Kolme kovaa anarkistia

Eläköön anarkia!

Anarkismin idea on hyvin yksinkertainen, etten sanoisi simppeli. Sehän tarkoittaa sananmukaisesti vallan vastaisuutta, eli sen vastakohtaa. Siis vallattomuutta.

Nykyisin merkittävintä anarkistista liikettä taitaa edustaa feminismi erilaisine sekavine vaatimuksineen hierarkioiden purkamisesta. Vai joko se muoti unohtui? En ole seurannut.

Aikoinaan anarkismin aate oli joka tapauksessa mahtava ja myös huonomaineinen, johtuen ainakin näennäisesti sen kannattajien harjoittamasta mielettömästä, summittaisesta väkivallasta.

Vuonna 1895 anarkistit tappoivat Ranskan presidentin Sadi Carnot’n ja sen jälkeen jopa suvaitsevainen Sveitsi ajoi aatteen edustajat pois alueeltaan.

Tähän tapahtumaan liittyy sinänsä kaunis laulu Addio Lugano bella, jossa myös vakuutetaan, että anarkismin aate on pelkkää rakkauden oppia (https://www.youtube.com/watch?v=E2Gvsv8qmYw ).

Venäjällä anarkistit olivat kova sana ja kaksi alan suurmiestä, Mihail Bakunin ja Pjotr Kropotkin, tuli maan suuraatelin piiristä. Kropotkin jopa polveutui eräästä vanhimmista ruhtinassuvuista ja palveli aikoinaan myös Aleksanteri II:n hovipaašina.

Kropotkin oli myös merkittävä maantieteilijä, joka hankki mainetta Punkaharjun synnyn selvittämiseen liittyvällä tutkimuksellaan. Hänen muistelmansa on käännetty suomeksi ja niissä on myös sangen sympaattinen kuvaus Suomessa vietetystä ajasta.

Kropotkinin anarkismi edustaa mutualismia eli molemminpuoliseen etuun perustuvaa näkemystä. Hänen mielestään esimerkiksi maailman postilaitos oli hyvä esimerkki siitä, että yhteistyö toimii myös siten, ettei jokainen riennä turvaamaan omien palvelustensa maksamista, vaan että jokainen palvelee toistaan ilman erityistä korvausta. Näin kaikki tulevat hoitaneeksi myös omat etunsa.

Niinpä hänen mielestään 1800-luvun lopulla suosittu sosiaalidarwinismi rakentui virheellisen päätelmän varaan. Lajin sisäisen kilpailun sijasta sen menestys voitiin paremmin turvata yhteistyöllä. Siitä oli eläinkunnassakin esimerkkejä.

Käytännössä anarkistit hyvin usein syyllistyivät terroriin ja Venäjällä koko yhteiskunnan huippukerros hallitsijasta lähtien sai aikanaan nähdä paljon vaivaa yrittäessään suojautua attentaateilta.

Valtaan tultuaan bolševikit osoittautuivat kuitenkin vielä häikäilemättömämmiksi kuin anarkistit ja muutaman terrori-iskun jälkeen jälkimmäiset joutuivat sulkemaan putiikkinsa.

Kropotkinin hautajaiset vuonna 1921 olivat viimeinen tilaisuus, jossa anarkistien musta lippu vielä sai Venäjällä liehua julkisesti.

Kropotkinin, toisin kuin Bakuninin muistoa ei kuitenkaan kirottu ja hänen nimeään kantava katu ja metroasema löytyvät yhä Moskovasta. Suomen suurlähetystökin sijaitsee Kropotkinin kujalla.

Satuin Tallinnassa näkemään kirjakaupassa Kropotkinin teoksen Anarhija i nravstvennost (Anarkia ja moraali), joka kuuluu mainioon sarjaan Venäläiset klassikot. Kirjoja, jotka ovat muuttaneet maailmaa, kirjailijoita, jotka yhdistävät sukupolvia ja päätin verestää tietämystäni teemasta.

Ennen pitkää totesin, että voin käyttää aikani hyödyllisemmikin kuin kahlaamalla kuusisataa sivua filosofista hiustenhalkomista. Tällä elämänkokemuksella ymmärrän jo joka tapauksessa, ettei anarkistinen järjestelmä toimi eikä tule toimimaan.

Tämä ei kuitenkaan vielä sinänsä ole pätevä syy halveksia sen puolesta esitettyjä argumentteja, saati nyt kieltää sellaisten esittämistä, mikä merkitsisi älyllistä konkurssijulistusta.

Itse asiassa löydämme anarkismin peruseriaatteita sekä bolševikeilta että Uudesta testamentista, jossa ne ovat aivan keskeisellä sijalla.

Ei kannata koskaan unohtaa sitä tosiseikkaa, että Lenin itse teoksessaan Valtio ja vallankumous julisti bolševikeilla ja anarkisteilla olevan saman päämäärän, ainoastaan keinot olivat erilaiset.

Kropotkinin kirjoittaessa teostaan merkittävin anarkismin aatteiden julistaja ja auktoriteetti oli joka tapauksessa Jeesus nasaretilainen. Anarkistiruhtinas onkin omistanut teoksessaan luvun hänen opilleen, jota tosin käsitellään Leo Tolstoin tulkinnan kautta.

Kun Tolstoita nykyään kohdellaan lähinnä kirjailijana, unohtuu helposti, että hän vanhoilla päivillään oli ennen muuta moraalinen julistaja, profeetta, joka joutui sekä valtion että kirkon kiroukseen siitä pätevästä syystä, että hyökkäsi näitä vastaan ja kiisti niiden oikeutuksen olemassaoloon. Tämä asennehan juuri onkin anarkismin ydin.

Kristuksen oppi, jota Tolstoi selitti saarnaavansa kirkon tarjoamien väärennösten sijasta, oli äärimmäisen yksinkertainen: oli elettävä toisten hyväksi ja oli oltava tekemättä vastarintaa pahalle. Näin pahuuden ketju ei jatkuisi.

Kropotkinin mielestä juuri tuo edellinen periaate sai tuhannet nuorison edustajat 1870-luvulla ”menemään kansaan”, kuten sanottiin. Siitä alkoi vallankumouksellinen liike joukkoilmiönä.

Tolstoin oma luopuminen ylhäisöasemastaan tapahtui toki lähinnä vertauskuvallisella tasolla. Joka tapauksessa Kropotkin väittää, että Repinin maalaus Tolstoista auran kurjessa pelotti Venäjän vallanpitäjiä siinä määrin, että sen julkinen esillä pito kiellettiin.

Tolstoin riidat kirkon kanssa ovat tunnetut ja hänen tähän liittyviä kirjoituksiaan kiiruhdettiin myös suomentamaan.

Lenin totesi Tolstoin kuoltua, että tällä oli erittäin suuret ansiot kansan vallankumouksellisen mielialan kasvussa. Samanlainen lienee ollut hänen roolinsa meilläkin. Koko syystäkin epäoikeudenmukaiseksi koettu systeemi sai kyytiä.

Tolstoi ei pelkästään hylännyt kirkon opetusta, vaan piti sitä jopa erittäin vahingollisena. Uskonnon petos aiheutti hänen mielestään sen, etteivät ihmiset osanneet elää Kristuksen opin mukaisesti.

Kirkon dogmien sijasta profeetta kuulutti, että ainoana oikeana ohjenuorana ihmiselle on hänen oma järkensä ja kaikki, m ikä on sitä vastaan, on petosta.

Tässähän Tolstoi olisi voinutkin viitata Lutheriin, mitä hän ei sentään liene tehnyt.

Toinen suuri este oikean ja vanhurskaan elämän tiellä oli Tolstoin mielestä usko kuolemattomuuteen.

Sehän esti käsittämästä ainutkertaisen elämän koko syvyyttä.

Tähän asti Kropotkinilla näyttää olevan vain hyvää sanottavaa anarkistikollegansa näkemyksistä. Kuitenkin

se periaate, ettei pahaa saa vastustaa pahalla, ei kestänyt kriittistä tarkastelua, sillä siitä tulee helposti

 pahan suosimista.

Tällaista Kropotkin ei hyväksy ja tulkitsee, että Tolstoi itsekin luopui moisesta ideasta.

Joka tapauksessa Tolstoi uskoi, että hänen tulkintansa Kristuksen opista oli mahdollista kaikkien uskontojen

kannattajien hyväksyä, sillä siinä sekä sovitettiin nykyaikaisen tieteen kanssa ihmisen suhde maailmaan että

 tunnustettiin kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus.

Kropotkin on ilmeisen tyytyväinen Tolstoin johtopäätöksiin, mutta jättää avoimeksi, voisiko syntyä sellainen

 yhteinen uskonto, josta kaikki mystiikka olisi poistettu.

Pettymyksekseni Kropotkin ei tässä yhteydessä sano mitään omaperäistä, vaan tyytyy ainoastaan

referoimaan Tolstoita, joka taas teki saman Jeesukselle.

Joka tapauksessa tässä syntyy kuva siitä, että kaikki nämä kolme sopivat hyvin yhteen ja että tietyt

keskeiset aatteet ovat heillä aivan samat.

Mutta kysymys mystiikasta jääkin sitten tämän ulkopuolelle ja ilman sitä Jeesuksen oppi on täyttä

hullutusta, kuten jo aikanaan todettiin.

Mutta se on sitten jo iso kysymys sinänsä eikä kuulu yhteiskunnan ja politiikan teorian piiriin.