Impressionistinen Suomen historia
Paavo Haavikko, Suuri keinottelu. Pariisin maailmannäyttelystä Tarton rauhaan. Art House 1997, 248 s.
Vuonna 1977 Paavo Haavikko julkaisi teoksensa Kansakunnan linja. Kommentteja erään kansakunnan tuntemattomaan historiaan 1904-1975.
Teoksessa ei ollut mitään mullistavia tai muitakaan uusia dokumentteja, mutta sen näkökulmat puhkaisivat erinäisiä merkittäviä kuplia ja paiseita. Niin sanotun suomettumisen vuosina oli käynyt tavaksi, että maamme historian uusi hahmottaminen etenkin ns. ”ensimmäisen tasavallan” osalta lähti uuden, aivan tietyn ja ylivertaisen viisauden pohjalta. Muut näkökulmat hyljättiin.
Uudet arviot olivat aluksi olleet henkeviä paradokseja ja kärjistyksiä, mutta muuttuneet sitten nopeasti kivettyneeksi oikeaoppisuudeksi, jonka mukaan koko julkisuus orientoitui, koko laajasta sopulikunnasta aina hamaan kansanopetukseen saakka.
Haavikko paukutteli tuon ortodoksian dogmeja hajalle puolihuolimattomilla heittolaukauksilla, mikä ei jälkeenpäin tunnu kovin merkilliseltä suoritukselta, kuten ei mikään sellainen, joka on jo kerran tehty. Aikoinaan kyse oli merkittävästä intellektuaalisesta urotyöstä.
Suuri keinottelu on melkoisessa määrin samantyylinen teos. Sen kirjallisuusluettelo on hyvin vaatimaton eikä primaarilähteilläkään ole sijaa muutoin kuin erinäisissä lainauksissa, jotka joskus saattavat olla tavattoman pitkiäkin ja joilla kuitataan hyvinkin suuria historiallisia kokonaisuuksia.
Tässä kirjassa tekijä toki tahtookin olla generalisti ja eklektikko, hieman Egon Friedellin tapaan. Siis diletantti, koska kukaan ei voi olla kokonaisen aikakauden koko lähdeaineiston hallitsija sanan ammattimaisessa mielessä. Ainakin siihen on eväitä hyvin harvoilla, Haavikolla nyt ei ainakaan.
Julkaistussa päiväkirjassaan (kahden vuoden päiväkirja, Arti House 2001) Haavikko luonnehtii tekeillä olevaa kirjaansa: Se on ankara teos tavanomaisen historiankirjoituksen turruttavalle lukijalle, joka tietää, miten tapahtumat ovat edenneet. Se on loukkaava kirja kuten totuus aina on. Pahinta ja parasta on se, että se koskee ja käsittelee asioita, jotka ovat lähellä tämän päivän sortokautta elävää maata. Perustuslaki on yhä samalla tavalla toimiva ja rikottava laki, kuin sen väitettiin tullen vuosisadan alussa rikotuksi. Ei tullut silloin. Nyt tulee.
1990-luvun sortokaudesta ja perustuslain rikkomuksista Haavikko on sitten kirjoittanut erikseen. Hänen näkemystensä mukaan Suomi oli syöksymässä hallitsemattomasti kuiluun, josta ei olisi pois pääsyä.
Näinhän ei käynyt ja Nokian ihme pelasti maan tilanteesta, joka kieltämättä oli kaamea ja jonka tulkinnat tämän uuden lamamme perspektiivistä tulevat arvatenkin olemaan kiinnostavia.
Käsillä olevassa kirjassaan Haavikko joka tapauksessa hakee aina uusia näkökulmia, jotka kuvittelee voivansa yhdistää yhdeksi. Muuan sellainen on Suomen historian tarkasteleminen venäläisestä perspektiivistä käsin, jota sitä lukiessani mielessäni nimitin pseudobobrikovilaiseksi skenaarioksi.
Nikolai II ja hänen valtakoneistonsa olivat Haavikon traagisia sankareita ja sankariksi nousi myös Mannerheim tuon aatteen perillisenä: Hän eli keinottelun maassa olematta keinottelija itse. Hävinneille, joita keisarivallan ohella olivat Suomen punaiset, oli yhteistä irtisanoutuminen terrorista. Bolševikeille ja heidän kanssaan keisarivaltaa vastaan hyökkäävälle aktivismille taas oli yhteistä terrorin varaan rakentaminen.
Haavikko näyttää ajatelleen venäläisen näkökulman huomioimisen olleen jotakin uutta, mikä taitaa johtua siitä, ettei hän ole ottanut huomioon edes sortokauden historian perusteoksia Jussilasta Kujalaan, Klingestä puhumatta. Sen sijaan hän sortuu huikeaan teleologiseen päättelyyn terrorista Suomen valtion kannattajien ohjelmana
Keinottelu taas liittyy sekä aikakauden taloudellisiin suhdanteisiin että politiikkaan. Jääkäri Väinö Valvekin oli puhunut siitä, että jääkärien tarkoituksena oli jotenkin keinotella Suomelle itsenäisyys.
Mannerheimin suunnitelma Pietarin valtauksesta oli Haavikon mielestä erinomainen ja olisi onnistuessaan muuttanut koko aikakauden. Bolševismin kukistuessa myös natsismi olisi jäänyt tulematta. Melkoista hasardiahan tuo rauhaanpakottaminen olisi Suomen kannalta merkinnyt, ehkäpä se olisi ollut oikeutettua?
Haavikko toimii usein advocatus diabolin ominaisuudessa ja tämä hahmohan kuuluu aina klassiseen dialektiikkaan: kaikki vasta-argumentit on kyettävä torjumaan, jotta voisi sanoa menestyneensä väittelyssä.
-Mikä eroitus, kun vertaa nykyisin yhä vallitsevammaksi tulleeseen totalitaariseen mentaliteettiin, joka lähtee siitä, että kuka tahansa tomppeli tuntee totuuden ja koko totuuden ja on velvollinenkin sen tuntemaan. Silloin hän ei tietysti kaipaa mitään vasta-argumentteja, jotka itse asiassa ovatkin totuuden vastaisia eli siis enemmän tai vähemmän rikosluonteisia.
Haavikon argumentit ovat usein aivan intuitiivisia ja perustuvat lähinnä anekdoottiselle pohjalle. Silti on toki hyvä, että niitä esitetään. Itse asiassa ne saattaisivat toimia sangen hyvin seminaariopetuksen pohjana.
Tällä en tarkoita, ettei mukana olisi sangen vakavasti otettavia näkemyksiä, joista yksi on aktivistipiirien hukkaan valunut pyrkimys provosoida tsarismia. Toki suomalainen terrorismi havaittiin erinomaisesti myös Pietarissa ja Stolypinin aloittama toinen sortokausi motivoitiin pääasiassa sen voimalla. Silti aktivistien vastuuttoman politiikan vaarallisuus ja vahingollisuus on saanut vähemmän huomiota kuin se ansaitsisi.
Stolypinin terrorista tai vanhasuomalaisista tekijällä ei muuten olekaan mitään sanottavaa. Kaiketi niistä ei puhuttu hänen lukemissaan kirjoissa.
Huolimattomuutta ja horjuvaa oikeinkirjoitusta on Haavikollakin kirjoissaan. Tässä erityisen kiusalliselta kuulostavat väitteet siitä, että amiraali Koltšak olisi tullut Helsinkiin tapaamaan Mannerheimia tai että Mazepa kuoli Poltavan taistelussa. Mitä oikeinkirjoitukseen tulee, puhe Kretskyn vankilasta tai Sarnoje Selon manöövereistä kertoo aika vakavasta huolimattomuudesta. Nimien translitteroinnista en puhukaan.
Nämähän eivät suuria asioita ole ja luulen, että kirja on kaikesta huolimatta paikoitellen siksi vakavasti otettava, että se voisi panna ajattelemaan jotakin asiaa uudelleen. Sellainenhan onkin hyvän esseen merkki.
Tutkimuksesta tämä kirja on tietenkin yhtä kaukana kuin poliittisesta korrektiudesta. Tyylilajia voisi nimittää historialliseksi irrotteluksi, josta arvatenkin monet pahentuvat.
Haavikkohan oli runoilija ja jos runoilija ei irrottele, niin kuka sitten. Kultaako oma silloinen nuoruuteni muistoja, mutta silloin maassa tuntui olevan lukemattomia, ihmisiä joilla oli painavaa sanottavaa. Jopa vasemmiston edustajissa oli tyyppejä, joilla oli ihan järkeviäkin kannanottoja. Johtuiko se ajasta, tuolloinhan maa oli vasta nousemassa agraariyhteiskunnan ja sotien varjosta, joten vasemmistolaisillakin parannuksilla oli paikkansa.
VastaaPoistaNyt on toisin. Hyvinvointivaltio on kuin syöttösika, joka ei pysy enää omilla jaloillaan. Vasemmistolaiset parannuksia on tehty niin kauan, että kehä alkaa umpeutua, jolloin saadaan uusi ongelma lähtöongelman tilalle. Unelmat ovat karkaamassa kauas pilvien taakse, mutta niistä pidetään kiinni, koska elämän todellisuuden kohtaaminen on ylihoivatulle sukupolvelle liian kova pala,
Uuslibilaarit tämän yhteiskunnan pilasivat, tarvitaan taas vasemmistoa laittamaan se kuntoon.
Poista"Runoilija minä kun en ole, eikä minusta sellaista tule", Haavikko tokaisi joskus 90-luvun lamavuosina MTV3:n aamuohjelmassa.
VastaaPoistaToki oli, ja sellaistahan hänestä edelleen tehdään. Pitäisi kai mennä kauemmas historiaan, hamaan muinaisuuteen asti, ennen kuin lokerot oman käsitereealismimme ruumiista maatuisivat siihen mittaan että ymmärtäisimme miten olemuksellinen osa runous oli sen maailman kollektiivista muistia, joka ei osannut kirjoittaa.
Olen lukenut, että kirjoitustaito syntyi monessa paikassa suunnilleen samaan aikaan, eikä niin sanottu välittymisteoria ole tosi. Samoin olen lukenut, että euklidista geometriaa on syntynyt vain siellä missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi on omaksuttu äännekirjoitus. Kognitiivinen yhteys tulee ymmärrettäväksi, jos ajattelemme että korvin kuultavan puheen pysäyttäminen äänteiden erottamiseksi ja merkin ylöskirjaamiseksi vasta tuo ja luo tarpeen käyttää välimerkkejä. Puheessahan niitä ei ole, vaikka me kirjallisen sivistyksen ihmiset nyt voimme kuvitella että on.
Välimerkit muodostivat maailmaan sen rakenteen jota sanomme "lauseeksi". Ja kaikki länsimainen filosofia on ollut aikalailla yritystä jäljittää maailman rakenne kirjoitetun kielen elementistä, "lauseesta". Ihan Wittgensteiniin asti, ja sen jälkeen semiootikot alkoivat kyhätä välimerkeistä liikennemerkkejä.
Kun joku sanoo, että Haavikko teki pilkkuvirheitä, miten siihen pitäisi suhtautua. Kysymysmerkki. Huutomerkki.
Barr-niminen mies puhuu pelkkiä pilkkuvirheitä. Niin jännittävää kieltä ei toisen suomalaisen suusta, anteeksi kynästä, ole lähtenyt.
Haavikko oli loistavimmillan runoilijana ja aforistikkona. Oma lempiepiteettini: "Kuningas oli kiero mies, joka puhui aina totta" taikka "hirsipuun juurelle saakka olen kuninkaalle uskollinen. Siitä ylöspäin olen uskollinen hirsipuulle."
VastaaPoistaMuistaakseni Haavikko tapasi korostaa, että historiallisista tapahtumista pitäisi kirjoittaa niin, että ei tiedä lopputulosta.
VastaaPoistaNykyhetki kaiketi on alati uusiutuva lopputulos, ja Haavikon näkemys on siksi taas yksi paradoksi: edelleenkin näyttää olevan mahdotonta ajatella mennyttä muusta näkökulmasta.
Tarkoitan nyt pikemminkin yleistä "historiatietoisuutta" kuin erillisiä tutkimuksia.
Tämä tuli mieleen, kun Vihavainen kirjoitti, miten Haavikko sortuu "huikean teleologiseen päättelyyn" terroria käsitellessään. Ehkä sortuikin.
Äskettäin luin vuosikymmenten jälkeen uudelleen Paavolaisen "Kolmannen valtakunnan vieraana", ja lukuelämys oli poikkeuksellinen, ehkä siksikin että eipä niitä elämyksiä enää juuri ole.
Paavolainen todella kirjoitti, ja vakuuttavasti, vuodesta 1936 tietämättä mitään vuodesta 1946.
Vahva lukukokemukseni kertonee nykyajasta. minussa, ja tästä voisikin joku kehitellä ajatusta, kuka ja miten ja mistä käsin voi historiatieteen perusteita arvioida.
Haavikko tietysti 50-luvun runoilijanakin sivusi ajankohtaista historiaa: modernistien idea oli puhdistaa kieli siitä aatteellisesta kuonasta jota tuolloin riitti.
Siitä taisi olla hyviä ja huonoja seurauksia, mutta se on toinen juttu.
"Paavolainen todella kirjoitti, ja vakuuttavasti, vuodesta 1936 tietämättä mitään vuodesta 1946."
PoistaTäytyy tietenkin muistaa, että 1936 ei ollut hyökkäyssotia eikä juutalaisten kansanmurhaa. On sanottu, että jos Hitler olisi kuollut 1938 muistaisimme häntä suurena valtiomiehenä, joka kuoli inhimillisesti (!) ottaen liian varhain.
Jo vanhempi Hitler-kirjallisuus painotti, ettei hän ollut koskaan valtiomies. Näin mm. Sebastian Haffner, on suomennettukin. Saksassa esim. ei ollut säännöllisesti yhdessä kokoontuvaa hallitusta. Jopa Stalinilla oli politbyroo. Nürnbergin rotulait taidettiin muuten hyväksyä 1934. Ja: virkamiehillä tapaa olla suoja mielivaltaisia erottamisia vastaan.
PoistaValtiomiesmäisyys arvioidaan ennen kaikkea lopputuloksen mukaan: työttömyyden poisto, Saksan epäjärjestyksen poisto sekä ulkopoliittiset voitot 1935-38 olisivat nostaneet hänet tuohon sarjaan. Nürnbergin rotulait olisi tuossa vaiheessa kuitattu ylilyönteinä ja kauneusvirheenä, kollegiaalisen hallituksen puute uutena johtamismallina..
PoistaHrutsevin mukaan politbyroo ei kokoontunut koko sodan aikana, valtakuntaa johti "viisikko", oliko niveltään valtakunnan puolustusneuvosto tms. Myöskään Stalinin loppuaikoina se ei juuri kokoontunut, vaan asiat päätettiin tämän kutsumalla illallisseuruessa, josta Molotov ja Voroshilov tylysti noin vain pudotettiin odottamaan seuraavaa vaihetta.
1933-38 toteutettiin em. toimissa koko joukko omaisuuden riistoja, jotka poikkesivat jyrkästi myös sikäläisestä oikeuskäytännöstä ja -normeista. Jo aikalaiset tunnistivat selkeästi mitä tämä on: bolshevismia. Kaunopuheisena todistajana itse Gustaf (suurelle yleisölle: Mannerheim), joka kirjoitti sukulaisilleen Ruotsiin Adolphuksesta sekä hänen ylitshekististään Himmleristä. Luonnollisesti ruotsiksi, kansalliskielemme sekin.
PoistaMurtuva keskiluokka oli kirja jolla Haavikko olisi ansainnut Nobelin.
VastaaPoistaHuolimattomiahan monet Art Housen kirjat olivat. Oliko sen perustaminenkin oikuttelua tai kiukuttelua? Mutta Haavikon hahmoa ja kylmiä näkemyksiä on joillakin meistä aikalaisista jopa ikävä. 60-luvun proosan kokoava kirja suositeltava, tosin siinäkään ei ole sisällysluetteloa. -jussi n
VastaaPoistaHistoria on suuri! Ja kirjurit.
VastaaPoistaHaavikon yksi merkitys oli taiteilijaksi harvinaisen hyvä kiinnostus ja ymmärrys siitä. Hän taisi sanoa, että Suomen historiallinen rooli on ollut toimia Pietarin/Leningradin kaupungin huoltoalueena ja niin taisi olla vielä autonomian aikana. Vielää siihen ei ole päästy huolimatta Stockmanin ja eräiden muiden hyvistä yrityksistä huolimatta.
VastaaPoista”jos Hitler olisi kuollut 1938”
VastaaPoista-- jos Stalinilla ei olisi ollut kuutta siiamilaista naamakaimaa,
-- jos Lenin paetessaan venäläisiä sandarmeja olisi hukkunut Suomen lahteen,
-- jos Mannerheim loukatessaan koipensa hevosensa kaatuessa olisi saanut myös surmansa,
-- jos Kekkonen ei olisi ollut saunahullu,
-- jos Jumala olisi tehnyt töitä vain viisi päivää viikossa, niin kaikki olisi ollut erilaista/toisin, mene ja tiedä jos vaikka mitä.
Haavikon kirja on mielenkiintoinen kärjistys.
VastaaPoistaSe on kyllä tullut huomattua se normaalina pidetty kerronta, että oli täysin selkeää ihan kaikille Euroopassa (tämä oli tietoinen kärjistys) että Suomesta kuuluu tulla itsenäinen kunhan vain Tsaarista päästään eroon.
Ei se nyt niinkään ollut...
Ennen vuotta 1914 maailma oli verkoistuneempi tai yhteen kietoutuneempi kuin koskaan. Tiettävästi esimerkiksi Rooman yhteydet amerikoihin eivät olleet suuret.
Hyviä näkökulmia tähän tarjoaa esimerkiksi Niall Fergusonin "Julma sota". Kyllä, se Ferguson...
Ensimmäinen maailmansota tuhosi melkoisen osan taloudesta mikä oli rakentanut metallikantojen rahana käytön varaan. Toki kulta- tai hopeakannat olivat vain osittaiset, mutta esimerkiksi Englannin Punta oli kultaan vaihdettavissa.
Ranska menetti melkoiset Tsaarin Wenäjälle sijoitetut summat, niillä oli rakennettu esimerkiksi rautateitä.
Valtiot eivät kaatuneet varsinaisesti rahan puutteeseen tai sen heikentymiseen, vaan esimerkiksi logistiikan pettämiseen.
Haavikko ei ole ainoa joka tuo esiin tiettyjen varakkaiden henkilöiden halun pysyä Venäjän yhteydessä ja miten he sattoivat pitää jääkäri-liikkeen toimintaa vastuuttomana juuri omien taloudellisten voittojensa vaarantumisen takia. Mm. Kuisma on kirjoittanut samasta.
Tämä on aika vaikea sovittaa "yleiseen kertomukseen" joka löhtee vain luokka-näkökulmasta tai vain itsenäisyyden näkökulmasta.
Minkä tahansa näiden näkökulmien "ylikorostaminen" vääristää kuvaa ja tilanteen monimutkaisuus tahtoo jäädä näkemättä.
Ei ollut selvää että itsenäisyyteen voidaan päästä - eikä se lopulta ollut niin selvää ja helppoa kuin on mahdollista luulla.
Nyt jo antiikkinen Kylmän Sodan aikainen "luottamus-mantra" oli vielä oma kuvionsa. Siinähän esimerkiksi Lenin antoi suuressa viisaudessaan itsenäisyyden... Koska Leninin tahtoa teeskenneltiin pidettävän tärkeänä, ei myöhemmillä Neukkulan päälliköillä pitänyt olla huomauttamista itsenäisyyteen.
"Rauhanomaiset, luottamukseen, ystävyyteen ja avunantoon perustuvat suhteet Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä..."
+
En muistaakseni ole löytänyt mielenkiintoista pätkää jossa Paavo Haavikko joskus 1990-luvun puolivälissä sohi oikein kunnolla muurahaispesää.
Hän meni tekemään majesteetti-rikoksista suurimman, puhumaan pahaa sotakorvauksista...
Ja tosiasiassa hän oli oikeassa,
"kulutustavarateollisuus" jäi liian heikoksi - teollisuus oli lopulta kuitenkin liian yksipuolista.
Meilläkin käsite "monograd" eli yhden teollisuuden haaran tai teollisuuslaitoksen varassa lepäävä paikkakunta tai alue, on todellisuutta.
Häntä haastateltiin ohjelmassa "Musta Laatikko", YLEn ohjelma. Toisena haastateltavana oli Aarne Saarinen - "saarislaisten" eli enemmistö-kommunistien keulakuva joka oli mukana tuomassa uusia tuulia tänne päin.
Haastattelija oli nytkin mediassa esiintyvä henkilö, Timo Harakka.
Kuten muuan merkittävä venäläinen sanoi, Venäjä ei ole koskaan niin heikko, ettei se olisi kyllin vahva Suomelle, siis estämään irtautumisen.
PoistaJärkevät ihmiset uskoivat tämän eivätkä pitäneet Leninin tasoista maan tuhoajaa mahdollisena.
"kulutustavarateollisuus" jäi liian heikoksi"
PoistaOlisiko Suomessa tuossa vaiheessa ollut potenttiaalia luoda menestyvä kainvälinen kulutustavaarabrändi? Saattoi olla parempi keskittyä raskaaseen vientiteollisuuteen. Ylipäänsä ei usko suomalaisten kykyyn tuossa suhteessa: olemme henkisesti liian kaukana muusta länsimaailmasta, se näkyy euroviisumenestyksestä, suomalaisten yritelmät eivät vain natsaa muualla. Ero on silmiinpistävä kun vertaa ruotsalaisia brändejä.
"Järkevät ihmiset uskoivat tämän eivätkä pitäneet Leninin tasoista maan tuhoajaa mahdollisena."
PoistaJärkevinä pidetyinä ihmisillä on usein taipumus aliarvioida ihmisten typeryyttä ja epärationaalista pahuutta (esim Tanner ja sodan mahdollisuus).
"
Poista"kulutustavarateollisuus" jäi liian heikoksi"
Olisiko Suomessa tuossa vaiheessa ollut potenttiaalia luoda menestyvä kainvälinen kulutustavaarabrändi? Saattoi olla parempi keskittyä raskaaseen vientiteollisuuteen. Ylipäänsä ei usko suomalaisten kykyyn tuossa suhteessa: olemme henkisesti liian kaukana muusta länsimaailmasta, se näkyy euroviisumenestyksestä, suomalaisten yritelmät eivät vain natsaa muualla. Ero on silmiinpistävä kun vertaa ruotsalaisia brändejä.
"
+
Yritin sanoa niun täsmällisesti kuin mahdollista, että kulutustavarateollisuuttta oli, mutta se ei lopulta ollut niin vahvaa kuin olisi pitänyt olla.
Brändejä muodostui ja joitakin on vielä jäljellä, mutta tuotantoa ei juuri ole.
Työn hinta on niin korkea... ja ikuinen itku huonoista työntekijöistä jouta ammattikoulut, ammattikorkeakoulut ja yliopistot eivät kouluta tarpeeksi.
Suuri korporaatio ei tietenkään itse koskaan kouluta ketään ja noudattaa itse kaikkia käskyjä säntillisesti, ihan kuten yksi uskollinen alamainen Eichmankin aikoinaan. Banaalia...
Heikoksi jäävä ostovoima oli omansalainen ongelma. FIAT-valuutta ei ole hyvä säilyttämään ostovoimaa.
+
Yksi asia oli myös pankkiklusterin "heikkous". Tätä on vaikea nähdä jos asiaan ei ole perehtynyt. En siis ole kuin amatööri, mutta silti on mahdollista nähdä pankkien pelko omasta heikkoudesta ja toisen vahvuudesta.
Tämä vainoharha oli erityisesti KOPin ja SYPin välillä (näillä nimillä ne tunnettiin yhdistymiseen asti, muitakin nimiä oli ja ne ostivat kilpailijoitaan pois).
Pankit ja pankkiirit ajattelivat vain itseään ja unohtivat laajemman kuvan, pienet yritykset ja yleensä myös palkansaajat.
+
Oligarkian tai korporatismin ongelma on, että se itse kirjoittaa oman sääntelynsä jonka uhreiksi osa pienemmistä yrityksistä joutuu.
Itse tehtyjä sääntöjä saa myös muutettua. Edes lobbareiden armeijakunta - joka yrittää lobata pienempien yritysten puolesta - ei saa läpi muutoksia joita isommat toimijat eivät halua.
Suuret tai suhteellisen suuret korporaatiot pärjäävät aina.
Pienillä on paljon ongelmia.
Suurten korporaatioiden työntekijät pärjäävät hiukan paremmin kuin muiden yritysten - suuressa korporaatiossa on näennäisesti parempaa työskennellä, ainakin joidenkin mielestä.
”Bolševismin kukistuessa myös natsismi olisi jäänyt tulematta.”
VastaaPoistaTästä filosofisesta väitteestä on helppo/pakko/ajankohtaista siirtyä USA:han, joka tarvinnee uusia loozungeja/huutoa: ”Black crimes matter.”/ ”White crimes matter.”/ ”Red crimes matter.”/ ”Yellow crimes matter.” Jne.
”Se on loukkaava kirja kuten totuus aina on.”
VastaaPoistaSe on loukkaava totuus kuten totuus aina on, että Suomi ei tarvitse/ei halua/ei toivo/ei odota mämmi-ämmiä johtoonsa.
Muistan kirjasta ,että Haavikon mukaan Suomella ei ollut Autonomiaa. Vaan perustui asema kulloinkin valtaannousseen Suuriruhtinaan vakuutukseen , entisen käytännön jatkumisesta.
VastaaPoista