Totisten toverien touhuja

 

Syyttä suuttunut eli ääliö jalustalla

 

Jostakin lehdestä huomasin otsikon Kymmenen vuotta mielensäpahoittamista. Hienoa, että joku oli hoksannut panna merkille, milloin tämä ilmiö alkoi.

Niin se taitaa olla, että juuri kymmenisen vuotta sitten alkoivat erilaisten ryhmien itse itsensä valinneet edustajat julistaa, että heitä kohdellaan sanojen ja ajatusten tasolla väärin: nimitetään väärällä nimellä, kysytään vääriä kysymyksiä, luullaan mieheksi, jos ovat miehen näköisiä tai naiseksi, juos ovat naisen näköisiä ja niin edelleen. On jopa luultu ulkomaalaiseksi, mikä on muuan aggression laji.

Jotkut kertoivat saavansa vakavia henkisiä tuskia siitä, että jostakusta olennosta -ei välttämättä itse kärsijästä- käytettiin vaikka nyt nimikettä tyttö, joka kielessämme on täysin neutraali nuoren naispuolisen henkilön nimike.

Mutta itse tuo naiseuskin osoittautui sanaksi, jonka johdosta voi loukkaantua, vaikka nainen olisikin.  Sama koskee tietenkin myös sen käyttämättä jättämistä. Lyhyesti sanoen ei ole sellaista sanaa, josta ei voisi loukkaantua, mikäli nyt pitää joitakin asioita lähtökohtaisesti häpeällisinä eikä suhtaudu luojan luomaan maailmaan leppoisasti.

Tuon uuden, niin sanoakseni kireäpieruisen mielensäpahoittamisen toinen alalaji liittyy kuuluisaksi tulleeseen kulttuuriseen omimiseen, käytännössä normaaliin lainaamiseen, jota ilman ihmislaji ei voisi edes olla olemassa.

Tässä läntisessä maailmassa, josta pyhyys ainakin juridisessa mielessä karkotettiin jo muutamia vuosikymmeniä sitten, nostetaankin nyt sen sijaan esille joitakin primitiivisten kulttuurien tapoja ja instituutioita, jotka julistetaan pyhiksi.

Asia kai liittyi siihen, että niitä myös kehittyneemmissä piireissä oli jostakin syystä ruvettu harrastamaan ja suosimaan -vaatekappaleista ja musiikkia korvaavasta rääkynästä aina yleisön edessä suoritettuun pakaroiden rypistelyyn.

Ilmeni, että mielensäpahoittajien mielestä nuo asiat olivat niin pyhiä, että niiden harjoittaminen oli moraalisesti hyväksyttävissä vain sille ihmiskategorialle, joka ne oli keksinytkin. Aika hupaisaa oli, että tämä toimi vain yhteen suuntaan: vain primitiivisemmällä osapuolella oli oikeus närkästyä, jos edes jokin sen kulttuurinen luomus sentään kelpasi muillekin.

Kuvallisessa esityksissä ja tuotteiden nimissä syntyi kaikessa ristiriitaisuudessaan hämmästyttävä ilmiö: kuvat, jotka esittivät jotakin ei-valkoista kohdetta, oli poistettava tuotteista loukkaavina, kun taas kuvat, jotka esittivät valkoista ihmistä (esim. Elovena-tyttö) olikin korvattava tummempia henkilöitä esittävillä.

Muussa tapauksessa olisi… Olisi, niin mitä? Luulen, että se henkilö tai ne henkilöt, jotka nostivat asioista ns. someraivon, olisivat vain raivonneet lisää kuin uhmaikäinen kakara, joka heittäytyy kaupan lattialle ja vollottaa, ellei saa tahtoaan läpi.

Huono kasvattaja kiiruhtaa aina välittömästi täyttämään pikku tyranniksi ja narsistiksi kasvattamansa kehittymättömän ihmistaimen tahdon ja saa sitten lopun ikäänsä katsella moraalitonta narsistia, jolle mikään ei koskaan ole tarpeeksi ja joka ei ole pennin vertaa kiinnostunut siitä, mikä tuon kasvattajan kohtalo joskus vanhuudessa sattuu olemaan.

Karl Mannheim puhui aikanaan käsitteestä freischwebende Intelligenz, jolla tarkoitettiin henkisesti vapaata joukkoa, joka liikkui sinne, missä tarvittiin aidosti rationaalista ja humaania näkemystä eikä omiin pikku intresseihinsä linnoittautunutta ja henkisesti jämähtänyttä porukkaa (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=intersektionalismi ).

Sen sijasta länsimaat ovat saaneet sivistymättömän, mutta sitäkin itsevarmemman, labiilin ja somesta ohjautuvan lauman, joka on aina valmiina syöksymään minkä tahansa houreen mannekiiniksi ja heittäytymään vaikka katukiville rähmälleen, mikäli arvelee sen nostavan arvoaan hyvesignaloijien keskinäisissä pätemiskisoissa.

Cancel-kulttuuri, Black lives matter ja muu kansainvälinen idiotismi ei ole sivuuttanut meidänkään maatamme, vaikka niillä kaiken järjen mukaan ei ole täällä mitään tekemistä -mutta samahan on enemmän tai vähemmän tilanne monessa muussakin maassa, jossa muotitietoiset moraalisiksi jättiläisiksi pyrkivät nuoret heittäytyvät mukaan.

Kun nyt näemme noita ihan oikeasti kaksivuotiaita kaupan lattialle heittäytyneitä mussukoita, emme kai yleensä kohdista erityisesti arvosteluamme heihin, vaan sen sijaan vanhempiin, joiden velvollisuus on kehittymättömästä jälkikasvustaan huolehtia, koska heillä juuri pitäisi olla siihen edellytykset, joita pienokaisilla ei ole.

Ketkä tässä nykyisessä hullujenhuoneessa ovat noiden täysikasvuisten asemassa?

Tietenkin ennen muuta esivalta, hallitus ja sen ohjaamat instituutiot koulusta poliisiin ja oikeuslaitokseen, mutta myös muut sellaiset tahot, jotka haluavat tulla vakavasti otetuiksi ja täyttää jotakin aitoa tehtävää yhteiskunnassa. Sellaisina pidän puolueita, kirkkoa ja yliopistoa, joiden kaikkien on kyettävä nousemaan laumaregression ja demagogisen käsitemagian yläpuolelle.

Firmat toki kalastelevat asiakkaiden suosiota ja ovat herkästi vastanneet muutaman höyrähtäneen someaktivistin vaatimuksiin, mutta sielläkin on vaarana sen takia sitten joutua täysipäisten kansalaisten boikottiin ylenpalttisen somerahvaan nöyristelyn vuoksi. Epäilenpä, että Finlayson sai kelpo lailla takkiinsa Tom of Finland-hehkutuksensa takia. Miten lienee Fazerinkaan myynti kehittynyt?

Se mielensäpahoittaja, jolle tässäkin maassa yhä useampi taho syvään kumartaa, ei ole mikään karvat korvilla pöydän päässä istuva seniorikansalainen, vaan nuori, kirkassilmäinen ja simppelillä maailmankuvalla varustettu narsistinen tomppeli, ehkä ennen muuta tyttö, joka on vakuuttunut siitä, että maailman on häntä toteltava ja ellei se tottele, niin hänpä ulvoo oikein todella kovaa ja pahalla äänellä.

Amerikassa kyse on politiikasta. Siellä mustilla, ruskeilla, homoilla, juutalaisilla, irlantilaisilla ja lukemattomilla muilla ryhmillä on kullakin poliittista valuuttaa, miljoonia ääniä ja niiden kumarteleminen on siis reaalipolitiikkaa. Meillä näin ei ole ainakaan vielä.

Mielensäpahoittaminen on meillä vain moraalinen teko, joka on yleisen käsityksen mukaan erittäin kunnioitettava, ellei se koske vain normaalia keskivertokansalaista kaikkine arkisine huolineen. Siinä tapauksessa se saa vastakkaisen etumerkin.

Mikäli näet vanhanpuoleinen kantakansallisuuteen kuuluva mieshenkilö pahoittaa mielensä, on asia vain ja ainoastaan huvittava, mikä jokaisen kuuluu ymmärtää.

Jostakin syystä vain näyttää nuorelle älymystölle olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että ne tässä maassa asuvat, yhteiskunnan runsaskätisesti tukemat ja hoivaamat mielensäpahoittajat, joiden nimissä he heittäytyvät rähmälleen, ovat vähintäänkin yhtä huvittavia ja heidän närkästyksen aiheensa paljon naurettavampia kuin sen kunnollista elämää viettäneen ja vanhuudessaan hylätyn vanhan miehen, jonka joku kirjalliseksi neroksi pyrkivä on nostanut tikun nokkaan naurettavaksi.

Mutta onko mielensäpahoittaminen koskaan mikään arvo sinänsä? Onko moraalisesti valtavan merkityksellinen tapahtuma, jos joku ei oikein pidä siitä, että hänen luullaan syntyneen ulkomailla, koska hän on sen näköinen?

 Onko meillä joitakin ihmisryhmiä, joiden oikeus ja jopa velvollisuus on olla äärimmäisen herkkänahkaisia jopa hyväntahtoiselle huumorille? Kuka sellaisesta hyötyy? Eikö pikemmin jokaisen velvollisuus ole aikuistua ja ymmärtää, että itse kukin katselee tätä maailmaa omasta näkökulmastaan, joka nyt ei suinkaan aina ole tämä minun omani?

Vanha viisaus sanoo, että se, joka syyttä suuttuu, myös lahjatta leppyy. Sitä kannattaisi nyt monen sopulimaailman sankarin ja nuoren oikeustaistelijan pohtia tykönään.

What do you want to do ?

New mail