Aikansa sekopäät

 

Tsaarin anarkistit

 

Stalin selitti aikoinaan, että vihollisen käden voi löytää lähes kaikkialta, missä asiat menivät huonosti. Tämä oli loogista, sillä sosialismin oloissa itse järjestelmä ei tehnyt virheitä, joten niillä täytyi aina olla jokin ulkopuolelta tullut syy. Agentit, nimenomaan ulkomaiset, koska muita ei ollutkaan, oli siis syytä tarkoin perata ja kitkeä juurineen sosialismin ihanasta puutarhasta.

Totalitarismissa tällainen kysymyksenasettelu oli tietenkin perusasia, mutta ei se ihan tavaton tai uusi ilmiö muuallakaan maailmassa ollut.

Juuri näinä sotaisina aikoina ulkomaisten agenttien etsiminen ja löytäminen näyttää taas olevan ajankohtaista. Poliitikot, jotka eivät ole aina olleet oikeassa Venäjän suhteen, eli tienneet, että se kyllä hyökkää naapuriensa kimppuun, ovat joutuneet suoranaisen ahdistelun kohteiksi jopa meillä.

Ilmiötä, kaikessa typeryydessään voi pitää normaalina eikä se meidänkään historiassamme ole ihan uusi. Nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten katkerassa kiistassa argumentit olivat samanlaisia ja vielä 1930-luvulla äärioikeisto syytti maltillisia ja yleensäkin järkeviä poliitikkoja Neuvostoliiton agenteiksi ja patkuleiksi.

Agenttihöpinässä ei tietenkään ollut perää siteeksikään, mutta kun ihmisten älyllinen toiminta halvaantuu poliittisen kriisin myötä, tulee primitiivireaktiosta monelle ainoa mahdollinen ajattelutapa.

Agentteja ja myös provokaattoriagentteja oli tietenkin myös oikeasti olemassa. Olihan sellaisia käytetty maailman sivu, mutta ilmeisesti vasta tsaarin ohranasta tuli yleisesti tunnettu tällaisen vehkeilyn harrastaja, jota sitten aina sopikin epäillä vaikka mistä.

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva Joseph Conrad kirjoitti aikoinaan kiinnostavan fiktion, jossa anarkistien inhottavan ja vaarallisen toiminnan takana Englannissa olikin itse asiassa tsaarin Venäjä.

 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

 

 

Anarkismi oli melkoisessa suosiossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etenkin Italiassa, Espanjassa ja Venäjällä se tuntui vetoavan sorrettuihin ja solvaistuihin ja vähän muihinkin. Koska asia nyt on jo armeliaasti unohtunut, kannattaa varmaan muistuttaa, että myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi. Vain keinot olivat toiset.

 

Italiassa tuli 1800-luvun lopulla tunnetuksi varsin tarttuva laulu, joka kuvasi anarkistien vangitsemista Luganossa, Sveitsissä, jonne he olivat paenneet epäilyksiä osallisuudesta Ranskan presidentin Sadi Carnot’n murhaan. https://www.youtube.com/watch?v=S4ou1pNZPMs Valtionpäämiehille varautuminen attentaatteihin tuli tähän aikaan ajankohtaiseksi ja on sitä yhä.

Laulussa kerrotaan anarkistisen aatteen ylevyydestä ja siitä, että kyseessä on vain rakkauden oppi:

eppur la nostra idea
non è che idea d'amor,
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor.

 

Myöhemmässä säkeistössä tosin todetaan, että anarkistit saarnaavat sotaa sortajia vastaan ja rauhaa sorretuille:

la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor.

 

Miten nämä kaksi sovitetaan yhteen ei selvästikään vaivannut militanttien aivoja, ristiriitaisuus ja jopa sekavuus näyttää näissä yhteyksissä olevan se normaalitila. Mistään pelkästä kielikuvastahan tuossa sodassa ei ollut kysymys, kuten terroriteot osoittivat.

Itse kunkin maan järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaavat tahot olivat syystä huolestuneita siitä, mitä anarkistit tekivät, saarnasivatpa nämä sitten mitä tahansa.

Vuosisadan vaihteessa tapahtui monessa maassa terroritekoja, ei pelkästään tiettyjä henkilöitä, vaan jopa vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ilmeisesti kuuluvia ihmisiä (teatteriyleisö, ravintolan asiakkaat) vastaan. Tämä oli historiallisesti uutta.

Anarkisteilla oli sivistyneitä ja oppineita teoreetikkoja, mutta siitä huolimatta ja luultavimmin jopa sen vuoksi aatesuunta tuotti absurdeja tuloksia. Sitä opittiin kammoamaan juuri sen ennustamattomuuden ja tolkuttomuuden takia. Jotakin tuttuahan tässä on.

1900-luvun alun ihmisten näkemykset tuosta aatteesta, joka pyrki harjoittamaan “teon propagandaksi”  komeasti kutsuttuja kataluuksia, lienee melko uskollisesti kuvattu puolalais-englantilaisen Joseph Conradin teoksessa The Secret Agent  vuodelta 1907 (Anarkistit, suom. Kristiina Kivivuori 1964, myös Otava, 2004).

Conrad on elementissään kuvatessaan kurjuutta ja friikkejä. Myös hänen toinen kirjansa, Afrikkaan sijoittuva Pimeyden sydän on tästä hyvä osoitus.

Lontoossa, fiktiivisen Brett Streetin hämäräperäiseen kauppaan (kondomeja, pornoa) sijoittuvan romaanin kaikki henkilöt näyttävät olevan konnia, joko degeneraatteja, joita eräät aikakauden suosikkiteoriat käsittelivät, tai sitten muuten kurjia otuksia, kuin suoraan Cesare Lombroson synnynnäisiä rikollistyyppejä koskevista tutkimuksista.

Kirjassa suunnitellaan attentaattia itse tiedettä vastaan, mikä aikakauden puheavaruudessa lienee ollut ylittämättömän villiä. Tosiasia kyllä onkin, että anarkismin piirissä oli vihamielisyyttä myös tiedettä kohtaan yhtenä tasa-arvon vihollisena (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=machaiski ).

Tässä tapauksessa kuitenkin attentaatti, joka sinänsä epäonnistuu, suoritetaan erään ulkovallan käskystä. Kirjan keskushenkilö on vieraan vallan palkkalistoilla oleva agent provocateur. Vieras valta on ilmeisesti Venäjä, joka halunnee osoittaa Englannille, ettei sekään ole turvassa anarkisteilta.

Itse keskushenkilö, Adolf Verloc, on sinänsä aika poroporvarillinen tyyppi ilman silmiinpistäviä paheita, ehkäpä nyt turhan paisunutta itserakkautta lukuun ottamatta. Itse asiassa hänellä on jopa merkittäviä hyveitä ja lukijan myötätunto lienee hänen puolellaan, kun hänet ansaitsemattomasti murhataan.

Verlocin tyyppi muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta ns. lumpenproletariaatista, joka luokka-asemaltaan ei kuulu mihinkään yhteiskunnan peruselementtiin, vaan kokoaa  eri lähteistä piiriinsä kaikenlaatuisen roskaväen. Hänessä saattaa kukaties havaita myös joillekin (sinänsä harvinaisille) dosenteille tyypillisiä piirteitä:

Syöttösian tapaan tyynenä ja pönäkkänä herra Verloc näytti hyvinvoivalta ammattityöläiseltä, mutta hänessä oli jokin määrittelemätön piirre, jota yksikään työmies ei voisi saada ammatissaan, olipa siinä kuinka epärehellinen hyvänsä: jokin niille miehille yhteinen piirre, jotka saavat elatuksensa ihmiskunnan paheista, hullutuksista tai alhaisista pelontunteista; moraalisen nihilismin piirre, joka on yhteinen pelihelvettien ja tyttöpaikkojen pitäjille, yksityisetsiville ja ammattimaisille urkkijoille, väkijuomakauppiaille ja sanoisin, vahvistavien sähkövöiden myyjille ja patenttilääkkeiden keksijöille... Nykynäkökulmasta siis tuskin mitään sen kummallisempaa.

Itse asiassa herra Verloc ei ollut mikään aatteen mies, mutta ei suuri roistokaan. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin pikku miekkonen, joka nautti vieraalta valtiolta saatua kuukausipalkkaa pönkittääkseen pikkuporvarillista hyvinvointiaan, johon kuului vaimon ja tämän äidin ja veljen elättäminen.

Kaksoisagenttina ja provokaattorina toimiminen oli lisäksi yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa ja auttoi pitämään vastapuolen ajan tasalla anarkistien vehkeilyistä, periaatteessa se oli vaarallistakin, mutta se tapahtui myös läheisten hyväksi. Itse asiassa herra Verlocin moraalinen omahyväisyys uhkaa paisua jo kohtuuttomuuksiin, kunnes sekopäisen ja kiittämättömän vaimon veitsenisku tekee hänestä selvää.

Koko kirjassa on aika vähän mitään anarkistien ideologiasta, mikä näyttääkin asianmukaisesti vaihtelevan henkilöstä toiseen. Yksi haluaa kostaa sorrettujen ja solvaistujen puolesta, toinen hävittää ne maan päältä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää koko touhun absurdius ja sen riippuvaisuus sattumista ja aatteen karikatyyrimäisistä ajajista.

Sitäkin oudompaa on kuulla, että Amerikassa sittemmin summittaisesti ihmisiä tappanut Unabomber oli omistanut tämän Conradin kirjan, joka oli luettu moneen kertaan, hajalle saakka. Parodia siis todella on kuin onkin jo mahdotonta. Unabomberin puolalaisuus tuskin antaa meille mitään osviittoja asian ymmärtämiseen.

Jos ajattelee, miten tällaisen kirjan lukutapa on sadan vuoden mittaan muuttunut, tulee mieleen, että suurin muutos ehkä koskee niitä arvoväritteisiä luonnehdintoja, joita kirjoittaja antaa kohteistaan.

Conrad kaikesta päätellen katsoo olevansa tekemisissä degeneroituneen, vastenmielisen ja vaarallisen konnagallerian kanssa, joku unabomber ei ehkä ollenkaan pidä edes mahdollisena, että sellaisissa olisi jotakin mieltä: kenellä on oikeus tuomita...

Kiinnostava kysymys, jota ehkä kannattaisi tutkiia laajemminkin.

 

Anarkistit, fasistit ja antifasistit

Anarkistit , fasistit ja antifasistit

Leninin kirjoituksia tuntevalle ei ole mikään uutinen, että hän kannatti valtion hävittämistä eli siis oli peruskatsomukseltaan anarkisti. Valtiossa ja vallankumouksessa hän totesi asian nimenomaisesti: bolševikit eivät eroa anarkisteista päämäärän vaan ainoastaan keinojen suhteen.

Dialektikko Leninille ei tuottanut mitään vaikeuksia kannattaa valtion maksimaalista roolia keinona valtiottomaan tilaan. Se ei kuitenkaan ollut arvo sinänsä vaan päinvastoin. Määrittelihän Lenin valtion väkivaltakoneistoksi, jolla yksi luokka alistaa toisen. Sitten kun proletariaatin käyttämä valtiovalta olisi jonkin aikaa (ei kauan, sillä ihmiset oppivat uudenlaista käytöstä hämmästyttävän nopeasti…) toiminut, se kävisi tarpeettomaksi.

 Valtio kävisi tarpeettomaksi siten, että kaikki kansalaiset vuorotellen hoitaisivat sen tehtäviä: niin poliisin, armeijan kuin kaikenkarvaisten virastojen. Tätä varten varattiin jokaiselle kansalaiselle kaksi tuntia palkallista vapaa-aikaa NKP:n puolueohjelmassa vuodelta 1919 ja vuonna 1961 ajatus oli vielä aivan voimissaan.

Ei ollut ihme, että Lenin, jonka johtama puolue vuonna 1918 otti itselleen kommunistien nimen, luokiteltiin ulkomailla heti anarkistiksi. Sitä hän olikin. Myös vakavasti otettavat marxilaiset olivat tätä mieltä. Toinen asia on, että teoria on teoria ja käytäntö voi helposti muuttaa sen periaatteet vastakohdikseen.

Neuvostoliiton läpikäyvänä piirteenä toimiva etatismi oli käytännössä selvästi totaalisempaa kuin missään fasistisessa tai kansallissosialistisessa järjestelmässä. Sitä yritettiin hävittää semanttisilla taikatempuilla selittäen, että vapaus, kuten jo Marx oli havainnut, on välttämättömyyden tunnustamista eli käytännössä siis vaikkapa tietoista alistumista siihen, mitä ylhäältä annettiin.

 Niinpä kansalaisille voitiin myöntää vapautta roppakaupalla. Eipä ihme, että suomalaiset naiset lauloivat vuonna 1937 uutta iskusävelmää: ”Ei oo maata toista tuntemaani, missä niin on vapaa ihminen!” He olivat kuorma-auton lavalla odottamassa siirtoa jonnekin. Se, minne matka on vienyt, ei ole juuri kiinnostanut edistyksellisiä piirejämme.

Vapauden, välttämättömyyden ja pakon suhde on anarkisteille aina ollut problemaattinen. Monet anarkistit, kuten Proudhon ja Bakunin uskoivat, että sitten kun valtio on tuhottu, jää jäljelle yhteiskunta, jonka jäsenet vapaaehtoisesti ja tietoisesti alistuvat välttämättömyyteen. Käytännössä tuo tietoisuuden muuttaminen on jäänyt ongelmaksi, välttämättömyyksien löytäminen taas on sitäkin helpompaa.

Joka tapauksessa anarkismin jalo periaate on kaunis. Sitä ovat kannattaneet niin Jeesus kuin Leo Tolstoi ja se on innoittanut ihmiskunnan parhaita voimia työskentelemään yhteiseksi hyväksi ilman pakkoa tai palkintoa. Vain harvalla on ollut otsaa sanoa, että valtio kaikkine virkamiehineen, pyöveleineen ja publikaaneineen on hieno asia ja arvo sinänsä.

Nyky-Venäjällä tuo suuntaus kuitenkin näyttää taas nostavan päätään. Ei se sinänsä uusi ole, sen ydin on tuttu jo venäläisestä fasismista, panslavismin teoreetikoilta ja stalinismista. Sehän oli se Neuvostoliittoa pystyssä pitänyt järjestelmä, jonka Josif Vissarionovitš loi ja jopa omakätisesti kirjoitti sen filosofisen peruskirjan ”Dialektisesta ja historiallisesta materialismista”. Leniniläinen marxismi eli, kuten kömpelösti käännetään, marxismi-leninismi oli teoriassa anarkismia, käytännössä etatismia.

Nykyinen putinismi ei ole liiemmin nostellut esille anarkistisia tunnuksia, nehän menisivät helposti Bolotnaja-aukiolla aikoinaan mellastaneen porukan hyödyksi. Sen sijaan, kuten Putin on korostanut, valtionvastaisuus on Venäjällä käytännössä merkinnyt myös kansakunnanvastaisuutta. Siinä siis osviittoja niille, jotka eivät halua leimautua kansallispettureiksi.

Pelkästään anarkistit eivät tietenkään ole olleet valtiota ja sen prerogatiiveja vastaan. Myös oikeiston ideologiaksi usein koettu klassinen liberalismi on samoilla linjoilla, ellei vallan saman hengen lapsia. On kiinnostavaa havaita, että äskettäin kammottavan veritekoon syylliseksi osoittautunut kokoomukselainen nuorisopoliitikko oli julkaissut intohimoisen runon, jossa hän projisioi kaiken pahan valtioon, saatanan valtioon…

Romppainen tuskin lienee leninisti, mutta jotakin yhteistä Tolstoin ajatusten kanssa voi runossa kenties havaita. Sehän on valtio, joka määrää ihmiset riviin, antaa heille kokardit ja oikeuttaa sitten tappamaan niitä, joilla on toisenlaiset kokardit. Missä tässä on oikeus, missä moraali? Onko välttämättömyys tunnustettava oikeudeksi tai peräti vapaudeksi?

En tunne tuota onnetonta ihmistä, joka syyllistyi kahden elämän tuhoamiseen, uhrinsa ja omansa. En ole psykiatri, mutta tuossa runossa ei voi olla näkemättä pahan ulkoistamista, sen heijastamista omasta itsestä muualle, toisten vastuulle. Rikoksen syynä oli viranomaistietojen mukaan hillitön raivonpuuska, tyypillinen narsistinen reaktio, joka saattaa olla tyypillistä juuri anarkismin kannattajille, jotka historian valossa näyttävät usein olleen narsisteja ja psykopaatteja, tyypillisenä esimerkkinä Bakunin.

Nyt huomaan jonkun lähinnä mielipuoliselta vaikuttavan nettisivuston kehittäneen Romppaisen tapauksesta kertomuksen ”fasistisesta” kokoomuksesta ja sen lietsomasta ryssävihasta, joka sai ilmauksensa tuossa veriteossa. Sivu kertoo olevansa ”antifasistien” asialla ja näyttää tavattomasti paheksuvan Romppaisen valtionvastaisia ajatuksia ja sen sijaan kannattavan putinilaista etatismia.

 Tässäpä meillä on fasistit ja antifasistit…  Tulee mieleen, että filosofia ja aatehistoria eivät riitä, kun halutaan ymmärtää, mitä erilaiset poliittiset toimihenkilöt oikeasti käytännössä tekevät. Tässä tarvitaan nyt todella psykiatrista asiantuntemusta.  Onko Hannu Lauerma jo perehtynyt näihin kirjoituksiin?

Kolme kovaa anarkistia

Eläköön anarkia!

Anarkismin idea on hyvin yksinkertainen, etten sanoisi simppeli. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti vallan vastaisuutta, eli sen vastakohtaa. Siis vallattomuutta.

Nykyisin merkittävintä anarkistista liikettä taitaa edustaa feminismi erilaisine sekavine vaatimuksineen hierarkioiden purkamisesta. Vai joko se muoti unohtui? En ole seurannut.

Aikoinaan anarkismin aate oli joka tapauksessa mahtava ja myös huonomaineinen, johtuen ainakin näennäisesti sen kannattajien harjoittamasta mielettömästä, summittaisesta väkivallasta.

Vuonna 1895 anarkistit tappoivat Ranskan presidentin Sadi Carnot’n ja sen jälkeen jopa suvaitsevainen Sveitsi ajoi aatteen edustajat pois alueeltaan.

Tähän tapahtumaan liittyy sinänsä kaunis laulu Addio Lugano bella, jossa myös vakuutetaan, että anarkismin aate on pelkkää rakkauden oppia (https://www.youtube.com/watch?v=E2Gvsv8qmYw ).

Venäjällä anarkistit olivat kova sana ja kaksi alan suurmiestä, Mihail Bakunin ja Pjotr Kropotkin, tuli maan suuraatelin piiristä. Kropotkin jopa polveutui eräästä vanhimmista ruhtinassuvuista ja palveli aikoinaan myös Aleksanteri II:n hovipaašina.

Kropotkin oli myös merkittävä maantieteilijä, joka hankki mainetta Punkaharjun synnyn selvittämiseen liittyvällä tutkimuksellaan. Hänen muistelmansa on käännetty suomeksi ja niissä on myös sangen sympaattinen kuvaus Suomessa vietetystä ajasta.

Kropotkinin anarkismi edustaa mutualismia eli molemminpuoliseen etuun perustuvaa näkemystä. Hänen mielestään esimerkiksi maailman postilaitos oli hyvä esimerkki siitä, että yhteistyö toimii myös siten, ettei jokainen riennä turvaamaan omien palvelustensa maksamista, vaan että jokainen palvelee toistaan ilman erityistä korvausta. Näin kaikki tulevat hoitaneeksi myös omat etunsa.

Niinpä hänen mielestään 1800-luvun lopulla suosittu sosiaalidarwinismi rakentui virheellisen päätelmän varaan. Lajin sisäisen kilpailun sijasta sen menestys voitiin paremmin turvata yhteistyöllä. Siitä oli eläinkunnassakin esimerkkejä.

Käytännössä anarkistit hyvin usein syyllistyivät terroriin ja Venäjällä koko yhteiskunnan huippukerros hallitsijasta lähtien sai aikanaan nähdä paljon vaivaa yrittäessään suojautua attentaateilta.

Valtaan tultuaan bolševikit osoittautuivat kuitenkin vielä häikäilemättömämmiksi kuin anarkistit ja muutaman terrori-iskun jälkeen jälkimmäiset joutuivat sulkemaan putiikkinsa.

Kropotkinin hautajaiset vuonna 1921 olivat viimeinen tilaisuus, jossa anarkistien musta lippu vielä sai Venäjällä liehua julkisesti.

Kropotkinin, toisin kuin Bakuninin muistoa ei kuitenkaan kirottu ja hänen nimeään kantava katu ja metroasema löytyvät yhä Moskovasta. Suomen suurlähetystökin sijaitsee Kropotkinin kujalla.

Satuin Tallinnassa näkemään kirjakaupassa Kropotkinin teoksen Anarhija i nravstvennost (Anarkia ja moraali), joka kuuluu mainioon sarjaan Venäläiset klassikot. Kirjoja, jotka ovat muuttaneet maailmaa, kirjailijoita, jotka yhdistävät sukupolvia ja päätin verestää tietämystäni teemasta.

Ennen pitkää totesin, että voin käyttää aikani hyödyllisemmikin kuin kahlaamalla kuusisataa sivua filosofista hiustenhalkomista. Tällä elämänkokemuksella ymmärrän jo joka tapauksessa, ettei anarkistinen järjestelmä toimi eikä tule toimimaan.

Tämä ei kuitenkaan vielä sinänsä ole pätevä syy halveksia sen puolesta esitettyjä argumentteja, saati nyt kieltää sellaisten esittämistä, mikä merkitsisi älyllistä konkurssijulistusta.

Itse asiassa löydämme anarkismin peruseriaatteita sekä bolševikeilta että Uudesta testamentista, jossa ne ovat aivan keskeisellä sijalla.

Ei kannata koskaan unohtaa sitä tosiseikkaa, että Lenin itse teoksessaan Valtio ja vallankumous julisti bolševikeilla ja anarkisteilla olevan saman päämäärän, ainoastaan keinot olivat erilaiset.

Kropotkinin kirjoittaessa teostaan merkittävin anarkismin aatteiden julistaja ja auktoriteetti oli joka tapauksessa Jeesus nasaretilainen. Anarkistiruhtinas onkin omistanut teoksessaan luvun hänen opilleen, jota tosin käsitellään Leo Tolstoin tulkinnan kautta.

Kun Tolstoita nykyään kohdellaan lähinnä kirjailijana, unohtuu helposti, että hän vanhoilla päivillään oli ennen muuta moraalinen julistaja, profeetta, joka joutui sekä valtion että kirkon kiroukseen siitä pätevästä syystä, että hyökkäsi näitä vastaan ja kiisti niiden oikeutuksen olemassaoloon. Tämä asennehan juuri onkin anarkismin ydin.

Kristuksen oppi, jota Tolstoi selitti saarnaavansa kirkon tarjoamien väärennösten sijasta, oli äärimmäisen yksinkertainen: oli elettävä toisten hyväksi ja oli oltava tekemättä vastarintaa pahalle. Näin pahuuden ketju ei jatkuisi.

Kropotkinin mielestä juuri tuo edellinen periaate sai tuhannet nuorison edustajat 1870-luvulla ”menemään kansaan”, kuten sanottiin. Siitä alkoi vallankumouksellinen liike joukkoilmiönä.

Tolstoin oma luopuminen ylhäisöasemastaan tapahtui toki lähinnä vertauskuvallisella tasolla. Joka tapauksessa Kropotkin väittää, että Repinin maalaus Tolstoista auran kurjessa pelotti Venäjän vallanpitäjiä siinä määrin, että sen julkinen esillä pito kiellettiin.

Tolstoin riidat kirkon kanssa ovat tunnetut ja hänen tähän liittyviä kirjoituksiaan kiiruhdettiin myös suomentamaan.

Lenin totesi Tolstoin kuoltua, että tällä oli erittäin suuret ansiot kansan vallankumouksellisen mielialan kasvussa. Samanlainen lienee ollut hänen roolinsa meilläkin. Koko syystäkin epäoikeudenmukaiseksi koettu systeemi sai kyytiä.

Tolstoi ei pelkästään hylännyt kirkon opetusta, vaan piti sitä jopa erittäin vahingollisena. Uskonnon petos aiheutti hänen mielestään sen, etteivät ihmiset osanneet elää Kristuksen opin mukaisesti.

Kirkon dogmien sijasta profeetta kuulutti, että ainoana oikeana ohjenuorana ihmiselle on hänen oma järkensä ja kaikki, m ikä on sitä vastaan, on petosta.

Tässähän Tolstoi olisi voinutkin viitata Lutheriin, mitä hän ei sentään liene tehnyt.

Toinen suuri este oikean ja vanhurskaan elämän tiellä oli Tolstoin mielestä usko kuolemattomuuteen.

Sehän esti käsittämästä ainutkertaisen elämän koko syvyyttä.

Tähän asti Kropotkinilla näyttää olevan vain hyvää sanottavaa anarkistikollegansa näkemyksistä. Kuitenkin

se periaate, ettei pahaa saa vastustaa pahalla, ei kestänyt kriittistä tarkastelua, sillä siitä tulee helposti

 pahan suosimista.

Tällaista Kropotkin ei hyväksy ja tulkitsee, että Tolstoi itsekin luopui moisesta ideasta.

Joka tapauksessa Tolstoi uskoi, että hänen tulkintansa Kristuksen opista oli mahdollista kaikkien uskontojen

kannattajien hyväksyä, sillä siinä sekä sovitettiin nykyaikaisen tieteen kanssa ihmisen suhde maailmaan että

 tunnustettiin kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus.

Kropotkin on ilmeisen tyytyväinen Tolstoin johtopäätöksiin, mutta jättää avoimeksi, voisiko syntyä sellainen

 yhteinen uskonto, josta kaikki mystiikka olisi poistettu.

Pettymyksekseni Kropotkin ei tässä yhteydessä sano mitään omaperäistä, vaan tyytyy ainoastaan

referoimaan Tolstoita, joka taas teki saman Jeesukselle.

Joka tapauksessa tässä syntyy kuva siitä, että kaikki nämä kolme sopivat hyvin yhteen ja että tietyt

keskeiset aatteet ovat heillä aivan samat.

Mutta kysymys mystiikasta jääkin sitten tämän ulkopuolelle ja ilman sitä Jeesuksen oppi on täyttä

hullutusta, kuten jo aikanaan todettiin.

Mutta se on sitten jo iso kysymys sinänsä eikä kuulu yhteiskunnan ja politiikan teorian piiriin.