Sitaatteja

Lainauksista

It is a good thing for an uneducated man

to read books of quotations

(W. Churchill, My Early Life)

Winston Churchill ei suotta aikoinaan saanut kirjallisuuden Nobelia, vaikka asiaa silloin kummasteltiinkin. Hän kuuluu englannin kielen taitureihin ja suhtautui kirjoittamiseen ja kieleen vakavasti.

Kuvaava lienee hänen lausahduksensa, jonka mukaan kaikille pojille (poikakouluissa) pitäisi opettaa englantia. Fiksummille heistä pitäisi lisäksi opettaa latinaa kunnianosoituksena ja kreikkaa herkkuna. Kuitenkin ainoa asia, mistä heille pitäisi antaa selkään olisi se, etteivät he opi englantia. Siitä pitäisi pieksää kovasti.

Kuten havaitaan, tässä puhutaan menneiden sukupolvien kielellä ilman poliittista korrektiutta eli ulkokultaista valehtelua. Sen puuttuminen nostaakin Englannin kirjallisuudesta esille muutamia suuria nimiä Samuel Johnsonista ja Thomas Carlylestä Bernard Shaw’hon ja Bertrand Russelliin.

Kaikille on ominaista brittiläinen understatement-huumori ja herkulliset kiteytykset. Olennaista kuitenkin on totuuden kunnioittaminen. Churchill, niin poliitikko kuin olikin, voidaan lukea tähän perinteeseen.

Kuten Bernard Shaw, joka muuten välillä myös eksyi uskomattomaan härskiyteen ja kevytmielisyyteen, joskus sanoi: Minun tapani laskea leikkiä on kertoa totuus: eihän maailmassa ole mitään naurettavampaa.

Mutta Churchillistä puhuen, hänen kirjansa ovat yhä varsin lukukelpoisia, ainakin muistelmat, joita olen lukenut. Hänen romaanistaan Savrola en osaa sanoa. Itse hän varoittaa ystäviään sitä lukemasta.

Nyt joka tapauksessa ostin niteen, joka koostuu lainauksista hänen teksteistään. Muistan, että sellaiset kirjat olivat meilläkin joskus suosiossa ja esimerkiksi Veikko Antero Koskenniemi niitä julkaisi. Myös esimerkiksi Aleksis Kiven teksteistä tehtiin vastaava opus ja syystäkin.

On selvää, että lyhyet lainaukset, kontekstistaan irrotettuina, tarjoavat lähinnä kielellistä hupia. Tärkeätä on ainakin tietää, milloin ja mihin liittyen lauseet on joskus muotoiltu.

Ostamani kirja onkin sikäli hyvä, että siinä on kohtuulliset lähdeviitteet. Niiden avulla pystyy välttämään ainakin jotkut kaikkein alkeellisimmat virheet, joita saattaa sattua niiden puuttuessa.

Ajatelkaamme nyt vaikka tuota kuuluisaa Churchillin lausahdusta Venäjästä ja sen moninkertaisesta arvoituksellisuudesta.

Churchill ei kuitenkaan mitään sellaista sanonut. Itse asiassa tuo kuuluisa lainaus sisältyy hänen radiopuheeseensa pari päivää Saksan ja Neuvostoliiton raja- ja ystävyssopimuksen jälkeen. Tuolloin pitämässään puheessahan Molotov oli puhunut näiden maiden ”verellä vahvistetusta” ystävyydestä. Veri oli siis vuotanut Puolassa ja oli etupäässä puolalaista.

Joka tapauksessa Churchill piti silloin, ensimmäinen päivä lokakuuta vuonna 1939 puheen, jossa hän sanoi: I cannot forecast to you the action of Russia. It is a riddle wrapped in a mystery inside an enigma.

Ei kysymys siis ollut Venäjän ikuisesta olemuksesta vaan siitä, että Kiviperse (Molotovin nimitys viroksi) oli juuri pitänyt puheen, jossa hän hyvin selkeästi kannatti Hitlerin ”rauhanpolitiikkaa” ja syytti ja jopa suorastaan uhkasi Englantia ja Ranskaa, jotka selitettiin sodanlietsojiksi. Mihin tämä liittolaisuus voisi johtaa?

On sinänsä anteeksiannettavaa, mikäli noin upea muotoilu irtoaa kehyksistään ja alkaa elää omaa elämäänsä.

Kokoelmassa on hauskoja lausahduksia, jotka kuvaavat sanojan persoonallisuutta. Mikään ei ole hauskempaa, hän sanoo, kuin tulla ammutuksia kohti huomatakseen, ettei se osunutkaan. Tämä siis tapahtui aikana, jolloin kriisiapua ei vielä ymmärretty automaattisesti antaa jokaiselle sotilaalle.

Churchill, joka uusista kielistä osasi ainakin ranskaa, kuten britit yleensä, piti vapautetussa Ranskassa vuonna 1944 puheen. Sitä ennen hän varoitti kuulijoitaan siitä, että aikoo puhua ranskaksi, mikä saattaa aiheuttaa rasitusta kyseisten kahden kansan välisille ystävällisille suhteille.

Muutoin Churchill lausahti, että jokaisella on oikeus ääntää vieraskielisiä nimiä niin kuin haluavat. Englantilaisillehan vieraat kielet ovat kauhistus ja George Orwell sanoikin joskus, ettei työväenluokkainen englantilainen mies periaatteesta suostu ääntämään yhtään ranskan sanaa oikein. Raja se on akkamaisella pelleilylläkin.

Mitä englantilaisuuteen tulee, Churchill väitti, että englantilaiset ovat ainoa kansa, joka pitää siitä, että heille kerrotaan kaiken menevän huonosti ja tulevaisuudessa yhä vain huonommin. Jotakin tuttua mekin taidamme tästä löytää.

Churchill myös sanoi englantilaisten olevan kaikkia muita kansoja huonompia taistelemaan terrorismia vastaan. Syynä eivät ole heikkous ja pelkuruus, pidättyvyys ja hyveet.

Tunnetusti viinaan menevä Churchill vakuutti joka tapauksessa, että hänet oli kasvatettu tuntemaan äärimmäistä ylenkatsetta sellaisia henkilöitä kohtaan, joilla oli tapana juoda itsensä humalaan.

Valitettavasti lainauksesta ei selviä, miten hän oli voittanut tuon asenteen vai oliko hän yksinkertaisesti määritellyt tai oppinut määrittelemään ”humalan” aivan toiseen kategoriaan kuin ”huppelin”. Sinnehän se kyllä kuuluukin.

Kouluvuosinaan Churchill muistelee törmänneensä sellaisiin hirviöihin kuin kosinit ja tangentit. Kolmannella kerralla hän selvisi niistä kokeessa ja sen jälkeen ne painuivat unohduksiin kuin kuumehoureisen unen kauhunäyt…

Maalaaminen oli toista maata. Kun pääsen taivaaseen, sanoo kirjoittaja ilman turhaa vaatimattomuutta, aion käyttää suuren osan ensimmäisestä miljoonasta vuodestani maalaamiseen päästäkseni siitä asiasta täysin perille.

Muuten, opiksi ja ojennukseksi myös eräille tämän päivän mahtajille ja mahtailijoille, Churchill mainitsi epätäsmällisyyden olevan alhainen (vile) tapa, josta hän koko ikänsä oli yrittänyt päästä eroon.

Mutta meidän, vaimosta syntyneiden ihmisten, kannattaa aina oppia arvaamaan oma tilamme myös muiden luotujen joukossa. Ajatelkaamme nyt vaikkapa tätä: Koirat katsovat meitä alhaalta päin ja kissat ylhäältä päin. Vain sian kanssa kohtaamme samalla tasolla…

Muuten olen sitä mieltä, että tämä julkaisulaji -lainaukset- ansaitsisi meilläkin taas nousta unohduksesta. Ajatelkaamme vaikkapa Paasikiveä. Eivät keskimääräiset nuoremman polven edustajat kykene lukemaan hänen teoksiaan niiden omassa kontekstissa. Se on vaativa tehtävä kenelle tahansa.

Olisi kuitenkin parempi lukea edes niitä ajatelmia ja herkullisia kiteytyksiä, joita tämä ajattelun ja tyylin mestari aikoinaan on tuottanut. Siinäpä tehtävää Paasikivi-seuralle. Kyllä Juho Kusti ansaitsee nousta muiden suuruuksien rinnalle.

Koiranleuka?

Häijy herrasmies

The Wicked Wit of Winston Churchill. Compiled by Dominique Enright. Michael O’Mara Books Ltd. 2001, 160 s.

Churchillin lentäviä lauseita on koottu useaksikin kirjaksi, joista on tainnut itsekin tulla kirjoitettua.

Mutta tässä vielä yksi, joka muuten kuuluu ilkeyksien sarjaan (Wicked Wit). Siinä esiintyvät myös Jane Austen ja Naiset (siis yleensä).

Oliko Churchill enemmänkin vastuuton ja vaarallinen, juoppo koheltaja vaiko sittenkin jämerä maan isä, Britannian bulldoggi, jonka vankka harkitsevaisuus ja lujuus pelastivat maan ellei koko maailman?

Siinäpä kysymys, jonka uusi elokuva Darkest Hour on jälleen tehnyt ajankohtaiseksi. Elokuvassa sankari on oikeastaan molempia, mutta edellinen rooli on vain pintaa eikä koskaan todella ole vaarassa toteutua. Viinaa saattaa mennä, mutta vakaa ja terve harkinta säilyy. Toivotaan, että asia oli siten.

Joka tapauksessa Churchill oli, noin suomalaisittain sanoen, hyvä suustaan. Hänestä voisi myös käyttää sanaa koiranleuka, ellei sana tuntuisi jotenkin sopimattomalta. Älyniekka on toinen  kandidaatti. Adjektiivina kai hieman vanhentuneeksi koettu sukkela voisi olla hyvä. Nokkela lienee nykykielessä käypäisin.

 Meillä ei kirjakielessä –vaikka kyllä murteissa-  oikein ole noita huumormiehiä kuvaavia sanoja, joita vaikkapa venäjässä on koko valikoima: šutnik, umnitsa, ostrjak. Viimemainittu, johon sisältyy harrastetun sanailun kirpeys, voisi kuvata Churchillia parhaiten. Englanniksi oikea adjektiivi voisi olla witty.

Joskus maailmassa meillä oli tapana sanoa, että sitä tai tätä nimitettiin hyväntahtoisesti sillä ja sillä nimellä, missä korostui se, ettei nokkeluuksien varsinainen tarkoitus ole kenenkään loukkaaminen. Tässäkin muuten kuvastuu aikakausien vaihtuminen. Nykyäänhän loukkaantuminen on pyhä asia ja syntyy tarvittaessa vain yhdestä ainoasta sanasta, lähes mistä tahansa.

Joka tapauksessa Churchillin nokkeluus oli usein hyvinkin terävää tai häijyä, mutta ei yleensä tyhjänpäiväistä. Hyvän sukkeluuden ominaisuutena onkin, että se kestää vakavan tarkastelun. Parhaimmillaan siinä ilmenee syvällisyyttä, joka panee ajattelemaan ja mieleen tulee, että sen, johon sutkaus kohdistuu, olisi myös pitänyt ajatella ja ottaa huomioon se, miten asia voidaan ymmärtää.

Hyvä sutkaus on siis itse asiassa parhaimmillaan filosofiaa ja nostaa esille ajattelematta jääneitä konteksteja ja torjuttuja mahdollisuuksia. Reaktiona on vapauttava nauru, joka ei ole pahantahtoinen, huolimatta näennäisestä ilkeydestä.

Vaikka onhan niitä muunkinlaisia vitsejä ja sutkauksia. Ajatellaanpa nyt sitäkin, kun Churchill kertoi, miten Downing Street 10:n kohdalla pysähtyi tyhjä taksi ja siitä astui ulos Clement Attlee… Tai sitä, miten hän tokaisi Attleen olevan hyvin vaatimaton ihminen, jolla on monia päteviä syitä vaatimattomuuteensa…

Todellisena patrioottina Churchill puhui kehnoa ranskaa ja näyttää tunteneen sen isänmaalliseksi velvollisuudekseen. Casblancan neuvotteluissa hän hämmästytti de Gaullea omatekoisella ranskallaan sanoen Si vous m’obstaclerez, je vous liquderai!

Kuitenkin hän osasi mielestään kylliksi ranskaa ollakseen tyytymätön tulkkeihin, jotka sivumennen sanoen eivät ymmärtäneet hänen ranskaansa. Kahdenkeskiset neuvottelut ranskalaisten kollegojen kanssa kuitenkin sujuivat ainakin joskus. Luoja tietää, mitä keskustelijat lienevät kuvitelleet toisen osapuolen sanoneen.

Turhaa kunnioitusta poliitikkokollegoitaan kohtaan Churchillilla ei ollut. Liian usein hiljaiset, vahvat miehet ovat hiljaa vain siksi, etteivät tiedä, mitä sanoa ja heitä pidetään vahvoina, koska he vaikenevat, tokaisi hän joskus.

Yleinen mielipide ei erityisemmin kiinnostanut Churhillia, mutta pakkohan se oli huomioida. Maailmalla liikkuu valtava määrä valheita, hän sanoi, ja pahinta on, että puolet niistä on totta.

Siitä huolimatta: perille ei pääse koskaan, jos heittää kivellä jokaista koiraa, joka haukkuu.

Jokaiselta lipsahtaa joskus epämiellyttävä totuus väärässä paikassa. Halpoja ja kurjia, sanoi Churchill katsoessaan amerikkalaisia lend-lease hävittäjiä. Anteeksi kuinka, kysyi vieressä kuunnellut Roosevelt. Ne ovat halpoja meille ja kurjia saksalaisille, vastasi Winston häkeltymättä.

Ja joskushan sitä kuulee omasta itsestäänkin ikäviä totuuksia tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja arvioita. Kerran Churchill istui klubilla, syvällä nojatuolissa ja kuuli, miten nuoret ja eteenpäin pyrkivät poliitikot juttelivat entisestä pääministeristä: Niin, tiedättekö, että sanotaan hänen olevan jo aika lailla hei-hei…

Niin, ja sanotaan, että on alkanut jo tulla ihan kuuroksikin, murahti Churchill nojatuolin uumenista.

Churchill itse sanoi, ettei vihannut ketään muuta kuin Hitleriä –ja sekin kuului ammattiin. Itse asiassa hän oli hyvissä väleissä monien sellaisten ihmisten kanssa, joista hän sanoi tunnetuimmat ilkeytensä, jotka siis eivät olleet ilkeitä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Churchillia voidaan siis pitää humoristina par excellence. Sanoakseni parhaan tietämäni kohteliaisuuden, totean, että hän olisi hyvin voinut olla savolainen.

Valtiomiehissä huumori ei ole kovin yleinen piirre. Mieleen tulee ensimmäisenä Stalin, jonka huumori oli sinänsä tasokasta, mutta saattoi olla aika raakaakin. Kekkonen taas vaikuttaa usein aidosti ilkeältä, vaikka nokkelahan hänkin oli.

Marsalkka Alanbrookea, joka piti Churchilliä vaarallisena sekoilijana ja pysyi usein tiukkana, kun neuvoteltiin, Churchill näyttää arvostaneen. Montgomeryn omahyväisyyttä hän ei sen sijaan voinut sietää. Asiaa kuvannee hänen sutkauksensa: In defeat, unbeatable, in victory, unbearable.

Kun Afrika Korpsin komentaja, kenraali von Thoma jäi Montgomeryn vangiksi, tämä tarjosi hänelle päivällisen. Churchill tokaisi: Minun käy sääliksi Thoma-parkaa. Voitettu, häväisty ja vangittu ja sitten vielä tämä… päivällinen Montgomeryn kanssa.

Joka tapauksessa Churchill kuului ns. suuriin persoonallisuuksiin. Kun sellaisista lukee, tulee aina mieleen, mahtaako niitä vielä olla tämän päivän politiikassa. Putinia tai edes Trumpia en niihin laskisi, vaikka he ovatkin molemmat omalla tavallaan erikoisia ja heiluttelevat tätä maapallo-parkaa aika lailla.

Euroopassa taas tuntuu olevan pelkkiä nollia eikä omastakaan maasta nouse yhtään maininnan arvoista hahmoa. Vai olenko väärässä?

Merkittävä mies

 

Hilpeä Englanti ja sen suuri valtiomies

 

Tykkään englantilaisesta huumorista ja sympatisoin muutenkin, toki kohtuuden rajoissa, Englantia, joka on aivan toista maata kuin Amerikka, siis tuo Yhdysvallat, jolla varmasti on myös omat ansionsa, joita en kuitenkaan tunne.

Toki myös Amerikka tarkoittaa miljoonaa asiaa ja paljon enemmänkin, mutta kaukaisen ulkomaalaisen savanniaivoille se käytännössä helposti muuttuu näkyvimpien poliitikkojensa synonyymiksi ja niistä nyt en viitsi sanoa tässä sen enempää, kun tarkoituksena on kerrankin sanoa jotakin hyvää jostakin.

Englannin kieli on aika vaikeaa sikäli kuin kyse ei ole aivan simppeleistä asioista. Kiinalaisittain puhuttu englanti eli pidgin-englanti lienee kuitenkin jopa maailman helpoin kieli.

Kuitenkin sen oikean englannin kielen idiomaattisuus on yksi niitä asioita, jotka usein vaikeuttavat sen kunnollista ymmärtämistä. Ymmärtämisen sijaan liian itsevarma kääntäjä helposti suoltaa idioottimaisuuksia.

Jopa sellainenkin käsite kuin Merry Old England on hiukan problemaattinen käännettäväksi. Sehän on sananmukaisesti vanha iloinen Englanti, mutta tuo old-sana ei ehkä ihan kun nolla käänny suomeksi, jos se korvataan sanalla vanha. Meneehän se niinkin, toki.

Muuan tuntemani shanty sisältää kertosäkeen, jossa toistuu riimi it’s a windy old weather, stormy old weather. Sitä ei ainakaan kannata kääntää sanoilla on tuulinen ja myrskyinen vanha ilma. Kyllä kyseessä on ihan kelpo myrsky, josta reipas meripoika kehuu tykkäävänsä.

Englanti oli se maa, jota Tornin pidoissa vuonna 1937 suositeltiin Suomellekin kulttuuriseksi esikuvaksi. Siellä oli kunniassa reilu peli ja reipas urheiluhenki, jotka meitä miellyttivät. Sen sijaan sen yhteiskunnallinen hierarkioiden ja perityn aseman takapajuisuus voitiin kuitata maan omalaatuisella historialla.

Joka tapauksessa englantilainen huumori, joka suuresti muistuttaa hämäläistä, vetoaa myös suomalaisiin. Sen suuria mestareita oli aikoinaan Winston Churchill, jonka tekstejä kannattaa aina lukea, olihan hän myös kirjallisuuden nobelisti eikä ihan kurjimmasta päästä.

Churchillia on tullut silloin tällöin siteerattua (ks. Vihavainen: Haun churchill tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tiedossa on, että hän ihaili Hitleriä niin kauan, kuin tämä vielä pysyi tietyissä rajoissa. Sen jälkeen kun ne ylitettiin, hän totesi, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin, hän ainakin sanoisi muutaman lämpimän sanan paholaisen puolesta.

Putin on mitä ilmeisimmin aikamme Hitler, mies, jolle historia oli jo antanut suuren nykyisyyden ja lupasi ehkä jopa suurempaa tulevaisuutta. Hän sitten meni ja tuhlasi kaiken nokittamalla väärään aikaan ja vastustajan kortteja lainkaan ymmärtämättä.

Hitlerillä, jonka huumorintaju muuten näyttää olleen lähellä nollatasoa, sattui olemaan vastassaan parikin suurta huumorimiestä, sekä aitoon pirullisuuteen saakka yltävä Stalin että nopeaälyinen Churchill. Roosevelt taisi valitettavasti olla melkoinen tosikko, en tunne häntä paremmin.

Kun tässä taas nyt joka tapauksessa ollaan aikamme Hitlerin kanssa tekemisissä, tuntuu aiheelliselta palauttaa mieleen nuo liki sadan vuoden takaiset tilanteet, joissa Englantia johti muuan omapäinen persoona, joka ymmärsi myös huumorin päälle:

 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Koiranleuka?

 

Häijy herrasmies

 

The Wicked Wit of Winston Churchill. Compiled by Dominique Enright. Michael O’Mara Books Ltd. 2001, 160 s.

 

Churchillin lentäviä lauseita on koottu useaksikin kirjaksi, joista on tainnut itsekin tulla kirjoitettua.

Mutta tässä vielä yksi, joka muuten kuuluu ilkeyksien sarjaan (Wicked Wit). Siinä esiintyvät myös Jane Austen ja Naiset (siis yleensä).

Oliko Churchill enemmänkin vastuuton ja vaarallinen, juoppo koheltaja vaiko sittenkin jämerä maan isä, Britannian bulldoggi, jonka vankka harkitsevaisuus ja lujuus pelastivat maan ellei koko maailman?

Siinäpä kysymys, jonka uusi elokuva Darkest Hour on jälleen tehnyt ajankohtaiseksi. Elokuvassa sankari on oikeastaan molempia, mutta edellinen rooli on vain pintaa eikä koskaan todella ole vaarassa toteutua. Viinaa saattaa mennä, mutta vakaa ja terve harkinta säilyy. Toivotaan, että asia oli siten.

Joka tapauksessa Churchill oli, noin suomalaisittain sanoen, hyvä suustaan. Hänestä voisi myös käyttää sanaa koiranleuka, ellei sana tuntuisi jotenkin sopimattomalta. Älyniekka on toinen  kandidaatti. Adjektiivina kai hieman vanhentuneeksi koettu sukkela voisi olla hyvä. Nokkela lienee nykykielessä käypäisin.

 Meillä ei kirjakielessä –vaikka kyllä murteissa-  oikein ole noita huumormiehiä kuvaavia sanoja, joita vaikkapa venäjässä on koko valikoima: šutnik, umnitsa, ostrjak. Viimemainittu, johon sisältyy harrastetun sanailun kirpeys, voisi kuvata Churchillia parhaiten. Englanniksi oikea adjektiivi voisi olla witty.

Joskus maailmassa meillä oli tapana sanoa, että sitä tai tätä nimitettiin hyväntahtoisesti sillä ja sillä nimellä, missä korostui se, ettei nokkeluuksien varsinainen tarkoitus ole kenenkään loukkaaminen. Tässäkin muuten kuvastuu aikakausien vaihtuminen. Nykyäänhän loukkaantuminen on pyhä asia ja syntyy tarvittaessa vain yhdestä ainoasta sanasta, lähes mistä tahansa.

Joka tapauksessa Churchillin nokkeluus oli usein hyvinkin terävää tai häijyä, mutta ei yleensä tyhjänpäiväistä. Hyvän sukkeluuden ominaisuutena onkin, että se kestää vakavan tarkastelun. Parhaimmillaan siinä ilmenee syvällisyyttä, joka panee ajattelemaan ja mieleen tulee, että sen, johon sutkaus kohdistuu, olisi myös pitänyt ajatella ja ottaa huomioon se, miten asia voidaan ymmärtää.

Hyvä sutkaus on siis itse asiassa parhaimmillaan filosofiaa ja nostaa esille ajattelematta jääneitä konteksteja ja torjuttuja mahdollisuuksia. Reaktiona on vapauttava nauru, joka ei ole pahantahtoinen, huolimatta näennäisestä ilkeydestä.

Vaikka onhan niitä muunkinlaisia vitsejä ja sutkauksia. Ajatellaanpa nyt sitäkin, kun Churchill kertoi, miten Downing Street 10:n kohdalla pysähtyi tyhjä taksi ja siitä astui ulos Clement Attlee… Tai sitä, miten hän tokaisi Attleen olevan hyvin vaatimaton ihminen, jolla on monia päteviä syitä vaatimattomuuteensa…

Todellisena patrioottina Churchill puhui kehnoa ranskaa ja näyttää tunteneen sen isänmaalliseksi velvollisuudekseen. Casblancan neuvotteluissa hän hämmästytti de Gaullea omatekoisella ranskallaan sanoen Si vous m’obstaclerez, je vous liquderai!

Kuitenkin hän osasi mielestään kylliksi ranskaa ollakseen tyytymätön tulkkeihin, jotka sivumennen sanoen eivät ymmärtäneet hänen ranskaansa. Kahdenkeskiset neuvottelut ranskalaisten kollegojen kanssa kuitenkin sujuivat ainakin joskus. Luoja tietää, mitä keskustelijat lienevät kuvitelleet toisen osapuolen sanoneen.

Turhaa kunnioitusta poliitikkokollegoitaan kohtaan Churchillilla ei ollut. Liian usein hiljaiset, vahvat miehet ovat hiljaa vain siksi, etteivät tiedä, mitä sanoa ja heitä pidetään vahvoina, koska he vaikenevat, tokaisi hän joskus.

Yleinen mielipide ei erityisemmin kiinnostanut Churhillia, mutta pakkohan se oli huomioida. Maailmalla liikkuu valtava määrä valheita, hän sanoi, ja pahinta on, että puolet niistä on totta.

Siitä huolimatta: perille ei pääse koskaan, jos heittää kivellä jokaista koiraa, joka haukkuu.

Jokaiselta lipsahtaa joskus epämiellyttävä totuus väärässä paikassa. Halpoja ja kurjia, sanoi Churchill katsoessaan amerikkalaisia lend-lease hävittäjiä. Anteeksi kuinka, kysyi vieressä kuunnellut Roosevelt. Ne ovat halpoja meille ja kurjia saksalaisille, vastasi Winston häkeltymättä.

Ja joskushan sitä kuulee omasta itsestäänkin ikäviä totuuksia tai ainakin sellaisiksi tarkoitettuja arvioita. Kerran Churchill istui klubilla, syvällä nojatuolissa ja kuuli, miten nuoret ja eteenpäin pyrkivät poliitikot juttelivat entisestä pääministeristä: Niin, tiedättekö, että sanotaan hänen olevan jo aika lailla hei-hei…

Niin, ja sanotaan, että on alkanut jo tulla ihan kuuroksikin, murahti Churchill nojatuolin uumenista.

Churchill itse sanoi, ettei vihannut ketään muuta kuin Hitleriä –ja sekin kuului ammattiin. Itse asiassa hän oli hyvissä väleissä monien sellaisten ihmisten kanssa, joista hän sanoi tunnetuimmat ilkeytensä, jotka siis eivät olleet ilkeitä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Churchillia voidaan siis pitää humoristina par excellence. Sanoakseni parhaan tietämäni kohteliaisuuden, totean, että hän olisi hyvin voinut olla savolainen.

Valtiomiehissä huumori ei ole kovin yleinen piirre. Mieleen tulee ensimmäisenä Stalin, jonka huumori oli sinänsä tasokasta, mutta saattoi olla aika raakaakin. Kekkonen taas vaikuttaa usein aidosti ilkeältä, vaikka nokkelahan hänkin oli.

Marsalkka Alanbrookea, joka piti Churchilliä vaarallisena sekoilijana ja pysyi usein tiukkana, kun neuvoteltiin, Churchill näyttää arvostaneen. Montgomeryn omahyväisyyttä hän ei sen sijaan voinut sietää. Asiaa kuvannee hänen sutkauksensa: In defeat, unbeatable, in victory, unbearable.

Kun Afrika Korpsin komentaja, kenraali von Thoma jäi Montgomeryn vangiksi, tämä tarjosi hänelle päivällisen. Churchill tokaisi: Minun käy sääliksi Thoma-parkaa. Voitettu, häväisty ja vangittu ja sitten vielä tämä… päivällinen Montgomeryn kanssa.

Joka tapauksessa Churchill kuului ns. suuriin persoonallisuuksiin. Kun sellaisista lukee, tulee aina mieleen, mahtaako niitä vielä olla tämän päivän politiikassa. Putinia tai edes Trumpia en niihin laskisi, vaikka he ovatkin molemmat omalla tavallaan erikoisia ja heiluttelevat tätä maapallo-parkaa aika lailla.

Euroopassa taas tuntuu olevan pelkkiä nollia eikä omastakaan maasta nouse yhtään maininnan arvoista hahmoa. Vai olenko väärässä?

 

Imperialistin nuoruus

Imperialistin nuoruus

Winston S. Churchill, Nuoruuteni. Otava 1954, 380 s. (My Early Life, 1930). Kääntänyt Erkki Arni

Winston Spencer Churchill kuului Britannian korkeimpaan aateliin. Hän oli Marlborough’n herttuan sukulainen ja arvovaltaisen torypoliitikon poika, mikä ei välttämättä predestinoinut häntä mukavaan elämään.

Kunnianarvoisat sisäoppilaitokset, joita Englannissa yhä on, tuntuvat olleen yhtä epämiellyttäviä kuin useimpien asioiden kannalta hyödyttömiäkin kasvuympäristöjä. Ajanmukainen didaktiikka ei ankaruudestaan huolimatta onnistunut houkuttelemaan esiin erikoislahjakkaan pojan kykyjä, joten menestys jäi yleisesti ottaen varsin kurjaksi.

Vihaamiensa oppiaineiden sijaan Churchill löysi suuren ja palkitsevan kiinnostuksen kohteen klassisen historiankirjoituksen piiristä. Gibbonin ja Macaulayn tekstit olivat myös suurta kirjallisuutta ja nuori mies ahmi niitä intohimoisesti.

Niinpä Winstonia saattoi aikuisena sanoa sivistyneeksi mieheksi huolimatta siitä, ettei hän saanut koskaan yliopistokoulutusta. Itse asiassa koulusivistykseen jäi Harrowistakin ammottavia aukkoja, joita hän sittemmin yritti paikkailla armeijassa palvellessaan.

Sandhurstissa keskityttiin sotilasaineisiin ja Winstonistakin tuli kelpo ratsumies, aikana jolloin ratsuväki oli vielä aselajien aatelia, jonne aristokratian kelpasi liittyä.

Churchill oli muutaman vuoden Mannerheimia nuorempi ja myös hän tuli näkemään ajan, jolloin uudet aseet tekivät rakkaasta ratsuväestä vanhanaikaisen.

Itse asiassa tämä tapahtui jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja kirjoittajaa siunaa sitä, että sai itse asiassa ratsuväkihyökkäykseenkin aseekseen huippumodernin ukkomauserin eikä miekkaa, jota hän ei olisi olkapäävammansa takia kyennyt käyttämään.

Joka tapauksessa niissä siirtomaasodissa, joita kirjoittaja kuvaa, olivat keskenään taistelevat joukot pitkälti samalla viivalla: niin Intiassa kuin Afrikassa molemmilla puolilla oli samanlaisia aseita -missä suhteessa, ei sanota- ja taistelut saatettiin ratkaista kylmillä aseilla. Ampuminen joskus jopa kiellettiin kuten Kaarle XII:n aikoina konsanaan.

Elämästä Englannin siirtomaajoukoissa kirja antaa koko lailla samanlaisen kuvan kuin odottaa saattaakin. Britit olivat pienenä vähemmistönä ja uskollisten paikallisten joukkojen ohella oli aina myös niitä, joiden lojaalisuus oli kyseenalainen.

Itse nuorten upseerien päivät menivät usein hyvin mukavasti ja kiintoisasti pelatessa pooloa, joka oli valtavasti resursseja imevä ja sotilaalle sopivan ronski harrastus. Siinä nuori kornetti pärjäsi erinomaisesti.

Oman lukunsa ansaitsee kuvaus kapinallisten pashtujen rankaisemisesta. Nämä olivat närkästyneet tien rakentamisesta alueelleen ja sotaisten tapojensa mukaan alkaneet käyttää uusia takaaladattavia kivääreitään.

Imperiumin kunnia ja sen nauttima arvonanto edellyttivät ankaraa rankaisua, joka ei ollut mikään läpihuutojuttu. Lopulta kapinallisten asuma-alue oli saatu muutettua elinkelvottomaksi erämaaksi ja sen asukkaat -niin syylliset kuin syyttömät- tapettua tai karkotettua. Myös rankaisijat olivat saaneet pahasti selkäänsä.

Kaiken kaikkiaan sodan kuvaaminen reippaana pelinä, jossa tappioihin suhtaudutaan huumorilla ja ne usein kuitataan understatementillä, oli ilmeisesti sitä, mitä lukijat halusivat. Televisiokuva olisi ollut jotakin muuta, pahempaa.

Churchill alkoi jo varhain kirjoittaa kokemuksistaan raportteja, jotka menivät erinomaisesti kaupaksi. Asiasta innostuneena hän ottikin eron armeijasta, mutta seurasi sitä silti useisiin taisteluihin sotakirjeenvaihtajana, jollaista ylemmät upseerit usein huonosti sietivät ja joka oli kiinni joutuessaan myös vaarassa tulla teloitetuksi.

Churchill ei nimittäin malttanut pysyä sivussa sotatoimista, vaan osallistui niihin aktiivisesti, myös Etelä-Afrikassa, jossa hän taisteli buureja vastaan ja joutui vangiksi.

Vankeutta seurasi uhkarohkea pako ja runsas julkisuus, joka varmasti paljon auttoi poliittisen uran kehittymistä. Sitä Winston oli aloitellut jo aiemmin ja, kuten tunnettua, se vei hänet ministerinpaikalle jo ensimmäisessä maailmansodassa ja sittemmin suureksi kansalliseksi symboliksi.

Kirjailija ja seikkailija Churchill antoi torypuolueelle sopivan sankarihahmon aikana, jolloin liberaalit ja Labour hyökkäsivät noita joutilaiksi peltopyiden ampujiksi leimautuneita vanhan aatelin edustajia vastaan.

Ilmeisesti jopa sosialistisia aatteita kannattavat työväestön edustajat saattoivat valita ehdokkaakseen Churchillin tapaisen miehen, joka edusti henkilössään parhaiksi brittiläisiksi hyveiksi luettuja rohkeutta, reiluutta ja urheiluhenkeä. Imperiumin mahti saattoi toimia korvikkeena ankealle arjelle suurissa tehtaissa.

Kuvatessaan siirtomaasotien taisteluita Churchill palaa usein siihen, miten toisenlaista olikaan sitten mädäntyä länsirintaman juoksuhaudoissa, joissa tappamisesta oli tehty teollisuutta eikä vihollista enää kohdattu henkilökohtaisesti.

Sivumennen sanoen, ensimmäinen maailmansota oli tuolloin ja on Englannissa yhäkin nimeltään suuri sota, The Great War, mikä hyvin sopii brittiläiseen ympäristöön myös tänään. Meille se ei sen sijaan sovi ollenkaan ja on jälleen yksi merkki aikamme suuresta tylsistymisestä, että sitä on siitä huolimatta ruvettu meillä yhä useammin käyttämään.

Ensimmäinen maailmansota toki merkitsi Britannialle miljoona-armeijan kutsumista aseisiin ja myös suunnilleen miljoonan ihmisen tappioita kaatuneina. Toisessa maailmansodassa selvittiin puolta vähemmällä.

Joka tapauksessa suursodan uusi luonne oli vanhan koulun miesten näkökulmasta jotakin saatanallista ja sen myötä jäi jopa koko etummainen aselaji, ratsuväki vanhanaikaiseksi. Kun hevosmiehiä -chevalier- ei enää ollut, ei ollut sen mukaista käytöskoodiakaan -chivalry. Sotaan liittynyt romantiikka kävi mahdottomaksi, onttoahan se varmasti oli aina ollut.

Tosin yksi aselaji sinnitteli yhä romantiikan tuntumassa ja se oli lentoase. Siihen myös Churchill oli ihastunut ja kuvaili paljon ilmaseikkailujaan eräässä toisessa kirjassaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Nuoren Churchillin seikkailut imperiumin huippuhetkillä tarjoavat ajankuvaa ja myös melko lailla kiinnostavia detaljeja alkaen oppilaitosten kuvauksista ja päätyen alkoholikulttuuriin.

Nuori Winston, joka aina kertoo olleensa kohtuuden ystävä, oppi viskisoodan viehätykset vasta aikamiehenä. Sotilaat, toisin kuin yliopistoväki, eivät nimittäin harrastaneet ryyppäämistä opiskeluaikanaan ja tällä oli vaikutuksensa myös myöhempään elämäntyyliin.