hatussaan kilahti kello…”

Fantastinen vehje tuo lähetin, epäilemättä, mutta ei tästä meidän maailmastamme ja tuskin myöskään muutaman sadan vuoden päässä odottavasta tulevaisuudesta.

Huxley itse arvioi myöhemmin ennustuksiaan ja huomasi hyvin pian, ettei tekniikan osalta ennustanut oikein. Se ei kuitenkaan ole tärkeää. Kun atomipommit oli räjäytetty, hän sen sijaan oli yhäkin vakuuttuneempi tulevan totalitarismin mahdollisuudesta ja katsoi, ettei sellaista tarvinnut odottaa puolen vuosituhannen ajan, vaan se voisi koittaa jo sadan vuoden kuluttua.

Nyt tuon vaadittavan vuosisadan jälkipuolisko sitten on jo hyvässä vauhdissa. Eivät mitkään ennusteet voi kovin tarkkoja olla, mutta jotakin tuttua on tuossa Huxleyn kuvittelemassa maailmassa näkevinään, vaikka esimerkiksi täystyöllisyys ja yleinen tyytyväisyys antavat yhä odottaa itseään.