Anarkistit, fasistit ja antifasistit

Anarkistit , fasistit ja antifasistit

Leninin kirjoituksia tuntevalle ei ole mikään uutinen, että hän kannatti valtion hävittämistä eli siis oli peruskatsomukseltaan anarkisti. Valtiossa ja vallankumouksessa hän totesi asian nimenomaisesti: bolševikit eivät eroa anarkisteista päämäärän vaan ainoastaan keinojen suhteen.

Dialektikko Leninille ei tuottanut mitään vaikeuksia kannattaa valtion maksimaalista roolia keinona valtiottomaan tilaan. Se ei kuitenkaan ollut arvo sinänsä vaan päinvastoin. Määrittelihän Lenin valtion väkivaltakoneistoksi, jolla yksi luokka alistaa toisen. Sitten kun proletariaatin käyttämä valtiovalta olisi jonkin aikaa (ei kauan, sillä ihmiset oppivat uudenlaista käytöstä hämmästyttävän nopeasti…) toiminut, se kävisi tarpeettomaksi.

 Valtio kävisi tarpeettomaksi siten, että kaikki kansalaiset vuorotellen hoitaisivat sen tehtäviä: niin poliisin, armeijan kuin kaikenkarvaisten virastojen. Tätä varten varattiin jokaiselle kansalaiselle kaksi tuntia palkallista vapaa-aikaa NKP:n puolueohjelmassa vuodelta 1919 ja vuonna 1961 ajatus oli vielä aivan voimissaan.

Ei ollut ihme, että Lenin, jonka johtama puolue vuonna 1918 otti itselleen kommunistien nimen, luokiteltiin ulkomailla heti anarkistiksi. Sitä hän olikin. Myös vakavasti otettavat marxilaiset olivat tätä mieltä. Toinen asia on, että teoria on teoria ja käytäntö voi helposti muuttaa sen periaatteet vastakohdikseen.

Neuvostoliiton läpikäyvänä piirteenä toimiva etatismi oli käytännössä selvästi totaalisempaa kuin missään fasistisessa tai kansallissosialistisessa järjestelmässä. Sitä yritettiin hävittää semanttisilla taikatempuilla selittäen, että vapaus, kuten jo Marx oli havainnut, on välttämättömyyden tunnustamista eli käytännössä siis vaikkapa tietoista alistumista siihen, mitä ylhäältä annettiin.

 Niinpä kansalaisille voitiin myöntää vapautta roppakaupalla. Eipä ihme, että suomalaiset naiset lauloivat vuonna 1937 uutta iskusävelmää: ”Ei oo maata toista tuntemaani, missä niin on vapaa ihminen!” He olivat kuorma-auton lavalla odottamassa siirtoa jonnekin. Se, minne matka on vienyt, ei ole juuri kiinnostanut edistyksellisiä piirejämme.

Vapauden, välttämättömyyden ja pakon suhde on anarkisteille aina ollut problemaattinen. Monet anarkistit, kuten Proudhon ja Bakunin uskoivat, että sitten kun valtio on tuhottu, jää jäljelle yhteiskunta, jonka jäsenet vapaaehtoisesti ja tietoisesti alistuvat välttämättömyyteen. Käytännössä tuo tietoisuuden muuttaminen on jäänyt ongelmaksi, välttämättömyyksien löytäminen taas on sitäkin helpompaa.

Joka tapauksessa anarkismin jalo periaate on kaunis. Sitä ovat kannattaneet niin Jeesus kuin Leo Tolstoi ja se on innoittanut ihmiskunnan parhaita voimia työskentelemään yhteiseksi hyväksi ilman pakkoa tai palkintoa. Vain harvalla on ollut otsaa sanoa, että valtio kaikkine virkamiehineen, pyöveleineen ja publikaaneineen on hieno asia ja arvo sinänsä.

Nyky-Venäjällä tuo suuntaus kuitenkin näyttää taas nostavan päätään. Ei se sinänsä uusi ole, sen ydin on tuttu jo venäläisestä fasismista, panslavismin teoreetikoilta ja stalinismista. Sehän oli se Neuvostoliittoa pystyssä pitänyt järjestelmä, jonka Josif Vissarionovitš loi ja jopa omakätisesti kirjoitti sen filosofisen peruskirjan ”Dialektisesta ja historiallisesta materialismista”. Leniniläinen marxismi eli, kuten kömpelösti käännetään, marxismi-leninismi oli teoriassa anarkismia, käytännössä etatismia.

Nykyinen putinismi ei ole liiemmin nostellut esille anarkistisia tunnuksia, nehän menisivät helposti Bolotnaja-aukiolla aikoinaan mellastaneen porukan hyödyksi. Sen sijaan, kuten Putin on korostanut, valtionvastaisuus on Venäjällä käytännössä merkinnyt myös kansakunnanvastaisuutta. Siinä siis osviittoja niille, jotka eivät halua leimautua kansallispettureiksi.

Pelkästään anarkistit eivät tietenkään ole olleet valtiota ja sen prerogatiiveja vastaan. Myös oikeiston ideologiaksi usein koettu klassinen liberalismi on samoilla linjoilla, ellei vallan saman hengen lapsia. On kiinnostavaa havaita, että äskettäin kammottavan veritekoon syylliseksi osoittautunut kokoomukselainen nuorisopoliitikko oli julkaissut intohimoisen runon, jossa hän projisioi kaiken pahan valtioon, saatanan valtioon…

Romppainen tuskin lienee leninisti, mutta jotakin yhteistä Tolstoin ajatusten kanssa voi runossa kenties havaita. Sehän on valtio, joka määrää ihmiset riviin, antaa heille kokardit ja oikeuttaa sitten tappamaan niitä, joilla on toisenlaiset kokardit. Missä tässä on oikeus, missä moraali? Onko välttämättömyys tunnustettava oikeudeksi tai peräti vapaudeksi?

En tunne tuota onnetonta ihmistä, joka syyllistyi kahden elämän tuhoamiseen, uhrinsa ja omansa. En ole psykiatri, mutta tuossa runossa ei voi olla näkemättä pahan ulkoistamista, sen heijastamista omasta itsestä muualle, toisten vastuulle. Rikoksen syynä oli viranomaistietojen mukaan hillitön raivonpuuska, tyypillinen narsistinen reaktio, joka saattaa olla tyypillistä juuri anarkismin kannattajille, jotka historian valossa näyttävät usein olleen narsisteja ja psykopaatteja, tyypillisenä esimerkkinä Bakunin.

Nyt huomaan jonkun lähinnä mielipuoliselta vaikuttavan nettisivuston kehittäneen Romppaisen tapauksesta kertomuksen ”fasistisesta” kokoomuksesta ja sen lietsomasta ryssävihasta, joka sai ilmauksensa tuossa veriteossa. Sivu kertoo olevansa ”antifasistien” asialla ja näyttää tavattomasti paheksuvan Romppaisen valtionvastaisia ajatuksia ja sen sijaan kannattavan putinilaista etatismia.

 Tässäpä meillä on fasistit ja antifasistit…  Tulee mieleen, että filosofia ja aatehistoria eivät riitä, kun halutaan ymmärtää, mitä erilaiset poliittiset toimihenkilöt oikeasti käytännössä tekevät. Tässä tarvitaan nyt todella psykiatrista asiantuntemusta.  Onko Hannu Lauerma jo perehtynyt näihin kirjoituksiin?