Jalon nimen mies

Teollisuusmiehen ura

Sigvard Strandh,
Alfred Nobel. Dynamiitinkeksijän elämä.
Suomentanut Matti Kettunen. Suomen Klassikkokustannus Oy. 2004, 317 s.

Joskus
murrosikäisenä juolahti mieleeni kokeilla, voisiko aitassa olevia ns.
kivipommeja saada räjähtämään.

Se ei onnistunut
enempää sytytyslangalla kuin edes käärimällä pommissa oleva taikina pitkoksi
vanhaan Suomen Kuvalehteen ja sytyttämällä se palamaan. Parin vuoden kuluttua
löysin tietyömaan kivimurskeiden seasta puolikkaan dynamiittipötkyn ja sen
kanssa onnistui jo paljon paremmin. Mutta se on jo toinen juttu.

Olennaista oli,
että en saanut dynamiittia räjähtämään sytyttämälle se tuleen ja kovin
tunnotonta se oli myös iskuille. Kyllähän se vasaran ja alasimen välissä
räjähti, mutta sellainen vaati jo yrittämistä.

Itse asiassa
tein samoja kokeita, joita Alfred Nobel suoritti näytöksissään ympäri maailmaa.
Hänen bravuuritemppunsa oli vetää taskusta dynamiittipötkö ja sytyttää se
tuleen kuin sikari. Yleisö hiippaili tässä vaiheessa yleensä jo ulko-oven
lähettyville, mutta eihän se dynamiitti räjähtänyt –kun kerran oli kunnollista
ja asiallisesti säilytettyä.

Juuri tähän
turvallisuuteen perustui Nobelin uuden tuotteen –sanoisinko- jymymenestys.
Aikakausi, joka rakensi valtavasti rautateitä, kanavia ja tunneleita, tarvitsi
lähes loputtomasti louhintaräjähteitä. Mustaruuti oli melko tehotonta ja vaati
suuren määrän porareikiä massayksikköä kohti. Viisi tai jopa kymmenen kertaa
tehokkaamman dynamiitin käyttö merkitsi miljoonasäästöjä ja työn nopeutumista.

Uudenaikainen louhintatekniikka
vaati paljon muitakin innovaatioita, joissa Nobel oli mukana: sytytysnallit, sähkösytytys
ja paineilmaporat mullistivat nopeasti koko vanhan maiseman. Sepä oli
miekkonen, joka pääsi rahastamaan uusilla innovaatioilla ja patenteilla tänä
aikana.

Nobel ei
kuitenkaan ollut mikään turha mies ja pelkkä pörssihuijari, hän oli koko ikänsä
intohimoinen kokeilija ja keksijä. Dynamiittikaan ei syntynyt sattumalta, kuten
kasku väittää, vaan sinnikkään kokeilun tuloksena. Alfred itse ei sen sijaan
keksinyt nitroglyseriiniä, jonka valmistuksesta hänen suuri räjähdeimperiuminsa
alkoi.

Nitroglyseriini
oli erittäin tehokas ja erittäin vaarallinen aine, jonka oikkuja ei kukaan
oikein tuntenut. Kaivostyömiehet saattoivat käyttää sitä polttoaineena
lampuissaan ja voiteluaineena kaivoskärryissään, mutta aina silloin tällöin
maailma sai kauhistua hirveistä onnettomuuksista.

 Niinpä juristit kiirehtivät tekemään kaiken
maailman rajoituksia aineille, jotka sisälsivät nitroglyseriiniä ja siksi
Nobelilla riitti työmaata sen todistamisessa, että hän tosiaan oli kesyttänyt
tuon hirviön. Byrokraatin aivoilla asian käsittäminen ei ollut mahdollista ja
kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei uudenlaisia poliittisia päätöksiä tehty
pitkään aikaan.

Dynamiitti oli
siis kesytettyä ja samalla heikennettyä nitroglyseriiniä. Samanlainen operaatio
tehtiin myös pumpuliruudille, eli nitroselluloosalle, joka nimestään huolimatta
ei ole mitään ruutia, vaan vielänitroglyseriiniäkin voimakkaampi räjähde, jolla
myös oli taipumus räjähdellä itsekseen.

Tässä
tapauksessa siitä todella tehtiin ruutia eli räjähdysaine flegmatisoitiin
ampuma-aineeksi, joka ei rikkonut putkia ja piippuja, vaan lennätti ammuksen
rauhallisesti, mutta riuskasti maaliinsa. Sama tehtiin myös nitroglyseriinille,
jolloin saatiin aikaan savuttomia ruuteja.

Mielipuolinen
varustautuminen edellytti, että valmistettiin yhä uusia vaunulastillisia ruutia
ja muita räjähteitä, Sotilasräjähteeksi dynamiitti ei kelvannut, mutta sen
sijaan kehitettiin esimerkiksi trinitrotolueeni eli trotyyli, jota kääntäjä ja
muut hänen sukupolvensa edustajat kutsuvat TNT-räjähteeksi. Tuntemattoman
jermut puhuivat vielä rotulista.

Vain savuton
ruuti kuului varsinaisesti Nobelin sotilaalliseen kemian teollisuuteen, mutta
hän oli mukana myös tykkiteollisuudessa ja osti itselleen Boforsin tehtaan.
Lisäksi hän kehitteli raketteja sotilaskäyttöön. Nobelin miinat, joita Krimin
sodan aikana paljon viriteltiin Suomenkin rannoille, etenkin Helsinkiin, olivat
aikansa merkittävä innovaatio ja tekivät Venäjästä alan edelläkävijän.

Miinoja tosin
kehitteli Alfredin ja hänen yritteliäiden veljiensä isä Immanuel, joka tuli
Venäjälle Turun kautta, Lars Gabriel von Haartmanin suosiollisella
myötävaikutuksella. Suomessa Nobeleilla oli räjähdysöljyn valmistusta Pasilassa
ja lamppuöljyfirma Aurora.

Nobelien
ensimmäinen kausi Venäjällä ei kaikilta osin ollut suuri menestys, mutta vuosisadan
lopulla he iskivät kultasuoneen, joka oli Bakun maaöljy.

Kuten
Amerikassa, tätä uutta luonnonvaraa käytettiin aluksi öljylampuissa. Kerosiinia
alettiin tislata ja kuljetettiin laivoilla Volgaa pitkin Venäjän suurille
markkinoille, joita Nobel ennen pitkää hallitsi. Kerosiini syrjäytti
valaistusaineena valaanrasvan, mutta sen kukistivat pian kilpailussa kaasu- ja
sitten sähkövalo. Uutta käyttöähän tuli sitten suihkukoneissa, mutta se on jo
toinen juttu.

Vuosisadan
lopulla alkoi jo öljyn käyttö höyrykoneiden polttoaineena ja sitten diesel- ja
ottomoottorien polttoaineena, mikä vaati jalostusta eli krakkausta erilaisiksi
hiilivety-yhdistelmiksi.

Nobelit loivat
valtavan öljyimperiumin ja pelkästään Bakuun syntyi suuri yhteisö, jossa
suomalaisiakin lienee ollut jokunen sata. Logistiikkaketjun, satojen laivojen
ja proomujen liikenteen solmukohta oli Tsaritsyn eli nykyinen Volgograd, johon
myös syntyi nobelistien yhteisö, noin leikillisesti sanoen. Pietarissahan firma
pyöritti Venäjän suurinta konepajaa.

Voidaankin
todeta, että Nobelit ja Alfred vielä erikseen eivät olleet yhden tuotteen
miehiä, vaan levittivät imperiuminsa todelliseksi monialayritykseksi, jossa metalliteollisuudella
oli tärkeä asema.

Venäjällä siihen
liittyivät muun muassa armeijan suuret tilaukset: kiväärien muuttaminen takaaladattaviksi
ja Berdan-kiväärien tuotanto. Tämän
alan teollisuushan keskittyi kolmeen suureen tehtaaseen, jotka olivat Tulassa,
Iževskissä
ja Siestarjoella. Suomalainen Carl August Standertskiöld, joka toimi Venäjän
asetehtaiden ylitarkastajana, oli suureksi avuksi.

Kirjassa
kuvaillaan laajasti niitä taisteluita, joita sinnikäs bisnesmies joutui käymään
firmansa puolesta ja myös sitä kehittämistyötä, jonka myötä keksinnöt
muuttuivat innovaatioiksi. Nitraamalla tehtyjen räjähteiden valmistus on
periaatteessa ja käytännössäkin hyvin simppeliä ja murrosikäisenä harrastin
sitä paljonkin. Aivan toinen juttu on tuottaa niitä turvallisesti tuhansia
tonneja ja järjestää jakeluketjut.

Alfred Nobelin
erikoisuuksiin kuului, että hän oli pasifisti ja uskoi, että aseita
kehittämällä päästäisiin piankin siihen tilanteeseen, ettei kukaan uskaltaisi
aloittaa sotaa, jonka tietäisi koituvan myös itselleen tuhoisaksi. Tällaistahan
uskottiin jo 1900-luvun alussa, jolloin jalkaväen ja tykistön aseiden teho oli äkkiä
kasvanut valtavasti.

Nobel suosi myös
entistä yksityissihteeriään Bertha von Suttneria, joka tunnetaan pasifismin
suurena nimenä. Hänen –siis Alfredin-  perustamansa rauhanpalkintokin puhuu
puolestaan.

Naisiin Alfred
hairahtui ainakin yhden kerran ja näyttää jäänen pahasti erään
seikkailijattaren lumoihin. Hän lähetti tälle parisataa kirjettä ja ymmärrettävästi
entinen heila saapui myös mehevän kuolinpesän ääreen. Siitä hän ei kuitenkaan
hyötynyt enempää kuin sukulaisetkaan., joilla tosin oli rahaa omastakin takaa.

 Nobelin testamenttia pidettiin skandaalina ja
paheksuttiin yleisesti: miksi ihmeessä hän oli oikein erikseen säätänyt, että
kuka tahansa saattoi saada Nobel-palkinnon. Miksei rahoja jätetty Ruotsiin?

Hieman kyynisesti
sanoen tehtiin ilmeisesti kompromissi, jonka mukaan palkinnot kyllä
mahdollisuuksien mukaan jaettiin ruotsalaisille, mutta muutkin saattoivat tulla
kyseeseen, ellei omia mahdollisia ehdokkaita riittänyt.

Rauhanpalkinnosta
Nobel uskoi, ettei sitä tarvitsisi jakaa pidempään kuin 30 vuoden ajan. Ellei
siihen mennessä olisi saatu aikaan ikuista rauhaa, palattaisiin armotta
barbariaan.

Mitäpä tuohon
sanomaan.

Mikäli elämme
yhä barbarian maailmassa, ei syy ole Nobelin. Hänen elämänsä on mainio esimerkki
siitä uskomattomasta ruotsalaisesta insinööritaidon ja yritteliäisyyden
noususta, joka aikoinaan teki naapurimaastamme laadun ja luotettavuuden
synonyymin koko maailmassa.

Hyviähän mekin
ollaan, mutta ei meillä Nobelia ollut.

Miehen tie

 Miespuolinen Nora

Arto Paasilinna,  Jäniksen vuosi. Gummerus, 1997 (1975) 182 s.

Viime kerralla tuli kajottua sellaiseen aiheeseen (henkilöön), että intohimot nousivat joillakin tahoilla jo aivan kohtuuttomiksi.  Ainahan tässä maassa jokin asia riittää rikkomaan vanhojenkin ihmisten mielenrauhan, ja sellaisia koetan välttää. Seurauksethan voivat olla vakavia, kuten kokemuksesta tiedän.

Luin siis lupsakan humoristin sepustuksen, jota minulle oli suositeltu. Sivumennen sanoen, tätä Yliopiston kirjastosta (ent. Ylioppilaskunnan kirjasto) lainattua kappaletta olivat jo monet ennen minua hyödyntäneet. Kirja oli täynnä japaniksi kirjoitettuja selityksiä ja siellä täällä oli myös merkintöjä venäjäksi ja englanniksi.

Kielellisesti kirja on helppo ja sopii siis suomen opiskelijoille, Muutama arvoitukselliseksi jäävä termi tai ilmaus sanakirjojen ulkopuolelta ei menoa haitanne. Tärkeää on opastus suomalaiseen sielunmaisemaan. Sitä paitsi kyseessä on syvällisesti filosofinen teos, kuten ranskalaiset kriitikot ovat todenneet.

Siitä näyttääkin olevan kysymys. Kun aikoinaan Ibsenin Nukkekoti löi koko läntisen maailman hämmästyksellä ja paheksunnalla, johtui asia vain siitä, että sen sankaritar, Nora muutti koko elämänsä ja muutamien muidenkin elämän hylkäämällä perheensä tuosta vain. Muutenhan näytelmä oli kovin joutava, etten sanoisi kökkö.

Noran tapauksessa kyse tietenkin oli pelkästä karkeasta paheesta ja velvollisuuksien pakenemisesta, mikäli asiaa tarkastellaan klassisen etiikan ja moraalin perspektiivistä. Mutta kun se uutuus oli, ettei enää haluttu tarkastella. Tässä uudessa maailmassa kaikki ei ollut ainoastaan mahdollista, vaan myös luvallista. Tämän sanominen teki näytelmästä vuosisadan taideteoksen.

Noran tapauksessa kaikki perustui täysin typerään ja pinnalliseen mielensä pahoittamiseen, jonka syynä oli tahaton väärinymmärrys, ei mikään pahantahtoisuus tai jylhä kohtalon käsky. Tekipähän nyt vain päähenkilön mieli haistattaa pitkät koko porukalle ja lähteä etsimään sitä oikeaa ja todellista egonsa tyydytystä, joka vain ja ainoastaan voi olla ihmisen arvoisen elämän päämääränä.

Nora ei hylännyt ainoastaan hyväntahtoista miestään, joka loukkasi häntä olemalla huomaamatta hänen diskreettejä huomionosoituksiaan. Myös pienet lapset jätettiin yksin tein. Mikäpä voisi tässä uudessa maailmassa olla pätevä syy estää nuoren naisen tarpeiden tyydytys? 

Yleisö kauhistui, mutta ihastui samalla: miten mahtavaa! Eikö kyseessä ollutkin nykyajan Medeia! Ehkä tässä oli naisellinen vastine Heinen krenatööreille: lass sie betteln geh’n, wenn sie hungrig sind –mein Kaiser, mein Kaiser gefangen!

Mutta loppuun rääkätyt krenatöörit eivät paenneet velvollisuuksiaan typerän loukkaantumisen takia, vaan pyysivät niitä lisää kunnian tähden ja se teki heistä suuria.

Pidän mahdollisena, että Heine tapansa mukaan oli ironinen kuvatessaan krenatöörien mieletöntä pyrkyä itsensä uhraamiseen, mikä samalla aiheutti myös perheelle onnettomuuden. Joka tapauksessa asetelma oli klassisen moraalin näkökulmasta jotenkin hyväksyttävä, arvostettavakin.

Mutta puhutaan nyt jo Vatasesta.

Hän oli jonninjoutavan työn tekijä, toimittaja, jonka tehtävänä oli tuottaa juttuja kaiken maailman markkinointiekonomien viihdykkeeksi. Se ei ollut ammatti aikamiehelle, joka pystyi parempaankin.

Vaimo taas oli jollakin tapaa ilkeä ja itsekäs ihminen, jolla ei ollut mitään arvostettavia pyrkimyksiä tässä maailmassa, oman surkean makunsa tyydyttämisen ohella. Hän vaihteli kodin sisustuksia ja olisi mielellään vaihtanut myös Vatasen, jos homman olisi saanut helposti aikaan.

Lapsen sijasta vaimo teki abortin ja selitti, että lastensänky olisi rikkonut sisustuksen harmonian. Kun ilmeni, että raskaus oli jonkin ulkopuolisen aikaansaannos, vaimo pilkkasi Vatasta siitä, että tämä hölmö oli mustasukkainen kuolleesta sikiöstä. Epäilemättä tuo alhainen tunne oli jonkinlainen jäänne esimodernilta ajalta.

No, Noran tavoin Vatanen jätti kaiken ja alkoi toteuttaa itseään. Vaimolleen hän ei tosin ollut mitään velkaa eikä lapsia ollut. Sikäli kenttä oli avoin, eikä Vatasen hyvettä voine vakavasti asettaa kyseenalaiseksi tämän askeleen tähden.

Tosin sitten annettiin mennä välillä aika lujaa. Enimmäkseen Vatanen hakeutui oikeisiin miesten töihin, usein erämaihin kauas ihmisistä. Joskus otettiin kunnon ryyppyputki, joka muistutti samanismia järjettömässä pyrkimyksessään pois tämän maailman rajoitusten piiristä.

Vai olivatko kyseessä sentään ennen muuta hedonismin purkaukset, ainakin kun mentiin sen nuoren naisen mukaan, jonka kanssa jouduttiin oikein kihloihinkin, kuten krapulan hälvetessä kävi ilmi. Mutta ketäpä tässä vahingoitettiin? Lukuun ottamatta nyt muuatta nuorta poliitikkoa, jota lyötiin jossakin ravintolassa. 

Nainen pääsi ainakin sinne, minne halusi ja lopulta kai myös naimisiin, kuten ihmissuvulle on määrätty.  Ehkäpä lapsiakin syntyi ja ne pääsivät hyvään perheeseen ja olivat vanhempiensa toivomia.

Kirjassa nähdään myös loppuunajetun, väheksytyn ja väärinymmärretyn miehen turhautuminen. Kyseessä on metsäpaloa sammuttava puskutraktorin kuljettaja, joka ajaa lopulta koko pillarinsa (vaikea sana ulkomaiselle opiskelijalle!) järveen. Miksei ajaisi?

Kirjan lopuksi nähdään hurja karhunajo, joka vie Vatasen aina rajan yli, Kantalahteen saakka. Sitä varmaankin voi verrata Hemingwayn Vanhus ja meri –kertomukseen tai sitten johonkin muuhun. Mies suuttuu luontokappaleelle ja pyhittää elämänsä kostolle, joka kiduttaa hänet itsensäkin kuoleman rajoille. Päämäärä sentään saavutetaan.

Sellaista elämää. Mies tekee voimallaan ja järjellään erämaan ränsistyneestä loukosta asuttavan paikan ja elää harmoniassa jäniksensä ja metsän petojen kanssa, kunnes viimein joutuu kaksintaisteluun, jossa otetaan miehestä mittaa, jos karhustakin. On tämä toista kuin typeryyksien naputtelu paperille jossakin avokonttorissa –sellaisethan olivat tuolloin vähämielinen muoti-ilmiö.

Syvällistä filosofiaa tai ei, kyllä tämä mielestäni Nukkekodin päihittää tai selättää mennen tullen. En ole varma, millaisia ilmauksia nykyään pitäisi käyttää. Ehkä sanon, että se peittoaa.

Ei siinä naisten nahka pöllyä, eivätkä höyhenet lentele, Vatanen on kaikkien kaveri, joviaali ja solidaarinen aina tiettyyn rajaan saakka. Naiset ovat pääsääntöisesti ihania, kuten oikeassakin elämässä, mutta eivät tietenkään aina. Miksipä vääristellä selvää asiaa ihan kuin se kurja aviisi, jota Vatanen aikansa palveli?

Taitaa se tosiaan olla niin, että tällä romaanilla on syvällinen filosofinen sanoma meidän ajallemme. Suomalaisessa kirjallisuudessahan se ei suinkaan ole ainoa lajiaan. Päinvastoin, tätä tavaraa meillä riittää. Ehkä sitä kannattaisi juuri nykyään nostaa esille ja tarjota kansainväliseenkin käyttöön? 

Tämä kirja on jo ollut suurmenestys. Seitsemän veljestä saattaa olla vaikeammin ymmärrettävä, mutta entäpä vaikka Lampaansyöjät ja eräät muut Huovisen mestariteokset? Kyetäänkö niitä ymmärtämään? Mitä lienevät tätäkin kirjaa lukeneet japanilaiset ja venäläisetkin ajatelleet?

Klinge ei hellitä.

 

What do you want to do ?

New mail

Seikkailuja kotosalla

 

Matti Klinge, Mannerheimin unet. Päiväkirjastani 2019-2020. Siltala 2020, 182 s.

 

Kautta aikojen tuotteliain historioitsijamme Matti Klinge julkaisee tänäkin vuonna useita kirjoja. Yhdestä kirjoitin jo pari viikkoa sitten ja nyt tuli vastaan tämä. Kaupassa näin tuoreen uusintapainoksen parista vanhasta kirjasta ja omaelämäkerran päätösosa näyttää olevan tulossa.

Päiväkirjasarjalla on vakiintunut ihailijakerhonsa ja ymmärrän kyllä miksi. Vastaavaa älykästä pohdiskelua ja vankkaan historian tuntemukseen perustuvaa asioiden tarkkailua ei nykykirjallisuudestamme muualta tapaa. Asia voi liittyä siihen, ettei se myy enää kirjan muodossa ja on siirtynyt blogeihin.

Päiväkirjoissa joka tapauksessa seikkaillaan varsin rohkeasti niin nykykulttuurin kentillä kuin menneisyydessä, jonka tärkeys nykyajalle on kirjoittajan aina helppo löytää.

Anekdootti kertoo vahtimestarista, joka oli jäänyt vahingossa pitkäksi aikaa lukkojen taa maansa valtionarkistoon. Kun häneltä kysyttiin, mikä tilanteessa oli vaikeinta, hän vastasi, että nälän ja tupakan puutteen kyllä saattoi kestää, mutta pirullista oli, kun ei ollut mitään lukemista.

Tässä on tietenkin paradoksi, mutta juttu voisi hyvin olla tottakin. Mikäli ne tekstimassat, jotka olivat käden ulottuvilla, eivät kertoneet ihmiselle mitään, olisi niihin käytetty aika ollut pelkkää itsekidutusta.

Moni näyttää myös näinä koronan aikoina kokevan vaikeaa deprivaatiota joutuessaan olemaan ilman monia sisäeritystä kiihottavia elämyksiä. Erilaiset seikkailut ja elämykset ulkomailla, erilaisilla festivaaleilla tai vaikkapa yökerhoissa antaisivat kiihokkeita, mutta nyt niitä ei ole.

Sen sijasta voi tietenkin vaikkapa katsella TV-sarjoja, joissa ns. toiminta eli muutama murha ja mahdollisimman raaka pahoinpitely aikayksikköä kohti kohottaa toistuvasti adrenaliinitasoa. Lukeakin voisi, mutta mitäpä nykyihminen lukisi? Klassikkoja hän ei ymmärrä ja turhien julkkisten itsensä paljastelu puuduttaa nopeasti kenet tahansa.

Klingen päiväkirjat sen sijaan ovat älyllistä seikkailua. Niissä on sen verran rohkeutta, että ne aina välillä herättävät vastaväitteitä, varmaan aggressioitakin. Sitä paitsi niistä löytyy luultavasti jokaiselle aina silloin tällöin jotakin uutta, jota voi sitten sovitella omaan käsitykseensä asioista.

Kirjoittajan tavaramerkkeihin kuuluu tietty itsepäinen konservatismi kielellisissä asioissa. Kirjoittaja puhuu plastikkasseista, rullatuoleista ja kriitillisyydestä, kuten 1950-luvullakin tehtiin, mikä myös antaa tietyn, piristävän mausteen tekstille. Muodikkaat Amerikan slangin puhujat eivät ole päässeet ulottamaan vaikutusvaltaansa näille sivuille, ja heitä kirjoittaja vain käväisee ohimennen ruoskimassa.

Kotikirjaston pöydältä avautuu kuitenkin myös näkymä maailmanhistoriaan. Sen mannerlaattojen liike osoittaa, että anglofoninen maailma on nyt pahasti laskusuunnassa. Asiain tilaa voi vain verrata parin- kolmenkymmenen vuoden takaiseen.

Myös se pohjoismaisuus, joka käytännössä tarkoitti Ruotsikeskeisyyttä, on hajonnut. Meille se oli aikoinaan monessa suhteessa tärkeää ja muutkin Ruotsin naapurit menivät siihen mukaan, mutta mitä siitä oikein onkaan enää jäljellä? Ruotsi ei todellakaan ole enää ylivertainen esikuva edes naapureilleen -varsinkaan Malmön Ruotsi. Uskon ymmärtäväni, mihin tuo sana viittaa.

Kirjoittaja näyttäisi pitävän arvossa EU:n suuruutta. Johonkin suurempaanhan meidän, pikkuvaltioiden tulee kuulua, eikä Venäjäkään taida olla vaihtoehto -ainakaan enää.

Anglosaksisen maailman usein vastenmieliset omituisuudet ovat kirjoittajan hampaissa ja armon saavat hänen silmissään lähinnä Ranska ja Saksa. Venäjän geopoliittisia intressejä hän on aina ymmärtänyt ja sivuaa taas tätä tärkeää aihetta.

Uusista ja yllättävistä löydöistä suurin osa näyttää nyt tulevan G.A. Gripenbergin laajoista päiväkirjoista. Olen itse tällä palstalla kommentoinut Gripenbergin muistelmia, mutta päiväkirjathan ovat kokonaan toisenlainen genre.

Noiden päiväkirjojen sivuilta astuu esiin myös se toisenlainen Mannerheim, joka kertoo unistaan ja joutuu vielä lähes 80-vuotiaana kauniin kreivittären lumoihin. No, rakkauden edessä nöyrtyvät kaikki ikäkaudet, kuten Puškin aikoinaan sanoi: любви все возрасты покорны.

Kirjoittajalla riittää myös runsaasti kommentteja nykypolitiikkaan. Hän kauhistelee Tuomiojan sivistymätöntä tapaa leimata Varsovan kuninkaanlinnassa vietetty aika hukkaan heitetyksi ja paheksuu suuresti sitä poliittisten avustajien laumaa, joka nykyään on sekä ministereillä että kansanedustajilla. On selvää, että tuo poliittisten broilerien joukko käyttää myös suurta valtaa, mutta kenen mandaatilla?

Vanha, presidentille suuren vallan antanut hallitusmuoto oli nykyistä selvästi parempi ja nykyinen, vallankaappauksen jälkeinen tila saattaa kriisin kohdatessa koitua kohtalokkaaksi. Aikoinaan, Suomen kohtalonvuosina heikkoja poliitikkoja ohjasivat sisäpoliittiset intressit, mikä johti katastrofiin.

Nykyinen viisikko saa kirjoittajalta selvästi paremman arvosanan kuin edeltäjänsä ja sitä voi itse asiassa odottaakin. Ainakin nuo tytöt (Klinge ei sanaa käytä) pukeutuvat hyvin ja käyttäytyvät muutenkin arvokkaasti. Sivumennen sanoen, olen kovin ihmeissäni ”tyttö”-sanan ymmärtämisestä synkän pejoratiiviseksi. Olen heitä aina ihaillutkin.

Seikkailut kirjojen äärellä ovat monet, mutta lehdet eivät näytä kykenevän tarjoamaan merkittävää älyllistä kiihoketta, ainakaan suomalaiset.  Ruotsissa sivistyneistön puoleen kääntyvä sanomalehti sentään on: Svenska Dagbladet.

Olisipa mainiota, jos meilläkin sataisiin jotenkin aikaan vastaava instituutio. Maamme valtalehtien kunnianhimo näyttää suuntautuvan aivan uskomattoman yksipuolisesti Amerikan asioihin ja kosiskelevan sitä nuorisoa, jonka sivistyksessä helppohintainen visuaalinen aines ja barbaarinen, yhä primitiivisemmäksi käyvä musiikki ovat keskeisiä.

 Historia on sille täysin vieras alue ja alkaa yleensä toisesta maailmansodasta, joka käytiin holokaustin takia. Tämä toki on oma mielipiteeni, mutta impulssi tulee tällä kertaa tästä kirjasta.

Huomaan, että kirjassa on noteerattu myös allekirjoittaneen blogi, jossa ilmeisesti olen osoittanut ymmärtäväni erään Klingen vanhan kirjan idean. Totean asian tyydytyksellä ja odottelen, milloin seuraava kirja tulee. Aina ne on ollut pakko lukea.

Pushkinin kokoinen aukko?

 

Klassikon kimpussa

 

Aleksandr Puškin, Moskovasta Kaukasukselle. Valitut runot 1815-1836. Suomentanut Olli Hyvärinen. Atrain&Nord 2020, 327 s.

 

Kuten jo Lermontovin kohdalla totesin, suomentajan päätä ei ole palellut tehtävää valitessaan. Jokainen venäläinen osaa ehdottomasti Puškinia ainakin jonkin verran. Moni sivistynyt ihminen lausuu sitä sivukaupalla ulkoa ja täytyypä tässä harvinaisen tilaisuuden tullen kehaista, että kyllä minäkin muutamaan sivuun kykenen.

Itse asiassa nimenomaan Puškinista on aikojen kuluessa tullut eräänlainen epävirallinen sivistyksen mittari Venäjällä. Puškinin yhteydessä tutustutaan samalla Venäjän runouden kultakauteen, sen hoviin ja aristokratiaan, kartanokulttuuriin ja niin edelleen.

 Jevgeni Oneginiahan on nimitetty venäläisen elämän ensyklopediaksi. On kuvaavaa, että kun ns. sosialismin julistettiin koittaneen, sen mallikelpoisimpien edustajien, uusien ihmisten, joita olivat erityisesti ns. stahanovilaiset, kerrottiin olevan myös sivistyneitä: paitsi, että he -työläiset- ohittivat insinöörit tekniikan ymmärryksessään, he myös hallitsivat Puškinin runouden ja saattoivat jopa kirjoittaa alan tutkielmia.

On väitetty, ettei Puškinia voi suomentaa, mutta samahan koskee myös Dantea, Homerosta ja monen monia muita runoilijoita. Runebergia kyllä on suomennettu lukemattomat kerrat ja usein mainiollakin menestyksellä, ainakin runojen suosiosta päätellen.

On sitäkin kummallisempaa, ettei suomeksi ole olemassa Puškinin koottuja tai edes valittuja runoja. Kyllä tässä on sen luokan tehtävä, että Kulttuurirahaston pitäisi kyetä asia hoitamaan ja kiinnittämään työhön parhaat mahdollisimmat voimat. Ehkä niitä sentään vielä voisi jostakin löytyä?

Tämä sanottuna ilman mitään piikittelyä Hyväriselle, joka varmasti on tehnyt parhaansa, mutta suomentanut toki vain pienen osan mestarin tuotannosta. Tämä valikoima on sinänsä aika paksu, mutta siitäkin puuttuvat monet keskeiset Puškinin runot ja runoelmat. Toki siinä on paljonkin niitä kuuluisia runoja, jotka kuuluvat jokaisen venäläisen perussivistykseen, mutta monia myös puuttuu.

Totean ilolla, että mukana ovat niin Runoilija ja rahvas, Venäjän parjaajille ja Loin itselleni monumentin aineettoman. Mukana on kovin vähän niitä epigrammeja, jollaisia aikoinaan kovin ihailtiin ja pelättiin ja jotka yhä osataan. Runoelmia, jotka usein ovat hyvin tärkeitä, kuten Vaskiratsastaja, ei ole mukana Jevgeni Oneginista puhumatta.

Sen sijaan on esimerkiksi Pirut (Besy), jonka suomennos on myös poikkeuksellisen onnistunut.

Useinhan näiden suomennosten rytmi horjahtelee ja kirjoittaja tunnustaakin luovuttaneensa joskus. No, luoja paratkoon, moni meillä väittää olevansa runoilija, vaikka ei pystyisi saamaan aikaan edes yhtä kunnollista limerikkiä.

Hyvärinen ei ole ainoa viime vuosina ahkeroinut Puškinin suomentaja. Muita uudempia valikoimia en kylläkään ole nähnyt, joten en voi sanoa niistä sen enempää. Hämmästelen joka tapauksessa sitä, että aiheensa puolesta niinkin merkittävät tapahtumat kuin tällaisten suomennosten ilmestyminen ovat saaneet niin vähän huomiota, että ovat menneet minulta tyystin ohi.

No, ei meillä nyt taida olla ketään Eino Leinoa tai Ohto Mannista, joka voisi yrittää suurimittaista Puškin-käännöstä ja mahtaneeko kulttuurin rahoitustahoillakaan olla edes ymmärrystä siitä, miten merkittävästä asiasta ja hämmästyttävästä kulttuurisesta aukosta on kysymys.

Askel eteenpäin on nyt ainakin se seikka, että suomennokset ovat tämänkin kokoelman myötä merkittävästi lisääntyneet. Hyvin tärkeää on, että lukija voi saman aukeaman vasemmalta sivulta aina todeta, miten runo kuuluu alkukielellä. Se on asia, jonka pitäisikin itsestään selvästi kuulua käännettyihin runoteoksiin.

Tosin hataralla venäjän taidolla varustetun lukijan kannalta olisi paikallaan lisätä tekstiin aina vielä korkomerkit ja nuo ulkomaalaisille usein yllättävät jo:n pisteet (ë) olisi ehdottomasti kirjoitettava näkyville. Venäjällähän on levinnyt huono tapa jättää ne merkitsemättä ja jotkut tyhmyrit jättävät ne pois myös translitteroinnissa, mikä sekoittaa pahasti ei-natiivien ääntämystä.

 

 

What do you want to do ?

New mail