Totisten toverien touhuja

 

Syyttä suuttunut eli ääliö jalustalla

 

Jostakin lehdestä huomasin otsikon Kymmenen vuotta mielensäpahoittamista. Hienoa, että joku oli hoksannut panna merkille, milloin tämä ilmiö alkoi.

Niin se taitaa olla, että juuri kymmenisen vuotta sitten alkoivat erilaisten ryhmien itse itsensä valinneet edustajat julistaa, että heitä kohdellaan sanojen ja ajatusten tasolla väärin: nimitetään väärällä nimellä, kysytään vääriä kysymyksiä, luullaan mieheksi, jos ovat miehen näköisiä tai naiseksi, juos ovat naisen näköisiä ja niin edelleen. On jopa luultu ulkomaalaiseksi, mikä on muuan aggression laji.

Jotkut kertoivat saavansa vakavia henkisiä tuskia siitä, että jostakusta olennosta -ei välttämättä itse kärsijästä- käytettiin vaikka nyt nimikettä tyttö, joka kielessämme on täysin neutraali nuoren naispuolisen henkilön nimike.

Mutta itse tuo naiseuskin osoittautui sanaksi, jonka johdosta voi loukkaantua, vaikka nainen olisikin.  Sama koskee tietenkin myös sen käyttämättä jättämistä. Lyhyesti sanoen ei ole sellaista sanaa, josta ei voisi loukkaantua, mikäli nyt pitää joitakin asioita lähtökohtaisesti häpeällisinä eikä suhtaudu luojan luomaan maailmaan leppoisasti.

Tuon uuden, niin sanoakseni kireäpieruisen mielensäpahoittamisen toinen alalaji liittyy kuuluisaksi tulleeseen kulttuuriseen omimiseen, käytännössä normaaliin lainaamiseen, jota ilman ihmislaji ei voisi edes olla olemassa.

Tässä läntisessä maailmassa, josta pyhyys ainakin juridisessa mielessä karkotettiin jo muutamia vuosikymmeniä sitten, nostetaankin nyt sen sijaan esille joitakin primitiivisten kulttuurien tapoja ja instituutioita, jotka julistetaan pyhiksi.

Asia kai liittyi siihen, että niitä myös kehittyneemmissä piireissä oli jostakin syystä ruvettu harrastamaan ja suosimaan -vaatekappaleista ja musiikkia korvaavasta rääkynästä aina yleisön edessä suoritettuun pakaroiden rypistelyyn.

Ilmeni, että mielensäpahoittajien mielestä nuo asiat olivat niin pyhiä, että niiden harjoittaminen oli moraalisesti hyväksyttävissä vain sille ihmiskategorialle, joka ne oli keksinytkin. Aika hupaisaa oli, että tämä toimi vain yhteen suuntaan: vain primitiivisemmällä osapuolella oli oikeus närkästyä, jos edes jokin sen kulttuurinen luomus sentään kelpasi muillekin.

Kuvallisessa esityksissä ja tuotteiden nimissä syntyi kaikessa ristiriitaisuudessaan hämmästyttävä ilmiö: kuvat, jotka esittivät jotakin ei-valkoista kohdetta, oli poistettava tuotteista loukkaavina, kun taas kuvat, jotka esittivät valkoista ihmistä (esim. Elovena-tyttö) olikin korvattava tummempia henkilöitä esittävillä.

Muussa tapauksessa olisi… Olisi, niin mitä? Luulen, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka nostivat asioista ns. someraivon, olisivat vain raivonneet lisää kuin uhmaikäinen kakara, joka heittäytyy kaupan lattialle ja vollottaa, ellei saa tahtoaan läpi.

Huono kasvattaja kiiruhtaa aina välittömästi täyttämään pikku tyranniksi ja narsistiksi kasvattamansa kehittymättömän ihmistaimen tahdon ja saa sitten lopun ikäänsä katsella moraalitonta narsistia, jolle mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja joka ei ole pennin vertaa kiinnostunut siitä, mikä tuon kasvattajan kohtalo joskus vanhuudessa sattuu olemaan.

Karl Mannheim puhui aikanaan käsitteestä freischwebende Intelligenz, jolla tarkoitettiin henkisesti vapaata joukkoa, joka liikkui sinne, missä tarvittiin aidosti rationaalista ja humaania näkemystä eikä omiin pikku intresseihinsä linnoittautunutta ja henkisesti jämähtänyttä porukkaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intersektionalismi ).

Sen sijasta länsimaat ovat saaneet sivistymättömän, mutta sitäkin itsevarmemman, labiilin ja somesta ohjautuvan lauman, joka on aina valmiina syöksymään minkä tahansa houreen mannekiiniksi ja heittäytymään vaikka katukiville rähmälleen, mikäli arvelee sen nostavan arvoaan hyvesignaloijien keskinäisissä pätemiskisoissa.

Cancel-kulttuuri, Black lives matter ja muu kansainvälinen idiotismi ei ole sivuuttanut meidänkään maatamme, vaikka niillä kaiken järjen mukaan ei ole täällä mitään tekemistä -mutta samahan on enemmän tai vähemmän tilanne monessa muussakin maassa, jossa muotitietoiset moraalisiksi jättiläisiksi pyrkivät nuoret heittäytyvät mukaan.

Kun nyt näemme noita ihan oikeasti kaksivuotiaita kaupan lattialle heittäytyneitä mussukoita, emme kai yleensä kohdista erityisesti arvosteluamme heihin, vaan sen sijaan vanhempiin, joiden velvollisuus on kehittymättömästä jälkikasvustaan huolehtia, koska heillä juuri pitäisi olla siihen edellytykset, joita pienokaisilla ei ole.

Ketkä tässä nykyisessä hullujenhuoneessa ovat noiden täysikasvuisten asemassa?

Tietenkin ennen muuta esivalta, hallitus ja sen ohjaamat instituutiot koulusta poliisiin ja oikeuslaitokseen, mutta myös muut sellaiset tahot, jotka haluavat tulla vakavasti otetuiksi ja täyttää jotakin aitoa tehtävää yhteiskunnassa. Sellaisina pidän puolueita, kirkkoa ja yliopistoa, joiden kaikkien on kyettävä nousemaan laumaregression ja demagogisen käsitemagian yläpuolelle.

Firmat toki kalastelevat asiakkaiden suosiota ja ovat herkästi vastanneet muutaman höyrähtäneen someaktivistin vaatimuksiin, mutta sielläkin on vaarana sen takia sitten joutua täysipäisten kansalaisten boikottiin ylenpalttisen somerahvaan nöyristelyn vuoksi. Epäilenpä, että Finlayson sai kelpo lailla takkiinsa Tom of Finland-hehkutuksensa takia. Miten lienee Fazerinkaan myynti kehittynyt?

Se mielensäpahoittaja, jolle tässäkin maassa yhä useampi taho syvään kumartaa, ei ole mikään karvat korvilla pöydän päässä istuva seniorikansalainen, vaan nuori, kirkassilmäinen ja simppelillä maailmankuvalla varustettu narsistinen tomppeli, ehkä ennen muuta tyttö, joka on vakuuttunut siitä, että maailman on häntä toteltava ja ellei se tottele, niin hänpä ulvoo oikein todella kovaa ja pahalla äänellä.

Amerikassa kyse on politiikasta. Siellä mustilla, ruskeilla, homoilla, juutalaisilla, irlantilaisilla ja lukemattomilla muilla ryhmillä on kullakin poliittista valuuttaa, miljoonia ääniä ja niiden kumarteleminen on siis reaalipolitiikkaa. Meillä näin ei ole ainakaan vielä.

Mielensäpahoittaminen on meillä vain moraalinen teko, joka on yleisen käsityksen mukaan erittäin kunnioitettava, ellei se koske vain normaalia keskivertokansalaista kaikkine arkisine huolineen. Siinä tapauksessa se saa vastakkaisen etumerkin.

Mikäli näet vanhanpuoleinen kantakansallisuuteen kuuluva mieshenkilö pahoittaa mielensä, on asia vain ja ainoastaan huvittava, mikä jokaisen kuuluu ymmärtää.

Jostakin syystä vain näyttää nuorelle älymystölle olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että ne tässä maassa asuvat, yhteiskunnan runsaskätisesti tukemat ja hoivaamat mielensäpahoittajat, joiden nimissä he heittäytyvät rähmälleen, ovat vähintäänkin yhtä huvittavia ja heidän närkästyksen aiheensa paljon naurettavampia kuin sen kunnollista elämää viettäneen ja vanhuudessaan hylätyn vanhan miehen, jonka joku kirjalliseksi neroksi pyrkivä on nostanut tikun nokkaan naurettavaksi.

Mutta onko mielensäpahoittaminen koskaan mikään arvo sinänsä? Onko moraalisesti valtavan merkityksellinen tapahtuma, jos joku ei oikein pidä siitä, että hänen luullaan syntyneen ulkomailla, koska hän on sen näköinen?

 Onko meillä joitakin ihmisryhmiä, joiden oikeus ja jopa velvollisuus on olla äärimmäisen herkkänahkaisia jopa hyväntahtoiselle huumorille? Kuka sellaisesta hyötyy? Eikö pikemmin jokaisen velvollisuus ole aikuistua ja ymmärtää, että itse kukin katselee tätä maailmaa omasta näkökulmastaan, joka nyt ei suinkaan aina ole tämä minun omani?

Vanha viisaus sanoo, että se, joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy. Sitä kannattaisi nyt monen sopulimaailman sankarin ja nuoren oikeustaistelijan pohtia tykönään.

What do you want to do ?

New mail

Äreän akateemikon esseitä.

 

Impressionistinen Suomen historia

 

Paavo Haavikko, Suuri keinottelu. Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan. Art House 1997, 248 s.

 

Vuonna 1977 Paavo Haavikko julkaisi teoksensa Kansakunnan linja. Kommentteja erään kansakunnan tuntemattomaan historiaan 1904-1975.

Teoksessa ei ollut mitään mullistavia tai muitakaan uusia dokumentteja, mutta sen näkökulmat puhkaisivat erinäisiä merkittäviä kuplia ja paiseita. Niin sanotun suomettumisen vuosina oli käynyt tavaksi, että maamme historian uusi hahmottaminen etenkin ns. ”ensimmäisen tasavallan” osalta lähti uuden, aivan tietyn ja ylivertaisen viisauden pohjalta.  Muut näkökulmat hyljättiin.

Uudet arviot olivat aluksi olleet henkeviä paradokseja ja kärjistyksiä, mutta muuttuneet sitten nopeasti kivettyneeksi oikeaoppisuudeksi, jonka mukaan koko julkisuus orientoitui, koko laajasta sopulikunnasta aina hamaan kansanopetukseen saakka.

Haavikko paukutteli tuon ortodoksian dogmeja hajalle puolihuolimattomilla heittolaukauksilla, mikä ei jälkeenpäin tunnu kovin merkilliseltä suoritukselta, kuten ei mikään sellainen, joka on jo kerran tehty. Aikoinaan kyse oli merkittävästä intellektuaalisesta urotyöstä.

Suuri keinottelu on melkoisessa määrin samantyylinen teos. Sen kirjallisuusluettelo on hyvin vaatimaton eikä primaarilähteilläkään ole sijaa muutoin kuin erinäisissä lainauksissa, jotka joskus saattavat olla tavattoman pitkiäkin ja joilla kuitataan hyvinkin suuria historiallisia kokonaisuuksia.

Tässä kirjassa tekijä toki tahtookin olla generalisti ja eklektikko, hieman Egon Friedellin tapaan. Siis diletantti, koska kukaan ei voi olla kokonaisen aikakauden koko lähdeaineiston hallitsija sanan ammattimaisessa mielessä. Ainakin siihen on eväitä hyvin harvoilla, Haavikolla nyt ei ainakaan.

Julkaistussa päiväkirjassaan (kahden vuoden päiväkirja, Arti House 2001) Haavikko luonnehtii tekeillä olevaa kirjaansa: Se on ankara teos tavanomaisen historiankirjoituksen turruttavalle lukijalle, joka tietää, miten tapahtumat ovat edenneet. Se on loukkaava kirja kuten totuus aina on. Pahinta ja parasta on se, että se koskee ja käsittelee asioita, jotka ovat lähellä tämän päivän sortokautta elävää maata. Perustuslaki on yhä samalla tavalla toimiva ja rikottava laki, kuin sen väitettiin tullen vuosisadan alussa rikotuksi. Ei tullut silloin. Nyt tulee.

1990-luvun sortokaudesta ja perustuslain rikkomuksista Haavikko on sitten kirjoittanut erikseen. Hänen näkemystensä mukaan Suomi oli syöksymässä hallitsemattomasti kuiluun, josta ei olisi pois pääsyä.

Näinhän ei käynyt ja Nokian ihme pelasti maan tilanteesta, joka kieltämättä oli kaamea ja jonka tulkinnat tämän uuden lamamme perspektiivistä tulevat arvatenkin olemaan kiinnostavia.

Käsillä olevassa kirjassaan Haavikko joka tapauksessa hakee aina uusia näkökulmia, jotka kuvittelee voivansa yhdistää yhdeksi. Muuan sellainen on Suomen historian tarkasteleminen venäläisestä perspektiivistä käsin, jota sitä lukiessani mielessäni nimitin pseudobobrikovilaiseksi skenaarioksi.

Nikolai II ja hänen valtakoneistonsa olivat Haavikon traagisia sankareita ja sankariksi nousi myös Mannerheim tuon aatteen perillisenä: Hän eli keinottelun maassa olematta keinottelija itse. Hävinneille, joita keisarivallan ohella olivat Suomen punaiset, oli yhteistä irtisanoutuminen terrorista. Bolševikeille ja heidän kanssaan keisarivaltaa vastaan hyökkäävälle aktivismille taas oli yhteistä terrorin varaan rakentaminen.

Haavikko näyttää ajatelleen venäläisen näkökulman huomioimisen olleen jotakin uutta, mikä taitaa johtua siitä, ettei hän ole ottanut huomioon edes sortokauden historian perusteoksia Jussilasta Kujalaan, Klingestä puhumatta. Sen sijaan hän sortuu huikeaan teleologiseen päättelyyn terrorista Suomen valtion kannattajien ohjelmana

Keinottelu taas liittyy sekä aikakauden taloudellisiin suhdanteisiin että politiikkaan. Jääkäri Väinö Valvekin oli puhunut siitä, että jääkärien tarkoituksena oli jotenkin keinotella Suomelle itsenäisyys.

Mannerheimin suunnitelma Pietarin valtauksesta oli Haavikon mielestä erinomainen ja olisi onnistuessaan muuttanut koko aikakauden. Bolševismin kukistuessa myös natsismi olisi jäänyt tulematta. Melkoista hasardiahan tuo rauhaanpakottaminen olisi Suomen kannalta merkinnyt, ehkäpä se olisi ollut oikeutettua?

Haavikko toimii usein advocatus diabolin ominaisuudessa ja tämä hahmohan kuuluu aina klassiseen dialektiikkaan: kaikki vasta-argumentit on kyettävä torjumaan, jotta voisi sanoa menestyneensä väittelyssä.

-Mikä eroitus, kun vertaa nykyisin yhä vallitsevammaksi tulleeseen totalitaariseen mentaliteettiin, joka lähtee siitä, että kuka tahansa tomppeli tuntee totuuden ja koko totuuden ja on velvollinenkin sen tuntemaan. Silloin hän ei tietysti kaipaa mitään vasta-argumentteja, jotka itse asiassa ovatkin totuuden vastaisia eli siis enemmän tai vähemmän rikosluonteisia.

Haavikon argumentit ovat usein aivan intuitiivisia ja perustuvat lähinnä anekdoottiselle pohjalle. Silti on toki hyvä, että niitä esitetään. Itse asiassa ne saattaisivat toimia sangen hyvin seminaariopetuksen pohjana.

Tällä en tarkoita, ettei mukana olisi sangen vakavasti otettavia näkemyksiä, joista yksi on aktivistipiirien hukkaan valunut pyrkimys provosoida tsarismia. Toki suomalainen terrorismi havaittiin erinomaisesti myös Pietarissa ja Stolypinin aloittama toinen sortokausi motivoitiin pääasiassa sen voimalla. Silti aktivistien vastuuttoman politiikan vaarallisuus ja vahingollisuus on saanut vähemmän huomiota kuin se ansaitsisi.

Stolypinin terrorista tai vanhasuomalaisista tekijällä ei muuten olekaan mitään sanottavaa. Kaiketi niistä ei puhuttu hänen lukemissaan kirjoissa.

Huolimattomuutta ja horjuvaa oikeinkirjoitusta on Haavikollakin kirjoissaan. Tässä erityisen kiusalliselta kuulostavat väitteet siitä, että amiraali Koltšak olisi tullut Helsinkiin tapaamaan Mannerheimia tai että Mazepa kuoli Poltavan taistelussa. Mitä oikeinkirjoitukseen tulee, puhe Kretskyn vankilasta tai Sarnoje Selon manöövereistä kertoo aika vakavasta huolimattomuudesta. Nimien translitteroinnista en puhukaan.

Nämähän eivät suuria asioita ole ja luulen, että kirja on kaikesta huolimatta paikoitellen siksi vakavasti otettava, että se voisi panna ajattelemaan jotakin asiaa uudelleen. Sellainenhan onkin hyvän esseen merkki.

Tutkimuksesta tämä kirja on tietenkin yhtä kaukana kuin poliittisesta korrektiudesta. Tyylilajia voisi nimittää historialliseksi irrotteluksi, josta arvatenkin monet pahentuvat.

 

 

What do you want to do ?

New mail

Huutavan ääni

 

Filippiikki

 

Mikko Paunio (Mika Rantanen, piirrokset), Hourulan väen ilmastovallankumous, 2020, 120 s.

 

Lääkintöneuvos, dosentti Mikko Paunio on jo kauan ollut tunnettu vihreän liikkeen kriitikko. Hän on toiminut merkittävissä alansa asiantuntijatehtävissä, sekä Suomessa että Amerikassa ja julkaissut suuren määrän tutkimuksia. Netissä Paunio kommentoi ahkerasti ajan ilmiöitä oman alansa näkökulmasta ja laajemminkin.

Vihreän valheen ensimmäinen laitos ilmestyi jo vuonna 1991 ja sen jälkeen on tullut päivitettyjä versioita. Niitä voinee lähinnä nimittää pamfleteiksi, vaikka lähdeapparaatti on kyllä mukana. Niin on tässäkin kirjassa, jota yleisen sävynsä vuoksi ehkä kannattaa kutsua pikemmin filippiikiksi.

Tyylilajissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Ei vihreiden suinkaan kannata ihmetellä sitä, että he herättävät kiukkua ja se heidän on myös syytä kestää aikuisten ihmisten lailla.

Kyllä kritiikkiä tarvitaan aina, kun kerran länsimaissa ollaan. Ei siitä osattomaksi saa jäädä edes islam lieveilmiöineen. Ja uskonnollista ajatteluahan vihreässä liikkeessäkin on runsaasti. Jos me sellaisen edessä taivumme vain nyökyttelemään, on se karhunpalvelus itse liikkeelle ja vaarallinen oire koko yhteiskunnan henkisestä tilasta.

No, Paunio ei ainakaan tähän syyllisty. Lukiessa tulee mieleen nimimerkki Tiituksen pakina Kommunistien kokous Pöllölässä, paitsi että Paunio ruoskii kohdettaan kovemmin. Aihetta kyllä riittää, molemmissa tapauksissa, mitä ei muuksi muuta se, että molemmat liikkeet ovat peräti koko maailman pelastamisen asialla.

Hieman erikoisen sävyn kirjalle antaa se, että kirjoittaja keskittyy paljolti kuvailemaan vihreän liikkeen perustajien henkilökohtaista elämää ja toimia. Joskus asia hipoo jo argumentum ad hominem tasoa, mutta ei sentään sille vajoa. Kyllä nuo henkilöhistoriallisetkin seikat ovat tärkeitä tietää, mikäli haluaa ymmärtää kyseistä liikettä.

Vihreän liikkeen juuret ovat vankasti Saksan natsimenneisyydessä ja tuo kvasirationaalinen puoluehan viljeli ahkerasti kaiken maailman humpuukia ja esoteerisiä oppeja samaan aikaan kuin se tunnusti biologismia, jossa ihmisistäkin sekä tuli että piti tulla eläimiä -vieläpä petoja.

Natsit eivät tietenkään saaneet oppejaan mistään Siinain vuorelta yhtenä lähetyksenä. Kyllä Saksassa 1800-luvun lopulta lähtien versoi erittäin runsas irrationalismin kasvullisuus, jota etenkin George L. Mosse on kuvannut jo 1960-luvulla ilmestyneessä tärkeässä kirjassaan The Crisis of German Ideology. Intellectual Origins of Third Reich.

Kaikki mahdollinen huuhaa oli jo tuohon aikaan tuossa rationalismin ihmemaassa liikkeellä, veganismista ja rokotuksen vastustamisesta hengentieteeseen, frenologiaan ja ns. tieteelliseen fysionomiaan. Uuspakanuus oli vahva virtaus ja sehän synkkasi mukavasti ”rohkeiden” esihistorian tukintojen kanssa. Rotuopit kuuluivat luonnostaan ajan biologiaan, mutta niistä kehiteltiin sitten vapaasti poliittisia tulkintoja, kun ilmapiiri oli mikä oli.

Paunio ei mene kansallissosialismia kauemmas, mutta toteaa lyhyesti, että puolueen aatteessa vihreillä arvoilla oli vahva sijansa ja sen sisärenkaasta kolmasosa oli steineristejä eli ns. biodynaamisten oppien kannattajia. Saksan vihreässä liikkeessä oli sitten keskeisiä henkilöitä, jotka siirsivät oppinsa suoraan uuteen, vihreään liikkeeseen.

No, tässähän voi nähdä jonkinlaisen successio apostolican, mutta eihän ole sopivaa leimata toista liikettä sen kontaktien perusteella (guilt by association). Ei se ole tarpeenkaan, sillä vihreä liike on ihan itse kompromettoinut itsensä mitä runsaimmin: Se, että hiilidioksiditon ydinvoima ei maailman vihreille kelpaa, vaikka se on ainoa realistinen keino vähentää hiilidioksidipäästöjä, kertoo mielestäni kaiken tämän päivän ympäristökeskustelusta toteaa Paunio. Eipähän tuohon ole mitään lisättävää.

Kuten kommunismi aikoinaan, yrittäessään vapauttaa maailman kansat kapitaalin pakkovallasta, sulki heidät sen sijaan isompiin ja pienempiin vankiloihin, niin myös rationaalista ajattelua karttava (sen ylittävä…) vihreä liike on saanut aikaan pahoja ympäristötuhoja ja olemme luultavasti nähneet vasta kehityksen alkua.

Poliittisilla päätöksillä on, kuten aikoinaan kommunistien parissa, myös vihreän liikkeen piirissä yritetty tehdä mahdotonta mahdottomaksi esimerkiksi päättämällä, että muoviroskat on kierrätettävä eikä poltettava. Seurauksena poli niiden dumppaaminen kehitysmaihin, joissa ne aikaansaivat suoranaisen tsunamin.

Nyt, kun asia on valjennut, odotamme sen pian huuhtovan omia rantojamme. Polttaminenkaan kun ei nyt vain käy laatuun. Palmuöljyn säätäminen poliittisilla päätöksillä ekologisesti kestäväksi liikenteen polttoaineeksi alkoi jo vakavasti uhata aarniometsiä ja lienee pakko pian lopettaa.

Oma lukunsa on hyökkäys Suomen metsäteollisuutta vastaan, pyrkimyksellä tehdä maamme rajojen sisäpuolinen alue niin sanotusti hiilineutraaliksi. Käytännössähän tämä palvelee vain saastumisen lisäämistä maailmassa, heti noiden rajojen takana.

Vihreän liikkeen synnit ovat monet ja sen kannattajat ovat yhtä naurettavia kuin vaarallisiakin korvatessaan ajattelun hyvesignaloinnilla. Mutta kukapa tässä maailmassa olisi täydellinen, voidaan kysyä.

Siitä ei olekaan kysymys. Asian pimeä puoli on siinä totalitaarisessa ajattelussa, jonka mukaan toisinajattelu on yksinkertaisesti estettävä, kun totuus kerran on tiedossa -kaikessa simppelissä kauneudessaan.

Paunio on saanut maistaa noiden farisealaisten ylenkatseella höystettyä sensuuria. Hänen kirjoituksiaan, jotka joskus ovat ilmeisesti olleet hyvinkin tärkeitä ja perusteltuja, on ollut vaikeaa tai mahdotonta tulla julkaistuiksi Suomessa, jossa jokainen toimittaja katsoo jo virkansa puolesta hallitsevansa totuutta.

Ulkomailla Paunio on esiin tuomiensa dokumenttien perusteella arvioiden, saattanut vaikuttaa hyvinkin merkittäviin poliittisiin päätöksiin, jotka ovat parantaneet kansanterveyttä miljoonien ihmisten kohdalla.

Kukaan ei tunnetusti ole profeetta omalla maallaan. Luulen, että kirjoittajan varsin kiukkuinen sävy liittyy siihen epäoikeudenmukaiseen kohteluun, jota hän on saanut kokea niiden taholta, jotka ovat halunneet suojata perusteettomia käsityksiään rationaaliselta kritiikiltä.

Mahtaneeko tämä kirja asiain tilaa muuttaa, en tiedä. Itse olisin ainakin valinnut toisenlaisen formaatin, vaikka hauskahan itse kirja on ja aina siitä jotakin oppii. Suosittelen sitä ainakin kaikille vihreille.

What do you want to do ?

New mail