Aikansa sekopäät

 

Tsaarin anarkistit

 

Stalin selitti aikoinaan, että vihollisen käden voi löytää lähes kaikkialta, missä asiat menivät huonosti. Tämä oli loogista, sillä sosialismin oloissa itse järjestelmä ei tehnyt virheitä, joten niillä täytyi aina olla jokin ulkopuolelta tullut syy. Agentit, nimenomaan ulkomaiset, koska muita ei ollutkaan, oli siis syytä tarkoin perata ja kitkeä juurineen sosialismin ihanasta puutarhasta.

Totalitarismissa tällainen kysymyksenasettelu oli tietenkin perusasia, mutta ei se ihan tavaton tai uusi ilmiö muuallakaan maailmassa ollut.

Juuri näinä sotaisina aikoina ulkomaisten agenttien etsiminen ja löytäminen näyttää taas olevan ajankohtaista. Poliitikot, jotka eivät ole aina olleet oikeassa Venäjän suhteen, eli tienneet, että se kyllä hyökkää naapuriensa kimppuun, ovat joutuneet suoranaisen ahdistelun kohteiksi jopa meillä.

Ilmiötä, kaikessa typeryydessään voi pitää normaalina eikä se meidänkään historiassamme ole ihan uusi. Nuorsuomalaisten ja vanhasuomalaisten katkerassa kiistassa argumentit olivat samanlaisia ja vielä 1930-luvulla äärioikeisto syytti maltillisia ja yleensäkin järkeviä poliitikkoja Neuvostoliiton agenteiksi ja patkuleiksi.

Agenttihöpinässä ei tietenkään ollut perää siteeksikään, mutta kun ihmisten älyllinen toiminta halvaantuu poliittisen kriisin myötä, tulee primitiivireaktiosta monelle ainoa mahdollinen ajattelutapa.

Agentteja ja myös provokaattoriagentteja oli tietenkin myös oikeasti olemassa. Olihan sellaisia käytetty maailman sivu, mutta ilmeisesti vasta tsaarin ohranasta tuli yleisesti tunnettu tällaisen vehkeilyn harrastaja, jota sitten aina sopikin epäillä vaikka mistä.

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva Joseph Conrad kirjoitti aikoinaan kiinnostavan fiktion, jossa anarkistien inhottavan ja vaarallisen toiminnan takana Englannissa olikin itse asiassa tsaarin Venäjä.

 

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Eläköön anarkia. Muuttuva lukutapa

 

 

Anarkismi oli melkoisessa suosiossa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Etenkin Italiassa, Espanjassa ja Venäjällä se tuntui vetoavan sorrettuihin ja solvaistuihin ja vähän muihinkin. Koska asia nyt on jo armeliaasti unohtunut, kannattaa varmaan muistuttaa, että myös bolševikeilla oli sama päämäärä kuin anarkisteilla, kuten myös Lenin nimenomaisesti totesi. Vain keinot olivat toiset.

 

Italiassa tuli 1800-luvun lopulla tunnetuksi varsin tarttuva laulu, joka kuvasi anarkistien vangitsemista Luganossa, Sveitsissä, jonne he olivat paenneet epäilyksiä osallisuudesta Ranskan presidentin Sadi Carnot’n murhaan. https://www.youtube.com/watch?v=S4ou1pNZPMs Valtionpäämiehille varautuminen attentaatteihin tuli tähän aikaan ajankohtaiseksi ja on sitä yhä.

Laulussa kerrotaan anarkistisen aatteen ylevyydestä ja siitä, että kyseessä on vain rakkauden oppi:

eppur la nostra idea
non è che idea d'amor,
eppur la nostra idea
non è che idea d'amor.

 

Myöhemmässä säkeistössä tosin todetaan, että anarkistit saarnaavat sotaa sortajia vastaan ja rauhaa sorretuille:

la pace tra gli oppressi,
la guerra agli oppressor.

 

Miten nämä kaksi sovitetaan yhteen ei selvästikään vaivannut militanttien aivoja, ristiriitaisuus ja jopa sekavuus näyttää näissä yhteyksissä olevan se normaalitila. Mistään pelkästä kielikuvastahan tuossa sodassa ei ollut kysymys, kuten terroriteot osoittivat.

Itse kunkin maan järjestyksestä ja turvallisuudesta vastaavat tahot olivat syystä huolestuneita siitä, mitä anarkistit tekivät, saarnasivatpa nämä sitten mitä tahansa.

Vuosisadan vaihteessa tapahtui monessa maassa terroritekoja, ei pelkästään tiettyjä henkilöitä, vaan jopa vain tiettyyn yhteiskuntaluokkaan ilmeisesti kuuluvia ihmisiä (teatteriyleisö, ravintolan asiakkaat) vastaan. Tämä oli historiallisesti uutta.

Anarkisteilla oli sivistyneitä ja oppineita teoreetikkoja, mutta siitä huolimatta ja luultavimmin jopa sen vuoksi aatesuunta tuotti absurdeja tuloksia. Sitä opittiin kammoamaan juuri sen ennustamattomuuden ja tolkuttomuuden takia. Jotakin tuttuahan tässä on.

1900-luvun alun ihmisten näkemykset tuosta aatteesta, joka pyrki harjoittamaan “teon propagandaksi”  komeasti kutsuttuja kataluuksia, lienee melko uskollisesti kuvattu puolalais-englantilaisen Joseph Conradin teoksessa The Secret Agent  vuodelta 1907 (Anarkistit, suom. Kristiina Kivivuori 1964, myös Otava, 2004).

Conrad on elementissään kuvatessaan kurjuutta ja friikkejä. Myös hänen toinen kirjansa, Afrikkaan sijoittuva Pimeyden sydän on tästä hyvä osoitus.

Lontoossa, fiktiivisen Brett Streetin hämäräperäiseen kauppaan (kondomeja, pornoa) sijoittuvan romaanin kaikki henkilöt näyttävät olevan konnia, joko degeneraatteja, joita eräät aikakauden suosikkiteoriat käsittelivät, tai sitten muuten kurjia otuksia, kuin suoraan Cesare Lombroson synnynnäisiä rikollistyyppejä koskevista tutkimuksista.

Kirjassa suunnitellaan attentaattia itse tiedettä vastaan, mikä aikakauden puheavaruudessa lienee ollut ylittämättömän villiä. Tosiasia kyllä onkin, että anarkismin piirissä oli vihamielisyyttä myös tiedettä kohtaan yhtenä tasa-arvon vihollisena (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=machaiski ).

Tässä tapauksessa kuitenkin attentaatti, joka sinänsä epäonnistuu, suoritetaan erään ulkovallan käskystä. Kirjan keskushenkilö on vieraan vallan palkkalistoilla oleva agent provocateur. Vieras valta on ilmeisesti Venäjä, joka halunnee osoittaa Englannille, ettei sekään ole turvassa anarkisteilta.

Itse keskushenkilö, Adolf Verloc, on sinänsä aika poroporvarillinen tyyppi ilman silmiinpistäviä paheita, ehkäpä nyt turhan paisunutta itserakkautta lukuun ottamatta. Itse asiassa hänellä on jopa merkittäviä hyveitä ja lukijan myötätunto lienee hänen puolellaan, kun hänet ansaitsemattomasti murhataan.

Verlocin tyyppi muistuttaa Marxin ja Engelsin kuvausta ns. lumpenproletariaatista, joka luokka-asemaltaan ei kuulu mihinkään yhteiskunnan peruselementtiin, vaan kokoaa  eri lähteistä piiriinsä kaikenlaatuisen roskaväen. Hänessä saattaa kukaties havaita myös joillekin (sinänsä harvinaisille) dosenteille tyypillisiä piirteitä:

Syöttösian tapaan tyynenä ja pönäkkänä herra Verloc näytti hyvinvoivalta ammattityöläiseltä, mutta hänessä oli jokin määrittelemätön piirre, jota yksikään työmies ei voisi saada ammatissaan, olipa siinä kuinka epärehellinen hyvänsä: jokin niille miehille yhteinen piirre, jotka saavat elatuksensa ihmiskunnan paheista, hullutuksista tai alhaisista pelontunteista; moraalisen nihilismin piirre, joka on yhteinen pelihelvettien ja tyttöpaikkojen pitäjille, yksityisetsiville ja ammattimaisille urkkijoille, väkijuomakauppiaille ja sanoisin, vahvistavien sähkövöiden myyjille ja patenttilääkkeiden keksijöille... Nykynäkökulmasta siis tuskin mitään sen kummallisempaa.

Itse asiassa herra Verloc ei ollut mikään aatteen mies, mutta ei suuri roistokaan. Hän ei ollut enempää eikä vähempää kuin pikku miekkonen, joka nautti vieraalta valtiolta saatua kuukausipalkkaa pönkittääkseen pikkuporvarillista hyvinvointiaan, johon kuului vaimon ja tämän äidin ja veljen elättäminen.

Kaksoisagenttina ja provokaattorina toimiminen oli lisäksi yhteiskunnallisesti hyödyllistä toimintaa ja auttoi pitämään vastapuolen ajan tasalla anarkistien vehkeilyistä, periaatteessa se oli vaarallistakin, mutta se tapahtui myös läheisten hyväksi. Itse asiassa herra Verlocin moraalinen omahyväisyys uhkaa paisua jo kohtuuttomuuksiin, kunnes sekopäisen ja kiittämättömän vaimon veitsenisku tekee hänestä selvää.

Koko kirjassa on aika vähän mitään anarkistien ideologiasta, mikä näyttääkin asianmukaisesti vaihtelevan henkilöstä toiseen. Yksi haluaa kostaa sorrettujen ja solvaistujen puolesta, toinen hävittää ne maan päältä. Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää koko touhun absurdius ja sen riippuvaisuus sattumista ja aatteen karikatyyrimäisistä ajajista.

Sitäkin oudompaa on kuulla, että Amerikassa sittemmin summittaisesti ihmisiä tappanut Unabomber oli omistanut tämän Conradin kirjan, joka oli luettu moneen kertaan, hajalle saakka. Parodia siis todella on kuin onkin jo mahdotonta. Unabomberin puolalaisuus tuskin antaa meille mitään osviittoja asian ymmärtämiseen.

Jos ajattelee, miten tällaisen kirjan lukutapa on sadan vuoden mittaan muuttunut, tulee mieleen, että suurin muutos ehkä koskee niitä arvoväritteisiä luonnehdintoja, joita kirjoittaja antaa kohteistaan.

Conrad kaikesta päätellen katsoo olevansa tekemisissä degeneroituneen, vastenmielisen ja vaarallisen konnagallerian kanssa, joku unabomber ei ehkä ollenkaan pidä edes mahdollisena, että sellaisissa olisi jotakin mieltä: kenellä on oikeus tuomita...

Kiinnostava kysymys, jota ehkä kannattaisi tutkiia laajemminkin.