Jalon nimen mies

Teollisuusmiehen ura

Sigvard Strandh,
Alfred Nobel. Dynamiitinkeksijän elämä.
Suomentanut Matti Kettunen. Suomen Klassikkokustannus Oy. 2004, 317 s.

Joskus
murrosikäisenä juolahti mieleeni kokeilla, voisiko aitassa olevia ns.
kivipommeja saada räjähtämään.

Se ei onnistunut
enempää sytytyslangalla kuin edes käärimällä pommissa oleva taikina pitkoksi
vanhaan Suomen Kuvalehteen ja sytyttämällä se palamaan. Parin vuoden kuluttua
löysin tietyömaan kivimurskeiden seasta puolikkaan dynamiittipötkyn ja sen
kanssa onnistui jo paljon paremmin. Mutta se on jo toinen juttu.

Olennaista oli,
että en saanut dynamiittia räjähtämään sytyttämälle se tuleen ja kovin
tunnotonta se oli myös iskuille. Kyllähän se vasaran ja alasimen välissä
räjähti, mutta sellainen vaati jo yrittämistä.

Itse asiassa
tein samoja kokeita, joita Alfred Nobel suoritti näytöksissään ympäri maailmaa.
Hänen bravuuritemppunsa oli vetää taskusta dynamiittipötkö ja sytyttää se
tuleen kuin sikari. Yleisö hiippaili tässä vaiheessa yleensä jo ulko-oven
lähettyville, mutta eihän se dynamiitti räjähtänyt –kun kerran oli kunnollista
ja asiallisesti säilytettyä.

Juuri tähän
turvallisuuteen perustui Nobelin uuden tuotteen –sanoisinko- jymymenestys.
Aikakausi, joka rakensi valtavasti rautateitä, kanavia ja tunneleita, tarvitsi
lähes loputtomasti louhintaräjähteitä. Mustaruuti oli melko tehotonta ja vaati
suuren määrän porareikiä massayksikköä kohti. Viisi tai jopa kymmenen kertaa
tehokkaamman dynamiitin käyttö merkitsi miljoonasäästöjä ja työn nopeutumista.

Uudenaikainen louhintatekniikka
vaati paljon muitakin innovaatioita, joissa Nobel oli mukana: sytytysnallit, sähkösytytys
ja paineilmaporat mullistivat nopeasti koko vanhan maiseman. Sepä oli
miekkonen, joka pääsi rahastamaan uusilla innovaatioilla ja patenteilla tänä
aikana.

Nobel ei
kuitenkaan ollut mikään turha mies ja pelkkä pörssihuijari, hän oli koko ikänsä
intohimoinen kokeilija ja keksijä. Dynamiittikaan ei syntynyt sattumalta, kuten
kasku väittää, vaan sinnikkään kokeilun tuloksena. Alfred itse ei sen sijaan
keksinyt nitroglyseriiniä, jonka valmistuksesta hänen suuri räjähdeimperiuminsa
alkoi.

Nitroglyseriini
oli erittäin tehokas ja erittäin vaarallinen aine, jonka oikkuja ei kukaan
oikein tuntenut. Kaivostyömiehet saattoivat käyttää sitä polttoaineena
lampuissaan ja voiteluaineena kaivoskärryissään, mutta aina silloin tällöin
maailma sai kauhistua hirveistä onnettomuuksista.

 Niinpä juristit kiirehtivät tekemään kaiken
maailman rajoituksia aineille, jotka sisälsivät nitroglyseriiniä ja siksi
Nobelilla riitti työmaata sen todistamisessa, että hän tosiaan oli kesyttänyt
tuon hirviön. Byrokraatin aivoilla asian käsittäminen ei ollut mahdollista ja
kilpailijat pitivät huolen siitä, ettei uudenlaisia poliittisia päätöksiä tehty
pitkään aikaan.

Dynamiitti oli
siis kesytettyä ja samalla heikennettyä nitroglyseriiniä. Samanlainen operaatio
tehtiin myös pumpuliruudille, eli nitroselluloosalle, joka nimestään huolimatta
ei ole mitään ruutia, vaan vielänitroglyseriiniäkin voimakkaampi räjähde, jolla
myös oli taipumus räjähdellä itsekseen.

Tässä
tapauksessa siitä todella tehtiin ruutia eli räjähdysaine flegmatisoitiin
ampuma-aineeksi, joka ei rikkonut putkia ja piippuja, vaan lennätti ammuksen
rauhallisesti, mutta riuskasti maaliinsa. Sama tehtiin myös nitroglyseriinille,
jolloin saatiin aikaan savuttomia ruuteja.

Mielipuolinen
varustautuminen edellytti, että valmistettiin yhä uusia vaunulastillisia ruutia
ja muita räjähteitä, Sotilasräjähteeksi dynamiitti ei kelvannut, mutta sen
sijaan kehitettiin esimerkiksi trinitrotolueeni eli trotyyli, jota kääntäjä ja
muut hänen sukupolvensa edustajat kutsuvat TNT-räjähteeksi. Tuntemattoman
jermut puhuivat vielä rotulista.

Vain savuton
ruuti kuului varsinaisesti Nobelin sotilaalliseen kemian teollisuuteen, mutta
hän oli mukana myös tykkiteollisuudessa ja osti itselleen Boforsin tehtaan.
Lisäksi hän kehitteli raketteja sotilaskäyttöön. Nobelin miinat, joita Krimin
sodan aikana paljon viriteltiin Suomenkin rannoille, etenkin Helsinkiin, olivat
aikansa merkittävä innovaatio ja tekivät Venäjästä alan edelläkävijän.

Miinoja tosin
kehitteli Alfredin ja hänen yritteliäiden veljiensä isä Immanuel, joka tuli
Venäjälle Turun kautta, Lars Gabriel von Haartmanin suosiollisella
myötävaikutuksella. Suomessa Nobeleilla oli räjähdysöljyn valmistusta Pasilassa
ja lamppuöljyfirma Aurora.

Nobelien
ensimmäinen kausi Venäjällä ei kaikilta osin ollut suuri menestys, mutta vuosisadan
lopulla he iskivät kultasuoneen, joka oli Bakun maaöljy.

Kuten
Amerikassa, tätä uutta luonnonvaraa käytettiin aluksi öljylampuissa. Kerosiinia
alettiin tislata ja kuljetettiin laivoilla Volgaa pitkin Venäjän suurille
markkinoille, joita Nobel ennen pitkää hallitsi. Kerosiini syrjäytti
valaistusaineena valaanrasvan, mutta sen kukistivat pian kilpailussa kaasu- ja
sitten sähkövalo. Uutta käyttöähän tuli sitten suihkukoneissa, mutta se on jo
toinen juttu.

Vuosisadan
lopulla alkoi jo öljyn käyttö höyrykoneiden polttoaineena ja sitten diesel- ja
ottomoottorien polttoaineena, mikä vaati jalostusta eli krakkausta erilaisiksi
hiilivety-yhdistelmiksi.

Nobelit loivat
valtavan öljyimperiumin ja pelkästään Bakuun syntyi suuri yhteisö, jossa
suomalaisiakin lienee ollut jokunen sata. Logistiikkaketjun, satojen laivojen
ja proomujen liikenteen solmukohta oli Tsaritsyn eli nykyinen Volgograd, johon
myös syntyi nobelistien yhteisö, noin leikillisesti sanoen. Pietarissahan firma
pyöritti Venäjän suurinta konepajaa.

Voidaankin
todeta, että Nobelit ja Alfred vielä erikseen eivät olleet yhden tuotteen
miehiä, vaan levittivät imperiuminsa todelliseksi monialayritykseksi, jossa metalliteollisuudella
oli tärkeä asema.

Venäjällä siihen
liittyivät muun muassa armeijan suuret tilaukset: kiväärien muuttaminen takaaladattaviksi
ja Berdan-kiväärien tuotanto. Tämän
alan teollisuushan keskittyi kolmeen suureen tehtaaseen, jotka olivat Tulassa,
Iževskissä
ja Siestarjoella. Suomalainen Carl August Standertskiöld, joka toimi Venäjän
asetehtaiden ylitarkastajana, oli suureksi avuksi.

Kirjassa
kuvaillaan laajasti niitä taisteluita, joita sinnikäs bisnesmies joutui käymään
firmansa puolesta ja myös sitä kehittämistyötä, jonka myötä keksinnöt
muuttuivat innovaatioiksi. Nitraamalla tehtyjen räjähteiden valmistus on
periaatteessa ja käytännössäkin hyvin simppeliä ja murrosikäisenä harrastin
sitä paljonkin. Aivan toinen juttu on tuottaa niitä turvallisesti tuhansia
tonneja ja järjestää jakeluketjut.

Alfred Nobelin
erikoisuuksiin kuului, että hän oli pasifisti ja uskoi, että aseita
kehittämällä päästäisiin piankin siihen tilanteeseen, ettei kukaan uskaltaisi
aloittaa sotaa, jonka tietäisi koituvan myös itselleen tuhoisaksi. Tällaistahan
uskottiin jo 1900-luvun alussa, jolloin jalkaväen ja tykistön aseiden teho oli äkkiä
kasvanut valtavasti.

Nobel suosi myös
entistä yksityissihteeriään Bertha von Suttneria, joka tunnetaan pasifismin
suurena nimenä. Hänen –siis Alfredin-  perustamansa rauhanpalkintokin puhuu
puolestaan.

Naisiin Alfred
hairahtui ainakin yhden kerran ja näyttää jäänen pahasti erään
seikkailijattaren lumoihin. Hän lähetti tälle parisataa kirjettä ja ymmärrettävästi
entinen heila saapui myös mehevän kuolinpesän ääreen. Siitä hän ei kuitenkaan
hyötynyt enempää kuin sukulaisetkaan., joilla tosin oli rahaa omastakin takaa.

 Nobelin testamenttia pidettiin skandaalina ja
paheksuttiin yleisesti: miksi ihmeessä hän oli oikein erikseen säätänyt, että
kuka tahansa saattoi saada Nobel-palkinnon. Miksei rahoja jätetty Ruotsiin?

Hieman kyynisesti
sanoen tehtiin ilmeisesti kompromissi, jonka mukaan palkinnot kyllä
mahdollisuuksien mukaan jaettiin ruotsalaisille, mutta muutkin saattoivat tulla
kyseeseen, ellei omia mahdollisia ehdokkaita riittänyt.

Rauhanpalkinnosta
Nobel uskoi, ettei sitä tarvitsisi jakaa pidempään kuin 30 vuoden ajan. Ellei
siihen mennessä olisi saatu aikaan ikuista rauhaa, palattaisiin armotta
barbariaan.

Mitäpä tuohon
sanomaan.

Mikäli elämme
yhä barbarian maailmassa, ei syy ole Nobelin. Hänen elämänsä on mainio esimerkki
siitä uskomattomasta ruotsalaisesta insinööritaidon ja yritteliäisyyden
noususta, joka aikoinaan teki naapurimaastamme laadun ja luotettavuuden
synonyymin koko maailmassa.

Hyviähän mekin
ollaan, mutta ei meillä Nobelia ollut.