Juoksuaikaa

 

What do you want to do ?

New mail

Uuden ajan nuoret

 

Joonas Konstig, Totuus naisista. Gummerus 2013, 348 s.

 

Romaani ei tietenkään ole dokumentti kuvaamistaan asioista. Siitä huolimatta se on aikansa dokumentti, esitys, jossa aikakauden näkemykset tyylistä, tavoiteltavista asioista ja sallituista tehoista pyritään panemaan paikalleen. Sitä paitsi romaanin pitää olla uskottava.

Toki tämän sivilisaation piirissä on jo toista sataa vuotta harrastettu kaiken maailman kokeiluja ja yritetty panna koko tyylilaji uusiksi. Mitkään keinot eivät ole olleet liian helppohintaisia yritteliäille kirjoittajille. Niinpä uutta romaania käsiinsä ottaessaan ei aina tiedä, mitä siltä osaisi odottaa.

Joonas Konstig on turvallisemmasta päästä. Hänet tunnetaan miehenä, joka peräti kokeili elää tässä maassa herrasmiehen elämää, oliko nyt vuoden verran. Se oli koe, jota ehkä voisi verrata Tarzanin asettumiseen viidakkoon erillään isoista apinoistaan ja heistä riippumattomana. Kiinnostava eksperimentti.

Tämä kirja on ainakin minun ymmärtääkseni rakenteiltaan ja tavoitteiltaan aivan perinteinen, vaikka kertookin sivilisaation murroksesta, jolloin tuon perinteisen maailman aidot luomukset syrjäytyvät kaikkialle tunkevan muovin tieltä.

Paradoksaalisesti juuri merkkituotteiden maailma on se, jossa myös kirjan päähenkilö -mies- haluaa elää, vaikka onkin ammatissaan toteuttamassa 3D-teknologian mahdollistamaa yleismuovillista maailmanvallankumousta, josta taannoin paljon kohistiin.

Merkkituotteetkaan eivät tietysti ole se ihan viimeisen päälle aito asia, vaikka ne valmistetaan ensiluokkaisista luonnonmateriaaleista. Itse asiassa valmisvaatteet sinänsä ovat 1800-luvun teollisen vallankumouksen hedelmiä ja ennen niitä vallitsi käsityöläismestarien aikakausi. Toki siitä on yhä jotakin jäljellä eikä sankari lyö laimin tilaisuutta käydä hankkimassa joskus pukunsa Savile Row’lta, silloin kun sattuu olemaan Lontoossa.

Tämä kirja joka tapauksessa sijoittuu Helsinkiin. Keski-ikäinen mies on kohonnut huomattavaan asemaan bisneksessä -muovialalla- ja hänen perheeseensä kuuluu intelligentti vaimo, joka on psykologi sekä kaksi tytärtä, joista nuorempi on juuri lukiota lopettelemassa.

Naiset ovat jutun keskipisteessä sikäli, että miehet tietenkin heitä koko ajan ajattelevat. Päähenkilö heittäytyy rehelliseksi ja huomaa olevansa suorastaan naurettavan riippuvainen naisista. Hänen omia saavutuksiaan ja antiaan perheelle ei itse asiassa arvosteta lainkaan, vaikka se on ratkaisevan suuri. Niin vaimolle kuin tyttärille hän on ennen muuta jollakin tavoin vajavainen olento, jonka arvosteleminen on heidän luonnollinen oikeutensa ja velvollisuutensa.

Vanhempi tytär on simppeli tapaus, joka ilman sen kummempia ajatuksia juoksee radical-chicin perässä, lutkamarssista lähtien. Vaimo taas on tosiasiassa tasoltaan aika vaatimaton persoonallisuus, jonka perässä on kuitenkin pakko roikkua ja hänen mielialojensa vaihtelua tarkkailla. Seksi, nähkääs.

Itse asiassa koko miessukupuolen osa tässä yhteiskunnassa on vähemmän kadehdittava. Siinä roolissa on kaikki ansaittava itse ja se tapahtuu vasta vuosikymmenien työllä. Nuoret naiset taas pompahtavat ilmoille täydellisinä jumalattarina, valmiina kuin Pallas Athene Zeuksen päästä.

Toki nuorilla naisillakin on omat haasteensa ja ongelmansa. Päähenkilön nuorempi tytär, jota moni varmaan pitääkin teoksen päähenkilönä, on esimerkki myös laajemmasta ilmiöstä.

Nuoret naiset, itse asiassa täysikokoisiksi kasvaneet tytöt, kuuluvat uuteen aikakauteen. He ovat niitä, joille häpeän aika on ohi ja jotka ovat oppineet läksynsä niistä uuden ajan moraalioppaista, jotka patistelevat tyttöjä viimeinkin luopumaan kiltteydestä ja liittymään siihen porukkaan, joka tosin ei pääse taivaaseen, mutta sen sijaan minne tahansa muualle…

Todettakoon, että nuo edelliset esimerkit eivät ole kirjan sivuilta, vaan oma tulkintani.

Joka tapauksessa abityttö viihtyy kovisten seurassa ja käyttäytyy tarvittaessa suorastaan sikamaisesti ilman sen kummempia skruupeleita. Kyseessä on kilpailu nuoresta uroksesta ja siinähän kaikki on sallittua. Maallisen oikeuden ja voimassaolevan lakikirjan näkemyksen mukaan rajat toki viimein löytyvät.

Itse asiassa häpeän aikakaan ei suinkaan ole ohi. Nimenomaan häpäisy on se tapa, jolla nuoret pyrkivät osoittamaan kuka on kuka. Tytöt hallitsevat alan hyvin.

Nuorten psykologia on itse asiassa sangen primitiivisellä tasolla, vaikka he itse tuntevatkin olevansa jotakin aivan erityistä ja menevät täysillä mukaan laumatapahtumiin aina kun tilaisuus tarjoutuu. Seksi hallitsee tietenkin kaikkea ikäkauden toimintaa, ellei suoraan niin peitetysti. Rakkaus on lopultakin lapsellinen vaihe ihmiselämässä. Romeo ja Julia eivät suotta olleet murrosikäisiä.

Nuorison tapa elää ja puhua on mielestäni tässä romaanissa maalattu mestarillisella tarkkuudella. Jengiytyminen ei seuraile enempää kulttuuri- kuin varallisuusrajoja, vaikka näilläkin tietysti on jokaisen kohdalla vaikutuksensa omalla suunnallaan.

Se, mikä merkitsee, on habitus: pojassa kiehtoo itsevarma miehekkyys, ei suinkaan mikään varallisuuteen tai erityistaitoihin, saati etnisyyteen liittyvä ominaisuus.

Kieli, jota puhutaan, ansaitsee oman mainintansa. Sikäli kuin voi havaita, kirjoittaja on hyvin tarkasti rekisteröinyt tietynikäisten nuorten tavan puhua, kaikkine neologismeineen ja uusine taivutusmuotoineen.

Venäjää siitä slangista ei löydä eikä oikein ruotsiakaan. Englanti hallitsee, mutta sehän on nyt pesiytynyt hyvin vahvasti myös venäjän kieleen ja kai kaikkiin muihinkin.

Itse asiassa kyse ei varsinaisesti ehkä olekaan nuorison slangista. Se saattaa olla pikemmin yleiskieli, jonka vaikutuksia saamme vielä tulevaisuudessa nauttia suuren annoksen. Siis ne, jotka silloin elävät, Suomen kansa.

Se kansa, joka nyt opiskelee samoissa luokkahuoneissa, on jo monietninen, etten sanoisi monikulttuurinen. Sillä seikalla ei kuitenkaan ole nuorten keskinäisissä mittelöissä mitään merkitystä. Joku aussi tai muhis tai turkkilainen on ennen muuta oma itsensä tai pikemmin oman sukupuolensa edustaja, joka hakee ja löytää paikkansa yhteisön nokitteluissa.

Kirjoittaja ei pelaa stereotyypeillä ainakaan häiritsevästi ja tarinasta muodostuu kiinnostava ja järkyttäväkin. Vapautetut naaraat tappelevat uroksesta lopulta aivan kirjaimellisesti viimeiseen hengenvetoon. Vanhemmat yrittävät suojella omaansa, mutta tässä vapauden valtakunnassa heidän kätensä ei ylety pitkälle.

Uusi aikakausi on lopultakin uusi vain puitteiltaan. Muovista ei voida muovailla ihmisen sisintä, vaan samat savanniaivot määräävät hänen käytöksensä siitä huolimatta, että toinen toistaan muodikkaammat saarnaajatädit yrittävät maailman mullistaa.

Tässä kirjassa tosin rehtoritäti on muuan niistä, jotka selvästi ymmärtävät elämää muutenkin kuin vain kirjojen kautta.

Tämä kirja on epäilemättä nimenomaan 2000-luvun romaani. Jotakin vastaavaa olisi voitu kirjoittaa jo 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta koko tuo miljöö on joka tapauksessa vasta suurten ikäluokkien jälkeläisten maailma, ja he taas kasvoivat täyteen mittaansa vasta suunnilleen 1990-luvulla.

Suuret ikäluokat kuulu(i)vat uuden sivilisaation ensimmäiseen sukupolveen. He kantoivat vielä mukanaan aivan toista kokemusmaailmaa kuin heidän lapsensa. Tässä nyt sitten esittäytyy tämä uusi polvi.

 Kirja kyllä imaisi mukavasti mukaansa. Me eletään tätä uutta aikaa.

 

Aukot tiedoissa eli uskonnollis-tieteellinen riita

 

What do you want to do ?

New mail

Paradigma on pantu ja pysyy

 

Matti Leisola, Evoluutiouskon ihmemaassa. Datakirja 2018, 267 s.

 

V.I. Uljanov oli aikoinaan kovin suutuksissaan Aleksandr Bogdanoville ja muille ”jumalanrakentajille”, jotka eivät oikein tyytyneet hänen tulkintaansa marxilaisuudesta, vaan katsoivat, että uusimmat fysiikan teoriat eivät enää tyytyneet siihen mekanistiseen malliin, jolle Marx oli ajattelunsa perustanut. Asiaa ei auttanut edes se, että Marx otti avuksi Hegelin ja kehitti hänen dialektiikkansa avulla maailmasta eräänlaisen hyppivän mallin, jossa ristiriitakin kuului asiaan olennaisena elementtinä.

Mahtipontisessa ja epiteettejä vilisevässä kirjassaan Materialismi ja empiriokritisismi Lenin sitten torjui modernin fysiikan teoriat sillä yksinkertaisella perusteella, että johdonmukaisesti sovellettuina ne johtaisivat vapauden ja siis kenties hengen, jonkinlaisen jumaluuden olettamiseen. Niinpä siis viime kädessä Ernst Machin ja Richard Avenariuksen ajattelu kätki sisäänsä pappispimityksen. Enempää ei toki tarvittukaan moisten ajatusten torjumiseksi.

Marxismin leniniläinen muoto tuli sitten Venäjällä kansalaisuskonnoksi ja sen merkitys oli vielä hiljattain niin valtava, että sen uskominen tuntuu nykyään lähes mahdottomalta. Marxismi-leninismi eli leniniläinen marxilaisuus oli supertiede, joka hallitsi kaikkia varsinaisia tieteitä. Jälkimmäisten oli alistettava tuloksensa edelliselle ja käytännössä se tarkoitti jokaiseen tieteelliseen teokseen pitkää lukua täynnä Lenin-sitaatteja, joissa todistettiin johtopäätösten oikeaoppisuus myös tuon ihmiskunnan suurimman teorian kautta.

Tieteen kannalta kyseessä oli tietenkin pakkopaita ja tunnettua on, miten tuo supertiede muodostui uusien ajatusten ja jarruksi esimerkiksi perinnöllisyystieteen, psykologian, sosiologian ja kybernetiikan alalla. Fysiikassa sen vaikutus ohitettiin sattuneesta syystä, kun käytännön tarpeet vaativat ydinaseen kehittämistä, toimipa se teoriassa tai ei.

Marxilais-leniniläinen supertiede on vain yksi esimerkki paradigman vaikutuksesta tieteessä. Paradigma on se yleinen periaate, jonka mukaisesti tiede toimii ja johon se luottaa huolimatta siitä, ettei pystykään selittämään kaikkea.

Tiede ei kuitenkaan voi ohittaa niitä puutteellisuuksia ja ristiriitoja, joita tutkimustulokset yhä uudelleen sisältävät ja kun niitä kertyy tarpeeksi, seuraa murros, vallankumous myös itse tieteessä. Suhteellisuusteorian hyväksyminen oli yksi tällainen vallankumous, joka suisti mekanistisen ajattelun valtaistuimeltaan, vaikka kyseessä sentään oli teoria, joka oli saanut osakseen monien tiedemiespolvien hartaan kunnioituksen, jollaista englannin kielessä kutsutaan sanalla awe.

Marxilaisessa supertieteessä kaikki, menneisyydestä tulevaisuuteen oli selitetty jo ennakolta ja tiedemiesten tarvitsi itse asiassa vain osoittaa, miten teoria toteutui käytännössä. Samaan tapaanhan toimivat myös keskiajan oppineet, joille tiede ei ollut mitään uuden etsintää, vaan sen ymmärtämistä, mitä ilmoitus tarkoitti konkreettisessa maailmassa.

Niinpä poliittiset propagandistit valistivat kansaa vapauttaakseen sen taikauskosta ja muusta pimeydestä. Vladimir Voinovitšin mainioissa Ivan Tšonkin-kirjoissa on asiasta esimerkkejä. Kun poliittinen ohjaaja (politruk) luennoi sotilaille siitä, miten työ oli kerran tehnyt apinasta ihmisen, kysyi yksinkertainen, mutta lahjomaton kunnon sotamies Tšonkin, millä alalla tuo apina oli työskennelyt (kem on rabotal?).

Tässähän menivät politrukilta jauhot suuhun ja sama koski toista kysymystä: Entäs, kun minun hevosenikin työskentelee, tuleeko siitäkin ihminen?

Politrukki tietenkin suuttui edustamansa korkeamman totuuden puolesta, vaikka joutuikin sittemmin järkytyksekseen havaitsemaan, että taistelun jälkeen löydetyn kuolleen hevosen kavion vierestä löytyi kirje, jossa luki: jos kaadun, pitäkää minua kommunistina!

Kehitysoppi on alue, jossa valtava määrä asioita selitetään parin aivan alkeellisen tekijän avulla. Luonnollinen valinta, sopivimpien eloonjääminen yhdessä elävien olentojen valtavan sikiävyyden kanssa selittää lajien runsauden ja niiden kehittymisen alemmista kantamuodoista.

Miten nuo kaikkein alimmat kantamuodot eli elämä itse on syntynyt, ei ole oikeastaan kysymys eikä mikään. Sen ratkaiseminen ei anna meille eväitä konkreettisten ongelmien ratkaisemiseen. Voidaan lähteä siitä, että vuosimiljoonien aikana erilaiset energiasysäykset ovat synnyttäneet elämän, joka on siitä pitäen yhä monimutkaistunut, katsoo paradigmamme.

Onhan elämän alku saattanut tulla kaukaa avaruudesta, mutta se ei auta asiaa mitenkään, sillä ymmärtämättä jää, miten se on siellä alun perin syntynyt.

Kosmologiaan ja elämän syntyyn kuuluvat kysymykset ovat luultavasti jokapäiväisen elämämme kannalta aivan merkityksettömiä ja niitä koskevien teorioiden kehittäjillä on melkoinen runoilijan vapaus, koska mikään virhe ei aiheuta käytännön onnettomuuksia. On vain saatava asioista muodostettua ristiriidaton kokonaisuus.

Niinpä luulisi, että tällä alalla vallitsee herttainen sopusointu eri teorioiden kannattajien välillä. Mikäli jossakin teoriassa on ristiriitoja tai sen selittävyydessä aukkoja, niihin voi ystävällisesti viitata ja saada vastineeksi kiitoskirjeen aiheellisen ja siis hyödyllisen kritiikin johdosta.

Näin ei asia kuitenkaan ole. Yllättävää kyllä, juuri tällä alalla vallitsee mitä hurjin furor theologicus. Oikeaoppisuutta puolustavat esimerkiksi monet biologit erilaisin argumentein ja vielä useammat ei-biologit ilman mitään argumentteja, viitaten vain paradigmaan ja auktoriteetteihin.

Enempää nyt ei kai yleensä voi maallikoilta vaatiakaan, mutta ainakin heiltä voisi odottaa suvaitsevaista suhtautumista siihen, että monet alan huippuammattilaiset eivät ole lainkaan tyytyväisiä vallitsevaan paradigmaan ja viittaavat suuriin ongelmiin sen selittävyydessä.

Nimenomaan darvinistinen kehitysoppi on aivan ilmeisesti kykenemätön selittämään hyvin monia asioita elollisten olentojen kehityksessä, alkaen jo itse informaation synnystä, mikä on vastoin fysiikan yleisiä periaatteita eli termodynamiikan toista pääsääntöä, joka kertoo epäjärjestyksen, entropian, kasvavan.

Kun monet hyvin merkittävät biologit ovat nostaneet tällaisia asioita esille ja puhuneet vallitsevan paradigman riittämättömyydestä, on vastapuolella usein selitetty, että he turvautuvat siis jumalaan, jota pilkallisetsi nimitetään myös aukkojen jumalaksi, koska sitä tarvitaan selittämään teorian aukkoja.

On hyvin ymmärrettävää, että naturalistinen peruskatsomus, joka suhtautuu uskontoon yhtä suvaitsemattomasti kuin Lenin aikoinaan, ei suostu mitään jumaluutta olettamaan. Se ei kuitenkaan ole hyväksyttävä syy hylätä niitä argumentteja, joita paradigman arvostelijoilla on puolellaan.

Richard Dawkinsin kaltaisten populaarien ateistien vuodattamat madonluvut darvinismin kriitikoille ovatkin mitä ymmärrettävimpiä, mutta mitä sen sijaan on sanottava siitä, että evankelis-luterilainen kirkkomme näyttää hyvin pontevasti ryhtyneen saarnaamaan naturalistista oppia ja hyökkää kiivaasti sen kriitikoita vastaan?

Onhan siinä vettä Vantaassa virrannut siitä lähtien kun Mikko Juva kirjoitti väitöskirjansa naturalismin tulosta Suomeen ja uskonnollisuuden kriisistä sivistyneistön keskuudessa. Darvinismin vastustajasta kirkko onkin siirtynyt sen kritiikittömäksi puolustajaksi.

Asia on ilmeisesti ymmärrettävä maallistuneen kirkon loogisena, viimeisenä askeleena pois teismistä, joka on muodostunut kirkolle taakaksi. Niin sanotuissa sivistyneissä piireissä amerikkalaismallinen kreationismi ja niin sanottu ID (intelligent design) ovat kirosanoja, jotka karkottaisivat viimeisetkin sivistyneistön jäsenet, ajatellaan näköjään.

Se, ettei kirkon piirissä haluta ryhtyä sellaisiin älyllisiin ponnistuksiin, joita periaatteellinen keskustelu näistä asioista edellyttäisi on ymmärrettävää. Kapasiteetti ei välttämättä siihen edes riittäisi ja pelkkä alt rightin varjokin olisi kirkon omalle, oikeaoppiseen tieteellisyyteen sitoutuneelle imagolle myrkkyä. Kuten tiedetään, kirkkomme on ennen muuta edistyksellinen ja vastustaa kiivaasti kaikkea ei-vihreää, konservatiivista ja traditionaalista.

Vaikeampaa on sen sijaan ymmärtää, miten myös Helsingin yliopiston piirissä on suhtauduttu täysin kielteisesti kaikenlaiseen kehitysopin kritiikkiin sen sijaan, että olisi vastattu tieteellisiin argumentteihin toisilla tieteellisillä argumenteilla.

Se väite, että kyseessä olisi analogia väittelylle maan pyöreydestä tai litteydestä, ei ole tässä yhteydessä toimiva.

Tämän kirjan kirjoittaja on tiettävästi tunnustava kristitty, joskaan kirjasta ei saa itään vihjeitä siitä, mitä asia käytännössä tarkoittaa. Kirjasta ainakin selviää, että hän on oman alansa etevä ja kansainvälisesti tunnustettu asiantuntija ja sitä paitsi edustaa juuri sellaista intohimoa omaan alaansa, jota tavataan kaikilta merkittäviltä tiedemiehiltä.

En itse asiassa ymmärrä, millä tavalla jumaluuden olettaminen esimerkiksi elämän syntyä koskevissa asioissa lisäisi tai vähentäisi jotakin esimerkiksi raamatun Jumalaa koskevista uskomuksistamme. Luulen, että tilanne tässä on suunnilleen sama, kuin Leninin ja empiriokritisismin kohdalla: toisaalla paradigmaan halutaan uskoa huolimatta siitä, ettei se toimi kunnolla, toisaalla taas sitä ei suostuta hyväksymään, koska se toimii hyvin epätäydellisesti.

Historia osoittaa kuitenkin, että tieteessä ja jopa luonnontieteessä paradigmat tulevat ja menevät. Naturalistinen paradigma on tuskin yhtä heppoinen kuin postmodernit pilvilinnat, joiden romahtaminen ei viene montakaan vuosikymmentä mutta olisi hybristä olettaa, että me tiedämme ja ymmärrämme jo kaiken sellaisista asioista kuin elämän synty tai kosmologia. Vain helppoheikit sellaista väittävät.

Kun meillä maailmanhistoriaa tehtiin

 

Kaikki loppuu aikanaan

 

Tomi Kangas, Uudenkaupungin ”siunattu” rauha 1721 -Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan päätös. Uudenkaupungin merihistoriallinen yhdistys 1996, 199 s.

 

Kylläpä mahtoi rauha tuntua ”siunatulta” tai ”kultaiselta”, kun se Suuren Pohjan sodan jälkeen viimein saatiin.

Sankarikuningas oli säikytellyt puolta Eurooppaa ja ilmeisesti kuvitellut olevansa jonkinlainen maailman napa vielä silloinkin, kun oma maa oli riistetty putipuhtaaksi ja reaaliset mahdollisuudet vanhan mahtiaseman palauttamiseksi olivat inhimillisesti katsoen olemattomat.

Suomea tässä sodassa tunnetusti raadeltiin joka puolelta. Ennen sotaa kärsittiin Suuret kuolovuodet ja sodan aikana raivosi rutto. Yhä uudet sotaväenotot tyhjensivät maan miehistä ja hevosista ja vihollisen miehitys vaati lopulta ihmisveroakin jopa pienten lasten muodossa.

Kaiken kukkuraksi ruotsalaiset kehtasivat syyttää suomalaisia puutteellisesta patriotismista, vaikka eivät olleet paljoakaan saaneet aikaan Suomen puolustamiseksi, kun vihollinen sinne hyökkäsi. Daniel Jusleniuksella oli aihetta närkästykseen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=juslenius ).

Aina silloin tällöin on huomautettu, että kuvamme Ison vihan kauhuista ovat pitkälti perustuneet niihin valituksiin, joita suomalaiset kärsimystensä johdosta sodan jälkeen esittivät ja niissä tietenkin oli veronmaksajan syytä kuvata tilanne mahdillisimman synkin värein. Onkin helppo havaita, että Ison vihan ajan kuvauksen painotukset ovat olleet alttiita muutoksille, etten sanoisi suhdanteille.

Sekin seikka kyllä tuppaa jäämään meillä vähälle huomiolle, että venäläiset usean vuoden aikana hävittivät kaleerilaivastoillaan myös varsinaisen Ruotsin rannikoita jopa ihan Tukholman lähellä. Nämä rysshärjningar taitavat vieläkin olla muistoina ruotsalaisten takaraivossa. Ainakin ne selvästi kypsyttivät ruotsalaisten halua solmia rauha myös suurin uhrauksin.

Tomi Kangas on käyttänyt kirjassaan melkoisesti alkuperäislähteitä, myös venäläisiä, joita on hänelle suomennettu. Tarina onkin aika dramaattinen.

Rauhan mahdollisuudesta oli vuonna 1721 puhuttu jo useamman vuoden aikana, mutta konkreettiset päätökset vain lykkääntyivät. Itse asiassa neuvottelujakin käytiin vielä Kaarle XII eläessä Ahvenanmaan Lövössä, jonne piti tarkoitusta varten jopa rakentaa uusi, asian arvolle sopiva talo.

Sitä varten tuotiin Suomen mantereen puolelta muun muassa 145 ikkunaa. Venäläisellä valtuuskunnalla oli käytössään 27 asuinhuonetta, joissa kaikissa oli tulisijat. Pelkästään Ruotsin valtuuskuntaan kuului yhteensä 600 henkilöä ja ns. terävää päätä varten tarvittiin runsaasti kaikenlaisia herkkuja, kuten viinejä. Loppuun ajetulla Ruotsilla oli tarve näyttää olevansa vielä voimissaan.

Tsaari Pietari itse kävi Turussa ollakseen lähellä neuvottelijoita ja hyväksyi jo paroni Görtzin laatiman sopimusluonnoksen, jonka mukaan Ruotsi luovuttaisi Venäjälle Baltian provinssinsa sekä Viipurin. Korvaukseksi se saisi ottaa Tanskalta Norjan, tarpeen tullen Venäjän avulla.

Kaarle XII ei moisia ehtoja kuitenkaan hyväksynyt ja Ruotsi saattoi vielä pari vuotta pelata Englannin ja Venäjän vastakohtaisuudella ja pitää yllä sotavalmiutta Ranskan toimittamilla apurahoilla.

Vuonna 1721 suurpolitiikka ei enää riittänyt Ruotsia elähdyttämään ja sitä paitsi Kaarle XII oli kuollut ja Norjan-retki kärsinyt fiaskon. Venäjän laivasto teki taas tuhojaan, vaikka se vuonna 1720 jättikin Ruotsin rauhaan. Ruotsalaiset selittävät asiaa Flisön (ven. Grengam) taistelulla, jota venäläiset taas pitävät voittonaan. Tosiasiassa molemmat osapuolet kärsivät siinä pahoja tappioita, joiden laajuus ainakin Venäjän puolelta on vielä kunnolla selvittämättä.

Mutta niin sitä sitten otettiin lusikka kauniiseen käteen ja istuttiin neuvottelupöytään Uudessakaupungissa. Neuvottelujen paikka on tiedossa, mutta ajan rakennuksia ei ole säilynyt.

Ruotsin pääneuvottelija oli suomalaissyntyinen Johan Paulinus Lillienstedt, Mouhijärven kirkkoherran poika, joka oli ylennyt vapaaherralliseen säätyyn. Hänen käsialaansa olivat muun muassa oppinut runoelma Suomen ylistykseksi ja arvostettu romanttinen runo Klagan af Iris afresa.  Lillienstedt kuoli sittemmin Ruotsin Pommerissa vuonna 1732. Ruotsin toinen neuvottelija oli vapaaherra Otto Reinhold Strömfelt, joka omisti kartanoita Liivinmaalla.

Erikoista on, että Lillienstedtin veli, vapaaherra Carl Lagerflycht toimi sodan aikana virassa vuoroin sekä Turussa, että Uumajassa. Jälkimmäisessä paikassa hän kuoli Länsipohjan maaherrana paetessaan venäläisten hävitystä vuonna 1720.

Uuteenkaupunkiin Ruotsin neuvottelijat läksivät jo maaliskuun lopulla, kun merellä vielä oli jääesteitä. Siellä oli jo Venäjän edustaja, skotlantilaista syntyperää oleva Jakob Bruce, mutta Heinrich Johann Osterman, Venäjän puolen saksalaissyntyinen neuvottelija ja Pietarin jälkeisen ajan suuri vaikuttaja saapui paikalle vasta kuukautta myöhemmin. Molemmat palkittiin sittemmin runsaskätisesti ansioistaan rauhan solmimisessa.

Myös Uudenkaupungin neuvottelutalo pystytettiin varta vasten suurta tapahtumaa varten ja sen vuoksi revittiin useita vanhoja rakennuksia ja tuotiin kamareita naapuripitäjistäkin. Neuvottelijat astuivat aina taloon kukin omasta päädystään.

Vähäväkiselle Uudellekaupungille, jonka bisnekset sodan vuoksi olivat lamassa, tuotti ravinnon hankkiminen neuvottelijoille runsaasti kuluja, joita ei vähennetty sen venäläisille maksamasta sotaverosta.

Enimmäkseen venäläisten tarpeisiin hankittiin muun muassa 311 härkää, 1785 lammasta, 24709 kananmunaa, 540 kannua (1413 l.) olutta ja 512 leiviskää (4353) kiloa voita.

Ruotsalaisten saamat ohjeet olivat aluksi tiukat, eikä edes Tallinnaa, saati Viipuria haluttu luovuttaa. Pietari taas suunnitteli rajan vetämistä Saimaalle.

Venäjä jatkoi kuitenkin painostustaan myös sotaisin keinoin ja Uumajakin poltettiin jo peräti kolmannen kerran. Aivan viime vaiheessa suuri laivasto valmistautui taas kerran hyökkäämään Gävlen kimppuun.

Viipurista yritettiin kuitenkin pitää kiinni viimeiseen saakka, mutta lopulta oli annettava periksi. Vaikuttivatko asiaan lahjukset, joita tsaari määräsi annettavaksi neuvotteluja varten, on epätietoista. Venäläiset joka tapauksessa selittivät Viipurin olevan ehdottoman välttämätön Pietarin turvallisuudelle ja sen alueesta neuvotteleminen taas oli kokonaan poissa laskuista. Halutessaanhan Venäjä olisi voinut pitää koko Suomen, huomautettiin aiheellisesti.

Viipurin takia ruotsalaiset uhkasivat toistuvasti jo katkaista neuvottelut, mutta venäläiset pysyivät kovina. Heillä näyttää olleen tiedot ruotsalaisten saamista ohjeista. Neuvottelujen edistymiseen oli Pietarin mukaan varattu 100 000 tukaattia, mutta vain 10000 oli tarvinnut käyttää. Sillä summalla oli kaiketi ostettu noita tärkeitä tietoja.

Viipuri siis menetettiin ja samoin koko Baltia. Myöskään kasakkapäällikkö Mazepan seuraajia venäläiset eivät suostuneet armahtamaan ruotsalaisten yrityksistä huolimatta. Vielä aivan viime vaiheessa Lillienstedt vetosi Ostermaniin, että raja sataisiin kulkemaan Viipurin itäpuolelta, mutta kaikki oli turhaa.

Sen sijaan Venäjä kyllä suostui maksamaan saamistaan alueista. Kun Ruotsi otti niiden hintana vastaan kaksi miljoonaa riikintaalaria, ei sillä sen jälkeen ollut niihin enää mitään oikeuksia. Entisten Ruotsin alamaisten oikeudet sen sijaan luvattiin pitää voimassa, mikä tapahtuikin.

Nälkää näkevä Ruotsi sai myös tuoda Baltiasta 50000 ruplan arvosta viljaa ilman mitään tulli- tai muita maksuja, mikä lienee hieman virkistänyt aluemenetysten takia masentuneita mieliä.

Kuultuaan rauhan solmimisesta Pietari matkusti Suomen alueelta nimikkokaupunkiinsa, jossa aloitettiin välittömästi huikea juhlinta, jota kuulutti kaikkialle satojen tykkien lakkaamaton jyrinä.

Venäjän uusi status eurooppalaisena imperiumina oli vahvistettu ja tsaari otti uudeksi arvonimekseen Imperator Vserossijski. Entinen Rus oli nyt nimeltään Rossija -Vserossijskaja imperija ja sen hallitsija imperator, jota suomeksi nimitetään keisariksi. Hänelle myönnettiin myös arvonimet Suuri ja Isänmaan isä.

Sodasta tavattomasti kärsinyt Venäjäkin pääsi nyt toipumaan rasituksistaan ja sen väestö sekä alue kasvoivat huimaa vauhtia, ohittaen ennen pitkää Ranskan, Euroopan todellisen suurvallan lukemat.

Meillä Suomessa ja eritoten Savossa rauha varmastikin otettiin vastaan helpottuneina, mutta uusi raja aiheutti sen, että Saimaan (muun muassa Sulkavan) alueen kukoistava kemian teollisuus (tervanpoltto) hiipui kokonaan. Venäläinen Viipuri ei enää sopinut tämän Ruotsin tärkeän strategisen tuotteen tapulikaupungiksi.

Joka tapauksessa maailmanhistorian lehti oli kääntynyt. Venäjä oli nyt Itämeren valtias ja piti tätä asemaa hallussaan aina bolševikkikaappaukseen ja Brest-Litovskin rauhaan saakka. Sen jälkeen sen asemaa on haastettu yhä uudelleen vaihtelevalla menestyksellä.

What do you want to do ?

New mail