Aukot tiedoissa eli uskonnollis-tieteellinen riita

 

What do you want to do ?

New mail

Paradigma on pantu ja pysyy

 

Matti Leisola, Evoluutiouskon ihmemaassa. Datakirja 2018, 267 s.

 

V.I. Uljanov oli aikoinaan kovin suutuksissaan Aleksandr Bogdanoville ja muille ”jumalanrakentajille”, jotka eivät oikein tyytyneet hänen tulkintaansa marxilaisuudesta, vaan katsoivat, että uusimmat fysiikan teoriat eivät enää tyytyneet siihen mekanistiseen malliin, jolle Marx oli ajattelunsa perustanut. Asiaa ei auttanut edes se, että Marx otti avuksi Hegelin ja kehitti hänen dialektiikkansa avulla maailmasta eräänlaisen hyppivän mallin, jossa ristiriitakin kuului asiaan olennaisena elementtinä.

Mahtipontisessa ja epiteettejä vilisevässä kirjassaan Materialismi ja empiriokritisismi Lenin sitten torjui modernin fysiikan teoriat sillä yksinkertaisella perusteella, että johdonmukaisesti sovellettuina ne johtaisivat vapauden ja siis kenties hengen, jonkinlaisen jumaluuden olettamiseen. Niinpä siis viime kädessä Ernst Machin ja Richard Avenariuksen ajattelu kätki sisäänsä pappispimityksen. Enempää ei toki tarvittukaan moisten ajatusten torjumiseksi.

Marxismin leniniläinen muoto tuli sitten Venäjällä kansalaisuskonnoksi ja sen merkitys oli vielä hiljattain niin valtava, että sen uskominen tuntuu nykyään lähes mahdottomalta. Marxismi-leninismi eli leniniläinen marxilaisuus oli supertiede, joka hallitsi kaikkia varsinaisia tieteitä. Jälkimmäisten oli alistettava tuloksensa edelliselle ja käytännössä se tarkoitti jokaiseen tieteelliseen teokseen pitkää lukua täynnä Lenin-sitaatteja, joissa todistettiin johtopäätösten oikeaoppisuus myös tuon ihmiskunnan suurimman teorian kautta.

Tieteen kannalta kyseessä oli tietenkin pakkopaita ja tunnettua on, miten tuo supertiede muodostui uusien ajatusten ja jarruksi esimerkiksi perinnöllisyystieteen, psykologian, sosiologian ja kybernetiikan alalla. Fysiikassa sen vaikutus ohitettiin sattuneesta syystä, kun käytännön tarpeet vaativat ydinaseen kehittämistä, toimipa se teoriassa tai ei.

Marxilais-leniniläinen supertiede on vain yksi esimerkki paradigman vaikutuksesta tieteessä. Paradigma on se yleinen periaate, jonka mukaisesti tiede toimii ja johon se luottaa huolimatta siitä, ettei pystykään selittämään kaikkea.

Tiede ei kuitenkaan voi ohittaa niitä puutteellisuuksia ja ristiriitoja, joita tutkimustulokset yhä uudelleen sisältävät ja kun niitä kertyy tarpeeksi, seuraa murros, vallankumous myös itse tieteessä. Suhteellisuusteorian hyväksyminen oli yksi tällainen vallankumous, joka suisti mekanistisen ajattelun valtaistuimeltaan, vaikka kyseessä sentään oli teoria, joka oli saanut osakseen monien tiedemiespolvien hartaan kunnioituksen, jollaista englannin kielessä kutsutaan sanalla awe.

Marxilaisessa supertieteessä kaikki, menneisyydestä tulevaisuuteen oli selitetty jo ennakolta ja tiedemiesten tarvitsi itse asiassa vain osoittaa, miten teoria toteutui käytännössä. Samaan tapaanhan toimivat myös keskiajan oppineet, joille tiede ei ollut mitään uuden etsintää, vaan sen ymmärtämistä, mitä ilmoitus tarkoitti konkreettisessa maailmassa.

Niinpä poliittiset propagandistit valistivat kansaa vapauttaakseen sen taikauskosta ja muusta pimeydestä. Vladimir Voinovitšin mainioissa Ivan Tšonkin-kirjoissa on asiasta esimerkkejä. Kun poliittinen ohjaaja (politruk) luennoi sotilaille siitä, miten työ oli kerran tehnyt apinasta ihmisen, kysyi yksinkertainen, mutta lahjomaton kunnon sotamies Tšonkin, millä alalla tuo apina oli työskennelyt (kem on rabotal?).

Tässähän menivät politrukilta jauhot suuhun ja sama koski toista kysymystä: Entäs, kun minun hevosenikin työskentelee, tuleeko siitäkin ihminen?

Politrukki tietenkin suuttui edustamansa korkeamman totuuden puolesta, vaikka joutuikin sittemmin järkytyksekseen havaitsemaan, että taistelun jälkeen löydetyn kuolleen hevosen kavion vierestä löytyi kirje, jossa luki: jos kaadun, pitäkää minua kommunistina!

Kehitysoppi on alue, jossa valtava määrä asioita selitetään parin aivan alkeellisen tekijän avulla. Luonnollinen valinta, sopivimpien eloonjääminen yhdessä elävien olentojen valtavan sikiävyyden kanssa selittää lajien runsauden ja niiden kehittymisen alemmista kantamuodoista.

Miten nuo kaikkein alimmat kantamuodot eli elämä itse on syntynyt, ei ole oikeastaan kysymys eikä mikään. Sen ratkaiseminen ei anna meille eväitä konkreettisten ongelmien ratkaisemiseen. Voidaan lähteä siitä, että vuosimiljoonien aikana erilaiset energiasysäykset ovat synnyttäneet elämän, joka on siitä pitäen yhä monimutkaistunut, katsoo paradigmamme.

Onhan elämän alku saattanut tulla kaukaa avaruudesta, mutta se ei auta asiaa mitenkään, sillä ymmärtämättä jää, miten se on siellä alun perin syntynyt.

Kosmologiaan ja elämän syntyyn kuuluvat kysymykset ovat luultavasti jokapäiväisen elämämme kannalta aivan merkityksettömiä ja niitä koskevien teorioiden kehittäjillä on melkoinen runoilijan vapaus, koska mikään virhe ei aiheuta käytännön onnettomuuksia. On vain saatava asioista muodostettua ristiriidaton kokonaisuus.

Niinpä luulisi, että tällä alalla vallitsee herttainen sopusointu eri teorioiden kannattajien välillä. Mikäli jossakin teoriassa on ristiriitoja tai sen selittävyydessä aukkoja, niihin voi ystävällisesti viitata ja saada vastineeksi kiitoskirjeen aiheellisen ja siis hyödyllisen kritiikin johdosta.

Näin ei asia kuitenkaan ole. Yllättävää kyllä, juuri tällä alalla vallitsee mitä hurjin furor theologicus. Oikeaoppisuutta puolustavat esimerkiksi monet biologit erilaisin argumentein ja vielä useammat ei-biologit ilman mitään argumentteja, viitaten vain paradigmaan ja auktoriteetteihin.

Enempää nyt ei kai yleensä voi maallikoilta vaatiakaan, mutta ainakin heiltä voisi odottaa suvaitsevaista suhtautumista siihen, että monet alan huippuammattilaiset eivät ole lainkaan tyytyväisiä vallitsevaan paradigmaan ja viittaavat suuriin ongelmiin sen selittävyydessä.

Nimenomaan darvinistinen kehitysoppi on aivan ilmeisesti kykenemätön selittämään hyvin monia asioita elollisten olentojen kehityksessä, alkaen jo itse informaation synnystä, mikä on vastoin fysiikan yleisiä periaatteita eli termodynamiikan toista pääsääntöä, joka kertoo epäjärjestyksen, entropian, kasvavan.

Kun monet hyvin merkittävät biologit ovat nostaneet tällaisia asioita esille ja puhuneet vallitsevan paradigman riittämättömyydestä, on vastapuolella usein selitetty, että he turvautuvat siis jumalaan, jota pilkallisetsi nimitetään myös aukkojen jumalaksi, koska sitä tarvitaan selittämään teorian aukkoja.

On hyvin ymmärrettävää, että naturalistinen peruskatsomus, joka suhtautuu uskontoon yhtä suvaitsemattomasti kuin Lenin aikoinaan, ei suostu mitään jumaluutta olettamaan. Se ei kuitenkaan ole hyväksyttävä syy hylätä niitä argumentteja, joita paradigman arvostelijoilla on puolellaan.

Richard Dawkinsin kaltaisten populaarien ateistien vuodattamat madonluvut darvinismin kriitikoille ovatkin mitä ymmärrettävimpiä, mutta mitä sen sijaan on sanottava siitä, että evankelis-luterilainen kirkkomme näyttää hyvin pontevasti ryhtyneen saarnaamaan naturalistista oppia ja hyökkää kiivaasti sen kriitikoita vastaan?

Onhan siinä vettä Vantaassa virrannut siitä lähtien kun Mikko Juva kirjoitti väitöskirjansa naturalismin tulosta Suomeen ja uskonnollisuuden kriisistä sivistyneistön keskuudessa. Darvinismin vastustajasta kirkko onkin siirtynyt sen kritiikittömäksi puolustajaksi.

Asia on ilmeisesti ymmärrettävä maallistuneen kirkon loogisena, viimeisenä askeleena pois teismistä, joka on muodostunut kirkolle taakaksi. Niin sanotuissa sivistyneissä piireissä amerikkalaismallinen kreationismi ja niin sanottu ID (intelligent design) ovat kirosanoja, jotka karkottaisivat viimeisetkin sivistyneistön jäsenet, ajatellaan näköjään.

Se, ettei kirkon piirissä haluta ryhtyä sellaisiin älyllisiin ponnistuksiin, joita periaatteellinen keskustelu näistä asioista edellyttäisi on ymmärrettävää. Kapasiteetti ei välttämättä siihen edes riittäisi ja pelkkä alt rightin varjokin olisi kirkon omalle, oikeaoppiseen tieteellisyyteen sitoutuneelle imagolle myrkkyä. Kuten tiedetään, kirkkomme on ennen muuta edistyksellinen ja vastustaa kiivaasti kaikkea ei-vihreää, konservatiivista ja traditionaalista.

Vaikeampaa on sen sijaan ymmärtää, miten myös Helsingin yliopiston piirissä on suhtauduttu täysin kielteisesti kaikenlaiseen kehitysopin kritiikkiin sen sijaan, että olisi vastattu tieteellisiin argumentteihin toisilla tieteellisillä argumenteilla.

Se väite, että kyseessä olisi analogia väittelylle maan pyöreydestä tai litteydestä, ei ole tässä yhteydessä toimiva.

Tämän kirjan kirjoittaja on tiettävästi tunnustava kristitty, joskaan kirjasta ei saa itään vihjeitä siitä, mitä asia käytännössä tarkoittaa. Kirjasta ainakin selviää, että hän on oman alansa etevä ja kansainvälisesti tunnustettu asiantuntija ja sitä paitsi edustaa juuri sellaista intohimoa omaan alaansa, jota tavataan kaikilta merkittäviltä tiedemiehiltä.

En itse asiassa ymmärrä, millä tavalla jumaluuden olettaminen esimerkiksi elämän syntyä koskevissa asioissa lisäisi tai vähentäisi jotakin esimerkiksi raamatun Jumalaa koskevista uskomuksistamme. Luulen, että tilanne tässä on suunnilleen sama, kuin Leninin ja empiriokritisismin kohdalla: toisaalla paradigmaan halutaan uskoa huolimatta siitä, ettei se toimi kunnolla, toisaalla taas sitä ei suostuta hyväksymään, koska se toimii hyvin epätäydellisesti.

Historia osoittaa kuitenkin, että tieteessä ja jopa luonnontieteessä paradigmat tulevat ja menevät. Naturalistinen paradigma on tuskin yhtä heppoinen kuin postmodernit pilvilinnat, joiden romahtaminen ei viene montakaan vuosikymmentä mutta olisi hybristä olettaa, että me tiedämme ja ymmärrämme jo kaiken sellaisista asioista kuin elämän synty tai kosmologia. Vain helppoheikit sellaista väittävät.